perjantai 31. joulukuuta 2010

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

...kuutonen, seiska ja Laineen Reiska.
Niin että montako koiraa meillä nyt olikaan?! Ojalan laskuopin mukaan kolme, mutta ääni, liike ja aussiekerroin otettuna yhtälössä huomioon, sisällä noin yhdeksän ja ulkona himpun verran vähemmän.

Toma tuli maaseudun rauhaan pauketta ja levotonta seuraa pakoon. Että se siitä maaseudun rauhasta sitten. Että voi olla äänekästä ja vikkelää sakkia!
Lähdettiin kolmikon kanssa lenkille ja entiseen malliin meno yltyi holtittomaksi. Ensimmäisen kilometrin ajan Hippa roikkui Toman niskassa kuin kiinni kasvaneena ja Jatsi räyhäsi poliisitätinä. Hämärässä eestaas pomppiva valtava ärisevä möykky olisi karkottanut kenet tahansa.

Pikkuhiljaa miehinen uros Toman sisällä sai tulta alleen ja Hippa joutui vuorostaan pakenemaan. Siitä se tasapaino löytyi.

Koirat saivat tasapuolisesti poikien aamulliset ruuantähteet. Tytöt saivat kupit ensin eteensä. Toma yritti uskotella minulle, että kyllä hän saa kotonakin hyökätä kupille ihan tuosta vaan. Onneksi minua oli valistettu oikeiden käskyjen suhteen. Kunnon kuri se olla pitää.

Tätä kirjoitellessani Jatsi ja Hippa ravasivat ylös alas rappuja ja Tomaa harmitti. Se reppana ei kerta kaikkiaan osannut kiivetä yläkertaan. Eiköhän se asia korjaannu tässä parin päivän aikana.

Tomalla on muuten ihan liian pitkä kuono. Se on koko ajan uuninluukussa, saunan kiukaassa, Hipan pyllyssä ja niin edelleen, milloin missäkin mahdollisimman kuumassa paikassa.

Joulukuusi lähtee huomenna pihalle. Tytöt eivät ole tähänkään asti sitä merkanneet, joten jäljet johtavat erääseen, joka on juuri oppinut nostamaan koipea.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Johan oli markkinat!

Viisas oppii kerrasta, tyhmä ei toisestakaan. Entäs minä? Keskivertokamaa.
Kesällä Kolin Erämessuilla otin turpiini ja nyt piti mennä vielä vähän isommille markkinoille kokeilemaan korumyyntiä. Plussalle pääsin, mutta kyllä ne oppirahat on nyt maksettu, ei mahda mitään. Ei tule kolmatta kertaa.

Joensuu Areenan joulumarkkinat ovat perinteisesti viikkoa ennen joulua. Menin sinne Marian kanssa, kun molemmat edustetaan samaa korufirmaa ja kiva oli kun oli kaveri mukana.

Järjestäjien mukaan myyjiä oli yli 300 ja lauantaina kävijöitä noin 18 000. Millähän nekin lasketaan, kysyn vaan? No olipa miten oli, silti liian vähän väkeä että asiakkaita olisi riittänyt meidän kojulle. Korumyyjiä oli järjettömän paljon ja suurin osa väestä vaan hengaili ilman lompakkoa, saati ostoaikeita.

Voi olla, että tuo megalomaaninen tapahtuma on liian lähellä joulua, että ihmiset ostaisivat sieltä lahjoja. Kuulin muutamalta muulta myyjältä, että kauppa olisi voinut käydä kiivaamminkin.
Kiitoksia kaikille, jotka kävivät meidän kojulla ostoksilla. Jokainen asiakas on tietenkin arvokas.

Muuten oli tosi kivaa kun törmäsi semmoisiin tuttuihin, joita ei ole aikoihin nähnyt ja seura oli hyvää. Marian kanssa meillä käy huumorintaju hyvin yksiin. Varsinkin vastapäinen kauppias aiheutti pientä keskinäistä kettuilua.
Miekkonen kauppasi jotain ihmeellistä keittiövekotinta, päätellen pöydällä vyöryvästä kurkku- ja tomaattivuoresta. Mutta kun se oli koko ajan äänessä ja se ääni oli harvinaisen ärsyttävä! Ei sitä epämiehekästä kimitystä olisi jaksanut millään kuunnella, mutta kaksi päivää oli pieni pakko. Onneksi pääsi välillä kierrokselle lepuuttamaan korviaan ja hermojaan.

Yhdellä kojulla kassalipas kilisi iloisesti. Brittipariskunta möi eri tavoin maustettua toffeeta, jota valmistetaan heidän tehtaassaan Manchesterissa. Otin kuvan uudella kännykälläni, mutta en ole vielä perehtynyt kuvien siirtämiseen koneelle. Ne toffeet eivät olleet läheskään niin makeita kuin miltä näyttivät, ja varsinkin Death by Baileys Fudge oli nimensä veroinen. Nam!
Pariskunta oli tosi mukava ja heidän soittamansa musiikki kuului hyvin meidän myyntipaikalle.

Pojat lähtivät joulunviettoon jo torstai-iltana ja minä ampaisin samalla ovenaukaisulla Miimin luokse.
Pami oli revetä riemusta kun sai Hipan luokseen. Se ressu kärsi valeraskaudesta ja oli NIIN tylsää kun kaikki lelut olivat poissa. Äiti ja tytär riehuivat taukoamatta. Jatsi vollotti nenä ovenraossa vihjailemassa, että voitais jo lähteä kotiin. Pelko persuksissa, että jätän sen hoitoon. Koskaan ei voi olla liian varma.
Unelmalla oli myös tylsää kun ei ollut leluja. Riehuvat sukulaiset ottivat pattiin eikä se lämmennyt Hipan leikkiinkutsuille. Ilme oli sen oloinen, että mihinkähän aikaan vieraat ois kotona jos nyt lähtisivät.

Aattoaamuna oli viileänpuoleista. Mittari näytti ulkona -33 ja sisällä sen verran, että oli varpaat ja vesijohto jäässä. Hellaan tuli ja hiustenkuivaaja ensin alakaappiin ja sitten vessan puolelle. Siitä se suli, johto nääs. Varpaitten vuoro oli vasta illalla saunassa.

Saunan välikössä vetää ovenraosta kun tuplaovea ei enää ole. Onneksi on villoja ja sain naapurista tuulensuojalevyn joululahjaksi. Villaa väliin ja levy päälle. Eipä vedä enää ihan niin paljoa, vaikka esteettisyydestä ei voi samana päivänä puhua. Tuon virityksen puran vasta keväällä.
Siinä ahkeroidessa lähetin lämpimän ajatuksen kaikille ulkotyön tekijöille. Piru vieköön, että meinasin jäätyä ihan tönköksi mokoman levyn kanssa taistellessa! Ovea joutui pitämään auki sen verran, että hyvin jäähtyi sisälläkin.

Urakoinnin jälkeen menin koirien kanssa mökille kinkunsyöntiin. Suurimman osan ajasta tosin makasin sohvalla. Olin niin poikki, ettei mitään rajaa. Onneksi sai vaan olla ja sen käytin hyväkseni.

Jaa, palataanpa vielä vähän taaksepäin. Joulukuusi aiheutti eräässä perheenjäsenessä suurta ihmetystä. Hippa ei ollut uskoa silmiään, että mamma ihan oikeasti toi hänelle noin ison puuhalelun!
En tietenkään ajatellut, että Hippa ensi töikseen kaataisi kuusen, mutta tulipahan silti mieleeni köyttää se latvasta kattoon.
Koristeet paikoilleen ja siinä se. Hippa leikki onnellisena uudella röhköpossulla ja minä menin yläkertaan laittamaan toimiston kiinni.

Kun tulin alas, kuusi oli jo koristeltu uudelleen. Hippa oli päättänyt vetää siltä jalat, tai jalan, alta. Vettä lainehti, palloja vieri pitkin tupaa ja jopa kynttilät oli puoliksi riivitty alas.
En menettänyt toimintakykyäni, vaan tempaisin ensin piuhan irti seinästä. Ääni pääni sisällä kuiski, ettei vesilammikossa lojuvat kuusenkynttilät ole terveellisin yhdistelmä.

Kun läikkymättömät juomakupit on jo keksitty, milloinkahan tulisi markkinoille koiraperheeseen tarkoitetut läikkymättömät joulukuusenjalat? Siinä olisi sarkaa tuotekehittelylle.

Tämän jälkeen kuusi on saanut olla rauhassa. No, yhden kultahileellä päällystetyn koristeen löysin puoliksi syötynä Hipan pediltä.
Minkä sille mahtaa, neiti on neiti vaikka voissa paistaisi. Blingblingiä pitää olla.

torstai 16. joulukuuta 2010

Huumorintaju, missä olet...?

Hippa on joulukoira. Se rakastaa tätä vuodenaikaa ja kaikkea kivaa mikä siihen liittyy.
Tein tässä hienon, valaistun tilataideteoksen.


Lyhty valaisi maisemaa ja mieltä koko pitkän illan. Seuraavana päivänä jääkuutiot oli järjestelty uudelleen. En ottanut kuvaa, etten pahoittaisi mieltäni.

Eilen aamulla kävin kaupungissa muutaman tunnin ajan oleilemassa ja niin päin pois. Olevinaan asioita hoitamassa. Kuinka ollakaan, kotiintuloa siivitti jälleen pieni jännitysmomentti. Naisen (tai äidin) vaistoni oli oikeassa.

Hippa oli ottanut pöydältä askertelutarvikkeita sisältävän laatikon ja purkanut lahjanauhakerät sieväksi sotkuksi.
Petiään se oli piirrellyt kultatussilla ja syönyt sen. Hopeatussi oli pelkästään syöty. Saattaa olla, että juhannussiivouksen aikaan löydän sohvan pohjasta tai pianon takaa hopeaisia keskisormia ja kirkkoveneitä.
Koko komeuden se oli kruunannut pienillä kimaltavilla tähdillä.

Sen jälkeen tyyppi oli varmaan ajatellut, että näin hienoja koristeluja ei se ikävä täällä asuva tosikko muuten ihan heti siivoa pois. Jälkiruokana oli imurin johto, töpselipää irtipoikki ja piuha vielä varmuuden vuoksi muutamasta kohtaa melkein poikki.
En ottanut kuvaa, etten pahoittaisi mieltäni vielä pahemmin.

Mutta, eipä tämä varas ja ilkivallantekijä ottanut huomioon sitä, että suvussa on pätevä töpseliasentaja eli sähkömies. Veljeni Pekka kävi illansuussa korjaamassa johtoon uuden pään. Siitäs sait, senkin rakkari! Vielä kestää huumori.

Voin kuvitella, miten viisas Jatsi huokailee ja pyörittelee silmiään töllöntöitä katsellessa tuskaillen, kun kukaan ei tee mitään.

Karvanlähtö on loppunut eikä rapaa kulkeudu sisälle. Tekisi mieleni virittää matot lattialle, mutten uskalla. Ne on sentään itse kudottuja ja luultavasti siinä vaiheessa huumorintajuni ottaisi lopullisesti hatkat, jos joutuisin todistamaan mattojen kuolemaa juuri rauhan ja hyvän tahdon juhlan alla. Pitäköön tunkkinsa. Kävellään matoilla sitten kun viimeinenkin perheenjäsen on saanut järjen päähänsä ja hampaisiinsa.

Ja mikä oli valituksen pointti? Se, etten miljoonastakaan vaihtaisi tuota riiviötä mihinkään kilttiin ja hyvinkäyttäytyvään koiraan.
"Mamma kulta, olen himojeni orja, yritä ymmärtää!" sanovat kauniit silmät pään levätessä sylissäni.
Ja mamma ymmärtää. Ja siivoaa.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Pikkujouluna riehutaan, että jaksaa jouluna rauhoittua

On taas se aika vuodesta. Josepan pikkujoulu noudatti viimevuotista kaavaa sekä paikan että ohjelman suhteen. Aadassa ruokalajeja riitti jälleen yllin kyllin ja hyvää oli.

Työn ja vapaa-ajan yhteensovitusongelman takia järjestelytoimikunta turvautui viime vuoden tunteita kuumentaneeseen koiratietokilpailuun, mutta hieman uudistetulla tavalla. Pöytäkunnittain oli joukkueet eikä tappelua tullut. Kaikki osallistujat saivat suut makiaks.

Netin ihmeellisestä maailmasta löytyi Hyllyvä suo -niminen näytelmä, johon valittiin ensin roolit ja Sonjan lukeman tarinan mukaan näyttelijät improvisoivat. Viime vuonna esitin vaativan luonneroolin telttana, joka oli kevyttä kauraa tämänvuotiseen rooliin verrattuna. Liekö Jennalla ollut näppinsä pelissä, kun minulle osoitettiin Leijuvan sumun osa.

Tarinassa oli suon ja synkän metsän lisäksi kuiva varpu, hirvi, metsästäjä ja mikrouuni. Koko juonta en tähän naputa, koska se on löydettävissä googlettamalla.
Näytelmässä oli kriittiset hetket menossa, kun kabinetin ovi avautui. Metsästäjä, hirvi ja mikrouuni upposivat juuri hirveissä kuolinkamppailun huudoissa hyllyvään suohon kun pahaa-aavistamaton ja varsinkin kupletin juonesta mitään tietämätön tarjoilija kipitti sisään. Ilme oli näkemisen arvoinen ja poistuminen erittäin ripeä.

Pikkuhiljaa porukka väistyi kotiin tai jatkoille.
Jenna, Piia ja minä suunnistettiin Gloriaan, jossa oli vielä aika hiljaista. Tilasin lempijuomani lakushotin ja löysimme istumapaikan pikkupöydästä. Pikkuinen paukku ei kauan lasissa säily ja Jenna alkoi ihmetellä tyhjää lasia.
Mokomalla oli oma pullo salmiakkilakua mukana ja pöydän suojissa täytettiin lasi. Enhän minä lainkuuliainen kansalainen ole ikinä moista harrastanut, mutta menkööt nyt tämän kerran.

Vessareissulla Jenna meni viereiseen koppiin ja tarjosi sielläkin pulloaan minulle.
"Hanna, kato ylös!" Jenna yritti tarjota pulloaan seinän yli.
"No en mie nyt kun istun pytyllä!"
Yleensä naistenvessassa käy jatkuva kälätys, mutta meidän siinä sählätessä muu porukka oli hiljaa ja hihitteli.

Gloriaa laajennettiin ja uudella puolella on tanssilattia. DJ soitti enimmäkseen 90-luvun musiikkia ja mehän vedettiin Jennan kanssa kunnon show kun muisteltiin Macarenan kuvioita. Rednexin soidessa viskottiin säärtä ihan vanhanajan saluunatyttöjen tyyliin, mutta minulla petti kunto kesken kappaleen, ei mahtanut mitään! Huh, että kävi urheilusta.

Jennan pikkuveli Kimmo liittyi seuraan jossain vaiheessa ja pääsin kyseisen nuorukaisen kanssa hitaille.
Kimmon työkaveri Tero otti puheeksi taksikyydin ja oli tilannut taksi Ylämyllylle. Minä sain tilaisuuden säästää pennosiani ja lähdin samaan taksiin jatkamaan Viinijärvelle.

Joku vanhempi naisihminen mieluili Marjalaan ja Tero lupasi jos maksaa kotiinsa asti. Se oli sillä selvä kaikkien muiden paitsi tämän baariruususen mielestä, joka arveli selviävänsä neljällä eurolla. Muija oli niin pellit kiinni, että riiteli Teron kanssa rahan lisäksi kaikesta muustakin. Siinä alkoi tunteet kuumeta yhdellä jos toisellakin.
"Nyt kuule ämmä se on semmonen juttu, että maksat tähän asti tai mie maksan ilomielin tälle kuskille että viepi siut takasin sinne torin laijalle notkumaan! Eihän tuommosta kuuntele eikä kattele kukkaan!" Tero paasasi ja eukko rähjäsi takaisin.
Maksoi se sitten kun ensin työn ja tuskan kanssa löysi korttinsa.

Eikä siinä kaikki. Taksisuharin piti viedä varsin hyvässä lihassa oleva mude ovelleen ja se puoliksi jalaton vielä kaatui siinä matkalla. Kuskilla oli hommaa eikä käynyt kateeksi. Ei se mokoma tyyppi löytänyt edes avaimiaan ja paineli kaikkien asukkaitten summereita, että joku tuli päästämään sisälle.

Kuski pahoitteli tapahtunutta, mutta lohduteltiin että ei kannata yöuniaan menettää mokoman takia. Sattuuhan näitä ja kaikesta oppii.
Tero jäi Ylämyllylle ja maksoi vielä minun puolesta jonkin verran. Matka jatkui ja Kuoringan kohdilla kuskin puhelin soi. Hetken juteltuaan ojensi sen minulle.
"Se on sulle."
"Mitä ihmettä", hämmästelin ja otin luurin.
Ylämyllylle jäänyt matkakumppanihan se siellä alkoi tentata, että olenko sinkku ja mahdollisesti tavattavissa.
"Kun oot niin kiva ja reippaan olonen", Tero selitti.
"Kiitoksia vaan kovasti, sinkkuna elän mutta on sen verran pitkä suhde takana että taistelen sinkkuuteni puolesta kynsin hampain vielä toistaiseksi."
Hyvä ihme sentään. Eipä ole moista vientiä ollutkaan ihan äsken. Olenkohan liian nirso vai vaan tyhmä, kun en ota suoria tarjouksia vastaan? Hälläpä väli, niin kauan kun oma päätäntävalta ratkaisee.

Loppusumma oli iloinen yllätys. Normaalin viidenkympin sijaan tarvitsi maksaa vain vitonen. Kannatti kuunnella sitä änkyrää muoria.
Kello oli viisi, joten otin pientä aamupalaa ja painuin nukkumaan. Unet jäivät aika lyhyiksi, kun oli kaikki hommat tehtävänä ja työkeikalle lähtö neljäksi.

Aamulla vasta huomasin Hipan juhlinta-ajan askartelut. Koirathan joutuivat olemaan keskenään aika hillittömän pitkän ajan, mutta mitään isompaa remonttia ei kotona ollut vastassa. Jatsin pediltä löytyi jotain, jonka alkuperää ei voinut todeta muusta kuin Hipan sinisistä tassuista. Jälleen yksi kuulakärkikynä koki kuolemansa tylsistyneissä hampaissa. Ihme himot on otuksella ja mistä se oikein kaivaa kaikki kynät? Kohta tarvitaan jonkun sortin avustusta kirjoitusvälinearsenaaliin.

tiistai 23. marraskuuta 2010

Tiistain toivotut

Facebook, tuo persuksille potkimisen lahja maailmalle, välitti tietoa Hippaan kohdistuvista kuvatoiveista.
Saamanne pitää ja terkkuja Sannalle. Klikkaamalla näkyy mukavammin.

Mikähän siinä on, että kahta aussieta ei saa yhteen kuvaan järkevän näköisinä?







Sen sijaan yksi osaa aina olla kuvattavana oikein sievästi. Söpöliini!

maanantai 22. marraskuuta 2010

Arvoituksellinen Atte ja muita outoja otuksia

Katselin eräänä päivänä Pirkkaa ja ihastuin lihapullavuokareseptiin. Näytin kuvaa Atelle.
"Aattelin tehä illalla tämmöstä ruokaa, käviskö?"
"Joo tee vaan."
Kun ihanantuoksuinen vuoka oli pöydässä, viimeksi äänessä olleella oli kommentti valmiina:
"Yäk minkä näköstä, en syö!"
"Mutta miehän kysyin että voinko tehä tämmöstä ja sie sanoit että siitä vaan."
"Niin sanoin, mutta en sanonu että söisin sitä."
Niin. Tunnen itseni tyhmäksi sekä kaksi- että nelijalkaisten lasteni rinnalla ja jo ajat sitten sanoin, että jos pojat olisivat koiria, ne olisi aussieita. Voi sitä järjen juoksua!

Tänä aamuna oli toisenlainen keskustelu.
"Miten vaniljasta tulee vaniljaa?"
"Niin että mitä häh?"
"Että miten siitä mustasta tulee valkosta?"
"Jaa siitä. Ne mustat jyväset on vaniljaa ja jos tehhään esimerkiks oikeeta vaniljajäätelöö niin siinä on niitä mustia pisteitä. Jos se jätski on ihan valkosta niin siinä on vaan aromiaineita eikä vaniljasta tietookaan."
Selitys tuntui kelpaavan.
"Kun on keltsi ja valtsi ja mie väritin punaseks niin tuli pultsi."
?????????????? *äiti äimänä*
"Tuo on se pultsi!" Atte hihkaisi kun Hippa otti Punaisen Paholaisen (lelu).
Sitten selvisi, että puhelinluettelossa oli joku lasten tehtävä, missä oli ne Keltsi ja Valtsi, joista jälkimmäisestä tuli Pultsi.
Jos minä osaan vaihtaa puheenaihetta ääripäästä toiseen sadasosasekunnissa, niin Atelta se onnistuu vielä nopeammin.

Eilen kävin Kiteellä pikkuserkkuni Tarjan luona pitämässä ihonhoitotilaisuuden. Oli ihan mahtavan kivaa ja yleisö innostunutta.
Heillä on 11- ja 15-vuotiaat tytöt, jotka ovat kouluttaneet 2-vuotiasta Kille-kissaa. Se osaa istua ja antaa tassua käskystä. Tosin tietyllä kissa-asenteella, että "teen jos huvittaa ja palkka on hyvä". Huipputyyppi se Kille!

Siitä innostuneena tartuin toimeen potkurilenkin jälkeen. Jos keskenkasvuiset neidit saavat kissan koulutettua, niin johan on ihme jos minä en saa kahta innokasta koiraa.

Jatsin seuraaminen on edelleen loistavaa, mutta vain liinassa ja hyvin kurinalaisesti toteutettuna. Hyvä niinkin.

Jäävät liikkeet olivat tosi nopeita. Tämän tilanteen kun saisi säilymään, niin mikä olisi ollessa.

Hippaan käytin tällä kertaa samaa lussupallomekanismia, mikä leirillä opittiin ja aika hyvin toimii.
Noutokapula alkoi mennä jakeluun ja siihen oli hyvä päättää treeni.
Nyt on kaksi tyytyväistä koiraa talossa.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Lukijat

Siis mitä ihmettä?? Huomasin tuossa hetki sitten, että hallintapaneelissa vai mikä hää nyt ikinä onkaan, on kaksi lukijaa! Hip hei! Nakkasin heidät etusivulle ja te kaikki arvoisat muut, seuratkaapa esimerkkiä!

Hee, tämähän oli mielenkiintoinen juttu että voi niinkun ilmoittautua blogin seuraajaksi. En ole yhtään aikaani jäljessä, enhän? Olen niin paljon edellä, että laahaan jo perässä.

Leppoisa lauantai

Vapaa viikonloppu, no, ihan vähän töitä mutta siinä se sivussa meni. Sovittiin Jennan kanssa treffit muuntajalle kymmenen kieppeillä. Pennut repesivät riemusta toisensa nähdessään. Jatsi urmutti välillä olevinaan poliisina, mutta kyllähän sekin oikeasti noista kakaroista tykkää.

Me vaan käveltiin ilman ihmeempiä suunnitelmia, mutta suuntavaiston perustella tuli tehtyä justiinsa sopiva lenkki. Raskasluminen hanki antoi vähän vastusta kaksijalkaisille, mutta Jatsi se vasta otti homman urheilun kannalta. Ne valtavat lumipallot jalkakarvoissa toimi nilkkapainoina ja personal trainerina.

Hipasta piti ottaa korvanhörötyskuva. Linssi taisi olla vähän huurussa...



Minulla oli juttukeikka kahdelta Suhmurassa, joten mentiin Jennan kanssa heille ihmettelemään. Harri oli juuri herännyt ja kahvinkeitossa, joten minäkin sain aamuteeni. Siinäpä vasta mukava miekkonen! Ei ole ollut aiemmin kunnia tavata, mutta Harri lukeutuu niihin ihmisiin, joihin tutustuu heti välittömästi. Juteltiin kuin vanhat tuttavat ja päätettiin lähteä kaupunkiin koko porukalla. Minä lähdin kuskiksi, että voin piipahtaa työkeikallani siinä jossain välissä.

Pariskunnalla oli isompi sohva suunnitelmissa ja Suomisoffan myyjä pääsi ihmettelemään outoa seuruetta. Harri selitti, että sohvan pitää olla iso. Minä jatkoin naama peruslukemilla, että kun meitä nyt on tämmöinen yhden miehen ja kahden naisen perhe, niin jo sen takia pitää tilaa löytyä. Löytyihän sitä, mutta niin löytyi hintaakin. Kaupanteko jäi vielä avoimeksi.

Seuraavaksi vein toiset Prismaan ja lähdin etsimään kuvauspaikkaani. Sielläkös Suhmuran korvessa eksyessä vierähti aika niin, etten ehtinyt itse ollenkaan ostoksille. No, säästyipä rahat.

Jennalla oli treeneihin meno ja me jäätiin Harrin kanssa kahvittelemaan ja sipulileipää syömään. En ole moista ennen maistanut, mutta oli hyvää! Sitten alkoi telkkarista jääkiekko, Karjala-turnauksen Suomi-Tsekki -ottelu ja linnottauduttiin sohvalle. Jatsi ja Hippa eivät meinanneet millään käsittää, että ei oltu kotona ja sohvalle oli koirilta pääsy kielletty. Harri sivisti minua huutonetin suhteen ja jutustellessa ilta ehti niin, että Jenna tuli treeneistä. Ei edes pahasti järkyttynyt nähdessään minut vieläkin heillä.

Pennut jatkoivat telmimistä vielä vähän aikaa ja Jatsi irvisteli Darralle. Turbo väistyi hyvässä järjestyksessä, mutta Darra näytti ihan tahallaan työntävän ruttunaamaansa Jatsin lähelle, kun huomasi ettei toinen pahemmin välitä seurasta. Ei voinut pieni suklaapylly ymmärtää, ettei Darralla ollut mitään henkilökohtaista häntä vastaan.

Ihania tämmöiset vapaapäivät, että voi tehdä melkein mitä vaan hetken mielijohteesta kun ei ole kiire mihinkään. Lisää näitä! Kiitokset vieraanvaraisuudesta Jennalle ja Harrille!

Seuraavana aamuna Hippiäinen oli nostanut oikean korvansa suoraan kohti taivaita. Sanoin, että rajoittaa vähän ja hieroin korvan rennoksi. Hyvin lurpahti siedettävälle tasolle.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Lunta ja lääkärikeikkaa

Marraslumi ei maassa pysy. Siihen on luotettava, koska minulla ei ole aikomustakaan kolata tuota ihanan valkoista, mutta tonnin painoista pihalla makaavaa massaa yhtään mihinkään. Ajelen vaan autolla eestaas pitkin pihaa, että tallautuu ja sulakoon loput. Hyötyliikuntani alkaa pakkaslumen tultua.

Tänään käytin koirat Ahon hienolla uudella vastaanotolla. Hipalla olen epäillyt nenäpunkkia, mutta nyt ei mitään oireita tietenkään ole ollut viimeiseen viikkoon. Reseptin sai kuitenkin varmuuden vuoksi. Jatsilla oli silmäpeilaus ja simmut ovat terveet edelleen. PPM ei häviä, muttei lisäännykään.

Näin samalla reissulla mielenkiintoisen koiran. Voisin vannoa sen olevan värin perusteella ajokoiran ja ruumiinrakenteen perusteella salukin yhteistyön tulos. Olisipa aika kätevä metsästyskoira tämmöiselle, jota ei kiinnosta aseenkantolupaa hankkia. Voisi pistää koiran jäniksen perään, kun sehän saisi pupun juoksemalla kiinni. Sitten vaan napsauttaisi niskat poikki ja toisi minulle. Nylkeminen ei tosin houkuttele, mutta kai senkin oppisi.

On muuten tullut treenattuakin pitkästä aikaa.
Jatsi oli aivan liekeissä ja seuraaminen oli ihan jotain uskomatonta. Kontakti säilyi, mutta liinassa on pidettävä muistutuksen vuoksi jos sattuu haahuilemaan.

Hippa sai myös oman osansa. Tein pikkuisen näyttelyjuoksutusta ja muuta vastaavaa pelleilyä. On se niin suorajalkainen ja sopusuhtainen olento, että kaipa se on joskus näytelmissä käytettävä.
Tehtiin me oikeitakin töitä. Sivulle tuloa namin avulla ja noutokapulaan tutustumista naksuttimen kanssa. Intoa riittää ja nopeutta. Miten sisätiloissa niin rauhallinen otus voikin olla niin rivakka liikkumaan? Oma hitaus saattaa vaikuttaa, mutta ihanan innokas se on. Tätiinsä tullut, selvästi.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Taas uusi hoitokoira

Jatsi pääsi eilen pitkästä aikaa hierojan käsittelyyn. Selkä oli jälleen jumissa, mutta jalat onneksi ei. On se uskottava, että kun Hipan kanssa leikkiminen loppuu niin silloin on isosisko kipeä.
Aloin jo vakavasti harkita koirahierojakoulutukeen menoa ja into vain lisääntyi, kun kuulin Hannen pyrkivän samaan paikkaan. Hyvä kun ehdin ääneen ajatella asiaa, niin muutamat olivat jo suunnilleen varaamassa aikoja koirilleen. Kiva tietää, että asiakkaita on odottamassa.

Senja ja Jyry tulivat Espoosta näille nurkille syyslomaa viettämään ja toivat Lion meille hoitoon ainakin yhdeksi yöksi. Outoa kun talossa on uros, joka on kuitenkin niin rauhallinen, ettei ymmärrä ollenkaan näitä minun vilkkaita tyttöjäni. Illan se vietti eteisessä sen oloisena, että voisi lähteä kotiin vaikka heti eikä ruoka maistunut. Annoin olla rauhassa ja käskin omianikin jättämään Lion rauhaan. Kerran se kävi yöllä kysymässä minulta, että joko nyt viet minut kotiin. Aamulla se oli ihan entisensä eikä vierastanut näitä höpsöjä.

Aamupalan jälkeen käytiin pienellä kävelyllä. Hippa kokeili ojassa olevaa jäätä, mutta se rutisi tassujen alla inhottavasti. Pellolla oleva lammikko oli jäätynyt umpeen ja se vasta oli kiva. Nauroin kippurassa pentuparalle, joka oli kuin Bambi klassikkoelokuvassaan. Milloin naamallaan, milloin pyllyllään ja ihmetys oli suuren suuri.

Aamulenkin jälkeen koirat saivat pitää seuraa kun vaihdoin talvirenkaat. Lunta tuli siihen malliin, etten edes minä olisi lähteny liikenteeseen kesäkumeilla ja meitä odotettiin Jatsin kanssa saapuvaksi BH-kokeeseen häiriökoirakoksi.

Lio oli viileä, muut hieman kuumanpuoleisia.





Pahuksen lumi!


Nam, ihana lumi!


Illalla hommat jatkuvat Josepan puuhissa. Varasin Käsämän metsästysmajan talkoolaisten illanviettoon ja sinne mennään parinkymmenen hengen voimin saunomaan, syömään ja ihmettelemään muuten vaan. Kerrankin joku tapahtuma on lähellä minusta katsottuna. Kyllä siitä ilosta ihan mielellään huolehdin järjestelyistä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Luonteenpiirteitä...

On se ihanaa kun minulla on Unelman tytär Jatsi, joka on ihan kuin äitinsä kaikkine kotkotuksineen. Minun kultamuru!

Sitten on Pamin tytär Hippa, joka on ihan toisenlainen tätiinsä nähden, mutta yhtä ihana. Pamistakin tykkään aivan kuin omasta koirasta ja siksi on ihanaa kun omistan sen tyttären. Ajattelin, että saisin Pamin tyylisen suoran ja rehellisen koiran, mutta kas kummaa. Pieniä unelmamaisia keekoiluja puskee siinäkin otuksessa pintaan.

Esimerkiksi eilen Jatsi halusi ulos vähän väliä. Tähän asti Hippa on ollut juonessa mukana tyyliin "ai ulos, joo, mennään heti ja mitä pikemmin sen parempi!"
Entäs nyt? Jatsi menee ovesta pihalle ja Hippa tuntumassa mukana, mutta kääntyykin kynnyksellä takaisin ja katsoo minua mummonsa tyyliin "antaa vaan Jatsin olla ulkona ja ollaan me ihan kaksistaan, jooko? Tehhään jotain kivaa tai köllötellään sohvalla!"

Juttelin tässä Virven kanssa kun hän kertoi naksutelleen Watille ja se toimii tosi hyvin. Minä tuskailin, että Hippa ei meinaa älytä millään koko systeemiä.
No joo, harjoituksen puutetta. Eilen naksuttelin ja olin kärsivällinen, joten siitä se alkoi tarjota kaikenlaista toimintaa saadakseen namin. Että kivaa tekemistä riittää.

Jatsi saa oman huomionsa myös ihan kahden kesken ja arvatkaapa ketä ottaa kupoliin ja raskaasti? Siinäpähän opettelee hyväksymään tiettyjä seikkoja. Miimi arveli, että Hippa yrittää kiipiä Jatsin ohi suosiooni olemalla koko ajan kyljessäni kiehnäämässä. Siltähän tuo vaikuttaa, mutta mikäli minusta on kiinni, Hippa saa edelleen pysytellä pahnan pohjimmaisena.

Kyllä ne toisistaan tykkää, ja minä molemmista ♥

torstai 7. lokakuuta 2010

Synkkiä ajatuksia jälkimetsässä

Miimiltä tuli aamulla tekstaritiedustelu, lähtisinkö jäljelle ja lenkille. Hoo, niin kiirettä ei ole että kieltäytyisin moisesta ja nyt ei ollut kiireestä tietoakaan.

Mentiin Nauvikselle, jossa tallasin Pamille jäljen sillä aikaa kun Miimi teki Unelmalle metsäjälkeä jäljittelevän jäljen, Jatsille pitkän tavallisen ja Hipalle lyhyen namijäljen.

Jana oli noin 40-metrinen ja sen suoritus aikamoista haahuilua. Jatsi teki kaikki sähläykset, mitä siinä vaiheessa voi tehdä eli eteni ei-niin-järin-suoraan, ylitti jäljen ja otti takajäljen. Hm.

Jäljen eka suora oli pitkä kuin nälkävuosi, eikä keppiä noussut ensimmäiseen puoleen kilometriin. Ei siis niin merkkiäkään ilmaisusta. Sitten se mahtijäljestäjä kurvasi jyrkän uukkarin takaisin päin ja eteni mitä kummempaa mutkittelua tiheikköön. Ajattelin, että mitähän tästä tulee ja onko sillä hajuakaan koko hommasta. Eihän siinä auttanut muu kuin seurata perässä.



Iäisyydeltä tuntuvan ajan ja matkan jälkeen nousi ensimmäinen keppi.



Jatsi toi sen voitonriemuisena ja keppipalkan jälkeen heittäytyi piehtaroimaan kuin isonkin urakan tehtyään.
"Jatketaan!" sanoin ja koiruus mulkaisi minua kuin ihmetelläkseen, että eikös tässä jo yhden ruokaveron edestä töitä tehty.

Matka jatkui metsän ja epätoivon synketessä kilpaa. Kyllä se jollain tavalla ja ainakin välillä jäljellä oli, koska toinen keppi löytyi ja kolmaskin, joka tosin oli viimeinen.

Kummallista, mutta Pamilla ei mennyt sen paremmin. Kaikki kepit se nosti, vaikka Miimin kertoman mukaan oli suurimman osan ajasta ihan kuutamolla. Lieneekö juuri alkaneella juoksulla ollut osuutta.

Entäs Hippa-Hippiäinen? Miimi tallasi sille kaartuvan, aika lyhyen jäljen, joka ehti vanheta mukavasti lenkillä ollessa. Typy paineli kuin vanha tekijä. Reilusti pidempää jälkeä pikkujäljestäjälle kun tietää hyvin, mitä on tekemässä.

Lopuksi käytiin huvin vuoksi katselemassa, josko se Jatsin eka keppi löytyisi ja hyvin löytyi ihan omin silmin. Käveltiin jälkeä eteen päin (Hippa meni täyttä vauhtia kuono maassa) ja siinähän se terävä kulma oli, missä Miimi kertoi sen olleenkin. Hippis nimittäin kertoi sen minullekin. Hyvä ihme, että siinä on taitava jälkikoiran alku!

Ei minulla muuten kamera ollut mukana. Nuo kuvat otin kesällä, kun sain päähäni kokeilla, osaisiko yhtä aikaa roikkua liinassa ja räpsiä kuvia.

Samalla kesäisellä reissulla tutkittiin tyttöjen kanssa juoksuhautoja.



Harmi, mutta en ainakaan näillä taidoilla ja käytettävissä olevalla linssiarsenaalilla osaa kuvata niin, että isoisien kaivamien valtavien monttujen syvyys erottuisi.


Kaunokainen


Tupsupäinen kelonalku

maanantai 4. lokakuuta 2010

Karhuja ja sukulaisia

Naapurin kuivurilla on käynyt karhu jyviä napsimassa. Jostain kuulin, että niitä olisi peräti kaksi näillä maisemilla. Olkoot vaikka minkälainen katras, mutta jos ne nyt kuitenkin osaisi pysyä syrjemmällä.

Lauantaina Jenna kävi Toman kanssa meillä. Sukukokous järjestyi, koska Unelma ja Pami olivat meillä viikonlopun ajan hoidossa. Voi sitä riemua, kun pennut näkivät äitinsä!

Lenkille lähdettiin eikä karhusta ollut riesaa. Ei mikään järkevä nalle tule semmoisen rähinän lähelle.

Hohhoijaa noita kakaroita...


...ja häntääkin on aina suut ja silmät täynnä!


Nyt survotaan tyttöporukalla tää poju kanveesiin!


Tuon saat kuule systeri takasin!


Ei riemulla rajaa kun värisuoralla ajaa! On ne vaan niin ihania, ettei osaa kuvitella elämää ilman aussieta.

Lenkin jälkeen kahviteltiin ja sitten vielä vähän treenattiin. Hippaa, Tomaa ja Jatsia. Jatsille edelleen lussupallotreeniä naksun kanssa ja neiti oli innoissaan.
Hippa sai myös kuunnella naksua, joka kuuluikin nyt Jennan suunnasta. Katsekontaktia hiottiin ja hyvin upposi nakit.
Toma on jo taitava pikkukoira ja sille otettiin perusasentotreeniä.

Illalla oli reporankaa porukkaa pitkin lattioita ja sohvia.
Itsekin tarkenin ihan kivasti sen turkisvuorauksen alla. Ulpu ja Pami käyttivät tilaisuuden hyväksi ja köllivät yöt joko päällä tai vieressä. Hippa vielä kolmantena patterina.

lauantai 25. syyskuuta 2010

On se ilimoja pitäny

Nurmikko piti leikata viimeisen kerran tältä kesältä jo ajat sitten, mutta saakos tässä talossa kukaan mitään aikaiseksi. Se on se Emmie, joka poikien pahat teot aina tekee ja ilmeisesti sama tyyppi, joka jättää minun hyvät työt tekemättä.
Nyt sataa joka päivä niin, ettei ole järkeä edes harkita leikkurointia ja leikkurin tukkimista. Se siitä.

Tänään oli perinteinen Liperin Leipäpäivä, joka on pikku tapahtumasta paisunut mahdottomiksi markkinoiksi. Minähän nykyään liikun siellä, missä rahakin liikkuu. Kumma juttu, mutta ei se juuri minun kassalippaaseen liikkunut. Porukkaa oli ihan pipona, mutta tyypilliseen tyyliin "vaan kattelemassa". Kattelisivat niitä ropoja sieltä lompsan pohjalta eivätkä miihailisi muuten vaan. Kiva siinä seisoskella hymyilemässä kuin jakoavain mokomille saitureille. Jos myynnistä vähennetään paikkavuokra, verot ja tavaran hankintahinta, tulos saattaa hyvinkin olla iloinen nolla. Sen tosin aikanaan tietää paremmin ihana kirjanpitäjäni Netta, joka on vanha kaverini ja nyt yhteistyökumppani. On se kiva kun ystäväpiirissä on joka alan taitajia.

Sanotaan ulkomaalaisita mitä tahansa, mutta saisivat meikäläiset ottaa heistä oppia. Kesällä oli Sotkuman kesäpäivillä vieraita ainakin Venäjältä ja Kanadasta. Molempien maitten kansalaiset ihastuivat myymiini koruihin, eikä vahingossakaan esittäneet kahta suosituinta suomalaista virrensäettä: "Onpas kalliita" ja Saako alennusta".

Meni valitusvirreksi, mutta jospa yltiöpositiiviselta sekin joskus sallittaisiin.
Messuilta kotiin palaaminen oli taas mielenkiintoista. Kuopus oli jättänyt selkeitä vinkkejä, miksi aikoo isona tulla.

Hippa oli jollain konstilla päässyt kammariin narukeräkorin kimppuun ja tuvassa risteili trikookudetta kuin olisi hainkalastaja käynyt meillä verkonpaulotuksessa.
Katsahdus saunan välikköön paljasti seuraavaksi Hippiksen piilevät timpurinlahjat. Lattia on talvella kylmä, se myönnettäköön, mutta villojen ja sahanpurun kaivaminen seinästä ja levittäminen lattian päälle ei auta asiaa.
Viimeiseksi Hippa oli kokeillut elektroniikka-asentajan uraa. Digiboksin kaukosäätimessä on toisinaan huono kosketus, mutta mistä ihmeestä se pentu senkin tiesi? Hampaanjäljistä päätellen se oli yrittänyt tiivistää jotain mikropiirejä. Testiajo on vielä suorittamatta.

Tietotekniikka on hieno juttu ja minulla mahtavia kavereita.
Äskettäin tuli asiaa The PääToimittajalle ja kun kipaisin Facebookiin, näin Satun olevan paikalla. Otin puhelimen ja soitin, mutta tämä ei vastannut. Sen sijaan chattikenttään tuli teksti "Soitaksää sika?". Repesin totaalisesti!
Vastasin myöntävästi, ja samantien alkoi oma luurini soittaa Pirates of the Caribbean tunnaria. Vastasin sen minkä naurunkäkätykseltäni kykenin ja Satulla oli järkevä selitys kohteliaalle kysymykselleen, mutta se on jo toinen juttu eikä kuulu tähän.

lauantai 18. syyskuuta 2010

Lussupallo vaihteeksi vauhtiin

Saisiko rahaa helpommin jos perustaisi rahapajan? Ei varmaan, kun kaikkia asioita ei ole edes tarkoitettu helpoksi. Rahanteossa on viime ajat menneet ja ettei sekään olisi liian helppoa, piti pikkuisen sairastaa siihen sekaan.

Mitäs tuosta. Sitä ennen piipahdin pikaisesti Miimin järkkäämillä aussietreffeillä Päivilänvaaran hulppeissa maisemissa. Notski oli valmiina makkaranpaistoon ja paikalla oli varsin vilinää. Yltiöystävällinen Lily tunki suunnilleen syliin heti kun sain auton oven auki. Paikalla oli uusi tuttavuus Vuk, joka oli näköjään siinä seurassa kuin kala vedessä. Miksipä ei olisi ollut.





Hipalla ja Tessulla kävi jutut heti yksiin. Muilla oli kiire pois ja kun itse tulin myöhässä, Mirka jäi seurakseni ihmettelemään.
Kuvasin pentuja ja yritettiin ihan poseerauskuviakin, mutta vaikeaa se oli. Ei tuonikäisillä oikein ole kärsivällisyyttä olla mieliksi täydellisyyttä tavoittelevalle kuvaajalle.

Loputkin kuvat löytyvät täältä

On se kiva kun kaikki treenaa koiriaan. On tullut laiskoteltua sen asian suhteen ihan hävettävän paljon, mutta tänään päätin kokeilla miten äijien käy.

Jatsi repesi liitoksistaan jo siinä vaiheessa, kun kaivoin lussupalloa esiin. Otettiin ihan sitä samaa kuin leirillä eli tarkkaa asentoa seuraamisessa. Hitaasti ja varmasti. Intoa oli vaikka muille jakaa ja silmissä näkyi se ilme. Palava ja onnellinen.

Kyllä se siitä lähtee, mutta oma aktiivisuus auttaisi tosi paljon. En edes haaveile mistään kokeista koko loppusyksyn ajalta, koska ei oikeasti ole varaa yhteen ainoaan ilmoittautumiseen. Palataan siihen sitten kun nämä bisnekset ottaa paremmin tuulta alleen.
Nyt on ihan riittävästi tavoitetta tyhjentää korkkitaulu laskuista ja täyttää jääkaappia edes silloin tällöin jollain syötäväksi kelpaavalla.

Hippaa kiusasin kontaktiharjoituksilla. Se ei millään meinannut käsittää, ettei saanut namia ihan vaan olemalla sievä tai menemällä piiloon jalkojeni väliin. Kyllä se jaksaa napittaa silmiin vaikka puoli iäisyyttä ruokakupin edessä odotellessaan, mutta se on eri asia. Jatsi nääs on vieressä näyttämässä mallia.
Ehkä alan ruokkia ne eri huoneissa.

perjantai 10. syyskuuta 2010

Blondi toimittaja taas vauhdissa

Tein Heilille keikkaa ja kävin kylällä ottamassa yhden tylsän kuvan. Parkkasin auton tienposkeen ja kun lähdin ajamaan, kuului kummallista kolinan sekaista kahinaa.

Jarrut ovat vinkuneet palojenvaihdosta lähtien, mutta nyt sitä ei kuulunut ollenkaan tämän uuden äänen takaa. Ihmettelin kovasti, että mikä kumma voi tehdä tuommoista ääntä. Jarruttaminen tai kääntyminen ei pahentanut sen enempää kuin parantanutkaan vaivaa. Tyypillisenä hälläväli'istinä ajattelin passatin kestävän muutaman kilometrin matkan kotiin, mutta pelkkä uteliaisuus sai minut jo Särkijärventien haarassa kurkkimaan alustaan.

Ja mitä siellä näkyi! Toivoin maan nielevän minut autoineni ennen kuin tulinen myötähäpeän puna olisi sytyttänyt Harrikkamiehen mökin palamaan.

Pajuinen aurausviitta oli takertunut johonkin alustan ja pakosarjan väliin ja sojotti apukuskin puolelta suoraan sivulle. Onneksi ei ollut jalankulkijoita liikkeellä. Minähän olisin räpsinyt reppanoita kintuille ja pahimmassa tapauksessa huonojalkaisimmat niittänyt pitkin pientareita.

Se pajukeihäs lensi viereiseen peltoon, pois silmistä ja jaloista aiheuttamasta enempää harmia.

lauantai 4. syyskuuta 2010

On tässä olevinaan kiirettä pitänyt

Koirien kanssa en ole puuhaillut mitään lenkkeilyä ihmeempää. Hipalle piti kilahtaa tosissaan, että älysi lopettaa sisälle pissimisen. Ei se juupelin jästipää hiffannut sitä ilman kunnon ravistelua.

Muuta hommaa on riittänyt ihan piisalle asti. Päätin lopettaa valtion säälirahojen vastaanottamisen ja ryhtyä itsenäiseksi yrittäjäksi. Toiminimihakemus on vetämässä ja julkaisen sen sitten, kunhan varmistuu ettei nimeä joku ääliö ole varannut. Ei ainakaan Mr. Googlen mukaan ole, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Se on niin looginen nimi, että paremmin minut tuntevat varmaan sen helposti saattavat arvata.

Juups. Näistä jälleenmyyntihommista olen joskus jo maininnut, mutta nyt niihin löytyy viereisestä linkkilistasta lisäinfoa, jos ketä kiinnostaa.

Erinomaista tässä tilanteessa on se, että saan tehdä myös toimittajan hommia ja lähettää eri tahoille niitä kivoja lappusia, jota laskuiksi kutsutaan. Toistaiseksi olen tehnyt keikkaa vaan Heilille, jossa minun takuuvarma työn tulos on hyvin tiedossa. Ensi viikolla jatketaan kolmen päivän sopimuksen merkeissä.

Tein pari jutun tyyliin rakennettua ilmoitusta vajaat pari vuotta sitten avatusta kuntosalista, tai terveysliikuntasaliksi sitä haluavat ennemmin nimittää. Asianomaisen salin manageri Anu oli niin tyytyväinen juttuihini, että laski minulle tosi edullisen vuoden sopimuksen. En edes minä ole niin tyhmä, että olisin jättänyt käyttämättä moisen tilaisuuden.

En ole ennen pahemmin punttisaleja harrastanut, mutta nyt tuli muutos siihenkin kurssiin ja tykkään kovasti. Olo on virkeä kun saa rääkätä kroppaansa miellyttävällä tavalla.

Tänään olin Liikunnainen-tapahtumassa Laulurinteellä Herbiksen kojulla.
Aluksi pitivät neljän tunnin jumppamaratonin ja siinä pääsi itsekin välillä lämmittelemään zumbailun ja hiphoppaamisen mukana. Välillä, kun ei ollut asiakasvirtaa, kävin konehärällä ratsastamassa. Jumppamaratonin päätti neljän miehen vetämä loppuverryttely ja se tapahtui Fröbelin Palikoitten tahtiin. Kyllä oli kivaa! Sieltä päästyä kävin vileä edellä mainitulla salilla huhkimassa ja saunassa, joten nyt on aika rento ja mukava olo.

Ensi viikko alkaa taas jutunteolla ja katsotaan sitten muita hommia.
Pikkuisen pukkasi kylmää hikeä tuon ison päätöksen jälkeen, mutta heti perään tuli luottamus, että kyllä minä tästä selviän. Eipähän tarvitse sietää niskaan huohottavia pomoja. Epäsäännölliset tulot tuo pienen jännitysmomentin elämään, mutta sitä minä oikeastaan olen kaivannutkin. Motivoi ainakin ahkeroimaan, jos mielii elää ja elättää perheen siinä sivussa.

Ensin pitää uskaltaa sulkea yksi ovi, että toinen pääsee avautumaan. On se joku viisas ihan tosissan ollut tuon sanoessaan.

lauantai 28. elokuuta 2010

Kaikkeen sitä bloggaaja törmääkin!

Glam with M

No tuota... hmmm. Menin sisäisesti sanattomaksi.

Jokainen saa tietysti tehdä elämällään mitä haluaa, mutta ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna joku pikku seikka ei ole ihan kohdallaan. Äkkiä katsottuna ja vähän kauempaa kuvassa on ihan kaunis nuori neito, mutta tekstin (varsinkin vanhempien postausten) lukeminen rapisuttaa jotain alas. Muovia? Itsetunnon rippeitä?

Aloin miettiä, että mitä muuttaisin itsessäni jos rahaa olisi rajattomasti. Tuon bloggaajan mielestä minussa on varmasti jotain pahasti vialla kun lopputulos oli, että en oikeastaan mitään. Mä oon mikä oon.

Noo, nämä mahan päällä roikkuvat römpöttimet voisi olla roikkumatta, mutta en minä heitä tähän hätään vielä mene saksituttamaan pienemmiksi. Käyn salilla ja muutan rasvakudosta lihaskudokseksi, ja luotan vakaasti että se auttaa. Saattaispa sillä harrastuksella olla muitakin terveydellisiä vaikutuksia.

Ajatusleikkiä itseni kanssa pelaten tuumailin, että mitä tekisin jos joku Gläm Äm tulisi kaupungilla vastaan ja alkaisi kauhistella nenäni muotoa tai huulieni kaarta. Sanoisin sille, että käännäpä päätäsi vasempaan niin paljon kuin se sinne kääntyy. Sitten vaan kävelet siihen suuntaan mihin nenä osoittaa. Eipä meikäläisen luomulärvi häiritse enää ollenkaan!

Tulipahan avauduttua.

torstai 26. elokuuta 2010

Kylläpä tiesi jälkeä ajaneensa!

Tänään oli viimeiset viralliset jälkitreenit. Sillä aikaa kun jäljet vanhenivat, iltaa juhlistettiin nyyttärihengessä erilaisilla herkuilla.

Vaikka kulunut kesä oli jonkin aikaa lämpötilan puolesta aika rankka, ryhmäläiset edistyivät tosi hyvin.
Suzy-bokseri oppi ilmaisun ja rauhallisempaa jäljestystä, kun taas Moona-snautserilla kasvoi varmuus ja taistelutahto huimaa vauhtia. Ohjaajatkin kehittyivät samaa tahtia. Hyvä tytöt, tästä jatketaan!

Minä tallasin Moonalle suunnilleen alokasluokan pituisen jäljen ja Moona teki tarkkaa työtä. Sen helpommin luettavaa koiraa tuskin on.

Miimi oli myös mukana ja teki Suzylle janaharjoituksia. Yksi ainakin meni tosi hyvin, joten siitä se lähtee.

Susanna tallasi Hippikselle jäljen, joka olisi voinut olla pitempikin, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Kotona olen tehnyt pitempää jälkeä, joten välillä voi ottaa kevyemmin. Varsinkin kun kyseessä on suht nuori koiranalku.

Entäs Jatsi? Näytti tänä iltana aussiemaiset temppunsa. Pyysin Marjoa tallaamaan jäljen, kun osasi viimeksi sen tehdä niin mainiosti. Pyysin suunnilleen samanpituinen, ei ainakaan lyhyempää kuin viikko sitten.

Jana oli jotain 40 metriä ja meni hyvin. Jäljen poimi oikeaan suuntaan, oikein hienoa. Tuuli kohtalaisen navakasti ja ensimmäisen kepin bongasi reilusti syrjästä. Nuuski niin että idioottikin liinan päässä olisi tajunnut, että keppi löytyi. Ei nostanut, vaan mulkaisi minua syrjäkarein sen näköisenä, että "Hyi, taas vieras keppi, en muuten nosta. Mitähän mamma tekee?"
En tehnyt mitään. Poimin kepin talteen ja jatkettiin töitä. Ilmeisesti toiselle kepille mennessä se oli funtsinut asiaa tarpeeksi ja todennut taskussa olevat namit menetetyiksi, jos ei toimita keppejä perille. Harvinaisen viisaasti ajateltu, koska muilla kepeillä ei ollut enää mitään ongelmia.

Mutta jälkeä riitti! Kuudennella kepillä oltiin vielä ihan keskellä korpea. Onneksi Marjo ja Susanna olivat mukana, joten jäljentallaaja itsekin pääsi hämmästymään keppien määrää. Niitä oli tosiaan seitsemän, mutta mikäpäs siinä. Kyllä Jatsi jaksoi.
Enkä liioittele, jos väitän jäljen olleen ainakin kaksi kilometriä pitkä. Kerrassaan mahtava treeni.

Kiitokset tytöille mukavasta seurasta! Jatketaan epävirallisissa merkeissä tästä eteenpäin.

lauantai 21. elokuuta 2010

Siitä se lähtee...

On niin kiva luulla kaikkea. Luulin itseäni hyväksi laumanjohtajaksi, mutta kaikkea muuta. Luulin Hippaa fiksuksi pennuksi, joka uskoo kun sanotaan jo puolesta sanasta.
Tämänhetkinen totuus on se, että hän tekee mitä lystää ja minä siivoan.

Eilen illalla oli äidin luona korukutsut ja mitä löysinkään kotiin palattuani? Lautasen puolikkaan pöydän alta ja toisen puolikkaan muutaman metrin päästä Hipan pediltä.

Tänä aamuna ennen piirinmestistalkoisiin lähtöäni käytin koirat kävelyllä, pesin tassuista hiekat pois ja huuhdoin kylppärin lattian sen jälkeen. Sillä välin Hippa oli kipaissut vinkupossun kanssa ruokapöydälle istumaan!

Palasin Pärnältä pahoin aavistuksin, joten järkytys ei ollut suuren suuri:


Yksinkertainen selitys tähän on tietenkin se, että leikkiessä tuli pissahätä ja juuri sisäsiistiksi oppinut pentu yritti tietenkin siivota jälkiään.

Oma syy kun jätin oven auki saunan välikköön, jossa oli saunapuut ja puukengät. Tästä oppineena en jätä vessankaan ovea enää auki. Minkäs selluloosateollisuuteen erikoistunut koiranpentu viehtymykselleen voi.

perjantai 20. elokuuta 2010

Vieraita keppejä, yäk!

Eilen oli sarjassaan erittäin hyvät, ellei jopa täydelliset jälkitreenit!

Tallasin Marjon Moonalle semmoisen sopivan pitkän jäljen ja Marjo puolestaan Jatsille ehkä vajaan kilometrin jäljen. Odotellessa otettiin esineruutua.

Jatsi lähti vauhdilla ja toi rukkasen. Toisella lähetyksellä se ilmaisi hanskan, mutta ei tuonut. Sen sijaan matkan varrelta poimi putkenpätkän ja toi sen. Kolmannen lähetyksen varmistin ampaisemalla itsekin ruutuun. Kateus teki tehtävänsä ja hanska lähti Jatsin mukaan. Vauhdilla takaisin ja kunnon palkkaukset. Hyvä, koira alkaa olla kunnossa ja ilo palautuu tähänkin hommaan.

Hippakin kävi ruudussa. Pidin sen hihnassa ja annoin vain tutustua tilanteeseen. Se meni siksakkia jälkiä pitkin ja bongasi esineet, mutta ei osannut niille sen enempää tehdä. Se olikin ensimmäinen keikka ruudussa ja riitti ihan hyvin.

Makkarajäljen se ajoi hienosti. Makkaroita oli välillä tiheään, välillä vain muutaman askeleen välein. Vauhtiakin piti hidastaa kun neiti olisi kaahannut muuten ihan tolkutonta vauhtia.

Jatsi pääsi jäljelle, kun se oli vanhentunut noin 1,5 tuntia. Jana oli parikymmentä metriä ja se meni älyttömän hyvin. Suoraan ja ripeästi. Jäljen poimi oikeaan suuntaan ja kehuin siitä, että jos hyvinkin sitä kautta vahvistuisi.

Ensimmäisen kepin poimiminen oli näkemisen arvoinen juttu. Keppi suuhun, kieli ulos ja huulet ryppyyn! Hyi, Moonan suussa ollut keppi, yöks! Mikä pelle. Homma jatkui eikä muut kepit enää aiheuttaneet niin vahvaa ällötystä.

Jälki oli niin kiemurainen, että koira pysyi skarppina ja minä myös. Koko ajan piti silmä tapilla seurata, oliko se jäljellä vai huuhailiko jotain omiaan. Ihan mahtavaa työtä! Marjo sai ansaitsemansa kehut hienosta tallauksestaan.

Moonalla oli muuten sama juttu. Jatsin kepit nousivat vain puoliksi, mutta ne olikin lähes ensimmäiset vieraat kepit Moonalla. Lisää treeniä, siinä on hieno jälkikoiran alku. Rauhallinen, mutta taistelutahota riittää.

Ensi kerralla on viimeiset treenit, koska maankäyttölupa päättyy elokuun loppuun. Päätettiin juhlistaa kulunutta kautta nyyttäreillä. Eväsretki metsässä on ihana juttu.

perjantai 13. elokuuta 2010

Positiivisuuspläjäys

Tämä päivä on aamusta lähtien ollut ihan mahtava!
Jatsi on toipunut ja toipuu edelleen. Ennen näkemätön kuva tästä pariskunnasta, joka lopettaa illan ja aloittaa aamun nykyään painimalla.



Hippa on NIIN onnellinen, ja minä myös.

Kimmolla on tässä koneessa oma kansio, mihin kirjoittelee omia juttujaan. Tänä aamuna innostui taas siihen hommaan. Opastin alkuun ja meniin odottelemaan tulevaa Pulitzer-palkintoa, jonka turvin poikani minut elättää kunhan vähän vielä treenaa.

Eikä tässä vielä kaikki. Miimi aloitti Mary Kay -jälleenmyyjänä ja sai tuskalla ja vaivalla houkuteltua minut mukaan. Ensimmäinen kokeilu Miimin luona vakuutti minut heti, että ihonhoito voi olla myös miellyttävää. Tähänastiset kokemukset ovat lähinnä sitä luokkaa, että voi itku kun pitää pestä naamaa ja rasvata tällä ja tuolla eikä siitä saa muuta kuin töhnäisen olon.

Sain pari päivää sitten oman aloituspakettini ja olen käyttänyt näytepakkauksia aamuin illoin. Vähänkö näytän hyvältä!
Arvoisat siskot, Mary Kay -ihonhoitotuotteet on oikeasti nerokas juttu! Se kasvojen raikas fiilis on parasta, mitä naisihminen voi housut jalassa itselleen tarjota.
Iso kiitos Miimille! Tästä on hyvä jatkaa.

Ja tänä iltana on korukutsut. Sain koivupöllistä ja katajasta tekemäni korupuun tuunattua entistä edustavammaksi. Kellään muulla konsultilla ei varmaan ole niin hienoa esittelytelinettä.

Ollaan jäljestetty, joo joo!

Jälkitreenienkin postaukset kulkevat jäljessä. Ihme juttu.

Viikko sitten torstaina Miimi tuli jälkitreeneihin ja tallasi Jatsille noin kilometrin pituisen jäljen jo hyvissä ajoin ennakkoon.

Jana oli yli 40-metrinen ja kauhistelin sen pituutta. Sähläämiseksihän se meni. Kun en osaa opettaa koiraa etenemään suoraan niin sitten en osaa. Jäljen se sentään poimi vaihteeksi oikeaan suuntaan ja keppi nousi tehokkaasti. Eka kulma oli terävä ja siinä pyörittiin kissanpolkat ja muut masurkat moneen kertaan, ennen kuin suunta selvisi.

Loppu ei ollutkaan kuin mennä vaan. Kaikki kepit nousivat ja nenä pysyi hyvin jäljen päällä. Kiitos Mimille erinomaisesta jäljestä!

Eilen tein itse Jatsille suunnilleen samanpituisen jäljen ja omasta mielestäni vieläpä hyvin selkeän kulmineen päivineen. Metsä oli ihanteellinen, juuri ja juuri sen verran kostea ettei askeleet jääneet näkösälle ja lämmintä 20 astetta.

Janan tein ihan lyhyen, että se edes tämän kerran menisi suoraan, mutta ei. Viisitoista metriäkin oli näköjään liikaa ja takajälki siihen päälle. Intoa oli kyllä vaikka muille jakaa, mutta huono kunto verotti vauhtia.

Ihmettelin siinä perässä hiihtäessäni, että miten niin suoraviivainen jälki oli vanhetessaan muuttunut semmoiseksi serpentiiniksi. Vaikutti siltä ettei koiralla ollut hajuakaan siitä, mitä oli tekemässä. Kaipa sillä oli, kun kepit löytyivät ilman ihmettelyjä.

Ennen viimeistä keppiä oli puuduttavan pitkä suora ja taisi koiralta usko (ja kunto) loppua. Se merkkasi viimeisen kepin, mutta jätti sen nostamatta. Hällä väliä kun noinkin hyvin meni kokonaisuutena.

Hipalle tein namijäljen ja se olisi saanut olla pitempikin, mutta namit loppuivat kesken. Hyvä minä! Vauhti oli mieletön ja enin osa lihapullista jäi syömättä, mutta tarkkuus vähän kärsi samalla. Seuraavaksi pitempi jälki ja hitaampi vauhti.

torstai 12. elokuuta 2010

Onnea Jatsi 7 vuotta!

Jälkijunan viimeisessä vaunussa matkustava bloggaaja onnittelee koiraansa pari päivää myöhässä. Ehkä päivänsankari ei ota nokkiinsa. Kyllä se aika menee nopsaan kun taakse päin kurkkii.

Sankari ja pikkusisko saivat kakkua ja menin ulos kuvaamaan sen syöntiä. Ihme juttu, mutta just sillä hetkellä auringon eteen änkesi jostain niin synkkä pilvi, että kuvasta tuli musta kuin muurinperä jouluna. Olkoot, onhan noita kuvia. Maksalaatikko menee tunnetusti äkkiä alas ja toista lootaa en kuvauksen takia lähtenyt ostamaan.

Hieronta ja venyttely on tehnyt tehtävänsä, vaikka sitä tehtävää vielä riittää tästä edeskin. Synttärinsä kunniaksi Jatsi teki Hipasta maailman onnellisimman pennun, kun alkoi toden teolla leikkiä sen kanssa. Eilen pitivät iltavillit ja tämä aamu alkoi myös painimalla.

Jatsi pitää hurjaa ääntä leikkiessään ja Attea pelotti kun luuli, että ne tappelevat. Istuttiin siinä kaikessa rauhassa katselemassa ja kerroin, mikä ero on leikillä ja tappelulla. Kuin tilauksesta Hippa innostui liikaa ja Jatsi ärähti sille, että pysyisi nahoissaan. Leikki jatkui pienen miettimistauon jälkeen.

Aamupäivällä käytiin kaupungilla ja arvatkaas mitä meillä oli kotiin tullessa vastassa? Kaksi laulavaa koiraa! Hippa oli löytänyt täsmälleen saman sävellajin kuin Jatsi, mutta tyytyi vielä pieneen sivuosaan tässä oopperassa. Heh, esimerkki pelittää hyvin.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Yksi ystävä poistui

Mari kertoi eilen, että Wallun epilepsia on pahentunut eikä lääkitys enää pure. Hän teki päätöksen, joka ihmisellä on oikeus tehdä uskollisimman ystävänsä parhaaksi.

Menin aamulla Rantakylään jättämään Wallulle viimeiset jäähyväiset. Vastassa oli pieni ruskea pyörremyrsky, joka tervehti riehakkaaseen tyyliinsä. Koko koirannaama naurussa se nuoli kyyneleet silmistäni ja sitten leikittiin piippaavalla kärsäkkäällä.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta se jaksoi säilyttää iloisuutensa ja huumorintajunsa aina kun siihen oli vähänkin aihetta.
Jatsi inhosi aluksi Wallua sen äänekkään räyhäämisen takia, mutta aikaa myöten niistä kasvoi kaverukset, joiden älyllinen mittelö oli vertaansa vailla.

Ei ole väliä kuoleeko koira vanhuuttaan vai joudutaanko se lopettamaan jo nuorena. Kun elämäntehtävä on täytetty, on vain osattava päästää irti. Tuska kestää aikansa, mutta muistot säilyvät ikuisesti.

Hyvästi, rakas Wallu! Opetit meille niin paljon. Kiitos siitä.

Utua ilmassa ja päässä

Mitä olen viime aikoina puuhaillut? Missä ollut ja kulkenut? Kuka oikeastaan olen?
Tällä hetkellä tuntuu kuin pääni olisi viety ulkoavaruuteen ja ufomiehet laittaneet tilalle herneillä täytetyn posliinipilkkumin. Kun posliiniin ei hermoradat ja muut inhimilliset koneistot tartu, pilkkumi on pudonnut, särkynyt siruiksi ja herneet vierineet pitkin lattioita.
Jos asuisin 25 neliön yksiössä, pieniä kohtaamisia voisi sattua. Mutta kun kartanoni on kuin tori (herneen näkökulmasta katsottuna), ei voi odottaa järjellistä käyttäytymistä. Siellä se herne etsii kaveria, kirjaimellisesti. Helpompi olisi haalia pitkin piennarta levinneet Hujasen eväät kasaan kuin saada minun yliskamarin tapeteista kuviot kohdistettua.

Onneksi joku luotti ja tarjosi vastuullista tointa epätodellisuutta torjumaan.
Johanna lähti porukoineen laivareissulle ja kysyi, ottaisinko Jessen hoitoon. Jee jee Jesse, suostuin ilomielin.

Mökillä oli mukavampi viettää aikaa ja siellä oltiin. Jesse tykkää Hipasta ja leikittäisi, jos Jatsi antaisi. Jäähylle mokoma määräilevä isosisko, niin saivat lapset peuhata rauhassa.

Ilmassa leijui jännä utu ja lämmintä riitti. Enimmän aikaa oltiin vedessä, joka oli kyllä melkein yhtä lämmintä kuin ilma, mutta virkisti edes märkyydellään.





Jesse on huolehtivainen kaveri. Kun lähdin uimaan, se kaahasi perään ja raapi persuksia. Ilmeisesti sanoakseen, että "nyt pois sieltä hukkumasta ja heti!" Kun käännyin, se lähti tyytyväisenä rantaan.
Sitten tein källin ja hyppäsin laiturilta. Molskis vaan toisenkin kerran ja heti oli vahti perässä. Uiskentelin eestaas ja vähän rinkiä, ja koko ajan Jesse paimensi vieressä huolestuneen oloisena. Kyllä on Jatsilla uskollisuudessa vielä oppimista.
Ihana hoitolapsi!

Lauantai-illan koirat makailivat keskenään, kun menin sammuttamaan kulttuurinjanoani. En tosin tiennyt koko janosta, ennen kuin Teppo pyysi seuraksi Hasanniemen kesäteatteriin Ulvovaa mylläriä katsomaan. Kannatti lähteä!
Ruumiillinen jano helpotti esityksen jälkeen vähän, mutta vain vähän, Teatteriravintolan terassilla. Kuskin ominaisuudessa tyydyin vissyyn, joka on erinomainen janojuoma. Siinä sählätessäni tosin kippasin lähes koko tuopillisen maahan, eikä se siellä vaikuta suuntaan tai toiseen. Taas todiste siitä, ettei terassille kannata lähteä selvinpäin, kun hukkaan menee halvatkin juomat.

Ai niin! Muisti palaa pätkittäin tekemisten suhteen. Kävihän meillä muunrotuistakin väkeä. Virve hankki kelpienpennun ja tulivat Jennan kanssa meille. Watti on vähän Hippaa nuorempi ja hetken ällisteltyään näytti todellisen minänsä. Mieletön peto! Ei jää kepukka aussiesta jälkeen asenteen puolesta.



Palatakseni jälleen menneisyyteen, piipahdettiinhan me taas vaihteeksi kaupunkikävelyllä.
Hippa on alkanut vierastaa tuntemattomia, joten shokkihoitoa kehiin. No, se tauti parani heti kun päästiin isommille kylille ja ihastelut otettiin vastaan tottuneen rutiinilla.

Käveltiin sillan ali ihan testataksemme, mitä pennut tuumaavat yli rumistavien autojen äänistä. Eivät kerrassaan mitään! Menivät reippaina kuin olisivat syntyneet sillan alla.

Sitten oli jo jäätelön aika. Hyvä antaa vähästäänkin, paha ei paljostakaan. Minä olin se pahis. Annoin vain kuivaa vohvelia ja senkin vaan siksi, kun en itse voi sietää sitä kengänpohjallisen makuista sotkua. Jenna ja pennut söivät vuorotahtiin maukkaampaa osuutta.

maanantai 2. elokuuta 2010

Vauhtia maalla ja merellä, rentoutus keittiönpöydällä.

Menneenä lauantaina ei ehtinyt ikävä yllättää. Sovittiin pentutreffit Rääkkylään Tuunaisten kesäpaikalle ja samalla pidin myös koruesittelyn. Jenna ja Toma tulivat myös mukaan.

Tosin meille tuli reissu mutkan kautta, kun edellisenä iltana lomanaloittajaisia juhlinut Jenna haettiin varmuuden vuoksi kyytiin. Mikäs siinä, kyllä passatti kulkee kun vaan käskee kulkemaan. Toma ja Hippa aloittivat painimisen ja sitä jatkui koko matkan ajan. Lehmosta Rääkkylään oli sentään tunnin matka ja perillä Romeo liittyi lystiin mukaan.





Hei, nyt liikkumatta! Jatsi-täti on pahana!


Hippa osasi välillä huilatakin.


Pentillä oli varastossaan ajopelejä, jotka alkavat näinä päivinä olla arvokasta kamaa. Ihan tuli nuoruus mieleen kun pääsi pikku-Suikilla ajamaan. Omaa mopoa minulla ei tosin ikinä ollut, mutta on siitä silti kauan kun moisella vehkeellä olen ajanut. Jonkin verran aikaa oli Jennallakin viime ajeluista ja Pentti opasti alkuun.

"Ai mikäs tää hanikka olikaan?"


Suosittelin tyytymään ykkösellä ajeluun ja ihme kyllä totteli. Kovempi vauhti olisi voinut olla ympäristölle haitallista tai jopa vaarallista.

Ilme kertoo kaiken.


Niin myös Jatsin ilme.


Pojat pääsivät myös vanhan kunnon Pappa-Tunturin kyytiin.


Jatsilla oli töitä kun olisi pitänyt pentuja komentaa ja vahtia, ettei pojille tapahdu mitään mokoman pärisijän tarakalla.

Yhden aikaan alkoi paikalle valua naapureita, jotka Aija oli kutsunut koruesittelyyn. Ensin syötiin ihania salaatteja ynnä muita herkkuja, ja sitten pääsin aloittamaan päivän työllistävän vaiheen. Myyntiä tuli oikein mukavasti ja emännällä oli jo runsaudenpula valitessaan kaikki melkein 70 euron edestä saamansa ilmaiskorut. Onneksi Anna-tytär auttoi tehokkaasti tässä ongelmassa.

Vieraiden lähdettyä siirryttiin rannalle. Savonselällä kävi mieletön tuuli, mutta paikka on sen verran suojaisa, ettei siitä ollut haittaa. Tuuli oli lämmin ja piti itikat poissa.

Pennut jatkoivat samaan malliin.


Valta on sillä, jolla on pallo.


Koirat leikkivät ja normaalit ihmiset viihtyivät keskenään jutellen porukassa. Sen sijaan yksi epäsosiaalinen tyydytti kauneudenkaipuutaan ja kökötti kalliolla tyrskyjä kuvaamassa. Kamera laulakoon, vaikka persus kastuisi.




Jatsi pääsi huolestumaan vielä kerran ihan tosissaan, kun Pentti vei meidät poikien kanssa veneajelulle. Heillä on ihan reilunkokoinen paatti ja sillä kun pisteli menemään vasten aallokkoa, ei kaivannut Särkänniemeen. Kyyti oli melkoisen pomppivaista.
Tästä tilanteesta en saanut kuvia, vaikka mieli olisi tehnyt. Vesi roiskui sen verran, että piti keskittyä varjelemaan kameraa pahemmalta kastumiselta.
Jenna piti Jatsia hihnassa tämän reissun ajan, koska se olisi hätäännyksissään saattanut lähteä uimaan perään.

Kotimatkalle lähdettiin kuuden kieppeillä. Pentuja alkoi jo kiukuttaa väsymyksestä, koska ne olivat riekkuneet keskenään koko pitkän päivän pieniä päikkäreitä lukuunottamatta. Peräkontissa asui hiirenhiljaisuus.

Kyllä oli kivaa ja siitä kiitos isäntäväelle! En muista, milloin viimeksi olisi yhden päivän aikana kokenut näin monenlaista elämystä.

Täällä ovat kaikki kuvat.

Sunnuntaina oli Jatsin toinen hieronta. Homma oli jo tuttua, joten se osasi rentoutua heti Marikan käsien alle tietoisena tulevasta hyvänolontunteesta.



Selkä oli vasemmalta puolelta pahemmin jumissa, mutta kipupisteitä ei enää ollut kuin yksi. Hyvältä vaikuttaa! Jatsi nukahti pöydälle ihan syvään uneen ja kun se hellävaroen heräteltiin, se venytteli ensi töikseen ihan itse.

Kun tänä aamuna päästin koirat sisälle aamupisulta, Jatsi empi rappujen alla, että pääseekö tuosta ylös vai ei. Pääsihän sieltä, mutta melko jäykän oloisena ja venyttelin sen jalat. Takajalat olivat jäykät enkä saanut niitä vietyä eteen. Tämän jälkeen Jatsi venyttelikin takareitensä itse, joten kyllä se siitä paranee.

torstai 29. heinäkuuta 2010

"Ei lämmin luita riko"

Yleensä vanhoissa viisauksissa asuu viisaus, mutta tuo yllämainittu on kyllä täyttä soopaa. Varsinkin jos vanhuksista puhutaan. Näillä helteillä jo nuoremmiltakin saattaa taju kaikota ja jos sillä hetkellä sattuu vaikka olemaan laskeutumassa Kolin maisemapolkua jyrkimmässä kohdassa niin takuulla luita rikkoutuu. Parempi viettää siestaa.

Kaikkien aikojen lämpöennätys mitattiin tänään Joensuun lentoasemalla, joka muuten sijaitsee Liperissä. Olen todella ylpeä liperiläisyydestäni, kun elohopea uutisten mukaan kiipesi parhaimmillaan (tai pahimmillaan) 37,2 asteeseen.

Meillä mittari näytti "vain" 35 ja rapiat.


Ja... asiaan. Eilen Jatsi pääsi hierojan käsittelyyn. Marika tuli puolilta päivin ja kellautettiin koira ruokapöydälle kyljelleen. Se oli jo moisesta tempusta aivan pöyristynyt, saati sitten kun alkoi käydä kipeästi puolella jos toisellakin.
Lyhyesti sanottuna koko selkä oli jumissa niskasta pakaraan ja selkeitä kipupisteitä oli useita. Myös kaikki raajat olivat kireitä. Seuraava hieronta on sunnuntaina ja varmasti pitää kolmas kerta ottaa, että nähdään mikä on tilanne.

Jo ensimmäinen kerta teki ihmeitä. Tänä aamuna Jatsi yritti houkutella Hippaa juoksuleikkiin! Se vaan teki sen tyypillisen räyhäkkään tyyliinsä, eikä Hippunen oikein ymmärtänyt jutun juonta.
Minunkin teki mieli loikkia riemusta! Siitä se paranee.

Iltapäivällä piti lähteä mökille hellettä karkuun. Vähän väliä kun järveen pulahti, pärjäsi aika kivasti.

Kiitoksia muuten kaikille, jotka leirillä ostivat minulta koruja. Sain hankittua alennuksella itselleni nämä Lemom-urani alusta asti haaveilemani korvikset.



Näillä uistimilla jos ei saa isoja kaloja houkuteltua haaviin niin ei sitten millään. Matikkasoppaa suomalaisittain eli Made in Finland. Rehellisesti sanottuna harjus olisi kova sana.

sunnuntai 25. heinäkuuta 2010

On sitä ennenkin menty leirille oppimaan eikä suorittamaan

Aussieleiri on vuoden kohokohta, mutta nyt se on tältä vuodelta jo takana. Viime sunnuntaina ampaisin tyttöjen kanssa matkaan ja matka meni mukavasti. Perillä oli lähes epätodellinen olo. Olenko tosiaan Suvirannassa? Totta se oli.

Porukkaa valui paikalle, mutta kellään toisella ei ollut pikkupentua mukana. Hippa oli ainoa taaperoikäinen ja sai siis kaiken huomion itselleen. Sitä se osasi käyttää hyväkseen, mutta sosiaalistuipa samalla ihan juuria myöten.

Miimi oli asetellut kansioon lukujärjestyksen, johon sai merkata nimen sen kohdalle, mitä halusi tehdä. Päätin mennä heti maanantaiaamuna verestämään Jatsin hakutaitoja. Kouluttajana oli Tanja Siniluoto, myös viestikisoista ennestään tuttu tyyppi.

Silloin iski ensimmäinen oppi kuin naula päähän ja vielä kirveenhamaralla perään. Jatsi oli kipeä ja on edelleen. Se tiesi mitä piti tehdä ja intoa olisi ollut enemmän kuin liikkumiskykyä. Hansu heilui kameran takana ja sanoi, että oli kiinnittänyt huomiota Jatsin liikkumiseen jo tuloiltana. Se laukkasi selkä suorana kuin kiikkulauta eli jumitusta oli reilusti.

Mainittakoon itse asiasta, että ukot kyllä löytyivät. Ensimmäinen peräti kiintorullan kanssa, mitä se ei vielä osaa eikä olla harjoiteltu. Loppujen lopuksi porukka oli sitä mieltä, että HK1 irtoaisi heittämällä. Katsotaan nyt. Parannetaan ensin koira ja harrastellaan tätä huvin vuoksi silloin tällöin. En millään repeä useampaan lajiin kun yhdenkin harrastaminen tökkii ja vielä lisäksi on aloittelija talossa.

Suunnitelma meni uusiksi ja iltapäivä huilailtiin. Uiminen oli hyvä vaihtoehto joka tilanteessa.


Hippa ja Dixie ihastuivat toisiinsa.



Seuraavana päivänä mentiin kentälle, jossa veti tottista Eija Heinonen. Suurimmalla osalla koirista oli perusasento pielessä, niin myös Jatsilla. Siihen Eijalla oli hieno lussupallosysteemi palkkaukseksi. Pallo kainaloon ja Eija naksutti oikeista suorituksista ja lopulta pallo putosi.
Tehokasta. Jatsin kipeä selkä haittasi työskentelyä, mutta korvan taakse jäi monta vinkkiä seuraamisesta, käännöksistä ja eteenlähetyksestä. Näitä totetutetaan sitten kotioloissa kunhan terveystilanne paranee. Herne kolisi livakassa liikkeessä sekä koiralla että ohjaajalla ja olin aivan puhki tottistreenin jälkeen.

Jälkitreenejä veti pari päivää Karoliina Moilanen.
Jatsille tein lyhyen jäljen ikään kuin kevyeksi harjoitukseksi. Jäljen vanhetessa tallasin Hipalle namiruudun ja nenä tuhisi tehokkaasti.
Ennen Jatsin jäljestystä olin mukana kun Johanna ja Elli ajoivat omansa. Hilkka, Hanna ja koirat olivat lenkillä huolestuttavan lähellä omaa jälkeäni. Hihkuin heille, että pysyvät tiellä ja poistuvat takavasemmalle, ettei enää enemmän mene jälki sekaisin.

Lähdettiin Jatsin kanssa hommiin ja jana meni hyvin. Siihen se kevyt osuus päättyikin.
Ensimmäinen keppi jäi enkä minäkään sitä nähnyt, mutta perässähiihtäjä noukki sen. Homma eteni mukavasti siihen kohtaan, missä sukulaiskoirat olivat lenkkeilleet. Tienylityksen jälkeen Jatsi joutui etsimään jälkeä pitkän aikaa. Tiesin itse, missä jälki meni ja astuin vain askeleen siihen suuntaan ja heti koira lähti etenemään. Muistaakseni siinä vaiheilla olisi ollut keppi, mutta sen sijaan Jatsi napsi makkaran. Aamulla olivat siinä samalla alueella ajaneet makkarajälkiä, joten haastetta riitti pikkuiselle. Karoliina sanoi, että kun seuraava keppi löytyy, kannattaisi jättää siihen ja palkata. Näin tehtiin.
Lähdettiin kävelemään autoille päin ja yhtäkkiä Jatsi hyppäsi pallo suussa metsän puolelle ja vaihtoi sen viimeiseen keppiin. Olisi se osannut ajaa jäljen loppuun asti, mutta hyvä oli pelata kuitenkin varman päälle.

Johanna oli tällä välin tallannut Hipalle muutaman metrin mittaisen makkarajäljen ja pikkuipana teki töitä kuin mies.

Tottista kävimme treenaamassa pari kertaa pienet pätkät.
Hippakin pääsi osalliseksi luoksetuloharjoitusten merkeissä. Hyvin toimii, kun on tarpeeksi mehevä palkka eikä liian mielenkiintoista häiriötä ympärillä. Ilta-aikaan koko porukan ollessa läsnä Hippa oli huomattavasti haastavampi saada tulemaan luokse. On se kakara ainakin omatoiminen, jos ei muuta!

Tällä kertaa leiriohjelman sisältyi työtehtäviäkin. Lehtitoimikunnan kokous kahteen pekkaan Marrun kanssa ja hallituskokous siihen lisäksi.
Omia töitäni tein myös; möin koruja ja räsypatukoita. Agilitaaja-Hanna teetti peräti tilaustyönä hihnan, jolla voi palkata koiran kun kuulemma sääntömuutoksen jälkeen namipalkkaus ja samalla patukat evättiin kisatilanteessa. Hilkka osti myös vastaavan Kirille ja kehui, että hyvin pelitti.

Iltaohjelma oli tuttua ja turvallista. Saunaa, grillausta ja naurulihasten treenausta.
Keskiviikkona oli järjestettyä ohjelmaa näyttelyn merkeissä. Fabulous Aussie Open Match Show eli Vaala KVG 2010 jäljitteli oikeaa ASCAn näyttelyä. Aussieporukan ulkopuolinen jäsen, Karoliina Moilanen, toimi tuomarina. Luokat olivat pennut yhdessä ja aikuiset väreittäin.
Pentuluokkaan osallistuivat Hipan lisäksi Viuhti ja Purri. Nyt minulla sitten on se näyttelypuudeli. Pikkuinen Hippa, 11 viikkoa, häikäisi tuomarin upealla esiintymisellään ja julistettiin ROP-pennuksi!
Kateelliset kielet väittivät kyseessä olleen tuomaripelin, mutta sitähän se näyttelypelleily nimenomaan on. Joten mikä oli ongelmana?

Tuomari pelasti maineensa punaisten narttujen ollessa kehässä ja jätti Jatsin viimeiseksi. Sääntöjen mukaan se olisi oikeastaam pitänyt diskata, koska liikkui selkeästi sairaan koiran tavoin, mutta tämän kerran meni läpi sormien.

ROP-titelin pokkasi ihana Rini ja VSP oli niinikään ihana Jura.

Torstai-iltana ratkottiin agilitymestaruuksia. Rata 1 toteutettiin parinvaihtona. Koirat arvottiin ja esteet piti suorittaa sekä koira että ohjaaja. Putken kohdalla sai aikahyvitystä, jos molemmat menivät putkesta ja sakkoa jos kumpikaan ei suorittanut estettä. Vain toisen mennessä läpi kelloa ei rukattu suuntaan eikä toiseen.

Jatsin jätin kokonaan näitten karkeloitten ulkopuolelle ja sain parikseni Mickeyn. Oli ihmeellistä pidellä hihnan päässä keskikokoisen nartun sijaan isoa urosta, joka väärästä ohjaajasta huolimatta oli täysillä valmis hommiin. Koira piti olla irti, mutta nameja ja leluja sai käyttää apuna. Miksu totteli kuin unelma ja esteet joko ylitettiin tai alitettiin tilanteesta riippuen sujuvasti. Kepitkin menivät vauhdikkaasti ja urheilumielisenä tietenkin menin putkesta myös minä. Käskin Miksun maahan ja aloin kömpiä tunneliin. Puolessa välissä Miksu kyllästyi odottamaan nameja ja änkeytyi mukaan putkeen. Oli pikkuisen ahdasta, mutta ei me jumiin jääty. Tätä tekniikkaa toteutti meidän jälkeen muutama muukin koira. Lystiä oli ja kolmanneksi suoriuduttiin.

Hippa-hippiäinen meni Kaisan kanssa vain hiukan hitaammin ja sijoittui viidenneksi! Kaisa houkutteli Hippaa räsypatukalla ja sehän nappasi kiinni siihen heti alkumetreillä eikä irti laskenut. No, koira oli kiinni patukassa, mutta ei hihnassa. Kaipa se meni sääntöjen sallimalla tavalla.



Kisakatsomossa jännitettiin...


Rata 2 mentiin jokerina oman koiran kanssa. Esteitä piti mennä minuutin aikana niin monta kuin kerkisi. Hipan kanssa jäätiin sijalle 20, koska vauhti ei ollut ihan sitä mitä täyskasvuisilla. Yritystä riitti siitä huolimatta.

Kaikki sijat palkittiin ja hienot palkinnot lahjoitti Iisalmen Musti & Mirri.

Perjantaina tein vielä pienen jäljen Jatsille, mutta ei hyvin mennyt. Ensimmäisen kepin yli olisi juossut suorilla, jos en olisi jarruttanut liinasta ja neljännen yli se juoksi enkä viitsinyt enää pientä kiusata. Nenä melko ylhäällä se jäljesti, joka saattaa johtua kireydestä. Antaapa olla sairaslomalla toistaiseksi. Keskiviikkona Jatsi pääsee hierojan käsittelyyn ja sitten ollaan vähän viisaampia.

Kamera oli laiskana tämän leirin ajan, mutta jotain muistoja sain otettua.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Cool!

Ihanan viileää. Tänä aamuna 20 astetta ja pohjoistuuli. Jatsi nautti täysin siemauksin päästessään pitkälle lenkille ihan kaksistaan mamman kanssa. Niin nautin kyllä minäkin.

Palataanpa eiliseen. Pojilla alkoi loma kun Markku haki heidät töistä päästyään. Minua alkoi yksinäisyys ahdistaa ja soittelin yhdelle jos toisellekin, josko joku haluaisi lähteä terassille. Pöh, kaikki olivat rokissa. Lippuja varsinaiseen rokkiin en hankkinut enkä aikonut mennä Sulo-klubillekaan, mutta sieltäpä vain itseni löysin.

Johannan bongasin aikanaan ja Simokin oli maisemissa, mutta Sonjaa en löytänyt millään.
Ylex-teltassa esiintyi Chisu enkä millään muotoa häntä fanita, mutta se olikin sivuseikka. Kahdella kympillä sain ostettua ihmisiä ympärilleni oikein vilisemällä, että ei ainakaan tarvinnut yksinäisyyttä valittaa. On siellä vaan aina tunnelmaa. Loppuilta meni Tepon ja parin hänen kaverinsa kanssa.

Olin reissussa useamman tunnin ja kotiuduttuani Hippa kömpi yläkerrasta alas. Oven jätin auki eteiseen, että vähän paremmin ilma kiertäisi talossa, mutta raput tukin olevinaan jonkinmoisella barrikaadilla. Eihän se Hippistä pidätellyt.
Sanomalehdet olivat kuivat, lattia oli kuiva ja aloin ihmetellä että mihinkäs se ipana on pissinyt ja kapusin yläkertaan. Aivan kuivaa sielläkin. Uskomatonta! Muutin itse nimittäin yläkertaan nukkumaan, koska siellä on viileämpää ilmastointilaitteen ansiosta. Kaipa Hippa oli koko ajan nukkunut minun pedilläni.

Aamulla yritin heräillä ja tuijottelin joutessani katonrajan paneleitten oksakuvioita. Yksi oksankohta näytti ihan miehen naamalta. Ajattelin, että onpas jännä miten luonto muovaa kaikenlaisia kuvioita. Jonkin aikaa katseltuani se muuttui ihan tavalliseksi oksankohdaksi enkä nähnyt siinä enää mitään erikoista. Tosi pelottavaa.
Tarkemmin ajatellen, eilen juteltiin poikien kanssa ilokaasun vaikutuksista. Lieköhän ne jutut alkaneet vaikuttaa näin niin kuin jälkikäteen. Minähän olen tunnetusti yliherkkä.

Aamullakaan ei ollut siivottavaa kuin pikkuisen. Pikkukakara alkaa hiffata asioita.

Iltapäivällä vietiin Jennan kanssa pennut kaupunkikävelylle. Hyvänen aika sitä ihastelun määrää, eikä erään puhujan mukaan koirissakaan ollut mitään vikaa.
"Oii, pentuja!"
"Voi miten söpöjä!"
"Kato mitä vauvakoiria!"
"Saako silittää?"
"Minkä ikäisiä/rotuisia/kokoisiksi ne kasvaa?"
"Ei oo totta!"
"Ihania!"

Siinä oli suunnilleen ne yleisimmät kommentit. Käveltiin kävelykatua parin korttelin verran ees taas ja matka edistyi erittäin hitaasti. Osittain siitä syystä, että pennut painivat koko ajan toistensa kimpussa ja toisekseen ihastelevan yleisön takia.

En tosiaan muista, koska viimeksi olisin jutellut niin monen tuntemattoman ja osin tuttujenkin kanssa yhdellä parin tunnin kaupunkireissulla. Saimme sekä paikalliset että rokkikansan viimeisen päälle iloiselle tuulelle. Toisin sanoen päivän hyvä työ tuli tehtyä.

Eräs rastalettinen eteläsuomalainen nuori mies ihastui pentuihin ja jutteli ummet ja lammet pitkän aikaa. Pennut vaan painivat keskenään. Pikkuhiljaa siihen ympärille kerääntyi enemmänkin porukkaa ja vieressä Glorian terassilla oli vielä istumakatsomo lisänä.
"Joo on se hyvä tässä olla niin äijää ja sitten osuu tuommosia karvapalloja kohdalle ja niille sitten lässyttää kaikki mahdolliset. On ne niin söpöjä voi että sentään!" rasta selitti.
No, tosiäijä osaa näyttää herkän puolensa, sitä mieltä minä olen.

Simo suunnitteli eilen illalla, että tulee jonain päivänä Hippaa katsomaan, mutta säästyi Viinijärven reissulta kun osui samaan porukkaan.

Jopa Hipalta ja Tomalta loppui paristot jossain vaiheessa, joten pääsivät sylikyydissä pois kyliltä.

Koko päivä oli livahtanut aika vähillä syömisillä, joten ennen kotimatkaa kävin Alin pizzeriasta evästä mukaan. Siellä oli hiljaista ja ehdittiin jutella niitä näitä pitkä tovi. Ali noitui pikkuveljeään, joka juhli viime yön, tuli töihin kaksi tuntia myöhässä ja kaiken lisäksi jutteli kaikessa rauhassa ulkona meidän kanssa.
"Mitä sä täällä höpötät, tee töitä!"
"Mä oon jo tehny mun työt!"
"Asiakkaan ruoka odottaa, mee hakemaan!"
Pikkuveli, jonka nimeä en vieläkään ole kysynyt, murmatti ja meni sisälle. Ali punoi päätään ja tuumi:
"Ehkä mä annan sille potkut."
Sain calzoneni ja Ali jäi hyvästelemään.
"Hyvät jatkot... kaunista kesää... siisti auto..."

Viimeinen oli tarkoitettu ohiajavalle mersulle ja täsmälleen samalla äänensävyllä kuin muut toivotukset. Jennan kanssa hetki punottiin piuhoja kasaan, kunnes meni jakeluun.

Naamalihakset ovat vieläkin kipeät kaikesta nauramisesta. On siellä Joen kaupungissa hulvattomia tyyppejä ja rokkiviikonloppuna tilanne vaan paranee.

torstai 15. heinäkuuta 2010

Tilannekatsaus kohteesta Hippa

Tämän postauksen tarkoitus on vain pistää muistiin, missä mennään. Hipalla on nyt ikää kymmenen viikkoa ja kolme päivää.

Jos aloitetaan luonteesta verrattuna Jatsiin.
Hippa suhtautuu vieraisiin ihmisiin hieman pidattyvästi, mutta leppyy tosi nopeasti ja sitten kelpaa silitykset ja passaa jopa tulla syliin.
Jatsi vastaavassa iässä haukkui vieraat pataluhaksi ja epäluuloisuutta riitti melko pitkäksi aikaa.

Jatsin suhde minuun oli alusta lähtien suorastaan palvova. Se tuli iloisena luokse kun kutsuin, ja otti kehut ja silitykset ylenpalttisen onnellisena vastaan. Jos oli tarjota joku kuiva nappula, se oli pelkkää plussaa.
Hippa on ihan toista maata. Vielä viikko sitten kutsuessani sitä luokse, se katsoi minua kyseenalaistaen koko jutun täydellisesti. Ei sille riittänyt palkaksi surkeat namit, saati pelkät kehut ja silitykset. Tässä on täytynyt ihan skarpata itseään opettamaan pennulle luoksetuloa niin, että taskussa on jotain tosi hyvää mukana. Onhan se hyvä minunkin oppia, etteivät kaikki asiat ole itsestäänselvyyksiä.

Hippa osaa varsinkin ruokakupin äärellä istua käskystä ja odottaa "saa ottaa" -käskyä. Naksuttimeen olen totuttanut, mutta muuten olen vain leikkinyt ja vahvistanut saalisviettiä.
Aikaisemmin Hippa leikki mieluummin yksin, mutta nyt se on jonkin aikaa tuonut leluja minulle. Alkaa vissiin hoksata, että kahdestaan on kivempi leikkiä. Pojat avustavat tässä tosi hyvin.

En jaksa varsinaisesta koulutuksesta ottaa stressiä, koska mielestäni on parempi pitää pentu iloisena ja innokkaana. Siitä kasvaa iloinen nuori ja iloinen aikuinen, joka jaksaa tehdä oikeita töitä.

Ulos pyytäminen on vielä aika satunnaista. Yleensä tämä salamapissijä ehtii käydä saunan välikössä olevan paperin päällä ennen kuin minä ehdin kissaa sanoa.
Viime yönä se yllätti minut iloisesti ja herätti kesken sikeimmän unen päästäkseen ulos. Ilmeisesti kaksi- ja nelijalkaiset lapset aiheuttavat saman äidinvaiston, joka herkistää aisteja. Hyvä niin.

Metsätreeneistä olen kertoillut, joten ei siitä sen enempää.

Huippukoiria ne ovat molemmat, ei mahda mitään. Niin erilaisia, mutta siinähän se rikkaus piileekin.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Sisarusten tapaaminen

Sovittiin Jennan kanssa sunnuntaisista pentutreffeistä jo aiemmin. Viime aikoina vallitsevan säätilan takia tuumasin, että tavataan meidän mökillä. Siellä on veden äärellä huomattavasti mukavampaa kuin meidän tuulettomassa pihassa.

Sain hetken mielijohteesta päähäni, että kutsun myös Tessun emäntineen mukaan ja heille kävi hyvin. Mirka, Tessu ja walesinspringeri Petteri ehtivät ensin paikalle. Hippa ja Tessu muistivat heti toisensa, ja leikki alkoi.

Tunnin kuluttua myös Toma liittyi riehuntaan ja lysti vaan lisääntyi. Jatsille iski myös blue merle -syndrooma päälle. Sitkeässä on sekin vaiva. Ei se inhottavaksi heittäytynyt, mutta selkeästi huomasi, ettei Toma olisi saanut tehdä mitään. Poliisi oli heti komentamassa jos vähänkin liikahti. Jatsin haukahtaessa porukka jähmettyi paikalleen ja heti kun selkänsä käänsi, vimmaaminen jatkui.
Miten ne jaksoivatkin!

Helteisiä kuvia löytyy täältä

sunnuntai 11. heinäkuuta 2010

Vahinko kiertämään

Mitä yhteistä on Itä-Afrikalla ja meidän kesämökin huvimajan pöytäliinalla? Minäpä kerron.

Olin äsken laiturilla lukemassa Suomen Kuvalehteä. Siinä lehdessä sitä on hätä kädessä milloin missäkin päin maailmaa. Tällä kertaa Somaliassa ja jalkapallokentällä. Missä niitä kisoja nyt ikinä pelataankaan, en tiedä, muista tai jaksa välittää. Mutta Argentiinalla tuntui olevan hätä. Somalian paniikista en jaksanut lukea sen tarkemmin, koska siinä vaiheessa oli hätä kädessä itsellänikin. Tai oikeammin jalassa.

Kuvalehden lepuuttaminen jalkojen päällä teki muiston etureisiini. Painomusteeseen pukeutuneena olin siis kävelevä kuvalehti eikä järvivesi riittänyt riisuuntumiseen.

Äiti oli huvimajassa lukemassa päivän lehteä ja neuvoi, että ota nestemäistä pyykinpesuainetta ja pyyhi sillä. Jopa lähti!

Seuraavaksi alkoi armas äitini valittaa, että ne musteet on nyt pöydän vahakangasliinassa.
Eipä ole painopaikassa ainakaan pihistelty mustetta, kun sitä riitti joka paikkaan. Otin taas rievun käteen ja yritin hinkata samalla menetelmällä kuin itsestänikin, mutta huonolla menestyksellä. Puhdistumisen sijaan kirkkaille väreille tarkoitettu pesuaine sai mustetäplät kirkastumaan riemukkaissa sävyissä.

Tämä oli varmaan sitä paljon puhuttua vahingon kierrättämistä.
Pesuainetta ei ainakaan voi moittia. Sehän vaan piti lupauksensa ja pöytäliina uudet, kirkkaat värinsä.

lauantai 10. heinäkuuta 2010

Johan oli markkinat, jälkimetsässä ja Sotkumassa

Aapuaa, taas rästiin jääneitä juttuja vaikka millä mitalla! Kun ensin joku kertoisi, mitä olen tehnyt. Pitänee yrittää kaivella muistin pölyisiä sokkeloita.

Tällä hetkellä se muisti riittää torstaiaamulle asti. Kävimme poikien kanssa Prismassa ostamassa merirauskut, semmoiset kelluvat patjantapaiset. Jos semmoisten avulla saa ipanat innostumaan uimisesta niin se on halpa sijoitus.

Kaupungista palattua kopattiin koirat kyytiin ja suorinta tietä mökille.
Jatsi meni uimaan pienen lenkin ja Hippa perässä. Ihan itse hoksasi, että jalat eivät ulotu pohjaan, joten piti pistää uimasille.

Järvestä se kipaisi laiturille ja laiturilta vedessä kelluvan rauskun päälle. Siinäpä sitä riitti ihmettelemistä, kun seilasi moisella veneellä. Pudotin pennun järveen, josta se ui rantaan ja kipaisi uudestaan laiturille. Vaustia oli taas liikaa, eikä pelastavia kellukkeita näkösällä, joten järveenhän sitä taas päästiin. Pudota lumpsahti sujuvasti ja rantaa kohti osasi suunnistaa kuin vanha tekijä konsanaan. Hyvä ihme sitä höpelöä!

Pulikoitiin sinne asti, kunnes oli aika lähteä jälkitreeneihin.
Mari soitti ja pyysi tekemään Wallulle jäljen, kun ei omasta ryhmästä kukaan vaivautunut paikalle. Lämmintä oli ihan riittävästi, joten tein koirille ihan lyhyet jäljet.

Wallulle piti merkata kepit ja viimeinen keppi ja kreppi kädessäni jysähdin niille sijoilleni, kun näin keppikrepin lepattavan kuin ilkkuen nenäni edessä. Hyvä minä, enpä ole ihan äsken jälkeä sotkenutkaan ristiin kävelemällä! Kurvasin äkkiä poispäin ja funtsin, että tästä tulikin Jatsille jälki. Pitkästä aikaa oikein merkattu.

Tein Wallulle vastaavan, joka onnistui huomattavasti paremmin ja koira ajoikin sen varsin mallikkaasti.

Entäs se minun taikanenä? Ensimmäisen kepin jälkeen tuli kulma vasemmalle, mutta siinä samalla alueella oli ne omat harhajäljet. Jatsi palloili ihmeissään pitkän aikaa, mutta osui vähän avustettuna oikealle jäljelle, josta kehuin sitä myös.
Jälki oli taas kaikkiaan aika kulmikas ja muistaakseni yksi keppi jäi metsään, mutta en mene vannomaan. Olin aivan soikeana onnesta siitä harhajäljen selvittämisestä. Loppupää oli ihan kakunpala vaan, ei se sotku sitten enää haitannut ja viimeinen keppi löytyi. Siinä noin 27 asteen helteessä loistava suoritus.

Hippa teki kaksi namiruutua. Ensimmäisen tein itse ja tallasin tosi tarkkaan pienen ruudun, reilusti nameja reunoilla ja aika paljon keskelläkin. Viime kerrasta varmaan muisti, mistä oli kyse kun suunnisti ruutuun ilman houkutteluja. Nostin pennun pois ennen kuin oli kaikki makkarat syöty.

Sillä välin Mari oli tehnyt toisen, samantyylisen ruudun Hipalle. Tai ohjeistin tekemään samanlaisen, mutta totuus oli ihan toinen. Ruutu oli iso ja namit tosi harvassa, mutta silti pikku sinnikäs teki töitä kuin mies! Tuhina vaan kuului eikä sillä ollut mitään hinkua poistua kummastakaan ruudusta. Mahtava ipana!

Lauantaina oli "työkeikka" Sotkuman kesäpäiville. Menin myymään koruja ja sain aika mukavasti kaupaksi. Aurinko porotti tosissaan ja porukkaa oli niin pieneksi kyläksi paljon liikkeellä. Muutamat melko kaukaakin.

Eräs Kanadaan muuttanut mies oli kanadalaisine ystävineen paikalla ja möin heille korun. Jopa minun surkealla englannilla onnistuu tavallinen, hyvää päivää kirvesvartta -tyylinen jutustelu. Vieraat olivat tosi otettuja, kun kerroin käyneeni Kanadassa reilut 20 vuotta sitten.

Polvijärveläinen pumppu Huru-ukot soitti coverbiisejä ja hyvin soittivatkin. Rumpali oli paras. Siis parhaan näköinen ja nuotit kohdillaan.

Koko päivä auringossa vie mehut vaikka kuinka tankkaisi nestettä. Nyt vaaka-asentoon ja uudet kujeet huomenissa.