sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

Itsepäisiä jälkikoiria metsässä

Meidän jälkitreenit menee nykyään niin vaihtelevasti, ettei yhtään osaa odottaa, mitä tulevan pitää kun metsään mennään.

Pari viikkoa sitten Jatsi hukkasi Susannan tallaaman jäljen niin tehokkaasti, ettei viimeiseen kahteen vuoteen ole moista tempausta tehnyt. Jos koira itsepintaisesti vie takaisin autolle niin minkäs teet. Pitäköön tunkkinsa ja maatkoon rauhassa kontissa.

Samalla reissulla Hippa ei tajunnut kepeistä tuon taivaallista ja oli vakaasti päättänyt jättää ne täydellisen huomioimatta. Vaikka kuinka nakkelin keppiä, että se edes saalisvietin voimalla lähtisi hakemaan sen minulle, otus vaan katseli männynlatvoja ja laski käpyjä. Kyllä se kotona osasi edellisenä päivänä.

Viime torstaina meni huomattavasti paremmin. Tallasin itse Jatsille noin vajaan kilometrin pituisen jäljen ja sen vanhetessa tehtiin Hipan kanssa pieni kahden kepin jälki.

Sen olen jo oppinut, että ei namuja ja keppejä samalle jäljelle. Hippa lähti vauhdilla jäljelle ja ilmaisi kepin, mutta ei pitäisi heti ampaista kehumaan. Se blondi kun kerta kaikkiaan unohtaa kesken kaiken, mitä on tekemässä. Taas piti jonkin aikaa muistuttaa, että keppi on se juttu, mistä palkkaa saa.

Toinen kalloon taottava asia on jäljestyksen jatkaminen. Hippa on nakin saatuaan sitä mieltä, että tämä oli tässä. Miksi vaivautua, kun keppi löytyi ja mamma oli silminnähden tyytyväinen? Uskomaton tyyppi.

Esineitä treenattiin myös. Tallattiin muutaman kymmenen metrin pituinen kaistale ja Susanna meni kaistaleen päähän Suzyn lelu mukanaan. Hipan pitää edelleen nähdä esineen putoaminen, että osaa lähteä sitä etsimään.

Se lähti ja ilmaisi esineen, mutta voi tavaton mille se haisi! Suzylla oli juoksut ja Hippa unohtui nuuskimaan lelua, eikä ajatustakaan että sen olisi voinut nostaa maasta. Hyi yäk!

Ja taas saalistettiin. Kun nyt erehdyttiin moinen esine ottamaan käsittelyyn niin se tasan tarkkaan käsiteltiin loppuun asti. Vedin esinettä pitkin maata, heittelin sitä ja koira nuuski, mutta ei vahingossakaan ottanut hampaisiinsa. Kerran Hippa yritti lähteä litomaan, mutta nykäisin se takaisin hommiin. Sitten se vain istui ja hymyili ja minua otti pannuun. Lopulta ei auttanut muu kuin ottaa esine ja asettaa se Hipan suuhun. Pidin kuonosta kiinni nin kauan, kunnes se pysyi edes sen aikaa, että sain käskeä irrottamaan. Sitten mahtavat bileet palkaksi.

Toisena esineenä oli tuttu rukkanen. Sen tuonnissa ei ollut ongelmia, mutta pitämisessä oli. Mikä siinä on, että lelut ja muut voi tuoda käteen asti, mutta kun töissä ollaan niin ei millään?

Taas sama tahtojen taistelu. Tuo, enkä tuo, tuo loppuun asti, enkä tuo ja jos tuonkin, en pidä. Rukkasta potkittiin pitkin tietä yhä uudestaan, kunnes se pysyi suussa sen hetken. Hiki tuli, mutta voitin. Että osaa olla jääräpäinen elukka!

Lähestyvän juhannuksen kunniaksi tehtiin treenit lyhyen kaavan mukaan ja Jatsin jälki ei vanhentunut kovin kauaa.

Jana meni suht hyvin, mutta takajälki jälleen. Nykäisin liinasta koiran ruotuun ja jäljestys jatkui. Ensimmäinen keppi nousi tällä kertaa esimerkillisesti, mutta kohta sen jälkeen iski hätä. Hyvä ettei ihan vauhdissa sentään torttua vääntänyt, mutta työskentely jatkui heti olon kevennyttyä.

Noin puolenvälin jälkeen Jatsi alkoi sykyillä ihan ihmeellisesti ja varvikosta kuului "kriik kriik kriik". Mikä lie räksänpoikanen osui juuri jäljelle ja sitähän piti lähteä jahtaamaan. Ärjäisin pahalla äänellä ja Jatsi katsoi minua sen näköisenä, että on se tosikko kun ei anna tehdä mitään ylimääräistä vaikka niin kiva olisi moinen nyrkillätapettava saalis pistää pois päiviltä.

Puuh! Kotona minä olin se, joka väsähti ensimmäisenä. Kyllä osasi ottaa koville ne reenit!

Ei kommentteja: