sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulupäivää!

Tehdäänpä pieni comeback tällekin osastolle. Aina on syy ja jos ei syytä niin tekosyy olla tekemättä jotain. Nyt se tekosyy on huonossa hapessa ollut entinen tietokone. Se toimi huonosti pitkän aikaa ja lopulta kieltäytyi käynnistymästä kokonaan. Nykyisessä piisaa tehoa ja toimintakykyä kuin pienessä kylässä, joten päivitys onnistuu ilman hermojen menetystä ja tukan raastamista.

Jouluisia kuvia ei tällä kertaa ole (monestakin tekosyystä) julkistaa, joten pelkät sanalliset jouluntoivotukset vähille, mutta sitäkin arvoisammille lukijoille. Lähisuvun perinteinen aattoruokailu oli jälleen seuran ja sapuskoiden suhteen antoisa.
Joulupukki oli tänä vuonna sen verran kiireinen, ettemme ehtineen nähdä. Lahjavasun oli vain nakannut kuusen juurelle ja jatkanut matkaa.

Minulle sieltä lohkesi vain vähän, mutta sitäkin tarpeellisempia kapistuksia. Sain lautassetin ja prätkäkypärän. Viimeksi mainittu viittaa uuteen harrastukseeni, joka minulla kuulemma keväästä lähtien on. Se kerrottiin minulle tässä syksyn mittaan ikään kuin ilmoitusluontoisesti.

Työ- ja siviilirintamalla on ollut ja tulee olemaan niin monenlaista hulinaa, että pitää ensin selvitellä päätään että saa ajatukset näppikselle. Palataan asiaan!



lauantai 5. marraskuuta 2016

Toinen hyl tvä peräjälkeen

Johan nyt on markkinat. Viikko sitten JoA:n hallilla järjestetyssä kisassa en enää keksinyt uusia tapoja mokata rataa, joten tyydyin entisiin kikkoihin. Hylly tuli liian myöhäisestä uusimisesta kuten edellisellä kerralla Pieksämäelläkin. Enhän minä sitä sillä hetkellä tietenkään huomannut, mutta asian selvittyä otti raskaasti pattiin. Näin paljon ei ole vielä koiraharrastuksissa harmittanut, mutta tulipa nähtyä sekin päivä.


Krista Karhun laatima rata olisi ollut täysin suoritettavissa, mutta vireongelma oli jälleen läsnä. Hippa oli kohtalaisen hyvällä mielellä kun kävin hallissa lämmittelemässä, mutta radan alku meni nukkuessa. Koira ei ole JoA:n hallista ikinä tykännyt, mutta on sietänyt sitä kuitenkin. Ilmeisesti sietäminen on unohtunut kun ei olla pitkilleen käyty siellä. Lisäharmina oli katolta kuistin katolle tippuva vesi, jota Hippis jäi kuuntelemaan liikaa. Voi voi näitä herkkiksiä.

Tällä kertaa jopa douppasin itseäni. En suinkaan kuskia tarvinnut, mutta nappasin beetasalpaajaa ihan vain kokeillakseni, onko siitä jännitysoireisiin mitään apua. Kyllä oli. Henki kulki, pumppu ei hakannut itseään pihalle eivätkä jalat vapisseet. Oma olo siis helpottui, mutta eipä siitä suoritukseen mitään vaikutusta ollut. Minkähän tuo olisi koiralle tehnyt... No, jos nyt ei kuitenkaan.

Heti ensimmäisenä tuli -10 kun peruutuksen askelmitta oli vääränlainen. Sen siitä saa kun keskittyy laskemaan niin muut yksityiskohdat unohtuu.

Toisena oli puolenvaihto jalkojen välistä. Uusin sen kun Hippa nukkui eikä tajunnut selkeää asiaa. Siitä -3 ja kyltin kolinasta -1 lisää.

Neljäntenä oli käännös vasempaan (oikealla seuraten edelleen), jossa jo valmiiksi jätättävän koiran oli helppo koukata vasemmalle puolelle. Uusin, mutta tein sen liian myöhään eli tällä kyltillä tuli se ratkaisevin virhe.

Yhdeksäs tehtävä oli tuplasaksalaiset, josta ropisi -10 eriaikaisuudesta. Siitä voisin olla muutamaa mieltä, mutta aivan sama.

10. kyltti oli istu, käännös vasempaan, askel ja istu, josta väheni 1 piste vinoudesta.

14. oli pujottelu edestakaisin, josta väheni puutteellisesta yhteistyöstä ja asentovirheestä kumpaisestakin yksi pojo.

16. oli pyörähdys, josta lähti -10 ohjaajan pysähtymisestä. Mitä ihmettä oikein ajattelin? En ilmeisesti mitään.

17. kyltti oli molemmat oikeaan täyskäännös, josta lähti -3 epätarkkuudesta.

Käytösruutu oli vanha tuttu ja hyvin osattu istuminen edessä, mutta Hippa teki hipat ja nousi seisaalle hetkeä liian aikaisin. Ruutu oli pelottavasti rämisevän kuistin katon vieressä ja vaikka vähän väliä kannustin Hippaa pysymään aloillaan, ei se tällä kertaa riittänyt.

Käytösruudun valvojaa voisin kritisoida sen verran, etten missään vaiheessa kuullut hänen sanovan ajan täyttymisestä. Äänimaailma hallissa on kammottava, joten tuommoiset asiat pitää ilmoittaa riittävän kuuluvasti. En kaiken harmituksen keskellä muistanut mainita tästä paikan päällä, joten sinänsä sillä ei ole väliä. Treeniä vaan lisää, että koira tekee sen minkä pitää.

Kisan jälkeen porukalla lomakkeita tutkiskellessa uhkasin perustaa kennelin. "Vituiksmän" olisi oikein passeli nimi, mutta rotua en vielä osannut päättää. Kisakaverit yrittivät lohduttaa, mitä tietenkin arvostan kovasti, mutta fiilikset olivat silti kovin matalalla.

Nyt me asettaudutaan Hipan kanssa talviunille. Treeneissä käydään jos jaksetaan ja kisakalenteria vilkuilen vasta ensi vuonna.  Helmikuussa olisi oman seuran koe, joten elellään nyt sinne asti näillä eväillä.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Hätävaranumero

Joskus aiemmin valitin, miten epäluotettava älypuhelimeni on herätyskellon virkaa toimittaessaan. Se ei soi jos äänet eivät ole päällä ja jos äänet pitää päällä, se rimputtaa minut hereille milloin mistäkin syystä. Kyllästyin mokomaan ja otin Kimmon vanhan peruskapulan herätyskelloksi. Ääntä piisaa ja vibrakin on niin tehokas, että kalistaa melkein molemmat paikat hampaista.

Nykyään unten maille meno tapahtuu sen verran varhain, että haluan myös varmistaa oman rauhani ja vaiennan virallisen luurin. Siinä on vain se ongelma, että jos minut pitää saada kiinni jostain syystä, en kuule soittoa. Herätykseen heräämättömyys ei ole suurin ongelmani, koska tähänkin asti isompi probleema on ollut nukahtaminen ja taju kankaalla pysyminen, mutta ihmeitähän tapahtuu. Jos soitto ei soi ja työt odottavat, olisi hyvä olla laite, jolla minut saa ampaisemaan liikkeelle. Niinpä sain idean hankkia herätyskellooni prepaid-liittymän.

Kävin lauantaina Prismassa ja lampsin DNA:n liikkeeseen ostamaan liittymää. Nuori mies alkoi tentata syytä prepaidin hankintaan.
"Noh, katsos kun minun pitää herätä tosi aikaisin ja oman puhelimen herätys on huono. Otin pojan entisen luurin siihen käyttöön, että voin säätää omani aina täysin hiljaiseksi etten herää mihinkään ylimääräiseen pilpatukseen. Sitten jos sattuu, että nukun pommiin niin olisi hyvä kun pomo voisi johonkin laitteeseen soittaa ja ajaa työmaalle. Oliko tarpeeksi perustelua?"
"Joo, kyllä tuo oli aika hyvin selitetty. Entäs liittymäjutut, onks sulla ne hoidettu meidän kautta?" myyjä kyseli ystävällisesti.
"Ei ole mutta kunnossa ovat, elä myy mulle mitään", vastasin toivottavasti yhtä ystävällisesti.
"Vai sillä tavalla, no mites sitten ylipäätään tulit tänne meille?" myyjä jatkoi kyselyään. (Kai heille on opetettu, että kaikkeen pitää löytyä syy.)
"No kun tulin tuolta ja tää kauppa oli lähinnä niin poikkesin sitten tähän", selitin kädellä huitoen tulosuuntaan.
Myyjä repesi nauramaan.
"No nyt tämä kyllä oli viimeseen asti suunniteltu!"
"Eikö?"
Kiittelin palvelusta ja lähdin liittymineni. Se oli puolin ja toisin mukava asiointi. Minä sain mitä halusin hyvällä palvelulla varustettuna, myyjä sai myytyä edes jotain ja vielä huvittavat selitykset päälle.

Toivottavasti uni maistuu entistä paremmin kun selusta on turvattu.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Leipää, lääkkeitä ja varaosia

Pian kuskikurssin jälkeen sain hankittua itselleni työkokeilupaikan. Se meni mielenkiintoisia polkuja pitkin, kuten elämässä joskus tuppaa menemään. Yritin ensin soittaa Matkahuollon logistiikkapuolelle, mutta turhaan.

Kyllästyin muutaman yrityksen jälkeen ja muistin, että naapurissahan on kuljetusfirma myös. Kysyin Suonisen Ristolta, että mitenkäs olisi tämmöinen systeemi. Hän pyysi käymään Marjalassa sijaitsevalla terminaalilla, joten sinne sovittiin treffit seuraavaksi päiväksi.

Siellähän se isäntä pataroi, mutta kävi ilmi, että he ajavat tavaraa Jyväskylään ja muualle sen verran kauas, että työpäivät venyvät väkisin liian pitkiksi. Ei soveltunut minun tilanteeseen kun kotona on huollettavia.

Risto tuumasi, että onhan heillä yhteistyökumppaneita. Kysytäänpä tuolta mieheltä, joka laiturilla astelee. Siellä oli - kuinka ollakaan - toinen Risto eli RR Group oy:n piällysmies. Tämä harvinaisen rento kaveri ei tiennyt koko työkokeilupolitiikasta mitään, ja sen selitettyäni sanoi että okei, mikäpäs siinä. Mentiin tekemään paperit valmiiksi kahden kuukauden treeniä varten.

Nyt on kaksi mielenkiintoista viikkoa takana. Olen ajanut Riston opastamana pienellä kuormurilla leipää lähialueen kauppoihin ja Minnan kanssa pakulla sairaalan kuljetuksia Joensuun ympäristökuntiin ja Heinävedelle. Siihen reittiin kuuluu vielä varaosien kuskaus Outokummusta Polvijärvelle.

Pikkuhiljaa alan älytä kupletin juonta, mutta vielä on paljon opeteltavaa. Ajaminen ja lastauslaitureille peruuttelu on itse asiassa sieltä helpoimmasta päästä. Leipälaatikoiden ja varsinkin sairaalan kamojen selvittely konttiin semmoiseen järjestykseen, että ne löytyvät sieltä nopeasti jaettavaksi ei mene vielä läheskään heittämällä. Mikäpä uusi homma heti luonnistuisi.

Kivaa on kyllä ollut. Viideltä aamulla aloitetaan eli melko aikaisin joutuu asettumaan yöpuulle, että jaksaa neljältä ampaista ylös. Tulee ihan lomitusajat mieleen eikä riitäkään. Harvaan navettaa tarvitsi ennen kuutta itsensä kammeta.

Liperin ja Heinäveden välinen tie on niin mäkinen ja mutkainen, että hirvittäisi talviliukkailla siellä taiteilla. Minna kertoi, miten erään ylämäen alla pitää odottaa, että rekkakuskit saavat viriteltyä ketjut renkaisiin ja sama mäki tullaan alas melkoista haipakkaa kun jarrutella ei pahemmin voi, ettei auto lähde lapasesta.

Tie on kuulemma tehty savolaiseen tapaan: heille on annettu x määrä keltaista maalia ja se on pitänyt käyttää pisteitten A ja B välillä.

Eilen oli suunnitelmissa tehdä muita hommia, mutta jouduttiinkin sinkauttamaan muutama paketti Ilomantsiin ja Kiteelle. Näissä töissä tilanne elää enemmän tai vähemmän. Valitettavasti nykyään enemmän kun ei aina tiedä, mikä firma on saanut tai ottanut mitkäkin kuljetukset hoidettavakseen eli koko työtilanne on epävarmaa ja stressaavaa, sekä isännille että kuskeille.

Maanantaina pääsen todennäköisesti ajamaan taas Nupulla leipää Ylämyllylle, Liperiin, Outokumpuun ja Polvijärvelle. Riston autoilla on nimet ja pikku-Iveco eli Nuppu on minun suosikki niistä, joilla olen tähän mennessä ajanut.

Tumpelo ohjaaja painukoon pänttäämään sääntöjä

Jos viime kerralla tipahdettiin maankamaralle niin nyt voisi painua sen alle. Sen verran monella uudella tavalla mokasin tähän asti helpoimman radan, että hävettää. Selkään sietäisi saada.

Viime sunnuntaina Pieksämäellä tuomaroi Minna Hillebrand ja rata näytti kerta kaikkiaan helpommalta kuin laki ja rally-tokon soveliaisuussäännöt sallivat. No, lähdinkö sitten soitellen sotaan kun nollaa tuli jälleen.

(Klikkaa kuvaa niin saa selvää kylteistä.)

Heti lähdön jälkeen oli hyppy, joka meni sinänsä hyvin, mutta jäi vissiin vähän keulintavaihe päälle kun seuraavalta kyltiltä (koira eteen, peruutukset istumisineen) tuli -1 verran kontrollivirhettä.

No, eipä siinä mitään kun seuraavasta eteen päin päästiin varsinaiseen asiaan. Liikkeestä seiso, kierrä koira. Jälleen uusinta kun Hippa ei malttanu jäädä aloilleen kehässä. Ennen kehää hallin pihalla osasi. Nyt pitäisi olla "kyllä se kotona, torilla, parkkihallissa ja Helsinki-Vantaan kiitoradalla osaa, muttei siellä missä pitäisi" -paita päällä. Uusinnan jälkeenkin liikkui eli -3 Tvä.

Viitoskyltillä Istu, seiso, istu tuli -1 Tvä ja tarkennuksena oli "liikkeen aloitus", mutta en muista mitä tapahtui, vaikka tuomari tulkitsi tarkkaan kaikki merkinnät.

Kahdeksantena oli oikealla seuraten Koira eteen, oikealta oikealle ja -10 Tvä kun en osannut sääntöjä. Hippa tuli aluksi vinoon ja istutin sen uudestaa, joten kahdesta istumisesta isot rapsut. Ihan oikein mokomalle ääliölle.

Yhdeksäntenä Puolenvaihto takana, josta tuli -3 uusimisesta ja lisäksi Hyl kun tein sen kyltin takana. Lisää sääntöjä kerrattavaksi. Voi herranpieksut sentään.

13. kyltti oli Molemmat käännös vasempaan, josta tuli -10 kun koira pysähtyi kesken liikkeen. Mitä lie jäänyt iitrailemaan, mutta aivan sama. Uusinnat olin jo tehnyt, joten eikun matka jatkumaan vaan.

15. kyltti oli Askel vasemmalle koira oikealla ja siitä tuli vinoudesta ja epätarkkuudesta yhteensä -2. Nyt oli tuomari tarkkana rintamasuunnan säilymisestä, mikä edellisissä kisoissa ei ole ollut niin nöpönnuukaa. Vaikea liike meille oikealla suoritettuna edelleen.

Viimeisenä ennen maalia oli hyppy, ja kuinka ollakaan, Hippa olisi ilmeisesti lentänyt huitsinnevadaan siitä paikasta, enkä osannut tarpeeksi lujaa käskeä olemaan ihmisiksi. Siispä -1 As eli koira pois asennosta yli 0,5 metriä. Olisi voinut lisätä listaan kontrollin puutteenkin, mutta nyt mentiin näillä.

Maali tuli ryssittyä samaan syssyyn kuten edellisestä selvityksestä voi jo jotain päätellä. -10 Tvä kun ohjattava veti maalilinjan kylki edellä.

Pisteitä on tällä kertaa turha sen enempää ynnäillä ja vähennellä. Kommenttina oli "Hyvin keskittyy tekemään. Varo tuplaistumisia." No jaa, on joskus keskittynyt paremminkin.

Lomakkeeseen oli kirjattu mukavan tarkkaan kaikki mokat ja juttelin vielä tuomarin kanssa pitkään näistä. Hän lohdutti, että tärkeintä on se kun tietää koiran osaavan. Niinhän se on. Kaipa se minun jännitys taas pilasi tämänkin reissun, en tätä muuten osaa selittää.

Katsotaan nyt sitten vielä JoA:n kisa viikon päästä kun kerta on sinne ilmoittauduttu. Jos tulee koulari, jäädään tauolle kokeista ja jos ei, sitä suuremmalla syyllä jäädään tauolle kokeista. Piruako tässä väkisin vääntämään.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Pudotus takaisin maankamaralle

Eilen oli Australianpaimenkoirien rallymestikset Kuopion Viiksi-Areenalla eli ennestään hyvin tutussa paikassa. Edellisen kokeen tuomassa euforiassa viiletin paikalle hädin tuskin kengänpohjat maata hipoen.

Rumps. Miinuksia ropisi sekä lusikalla että ämpärillä kipattuna, joten nolla tuli että kolina kävi.

Heikki Palosaari oli laatinut mielenkiintoisen radan. Siinä oli neljä erilaista puolenvaihtoa: vasemmalta takaa oikealle, jonka jälkeen heti molemmat vasempaan täyskäännös. Loppupuolella tuli molemmat oikeaan täyskäännös, ja heti perään oikealta jalkojen välistä vasemmalle. Näin ollen noita muutaman askeleen seuraamisia huomiomatta varsinaisia oikealla suoritettavia kylttejä ei ollut lainkaan. Sen sijaan rata sisälsi yhden saksalaisen käännöksen ja yhden tuplasaksalaisen, joissa sai olla tarkkana, että koira käsittää oikein eikä vaihda puolta.

Oikealla seuraamattomuus ei suinkaan tehnyt radasta helpompaa, koska nuo edellä luetellut koukerot yhteen summattuna tekivät radasta semmoisen tanssikuvion, että meikäläinen sahapukki oli kompastua sekä omiin että koiransa jalkoihin.

Palosaaren ratkaisun ymmärsi kun vilkaisi mestariluokan piirrosta. Pari puolenvaihtoa poistamalla sai radalle oikealla suoritettavia kylttejä todella runsaasti eli jyvien erottelu akanoista kävi sitä kautta. Näppärä poika.


Mutta asiaan.

Muutama eka meni hyvin eikä alun puolenvaihdoissa ollut huomautettavaa.

Viidentenä tuli istu, käännös vasempaan, istu. Peruskauraa ja takuulla osataan, mutta siitä huolimatta -10 tvä siitä. En tiedä mitä tapahtui, mutta sivusta seuranneet epäilivät, että Hipalta jäi toinen istuminen tekemättä eli se oli siinä. Olisin toki uusinut, mutta en kurkkinut tarpeeksi taakse enkä siis nähnyt missä sen höppänän pylly vaeltaa.

Kuudentena peruutus, -1 vinoudesta ja -3 epätarkasti suoritetusta liikkeestä. Eli se oli todella vino, mutta osasin sentään laskea kolmeen eli askeleet menivät oikein. En harkinnut uusimista, koska se ei olisi juuri auttanut tilannetta.

Seiskana oli koira eteen, askeleet 1, 2, 3 peruuttaen ja istumiset edessä. No voi voi sentään. Tätä eteen tulemista on harjoiteltu niin paljon, että Hippa tulkitsi asian vähän liiankin tarkasti. Tuloksena -1 kontrollinpuutteesta, koska se oli niin liki, että talloi varpailleni ja kiipesi melkein syliin. Tässä vaiheessa syke oli jo melko korkealla muutenkin, eikä kuonolla toosaan tökkiminen ainakaan tilannetta rauhoittanut.

No, sitten edettiin kyltille 8, joka oli 270 astetta käännös oikeaan. Perusasioita tämäkin ja meidän kontaktilla täysin nakinpala, mutta kesken käännöksen Hipan kuono venyi kohti käytösruutua, se erkani minusta ja jouduin käskemään sen takaisin ruotuun. -1 puutteellisesta yhteistyöstä ja -1 epätarkasti suoritetusta liikkeestä.

Nro 9, vasen täyskäännös eli saksalainen. -1 ohjaajavirheestä, mutta en tiedä mitä tein väärin.

Sama tuomio kyltillä 14, 360 astetta oikeaan. Hämmentävää.

Seuraavana kyltti 15, tuplasaksalainen ja siinä tuli se mistä alun tarinoinnissa mainitsin eli koira kävi väärällä puolella ja näin -10 väärin suoritettu liike. Raakaa, mutta niin pitää ollakin.

Käytösruutu oli istuen edessä ja se alkoi hyvin, mutta salamannopea ja nälkään kuoleva koirani haistoi nameja maassa, painoi pään alas ja nosti pyllyn ylös ennen kuin ehdin inahtaakaan pysymään aloillaan. Niinpä sen kymppimiinuksen jälkeen homma meni treenaamiseksi.

Pistesaldoksi jäi vain 61 eli ei tullut koularia tällä reissulla.

"Oikein kiva suoritus", oli kommenttina. No joo, pientä hermostumista oli havaittavissa molemmissa, mutta täysin suoritettavissa olisi tuo rata ollut.

Ja se mikä jäi eniten harmittamaan, oli tuo käytösruutu. Hyvä etten käynyt taittamassa pajunvitsaa ja alkanut ruoskia itseäni siitä hyvästä, koska se oli pelkästään oma moka.

Edellisten käyntien perusteella tiesin, että tämän hallin käyttäjät eivät ole läheskään niin tarkkoja maahan kylvettyjen namien keräämisessä kuin meidän oman seuran hallilla ollaan. Näin niitä nökkösiä lämmittelyalueella ja kiroilin mielessäni jo siinä vaiheessa. Unohdin nääs ihan tykkänään viime reissun jälkeen tehdä namitreenejä, että koira keskittyisi asiaan lattiasta kumpuavista tuoksuista huolimatta. En syytä Viiksi-Areenalla treenaajia, koska jos se on heidän tapansa toimia, niin maassa maan tavalla. Muualta tulevat kouluttakoot koiransa tarpeeksi hyvin ja that's it.

Positiivisena huomiona mainittakoon, että viime aikojen kompastuskivi liikkeestä seiso, kierrä koira meni tosi hyvin. Hippa ei edes siirtänyt jalkojaan. Sen vastapainoksi tosiaan mokattiin niin monella uudella tavalla, että facebookin puolella jo purppasin aiheesta, että jossain vaiheessa väärät kortit on käytetty ja mokailun on pakko loppua. Mari vesitti tämän ajatuksen. Näillä pirulaisilla tuntuu riittävän kekseliäisyyttä kehitellä tutuista ja opituista asioista mitä moninaisimpia variaatioita.

Kolmen viikon päästä Pieksämäelle ja taas uutta yritystä kehiin.

perjantai 23. syyskuuta 2016

Tahto ois kun ois voima ja taito tehdä

Edellisessä postauksessa mainittu kurssi on käyty loppuun ja päättäjäiskakunpala syöty (allekirjoittaneen kohdalla tietenkin pöytäliinan kautta kierrätettynä). Nyt on korttia, passia ja todistusta vino pino.

Että osasi eto kouluttautuminen viedä inehmosta puhdin pois! Palasin kotiin pari asiaa kaupungilla hoidettuani ja rojahdin sohvalle. Kroppa ihan tärisi kun toivuin mokomasta koettelemuksesta siinä maatessani. Olisi pitänyt vielä soittaa pari puhelua, mutta - pakko tunnustaa huonoutensa - oli niin rautatangolla polvitaipeisiin lyöty olo, etten saanut piiskattua itseäni siihen. Sillä hetkellä jos vieressä joku olisi sanonut, että otahan nyt itseäsi niskasta kiinni ja ala vaan toimia, niin ydinräjähdys olisi ollut siinä.

Olen näinä kolmena viikkona viettänyt sosiaalisempaa elämää kuin kahtena viime vuotena yhteensä. Asia olisi eri, jos porukassa olisi ollut joku energiaa vievä änkyrä, mutta kaikki olivat tosi mukavia, joten siitä ei ollut kiinni. Pakko uskoa, ettei näin tiiviissä ihmislaumassa oleskelu vain sovellu hipiälleni. Ainakaan määräänsä enempää.

Olin alkukesän Pekkalan kartanolla työkokeilussa eikä se parin kuukauden pätkä käynyt kuupan päälle läheskään sitä minkä tämä lyhykäinen kurssi nyt. Lieventävä asianhaara olikin se, että Pekkalassa sain suharoida enimmäkseen yksinäni.

Tällä viikolla erään päivän aiheena oli asiakaspalvelu. Siihen hommaan sain kammon mokattua itseni edellisessä työpaikassa lähes täydellisesti. Asiakaspalvelua on onneksi monenlaista, ja nyt tiedän mihin en aio itseäni työntää.

Luulin, että kuormurin ratissa ollaan enimmäkseen itsekseen, mutta totuus on toinen. Open kertoman mukaan autokuskina oleminen on toisinaan hyvinkin herkkää hommaa. Siinä kuljetetaan tavaroita paikasta toiseen ja se muu kuin tien päällä oleminen vaatii omanlaistaan itsensä ilmaisua. Totta kai jokainen sivistynyt ihminen osaa tervehtimiset, kiittelyt ja hyvästelyt. Pointti on, että peruskäytöstapojen lisäksi pitää osata puhua eri asiakkaille eri tavalla ja lukea niitäkin viestejä, joita ei lausuta ääneen.

Pisti mietityttämään. Kaikki HSP-ilmiöön tutustuneet tietävät, että erityisherkät ovat sosiaalisesti taitavia eli osaavat asettua toisen asemaan, ymmärtävät eleet oikein ja lukevat rivien välejä sujuvasti. Tunnustan itseni muuten erityisherkäksi, mutta ihanan Aspergerin ansiosta noita edellä mainittuja taitoja minulla ei ole tai ne toimivat huonosti. Edellinen pomoni oli esimerkillisen kärsivällinen ja yritti opettaa minua, mutta huomasi alaisensa toivottomaksi tapaukseksi.
Oppimista toki tapahtuu, mutta se on hidasta ja turhauttavaa. Kun tuolla ulkomaailmassa tilanteita työntyy eteen jatkuvalla syötöllä ja kaikki ne ovat erilaisia, seinään törmäilyjä tapahtuu väkisin. Ei ihme, että kotiin jääminen houkuttaa.

Mutta sisulla mennään tulta päin. Motivaattorina toimikoon päivämäärä 1.10. jolloin ansiosidonnaisen autuus on ohi ja peruspäivärahan kurjuus todellisuutta ellei muutosta tule, joten maanantaina palaan puhelinsoittojen pariin ja alan järjestää asioitani.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Nimellisesti pätevä

Aloitin kaksi viikkoa sitten opiskelun. Aluksi mietin, että miksi ihmeessä minä tällä kurssilla olen, mutta kivaa on ollut. Ja hyödyllistä. Ensi viikko on vielä jäljellä.

Työkkärin tädin ideasta se lähti. Hän ilmoitti, että sinulla kun on C-kortti niin katsopas haussa olevat työvoimakoulutukset ja hae kuljettajan täydennyskoulutukseen, josta saisi ammattipätevyyden raskaalla ajoneuvolla ajamiseen. Lukaisin ilmoituksen läpi ja olin äimän käkenä, koska pääsyvaatimuksena oli alan koulutus tai sillä työskentely x aikaa. Kumpaakaan ei minulla ollut, joten vänkäsin vastaan, että mitä järkeä. Ei kuulemma tarvita alan koulutusta eikä työkokemusta, riittää että on ajanut korttinsa ennen vuotta jotain. Olisi senkin voinut ilmoituksessa mainita, niin olisi säästynyt ihmettelyn vaiva. Pääsin kurssille kuulemma sillä perusteella, että tämä voi ratkaisevasti monipuolistuttaa työllistymistäni.

Lähetin hakemuksen, kävin haastattelussa työkkärin tädin ja kurssin Repa-open tentattavana ja pääsin kurssille, jonka teoriaosuudet istutaan Kimmelin yläkerran pienessä luentosalissa. Kurssi koostui 12 henkilöstä, joista 11 oli miehiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän työkseen ajaneet kuormuria, rekkaa, linja-autoa tai muuta vastaavaa. Ja sitten olin minä.

Ei minua testosteronipitoinen seura vaivannut, koska eihän se vaivannut silloin pikkupoikanakaan kun erotuin kaveriporukasta tavalla, jota en itse oikeastaan edes oivaltanut.

Opettaja oli karskin näköinen karju, mutta erinomaisen huumoripitoinen ja mukava. Asiaa tuli kuin runsaudensarvesta ja eloisa kerronta jatkui omilla kokemuksilla. Välillä mentiin melko pitkälti seksivalistuksen puolelle, mutta semmoistahan se on kun äijäporukalla kokonnutaan.

Viime viikolla kävimme tieturva-, työturvallisuus- ja hätäensiapukorttikoulutukset. Näiden jälkeen alkoi taloudellisen ajon koulutus ja siihen liittyen saimme palauttaa mieliimme myös sen, miten ajonopeus vaikuttaa jarrutusmatkan pituuteen. Kertaus oli todellakin tarpeen. Autokoulusta on iät ja ajat eikä vahinkoja onneksi ole sattunut  pitkään aikaan. Silti silmät avautuivat ja aivo alkoi ajatella toisella tavalla kun kiistattomin laskutoimituksin näytettiin, että miten pienestä se törmäys on kiinni jos kohdalle osuu.

Opettajat ajoivat autot Marjalan ABC:lle, joka toimi tukikohtana. Kävimme Onttolassa lentokentän vierellä kulkevalla suoralla näitä juttuja toteamassa. Ope suoritti testiajot, mutta pääsin yhdelle keikalle takapenkin keskipaikalle todistamaan, että vauhtia oli tasan 45 km/h. Silti, vaikka ei heillä ole mitään syytä huiputtaa. Samalla tuli testattua turvavyön merkitys. Tie oli kuiva, hieman karhea ja lämmin, joten kitka oli paras mahdollinen. Kun Repa hyppäsi jarrupolkimelle, lensin kuin nato-ohjus kohti tuulilasia ja ilman turvavyötä vauhti olisi tuskin pysähtynyt siihenkään. Ihan turha on kenenkään väittää, että hyvin ehtii ottaa kojelaudasta vastaan. Ei ehdi, eikä kykene. Saati sitten 80-100 kilsan vauhdissa ja äkkipysäyksessä.

Oma kaasujalka keveni jo sen päivän jälkeen kotimatkalla ja niin on kuulemma tehnyt monella muullakin. Olen sitä mieltä, että kuka tahansa autolla ajava pitäisi nakata vastaavalle kurssille heräämään. Nämä jutut tuppaavat unohtumaan.

Taloudellisen ajon ideana oli se, että jokainen ajaa ensin lenkin siten kuin omalla tyylillään sen tekee. Sen jälkeen opettaja ajaa repsikan paikalta eli neuvoo tarkasti, miten ajetaan oikein. Sitten verrataan näiden kahden testiajon keskikulutusta.

Sain ajaa auton Onttolasta takaisin ABC:lle, josta lähdimme ajamaan pientä harjoittelulenkkiä. Tämä siksi, että autojen vaihteisto tulisi tutuksi. Varsinainen testiajo oli seuraavana päivänä ja koska minä en ole ajanut moista värkkiä ikinä, sain ajaa enemmän kuin muut. Ajoin auton Marjalasta takaisin Kimmelille ja sain tehdä sen maisemareittiä pitkin eli Noljakan kautta ohitustielle ja sieltä ST1:n pihalle.

Keskiviikkoaamuna lähdettiin ajamaan. Auto jolla ajoin, oli Volvo FH12 Euro4 vm. 2008. Heppoja konepellin alla 480 ja vaihteisto 3-lovinen aluevaihtajalla ja puolittajalla.

Omalla autolla ajaessa baana aukeaa edessä kuin kiitorata konsanaan. Kuormurin ratin takana ensivaikutelma moottoritiestä oli se, että vasen kylki raapii keskikaiteita ja oikea puoli kyntää ojaa. Eikä, sanoi peili kun kysyin että kerro kerro kuvastin, missä kulkee ajokkein.

Reitti oli monipuolinen, vaikkakin ihan keskustaan ei tarvinnut lähteä pyörimään. Tuloksena oli kaikenlaista tunarointia, muun muassa vaihteiston kanssa kun en millään meinannut muistaa, mikä pykälä oli milloinkin päällä. Keskikulutus oli hulppeat 35 litraa satasella ja keskinopeus 34 km/h. Tankissa kävi sen sortin pyörre, että jos olisin töissä renkinä, ei isäntä päätä silittäisi.

Aikanaan pääsin ajamaan toisen lenkin ja sen siis opastettuna. Parannus oli huomattava: kulutus 24 litraa ja nopeus 35. Hämmästyttävää. Kun jalan nostaa kaasulta, iso auto rullaa pitkän matkaa ja kulutus on tällöin tasan nolla.

Vaikka omalla autolla en automaattivaihteiston takia voi moottorijarrutusta käyttää, kaasujalka keveni vielä lisää tämän päivän jälkeen. Kokeilin erkanemisliittymässä, että miten se ennakointi pikkuauton kanssa oikein on, ja kyllä se vaan rullaa sekin. Joka paikkaan ei tarvitse ajamalla ajaa kun voi vaan antaa mennä. Jo oli aikakin tämä hoksata, näillä polttoaineen hinnoilla varsinkin.

Eilen kävin A-katsastuksessa tekemässä ammattipätevyyskorttihakemuksen. Se tulee aikanaan postin mukana kotiin ja nähtäväksi jää, onko siitä mitään hyötyä sen viiden vuoden ajan minkä se on voimassa. Nykyajan sääntöviidakko sanelee sen, että omia ajoja saa ajaa, mutta toiselle ei. Paitsi jos jää asentamaan jotain kuskaamiaan kamoja. Olipa niin tai näin, jos joku tämän jälkeen kyselee lupia ja papereita, minulla on ne näyttää. Kuormuriahan minä en edelleenkään osaa ajaa, saati että osaisin ajaa taloudellisesti. Mutta nyt on mahdollisuus päästä harjoittelemaan jos semmoinen tilaisuus tulee.

tiistai 13. syyskuuta 2016

Westerniä

Olin viikko sitten viikonloppuna Jutan kaverina ajattamassa porukkaa parivaljakolla Chippewa Ranchin vieressä olevan Ravintola Viimeisen Mohikaanin lastentapahtumassa. Siinä tuli myös Ranchin hepat ja muut elukat katseltua, joten intouduin varaamaan länkkätunnin. En ole sen lajin ratsastusta kovin paljon harrastanut, ja nyt männä sunnuntaina päätin kokeilla.

Sain ratsukseni Bobbilenan, aidon quarterin. Varusteet puettua vein sen kentälle ja Jaanan opastamana aloin taluttaa pitkin kenttää suoraan ja kaartaen. Ideana on hevosen kuuliaisuuden testaaminen ja mikäli se ei ole kunnossa, se laitetaan kuntoon.

Lännensuitsien ohjat ovat pitkät ja avoimet. Niillä talutettaessa hevonen voi antaa laumanjohtajalle sopivan tilan. Jos hevonen pyrkii ohi, se palautetaan räppäämällä ohjasperiä omaan olkapäähän.
Samoin pysähdyksissä hevosen tulisi pysähtyä välittömästi kun taluttaja pysähtyy. Tätä muistutin Bobbilenalle pari kertaa ja hyvin meni jakeluun. Samoin kun ohjan jättää maahan, hevosen luota voi poistua ja se pysyy paikallaan. Mikäli ei pysy, se palautetaan täsmälleen samaan kohtaan.

Ihastuttavaa lännenratsastuksen ideologiassa on juuri tuo, että hevonen opetetaan olemaan pelkäämättä mitään ja luottamaan ihmiseen. Olipa se ihminen kuka hyvänsä, jokaiseen pitää luottaa, mutta jokaisen ihmisen pitää myös tehdä oma osuutensa ansaitakseen hevosen luottamuksen. Silloin homma pelittää.

Kun maasta käsin homma oli hallussa, siirryin hevosen vierelle ja pyysin sitä kääntämään päätä itseeni päin. Tämän tarkoitus oli kysyä, että onko hyvä mieli ja ajatus mukana. Oli. Bobbilena osasi tämän asian tosi hyvin. Sama toistettiin toisella puolella. (Huomaa täysin löysinä roikkuvat ohjat. Nämä jutut tehtiin eleillä, ei vetämällä ohjista.)

(Kaikki kuvat: Jaana Sällinen-Pyykkö)

 Jaanalla ei tietenkään ollut mitään tietoa ratsastustaidoistani. Sanoin, että olen ratsastanut vuosia englantilaistyyliin, mutta westernistä ei ole isommin hajua. Sen toki tiesin, että löysin ohjin mennään koko kupletti läpi. Uutta oli se, että westernissä ääniapuja myös askellajien vaihdoksissa eikä vain pysäytyksessä. Raviin lähdetään naksuttamalla kieltä ja laukannosto tapahtuu maiskauttamalla.

Alkukäynnin jälkeen aloin tehdä käännöksiä neliön muotoon asetettujen keilojen avulla.
Aluksi käskin hevosen pysähtyä heti keilan jälkeen, ei suinkaan ohjista vetämällä, vaan lysähtämällä löhöasentoon satulaan ja sanomalla "whoo". Mikäli tämä ei tepsinyt, pieni merkki ohjista. Joskus pysähdys onnistui ilman ohjia, toisinaan piti vähän vihjaista, että seis tarkoitti todellakin seis.

Pysähdyksestä lähdettiin liikkeelle kääntämällä hevonen suorana paikallaan antamalla painetta hevosen ulkopuolelle sekä kaulaan että kylkeen. Toisin sanoen vasemmalle kääntyessä siirretään käsiä vasemmalle, jolloin ohja painaa hevosen kaulan oikeaa puolta ja samoin oikealla pohkeella työnnetään hevosen etuosa käännökseen. Sitten kun tämä onnistui pysähdyksen jälkeen, tehtiin sama käynnissä. Tuntui tosi mielenkiintoiselta aina kun käännös onnistui ja meni kuten sen kuului mennä.
Vaikeaa oli valmistaa hevonen käännökseen eli katsoa tarpeeksi ajoissa siihen suuntaan, mihin olin menossa. Liian monta liikkuvaa osaa eikä äkkinäinen kykene moneen asiaan yhdellä kertaa. Jaana oli kärsivällinen opettaja ja muisti muistuttaa.

Samoja käännöksiä tehtiin myös paikallaan maapuomien muodostaman ruudun sisällä.

Alkuharjoittelu auttoi hyvin kun siirryin raviin. Hevonen totteli tosi herkästi apuja ja pysyi kaviouralla silloin kun piti ja teki voltin siihen kohtaan kun Jaana käski minua ja minä hevosta tekemään.

 Tässä kuvassa mennään jo mukavan rentoina.


Sitten laukkaan. Aluksi ei laukannosto onnistunut millään, mutta kun osasin rentoutua tarpeeksi satulassa, Bobbilena tajusi mitä piti tehdä. Aloitettiin oikeassa laukassa ja muutama kierros meni tosi hyvin.


Sitten ilmeisesti tein sisäpohkeella jotain väärin ja Bobbilena alkoi kammeta erääseen nurkkaan ulos reitiltä. Siinä kulmassa oli portti, jota ei pitänyt kiertää, mutta minkä mahtoi. Monta kierrosta mentiin ja tuskailin, kun polle karkasi portin taakse enkä saanut ulkopohkeeseen tarpeeksi voimaa tai tekniikkaa pitää hevonen uralla.

Niinpä päätettiin palata takaisin tasolle, jolla minä juuri tänä päivänä juuri tämän hevosen kanssa sain asiat toimimaan. Tehtiin ravissa tuon kinkkisen paikan ohituksia volttien kanssa, että sain kerrottua Bobbilenalle, että tästä mennään eikä kammeta mihinkään muualle.

Laukka vasempaan kierrokseen jäi tämän taistelun takia pois kokonaan, mutta mitäpä tuosta. Tunti venyi melkein puolitoistakertaiseksi ja olin aivan puhki.

Bobbilena testasi minua ankarasti eikä antanut mitään ilmaiseksi, mutta sen kaikki askellajit olivat äärettömän mukavia ja sainkin kehuja istunnastani. Mutta kun asioita on vuosikausia isketty selkäytimeen englantilaiskaavan mukaan, ei löydy nappia, josta ne saisi yhtäkkiä käännettyä menemään jenkkityylillä. Napakan kuolaintuen jättäminen kokonaan pois käänsi yhtälön päälaelleen, mutta eipä ole hiertymiä sormissa kun ei tarvinnut vetää suusta.

Ensimmäiseksi länkkätunniksi meni kokonaisuutta ajatellen tosi hyvin ja tykkäsin kovasti. Varsinkin maastakäsittelyosuus teki vaikutuksen, ja sen voisivat kaikki ratsastuskoulut ottaa ohjelmaansa. Olen itsekin huomannut monessa paikassa, miten hevoset ovat kyllä kilttejä, mutta eivät silti kunnioita ratsastajaansa.

Chippewalle on liian pitkä matka, mutta voisin jatkaa tämän lajin parissa Teijan tallilla. Jos vain taloudellinen tilanne antaisi periksi. Syvä huokaus.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Hattutemppu jäi uupumaan

Jonkin aikaa kisataukoa viettäneenä päätin ilmoittaa Hipan oman seuran kokeeseen, joka oli menneenä lauantaina. Hannele Pirttimaa oli laatinut kivan ja täysin suoritettavissa olevan radan, mutta meidän jännitysongelman ja kaksi alla olevaa nollaa huomioon ottaen en kovin suurin odotuksin mennyt kehään. Hattutemppua pelkäsin, mutta positiivisesti pitää aina ajatella, joten yritin keskittyä itse asiaan.

Sitä isompi yllätys oli se, että en tällä kertaa jännittänytkään kovin paljon ja Hippa oli hyväntuulinen myös.

Toisena kylttinä ollut puolenvaihto jalkojen välistä toi -1 kontrollin puutteesta. Hippa tekee nämä melko ravakkaan tyyliin ja siinä vähän seuraamispaikka heittää ja saattaa koskettaa minua myös. Mutta eipä hätää, heti seuraavana ollut pujottelu oikealla puolella meni hyvin! Hippa ei pyrkinyt oikomaan normiseuraamiseen. Minun piti sitä vähän hoputtaa, mutta osasin tehdä sen huitomatta käsilläni, joten ei miinuksia.


Neljäntenä oli koira eteen, vasemmalta oikealle. Tämä liike kaikkine variaatioineen on meidän pahin juttu. Uusintaan meni, mutta silti vielä -1 vinoudesta ja -1 kontrollin puutteesta eli yhteensä tästä tehtävästä -5.

Sitten mentiin kivasti viidenteentoista tehtävään asti, joka oli 360 astetta vasempaan eli meidän bravuuri. Tällä kertaa taisin hätäillä, koska huomasin itsekin Hipan jäävän välillä jälkeen ja tuomari tietenkin huomasi sen myös. Niinpä -1 vinoudesta.

Mutta tiedättekö mitä? Se oli siinä! Olin hurjan tyytyväinen iloisesta fiiliksestä radalla ja hyvin menneen käytösruudun (maaten vasemmalla sivulla) jälkeen poistuttuani kehästä, mutta silti leuka loksahti polviin asti kun menin katsomaan tulostaulua: 92 pistettä siinä seisoi. Eipä ole yli ysikymppistä otettu alokasluokan jälkeen.

Tämä tiesi myös palkintopallin ylväimmällä paikalla seisoskelua. Sitä en muista kokeneeni edes Jatsin kanssa sen pk-uran aikana. Voi ihme, että voi ihminen leijua onnesta!

Tuomarin kommentti oli "sujuva rata, taitavaa ohjaamista" eikä Hipan muutamat ilokiljahtelut tuoneet vähennyksiä kokonaisvaikutelmasta. Huhhui sentään.

Olen omaa naamaani tässä blogissa esitellyt sen verran harvoin, että menköön juhlan kunniaksi kuva koirasta ihan ohjaajansa kanssa.

(kuva: Aija Tanskanen)

Suurin käännekohta meidän treeneissä on ollut se, että älysin käyttää Hipan hierojalla. Eihän se mikään ihme ole, että henkinen jännitys pistää kropankin jumiin. Sain kotiläksyksi jatkaa hierontaa ja sen olen tehnyt. Kyllä näin mainio kisakaveri ansaitsee parhaan mahdollisen hoidon.

Kokeessa oli erinomaisen runsas aussie-edustus. Satu oli ilmoittanut kokeeseen molemmat koirat, mutta laji oli ohjaajalta itseltään vähän hakusessa, joten hän kävi meillä valmentautumassa muutamien yksityiskohtien suhteen. Viiru selvitti radan 84 pisteellä, mutta Pikiltä tulos jäi vielä odottamaan itseään.
Miimi hommasi Pamille uuden koularin entisten jatkoksi kun mummeli suoritti alokasluokan 81 pisteellä.
Myös Hilkka ja Valo tekivät hienoa työtä 83 pisteen edestä.
Aijan ja Rinin pisteitä en muista, mutta RTK4 niillä irtosi. Sitten viilaamaan ja valiokellon tikitys alkakoon.
Lisäksi oli vielä kaksi muuta aussieta, joiden omistajaa en ennestään tuntenut. Juttelimme toki hetken aikaa.

Omasta treeniryhmästä Anni nahkacolliensa Lennun kanssa sai myös yli 80 pisteen tuloksen ja oli yhtä onnellinen kuin minä omastani. Hän sanoi, että vaikka meillä ei vielä tällä kertaa koularikakku ollut ajankohtainen niin Hipan saamilla pisteillä välikakku olisi enemmän kuin paikallaan. Olin samaa mieltä, joten ylihuomenna syödään hallilla jotain hyvää. Ei tämä olisi tätä ilman meidän mahtavaa ryhmää.

Nyt voi mennä loppukuusta hyvillä mielin aussiemestaruuksiin Kuopioon. Jatkamme harjoituksia!

maanantai 29. elokuuta 2016

Polvet korvissa tuulen huminaa kuunnellen

Lauantaina sain taas uuden kokemuksen koiraharrastuksen tiimoilta. Miimi järkkäsi palveluskoirien piirinmestiksen ja pyysi minua talkoisiin. Menin maalimieheksi, koska en ole koskaan kokeessa moisessa roolissa ollut.

Mehän harrastimme hakua jonkin aikaa Jatsin ollessa nuori eli yli kymmenen vuotta sitten. Maalimies on se, joka hakukoiran tekee eli palkkaa ja toimii muutenkin koiranohjaajan opastuksen mukaan. Kokeessa maalimiehenä olo oli suhteellisen leppoisaa, koska ei tarvinnut tehdä mitään.

No, se mitään on suhteellinen käsite. Rata piti tietenkin ensin rakentaa ja sen teimme edellisenä päivänä. Puolipiilon oli ratamestari Minna suunnitellut niin, että erääseen monttuun laitetaan iso vanerilevy kanneksi ja se naamioidaan kunttakerroksella. Rata oli luonnonsuojelualueella, eikä sieltä voinut repiä mitään maasta irti, joten kuskasimme parin neliön kokoisen kunttamaton toisaalta. Irti leikattu kuntta rullattiin käärlölle ja kieräytimme sen pressun päälle, ja koko kokonaisuus vielä pyöräytettiin rullalle ja eikun autoon. Nauroimme Jarmon, Annin, Sariannan, Jennan ja Minnan kanssa, että jos siinä tilanteessa olisi joku normaali kansalainen osunut seuraamaan toimintaamme, olisi varmaan soittanut poliisit paikalle, että täällä on tapettu joku ja nyt sitä siirretään muualle.

Eikä siinä vielä kaikki. Piilo oli radalla vasta sadassa metrissä ja sinne se piti roudata. Ylämäkeen.

Lopputulos oli upea. Piilo oli 5-6 metrin päässä keskilinjalta eli ihan äärellään, mutta sitä ei voinut erottaa ollenkaan. Jenna kokeili ja tunsi olonsa kovin tuskaiseksi, mutta oli silti pienin sinne pujottautumaan.

Toinen piilo oli pressuun kääritty koirahäkki ja kolmas eli minun asumukseni pieni tiipii, joka naamioitiin verkkopressulla ja havuilla. Pitkine jalkoineni en olisi kahteen muuhun piiloon mahtunut mitenkään eikä tämäkään ollut mukavuudella pilattu, mutta hyvin kun asettautui, pystyi olemaan.

Lauantaina saimme viime hetken vinkit eli hiljaa piti olla ja kömpiä ylös vasta kun tuomari käski.

Säätiedotus ei oikein tiennyt, ennustaisiko sadetta vai paistetta, joten varmuuden vuoksi pukeuduin kumppareihin ja otin sadepuvun mukaan.

Sain odottaa löytäjääni toista tuntia. Siinä ehti muutaman kerran tuskailla puutuneita jalkoja ja yrittää vaihtaa asentoa niin ettei hökötys leviä ympäriltä. Lopulta alkoi ääniä kuulua, koira löysi minut ja pääsin jaloittelemaan. Takaisin ahtautuminen oli oma prosessinsa, joten kauan ei passannut terassilla pataroida.

Seuraavaksi kuulin Marin äänen eli Lily tulee pelastamaan minut hetken päästä. Niin tulikin. Se haistoi ja totesi minut tutuksi jo kaukaa, kiersi mahdottoman nuuskutuksen kanssa piiloa ja kokeili jopa tassulla kotaa. Se viestitti minulle "oii se olet sinä! Minä tunnen sinut, voinko tulla tervehtimään kun ei olla nähty sataan vuoteen!" Vastasin sille samalla telepatialla "juu rakastan rakastan, mutta ota nyt se rulla ja ala painua" kun Mari kutsui koiraa ja Lily muisti, että tässä oli homma kesken.
Koirakko tuli kohta näytölle ja olin jo lähes kömpimässä piilosta pois kun tajusin, että tuomari käski ohjaajaa ottamaan koiran hallintaan. Se tiipii oli kuin kaikukoppa, joka vahvisti tuulen suhinan puissa ja peitti alleen kaukaisemmat äänet. Sitten sain luvan tulla ulos ja lähdin seuraamaan Maria ja Lilyä, joka jäi jälkeen ohjaajasta kun sen niin teki mieli tulla minun luokse. Mari ihmetteli koiran käytöstä, mutta ymmärsi sen kun myöhemmin kuuli minun olleen ukkona. Hassu Lily, mutta hienosti toimi.

Lilyn jälkeen vielä yksi koira löysi minut ja sitten sain kerätä piilon ja tuoda sen pois tullessani. Eväät maistuivat moisen urakan jälkeen.

maanantai 15. elokuuta 2016

Maksullisia treenejä ja kehonhuoltoa

Hihi, mamma naputteli otsikon ja singahti jonnekin, joten minäpä otan näppiksen haltuuni. Tätä on niin kiva kynsillä rapisuttaa.

Me ollaan koko talvi ja kevät treenattu niin ahkerasti, että mammalla taisi iskeä burn out kun se on kovin laiska ollut nykyään. Välillä meni pitkään, ettei se lähtenyt viemään minua hallillekaan, saati mitään muuta. Sallittakoon se hänelle, eihän ihminen jaksa sitä mitä koira kun sillä on vain kaksi jalkaa ja tyhmähkö pää.

Ja on se aika outo muutenkin. Omalla hallilla treenatessa se on kiva ja tuntuu ihan Omalta Ihmiseltä, mutta aina kun mennään jonnekin muualle jossa on paljon vieraita ihmisiä, mammastakin tulee ihan vieras. Ei ne muut minua haittaa, mutta mamman vieraantuminen on kamalaa. Minä olen aussie ja haluan tehdä töitä oman ihmisen kanssa, en kenenkään muun. Ja jos oma ihminen muuttuu muuksi, maailmanloppu on käsillä ja tassulla.

Kuulin kerran kun se selitti jollekin, että aikoo vissiin lopettaa kisaamisen kanssani kun pilaa jännittämisellään minun suorituksen. Jos se kisaaminen tarkoittaa sitä, että mamma muuttuu joissakin paikoissa vieraaksi eikä ole ollenkaan minun ihminen, tuo oli viisainta mitä se on suustaan vähään aikaan päästänyt.

No, erään kerran tässä käytiin omalla hallilla treenaamassa, mutta se oli vähän eri tilanne kun silloin sielläkin oli kamalan paljon porukkaa, muita kuin meidän ryhmäläisiä. Piipahdettiin hallissa tekemässä vain yksi rata ja se treeni oli siinä. Erilainen tilanne kuin normitreeneissä, mutta mamma oli tosi hyvällä mielellä ja osasi melkein kaiken.



Peruutus meni vähän... sivuraiteelle. Mamma ohjasi epätarkasti ja kun kurkin olan yli, että mitä se oikein säätää, takapää ajautui aivan vinoon. Sillä on välillä ihan oma elämä, en mahda sille mitään. Mamma sanoo, etten tiedä missä takapääni on, mutta se on kyllä silkkaa panettelua. En kai minä kykenisi putsaamaan tassujani ja pyllyäni, jos en tietäisi missä ne ovat. Hm.

Toinen pieleen mennyt juttu oli oikealla seuraten liikkeestä seiso, kierrä koira. Pelkäsin hysteerisesti, että mamma jättää minut kun käski olemaan aloillani, joten lähdin käskystä huolimatta kulkemaan perässä. Yritettiin uudestaa, mutta samalla tuloksella. Öhöm, mainittakoon vielä että kyllä minä sen kotona osaan.

Muut koukerot olikin ihan nakinpala. Viimeisenä oli se kummallinen juttu, missä sai vain istua ja tuijottamalla pitää mamma aloillaan. Se oli niin helppo, että sitä se ei sössinyt millään tavalla.

Tämä treeni oli tosi kiva siinäkin mielessä, että sain lelun ja nameja palkinnoksi. Mamma sai suklaata, niin että sillekin jäi hyvä mieli.

Vähän tämän jälkeen mentiin toiseen paikkaan, tosi ison valtatien varrelle isolle aukealle ja sielläkin oli paljon ihmisiä ja koiria. Aikani kun odotin, pääsin kiertämään kehää mamman kanssa ja seisomaan välillä. Olen minä ennenkin näyttelyssä ollut, joten tunnistin tilanteen. Paitsi että en malttanut seistä, vaan istuin. Aina mamma käski ylös. Viime treeneissä käski istumaan, päättäisi vähitellen! Joku täti kävi välillä silittelemässä minua. Sieltäkin sain lelun palkinnoksi, tosi ison vieläpä.

En minä noista näyttelyistä piittaa, mutta onneksi sitten kun paikka hiljeni, mamma alkoi tehdä kanssani järkevämpiä juttuja. Sain riepottaa uutta kolmijalkaista mustekalaani oikein urakalla.
Mutta sitten tapahtui jotain kamalaa. Joku poika rolisteli läheltä ohi rullalaudalla! En ole koskaan kuullut niin kamalaa meteliä ja menin aivan tolaltani. Mamma yritti vielä innostaa minua tekemään juttuja, mutta se meteli jäi soimaan korviini enkä kyennyt millään vaikka kuinka yritin. Lähdettiin pois. 

Jokin aika sitten mentiin taas uuteen paikkaan. Piti odotella ulkona ja meinasin hermostua, mutta mamma sanoi että pitää malttaa. Olen rauhallinen luonne, mutta joskus malttaminen on syvältä.
Aikanaan ovi avautui ja sieltä tuli ulos joku pörröinen koiraa muistuttava otus. Haukuin sen varmuuden vuoksi.

Joku täti pyysi meidät sisälle. Voi mikä määrä hajuja siellä oli! Säntäilin siinä kopperossa joka puolelle kymmenien ja taas kymmenien koirien hajujen perässä. Jotkut tunsin, suurinta osaa en. Sitten piti asettua matolle ja hoksasin, että tämähän oli sama täti, joka pehmein käsin silitteli minua siellä näyttelyssä. Mutta nyt ei silitellyt. Aijai, miten ne kädet tekivät kipeää! Kampesin itseäni patjalta pois ja aina ne kädet painoivat minut takaisin ja lopulta mamma tuli ihan viereen rapsuttelemaan minua, että asettuisin. Yritin kääntää mahan kohti kattoa että olisi jättänyt selkäni rauhaan, mutta ei auttanut. 

Lopulta rentouduin ja homma alkoi tuntua hyvältä. Sitten piti kääntää kylkeä, että toinenkin puoli sai oman osansa. Taisin nukahtaa kun yhtäkkiä minua ravisteltiin hellästi ja piti lähteä pois. 

Seuraavalla kerralla kun hallilla treenattiin, tapahtui jotain jännää. Selkääni ei sattunut yhtään! Mammakin ihmetteli, miten olin ihan toisenlainen kuin ennen. En itsekään tiennyt, että olin aiemmin kipeä, koska olen koira. Meidän maailmassa sääli on sairautta ja huonouden näyttäminen heikkoutta. Mutta, arvoisat lajitoverit, jos ette ole vielä käyneet hierojalla, pyytäkää ihmeessä ihmistänne viemään sinne. Se kannattaa myös kun harrastaa näitä rauhallisempia lajeja. Asioiden suorittaminen jännittää ja siinä jännittyy pään lisäksi kroppa.

Eilen illalla mamma hieroi minua eikä selässäni ollut kuin ihan pieni kipeä kohta ja sekin vain hetken aikaa. Tämän se saa kyllä ottaa tavaksi.

torstai 11. elokuuta 2016

13 vuotta eloa ja iloa

Jatsilla oli eilen synttärit. Niin vaan on jo 13 vuotta menty rinta rinnan tämän elämäni koiran kanssa. Saa nähdä, miten pitkä (tai lyhyt) taival on vielä edessä. Jo reilusti ikääntyneen ja sen lisäksi vielä vaivaisen koiran kanssa jokainen päivä voi olla viimeinen, joten iloitkaamme aina uudesta päivästä ja sen kiertymisestä iltaan. Jatsi ainakin on edelleen iloinen kun kömmin kammarista esiin toivottamaan eläimistölle huomenet. Jokainen yö on pitkä aika olla erossa omasta ihmisestään.

Välillä voinnin kanssa ei ole kehumista. Selkä vihoittelee eikä siitä sen somempaa tule. Tasainen ohjeen mukainen kipulääkitys ei tehoa ja keväällä kokeiltu hermokipulääke (ihmistenkin epilepsiaan käytetty) veti koiran niin alamaihin, että olin jo viemässä sitä viimeiselle reissulleen. Älysin yhdistää huonon voinnin vallitsevaan lääkitykseen, lopetin pillereitten antamisen ja kas, koira oli seuraavana aamuna kuin peipponen konsanaan.

Kokeilin mitä tapahtuu, jos annan oikein tuhdin yliannostuksen tavallista kipulääkettä (50 mg Norocarp) muutamalla ruokintakerralla. Tapahtui oikein hyviä asioita. Jatsi liikkuu nyt hyvin pari-kolme viikkoa ilman lääkettä ja kun meno hiipuu tai vaikuttaa muuten kipeältä, annan uuden satsin.

Niinpä soitin Kirsi-tädille ja pyysin häntä kirjoittamaan reilun annoksen. Perustelin tätä sillä, että ei tämän ikäinen koira enää kuole maksan poksahdukseen, vaan tärkeintä on elämänlaadun säilyttäminen. Eläinlääkäri oli kanssani samaa mieltä.

Mutta palataanpa synttäreihin. Päivällä yritin ottaa valokuvausvastaisesta höppänästä jälleen yhtä virallista synttärikuvaa. Istutin sen kalliolle ja siihen se lopulta asettui kohtalaisen kauniiseen asentoon. Ilme kertoi kyllä taas kerran, minne se olisi kameran toivonut toivotettavan, mutta mitäpä siitä. Sitten olin valmiina painamaan suljinta, mutta sitä tehdessä täsmälleen samalla hetkellä päräytti prätkä ohi, ja kuvattava poistui paikalta. Kuvan nimeksi tuli Lähtökiihdytys vahtiin.


En ottanut kuvausta uusiksi. Ensinnäkin siksi, että mummelin jääräpäisyys on sillä tasolla, että omani jää kakkoseksi. Toiseksi, nyt mennään iän puolesta jo niissä numeroissa, että turhia kotkotuksia ei vaadita. Tehdään ehdottomasti asialliset asiat (kuten kynnenleikkuu), mutta muuten keskitytään mukaviin asioihin.

Illalla oli tiedossa heti omasta mielestäni mukavia asioita, mutta päivänsankari oli toista mieltä. Menimme Päivilänvaaran kodalle viettämään perinteisiä P-tyttöjen porukkasynttäreitä. Yhdeksän aussieta aiheutti jälleen sen sortin hulinan, että vaikka Pamin ja Jatsin siitä lukemasta vähensikin, höppänä oli heti kättelyssä valmis lähtemään kotiin jos joku auto olisi sinne hänet kyydinnyt.

Jossain vaiheessa huomasin Jatsin selässä märän z-kuvion.
"Mummoparan selkään on kustu!" totesin järkyttyneenä.
Urokset ovat kertakaikkiaan käsittämätöntä sakkia. Onhan ne monet ihan kivoja luonteeltaan, mutta ei voi narttuihminen tajuta sitä joka paikkaan ruikkimisen määrää ja sen testosteronikusen oksettavaa löyhkää!

Paikalla olivat koko meidän perheen lisäksi tietenkin Miimi, hoitokoira Max, Pami ja Viia, Satu, Viiru ja Piki sekä Jenna, Toma ja Haki. Tämä kuva oli muuten ainoa, mihin Jatsi osui ja vain siksi kun vasiten osutettiin. Muuten se väisti syrjemmälle sekä kameran silmää että riehuvaa nuorisoa.


Pami-sisko sen sijaan ei ahdistu obiskan tuijotuksesta.


Muut pitivät hauskaa kuka milläkin tyylillä.



Ihmisten makkaranpaisto- ja kakkukahvituokion jälkeen koiratkin järjestäytyivät hetkeksi omaan ohjelmanumeroonsa eli makkaransyöntikisaan. Siinä lajissa Jatsi ja Viiru ovat loistaneet melko tasaisina, mutta tänä vuonna Hippa napsi makkarat lautasilta semmoista vauhtia, ettei muilla ollut mitään jakoja.

Illalla Jatsi kävi kammarissa hetken aikaa nukkumassa. Koiran poistuttua jäljelle jäi hajuvana siitä selkään kuivuneesta kusiläiskästä. Joku normaali ihminen tuskin olisi edes huomannut moista, mutta minun tajunta suunnilleen räjähti. En voi yliherkälle hajuaistilleni mitään eikä sen kiusaaminen auta yhtään. Eräisiin asioihin ei vain totu. Onneksi koirat pitää pestä muutenkin ja nyt siihen on vielä parempi syy. Sataakin sopivasti, voi käydä lenkillä suorittamassa esihuuhtelun.

Kivat juhlat oli ja siitä kiitos kaikille asianosaisille. Mikäs tämän parempi tapa viettää iltaa. Vähän outoa oli kun Hilkka koirineen loisti poissaolollaan, mutta ehkä seuraavalla kerralla. Yleensä meitä on näissä kokoontumisissa aina suunnilleen sama porukka.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Todellisuuden ihmettelyä

Kaikenmaailman virtuaalimölliäisten vastaiskuksi tällään setin kuvia aidoista olennoista. Lenkillä törmäsimme tuikeailmeiseen, mutta armeliaan suotuisasti kuvaamiseen suhtautuvaan mäntypistiäiseen. Taustalla on tietenkin kaksi mustikka-automaattia.


Se oli kännykkälaatua se, joten kotiin palattua ripustin varsinaisen kuvausvehkeen kaulaani ja lähdin katselemaan muita otuksia.

Kimalaiset olivat liikkeellä sankoin joukoin. Jopa samaan kukkaan oli tulossa porukkaa enemmän kuin ensimmäinen ruokailija olisi toivonut. Kaverin laskeutuminen ei mennyt ihan lennonjohdon suositusten mukaan ja se tarrautui toisen turkkiin. Kuulin suivaantunutta keskustelua turkissa roikkumisen sijaan siipien käyttämisestä kun ne kerta lajille on suotu.


Hyönteistietämykseni ei ole paras mahdollinen, joten tätä koppiaista en tunnistanut.



Neitoperhosia lepatteli myös vaikka kuinka paljon. Nämä asettuivat poseeraamaan samaan kuvaan.



Neidonkorento sen sijaan oli ujoa sorttia. Tämän lähemmäs en perusobiskalla päässyt.



Kukkakärpäset ovat söpöjä. Haluaisin kuvan siitä kun semmoinen surraa paikallaan, mutta ei onnistunut millään.



Lähtökiihdytys.


Siirtykäämme eläinkunnasta kasvi- ja eläinkunnan välimuotoon eli sieniin. Virpi totesi facebookin puolella kirjoittaneensa kantarellin kanttarelliksi ja joku pilkunviilaaja oli puuttunut asiaan. Minä olen myös pilkunviilaaja, mutta kirjoitan silti tämän sienimaailman kuningattaren kanttarelliksi. En nimittäin löydä suomen kielestä mitään järkevää sääntöä, joka puoltaisi sanan kirjoittamisen toisella tapaa kuin mitä se lausutaan.

Miten niin kantarelli? Kanttarelli on nimi, kokonaisuus. Kantarelli on yhdyssana. Kanta kuten naulassa on kanta. Mikä kanta se on siinä rellissä? Ihan kuin rellit olisivat laji ja kantarelli siinä alalaji. Muita voisivat olla vaikkapa kärkirelli, tyvirelli ja varsirelli. Mutta kun niitä ei ole.

Sitten tuli mieleen kantaväestö. Sivistyssanakirjan mukaan kantaväestö on jonkin seudun alkuperäinen väestö. Siihen voi sulautua siirtolaisia ja useinhan näin käykin. Rellien kantaväestö on siis kantarellit. Missä ovat siirtolaiset, joiden takia relli on mainittava? Ihan hyvin voisi vaihtaa sienen nimeksi pelkän rellin. Tai sitten se kanttarelli, joka on nimi. Kokonaisuus.

Voin muuttaa oman kantani (sic!) kanttarellistä sitten kun joku viisas perustelee kantarellin kirjoitusasun. 

Siihen asti heitetään kannat kattoon ja keskustellaan keltavahveroista.

torstai 28. heinäkuuta 2016

Kesän paras viikonloppu

Niinhän ne Ilosaarirockia mainostavat ja tänä kesänä se viikonloppu oli 16.-17.7.
Kaimani Turus-Hanna ilmoitti ostaneensa lipun kun pääesiintyjä Volbeat oli julkaistu ja kyseli majoitusta meiltä, joten minä menin saman tien myös lippukaupoille. Kimmolle olin ostanut lipun jo joululahjaksi, mutta itse epäröin esiintyjien julkaisuun asti.
Marko ilmoitti jo viime talvena, ettei jaksa sitä hälinää enää. Aavistin, että ainoa jota hän ei jaksa, olen minä ja kesän tullen se aavistus osoittautui oikeaksi. Jos elämä on rock, rokkailkaamme kumpikin tahollamme.

Naureskelin itsekseni kyseistä viikonloppua odotellessa, että maanviljelijällä ja ilosaarirokkaajalla on yksi yhteinen piirre: molemmat kyttäävät heinäkuussa säätiedotuksia neuroottisuuteen asti.
Ensin vaikutti siltä, että kanootti olisi lisättävä selviytymispakkaukseen, mutta onneksi kumikengät riittivät. Niitä näkyikin monenlaisia. Paras viritys oli tavallisten kenkien päälle ilmastointiteipistä rakennetut Sleepy Sleepers -teemaiset kosteussuojat. Kuvaa en ehtinyt näpätä, mutta käyttäkäätten mielikuvitusta. Sadetakkiakaan ei tarvinnut kuin lauantaina jonkin aikaa.

Tässä jo paistaa, mutta maa oli löllöinen jonkin aikaa sateen jälkeen emmekä kokeneet itseämme ylipukeutuneiksi näissä vermeissä.




Kimmo kulki omia polkujaan kun musiikkimaku eroaa edelleen hyvin vahvasti minun vastaavasta. Vanhempani olivat reissussa ja heidän kämppä oli jälleen käytettävissä huilipaikkana.

Lauantai alkoi Kotiteollisuudella ja jatkui Loungessa Viikatteen haastattelulla. Hyvä kun osuimme paikalle, koska tyypeillä oli tosi hyvät jutut.


Haastattelija kyseli asioita kahdelta jäseneltä ja hetken päästä paikalle tuli kolmas. Ääni puuttui, kunnes viereinen kaveri kaivoi istuintyynyltä mikin.
"Ai, istuin sen päällä! Ilmanko oli tunkkainen soundi."
Toimittaja kysyi lopuksi bändin seuraavia suunnitelmia ja sai vastaukseksi, että tänään neljältä päälavalla. Mitäs meni kyselemään tyhmiä.

Keikka oli jälleen hyvä ja hauskojen juttujen putki jatkui. Tämä oli äkkiä laskettuna kolmas keikka ja iloisena totesin, että kaverit ovat siistineet suutaan välispiikeissä. Vaikka en kovin ahdasmielinen ole ja itsekin tulee noiduttua silloin tällöin niin ei sitä ole kiva kuunnella. Nyt oli mallillaan, hyvä Viikate!



Launantai päättyi meidän osalta melko aikaisin, koska illalla ei ollut mitään semmoista ehdotonta nähtävää. Kimmo jäi mummolaan nukkumaan ja me suunnistimme kotia kohti. Teini olikin ensimmäistä kertaa yötä yksin ja hyvin pärjäsi. Rahaa oli ruokaostoksia varten ja Kimmoon voi luottaa muutenkin kaikin puolin.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Kännykkäni selfietoiminto on niin harvalla käytöllä, että jos se olisi orgaaninen, se olisi jo homeessa. Joskus sitäkin täytyy kokeilla ja nyt oli hyvä tilaisuus kun löysimme kaiman kanssa yhteneväisen tyylin. Oranssi oli päivän sana rokissa muutenkin.


Tämä kuva oli taas kerran kunnon esimerkki aiheesta "katso myös taustaa, älä pelkkää kohdetta", jonka olen aktiivikuvaajana omaksunut jo vuosia sitten. Mutta kun itseään kuvaa niin sitä saa mitä tilaa. Eikö vain jonkun onneksi tunnistamattomaksi jääneen ja onneksi edes jonkinlaiset housut pukeneen henkilön arse siinä pallota meidän keskellä kuin mikäkin taustahymy! Tämä on otos numero kaksi, koska edellinen ei ollut tarpeeksi hyvä. Siinä tuota henkilöä ei ollut ja kun kuvan ottamisen ja taustan havainnoinnin jälkeen katsoin taakse, se oli poissa. Kuka se oli, mistä tuli ja minne meni?

Lauantaina kuvasin vain kännykällä, mutta sunnuntaina otin käyttöön virallisen kuvauslaitteen.
Pöllöt ovat nykyään kovassa nosteessa. Minä ostin pöllöpaitani jo vuosi-pari sitten, joten kerrankin olen edelläkävijä. Kaima ripusti pöllöt korviinsa.



Maj Karma ei kuulu fanituksen kohteisiini, mutta kun sitä on radiossa kuultu niin keikka piti kokea. Sanoitukset herkistelivät jälleen nauruhermoja.
"SAANKO MÄ TULLA KOTIIN?!!" kysyttiin Telekineesissa (ärisevän aggressiivisesti esitettynä).
Ja lisää, Attentaatti:
"TIINA LYMI ON OK, POLIISIT ON OK, HIIHTÄJÄT ON OK, ENNEN SÄKIN OLIT OK!"

Kaimalla ei ollut maanantaina muuta vaihtoehtoa kuin mennä töihin, joten odotettavissa oleva kolmen tunnin ajo Imatralle tulisi venymään myöhäiseen. Tai liian aikaiseen, jos normaalia vuorokausirytmiä ajatellaan.
"Tommi on vähän äreä herätettynä. Mitähän se sanois jos kotiin tultua alkasin karjua sille SAANKO MÄ TULLA KOTIIN? ENNEN SÄKIN OLIT OOKOO!"
Siinäpä sitä parisuhteen keskinäistä huumorintajua olisi voinut testata.

Jatkoimme tähtiteltalla Paradise Lostin merkeissä. En minä sitäkään ole kuunnellut, mutta seuran vuoksi meni oikein hyvin. Seuraavaksi oli vuorossa Amorphis, joka sen sijaan upposi luihin ja ytimiin.

Välillä piti istahtaa evästelemään ja ihmettelemään ympäristöä. Tässä nuoremman pään rokkaaja määrää suunnasta ja osin vauhdistakin, mutta pysyy hyvin hallinnassa.



No entäs Keekki. Ylppökin sanoi, että z-sukupolvella Ilosaarirockin painotus on sanalla ILO kun meillä se on ROCK. Kai se on hyväksyttävä, että maailma muuttuu ja rockfestareiden kattaus sen mukana. Raha on otettava sieltä mistä se on tuloillaan.

Hanna halusi Cheekin nähdä, joten seuran vuoksi jälleen laajensin musiikkimakuani. Hieno show, ei siinä mitään, mutta kun genre ei nappaa niin se ei nappaa. Mutta porukkaa oli! Kun artisti otatti kuvan porukastaan yleisö taustalla, näki (jälkeen päin tietenkin) miten koko alakenttä oli tupaten täynnä. Ilmeisesti paikalla oli moni muukin seuran vuoksi tai uteliaisuuttaan.

Mutta illanhämyssä koitti se varsinainen juttu. Volbeatia varten ja kaiman kaveriksi olin lipun hankkinut, joten kaikki muu oli plussaa. Ihan eteen emme päässeet enkä halunnutkaan, koska ihmismassan puserrus ei ole kaikista miellyttävin tunne ja sitä oli jo ehditty kokea.

Väljemmilläkin vesillä sai ihmetellä nykyisten livekeikkojen lieveilmiötä eli tätä:


 Mitä ihmettä tuommoinen suttuinen videotallenne antaa katsojalleen? Keskittyisitte katsomaan ja kuuntelemaan kun kerta olette tulleet paikalle. Kuvasinhan minäkin, mutta mahdollisimman vähän enkä videota ollenkaan. Jotain voi jättää ihan vaan muistin ja elämysten varaan, ihan sillä tavalla kuin ennen vanhaan.

Mutta mitäpä näistä. Michael Poulsenilla sitä vasta oli hyvät jutut ja jopa minä ymmärsin suurimman osan. Kaveri naureskeli muutenkin hyväntuulisena kappaleitten välillä.

Eräässä välissä roudari toi Poulsenille akustisen kitaran. Siinä hän höpötteli miehestä nimeltä Johnny Cash ja näppäili kitaraansa. Yleisö oli melko hissukseen.
Sitten lähti kuulumaan Sad man's tonguen ensimmäisiä säveliä ja johan alkoi yleisö mylviä.
"You don't know Johnny Cash but you know this shit?"


Jossain välissä Poulsen kehui, miten suomalaiset naiset ovat kauniita.
"Hyvät herrat, nostakaapa naisenne olkapäille, että näen heidät paremmin."
Miekkoset tekivät työtä käskettyä, ja järkkäreitten keskuudessa alkoi vipinä kun he säntäilivät hoitamaan tehtäväänsä. Hartioilla ratsastus on näillä festareilla kiellettyä, mutta eihän Poulsen sitä voinut tietää ja kun idoli käskee, yleisö tottelee.

Tähän keikkaan oli tämän kesän paras viikonloppu hyvä päättää. Seuraavaa odotellessa voi katsella kuvia ja miettiä asukokonaisuutta ensi vuoden rokkiin.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Taivalkoskelle korjaamon kautta - kuinkas muutenkaan

Kirjoitin viime vuoden puolella epätoivoisesta toiveesta päästä Virpin luokse kyläilemään Taivalkoskelle. Ensin esteenä oli kanat, sitten kottero. Alkoi jo tuntua siltä, että mikä ihme passatilla on Virpiä vastaan kun ei millään passannut lähteä meitä kuljettamaan. Lopulta syyslomalla se onnistui.

Virpi vinkkasi jo hyvissä ajoin kevättalvella, että Päätalo-viikko alkaa 4.7. ja tapahtumia riittää joka päivälle. Minä armottomana Päätalo-fanina pistin heti kalenteriin, että tänä aikana me järjestetään kesälomareissu.

Tarkoitus oli lähteä heti maanantaina, mutta Kummun tilalla oli teemaratsastukset menossa ja satulatonta mahdollisuus satulattomaan pompotteluun. Sitä en voinut jättää hyödyntämättä, joten lähtö siirtyi 5.7. tiistaille. Eipä haitannut kun ei varsinaista kiirettä ollut.

Mutta vaikka se kuinka uskomattomalta kuulostaa, jälleen päätti passatti ilmoittaa mielipiteensä tästä suunnitelmasta. Tallilta palatessa alkoi hehkun merkkivalo vilkkua kesken ajon. Oire, johon en ole vielä tämän parisuhteen olemassaolon aikana törmännyt.

Soitin autoista tietävämmälle veljelleni, joka ei bensavehkeisiin perehtyneenä siltä istumalta osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta soitti asiantuntijalle. Tulos oli, että ei missään nimessä pidä lähteä pidemmälle ennen kuin on käyttänyt auton testerissä. Sillä hetkellä oli jo ilta eikä asialle mahtanut mitään.

Lähetin Virpille tekstarin vai soitinko, en enää muista kumminko siinä mielenkuohussa tein.
"Arvaa mitä?"
"No?" Virpi kyseli.
"Passatti sanoi että ei lähe mihinkään."
"Ei voi olla totta!!"

Tulos oli se, että ampaisen heti aamulla jonnekin korjaamoon ja pyydän, anelen ja vaikka itken että ottavat auton piuhan päähän tarkistusta varten. Ei tarvinnut onneksi kyynellähteitä valutella.
Toinen onni oli, että valon vilkkuminen ilmoitti jarruvalokatkaisimen vikaantumisesta eli ei ollut vakavaa. Kuulemma tyyppivika, helppo vaihtaa eikä ole kallis. Sanoin ukoille, että ei ole tyypillistä ainakaan tämän yksilön kohdalla kun puoli miljoonaa kilometriä olen paahtanut originaalilla osalla. Ihmettelivät suuresti.
Asentaja nollasi vikakoodin ja eikun matkaan. Lähtö ei viivästynyt lopulta kuin kaksi tuntia ja hehkuvalo malttoi olla vilkkumatta Iisalmeen asti.

Koukkasimme menomatkalla Kuopion kautta siitä syystä, että minun teki mieli käydä Vaalassa Suvirantaa katsomassa. Viimeinen aussieleiri siellä pidettiin kuusi vuotta sitten kun Hippa oli ihan pikkupentu. Paikka oli kuin luotu koiraleirin pitoon, mutta omistajan vaihduttua systeemi meni piloille kun sitä ei voinut enää varata omaan käyttöön. Ikävä niitä maisemia jäi minun lisäksi monelle muulle, jotka jaksoivat vuodesta toiseen ajella Suvirantaan huomattavasti kauempaa.

Leiriaikoina jostain syystä luonto näytti mahtinsa aina viimeisenä päivänä. Nytkin perille päästyä möyrysi kunnon ukkonen ja vettä tuli taivaan täydeltä, joten senkin osalta pääsi hyvin tunnelmaan. Jonkin aikaa piti odotella, että pääsi katselemaan ja kuvaamaan nostalgisia paikkoja.

Taidan jättää selittelyt sikseen. Ne, joille näillä kuvilla on jotain merkitystä, eivät sanoja kaipaa. Pyhiinvaellusmatka.








Siitä tosin jäi vähän ristiriitainen fiilis. Toisaalta oli ihana nähdä tutut paikat kun vuosien saatossa on ikävöinyt entisiä aikoja, mutta ne ovat nimenomaan entisiä. Tavoittaisiko vielä saman tunnelman? Suvirannassa kävi pääosin sama porukka, mutta tulisiko enää? Koirat ainakin ovat monella vaihtuneet.

Matka eteni kohti Taivalkoskea muuten sujuvasti, mutta jatkuvassa sateessa. En muista milloin olisin tuntisotalla joutunut katselemaan pyyhkijänsulkien sytkyttelyä.

Perilläkin jyrysi ukkonen välillä lähellä, välillä kauempana, mutta koko illan kumisi taustalla. Kaverin saapumisesta ilahtunut Paco piti Hipan sen verran kiireisenä, ettei se ehtinyt panikoida juuri yhtään. Tulipa sopivasti siedätystä.

Keskiviikkoaamuna alkoivat varsinaiset lomailmat ja niitä piisasi melkein koko viikon. Aurinko paistoi ja lämmintä oli 20-22 astetta eli juuri sopivasti. Muualla ihmiset raportoivat kylmyydestä ja sateista, joten kerrankin olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Virpin kanalassa oli mustan kanan munilla laskettu aika ja pitkin päivää tipuja alkoi ilmestyä. Saimme seitsemän kappaletta suloisia harmaita orppivauvoja paapottavaksi.


Kaksi vanhempaa konehaudottua tipua oli häkissä, mutta päästimme ne pois kun Matami-kana osoitti mielenkiintoa hoitotädiksi ryhtymisen suhteen. Se on jännä emo; ei kiinnostu hautomisesta, mutta hoitaa innokkaasti kaikki tiput mitä vaan kanalaan ilmestyy.

Meidän alhot ovat varsinaisia ferrareita näihin jättikokoisiin traktoireihin verrattuna, mutta pikkuisina nämä ilmeisesti haalivat koko askelkiintiönsä täyteen. Varjelkoon, miten nopeita ne olivat! Sinkoilivat sinne tänne aivan salamana ja tulivat vapaaehtoisesti luokse ja syliin otettaviksi. Varovasti piti hiipiä, ettei astu päälle.

Keskiviikkona oli telkkarista joillekin tuttu huutokauppakeisati Jalavan pirtillä. Menimme käymään kylällä sitä ihmettä katsomassa ja ostin samalla Pirun väkeviä pohjalaisia pippuri-salmiakkipastilleja. Ne on Ilmajoella käsin tehtyjä ja yllätys oli melkoinen kun pussiin kurkkasi. Salmiakin on tottunut näkemään mustiin pukeutuneena, mutta nämä muistuttivat enemmän kuivattuja banaanilastuja. Maku oli kyllä hyvä siitä huolimatta.

Kävimme samalla reissulla kaupassa, kirjastossa ja sen kylkiäisenä olevassa Päätalo-museossa. Virpi ei ole perehtynyt aiheeseen, joten hänelle siellä nähdyt asiat ei avautuneet samalla tavalla kuin minulle.

Iltapäivällä kävimme myös "maitokaupassa" eli tilalla, josta Virpi hakee maidot. Siellä oli poikinut lehmä ja saimme myös litran ternimaitoa, josta Virpi teki äitinsä reseptin mukaan eteläpohjalaista ohutta pannaria eli kropsua. Reilu köntsä sulatettua voita pannulle ja taikina perään. Litrasta sai kaksi isoa pellillistä, koska kropsu on paljon ohkaisempaa kuin minun tähän asti tekemä pannari.
Seurasin sivusta valmistusta.
"Tämä on varmaan kaikkien sydän- ja verisuonitautiliiton asetusten mukaisesti tehty?"
"Kyllä! Todellakin on", Virpi nauroi.
Ja kyllä se olikin hyvää. Ja onhan ternimaito terveellistä. Hyvin hiihdättävä vaikutus jos ei muuta.
(Kotiin palattua otin heti ternimaitoa pakastimesta sulamaan ja tein kropsun, mutta ei siitä tullut yhtään samanlainen. Ihan surkea kropsun irvikuva.)

Saunassa oli ihanan lupsakat löylyt ja lammessa sain viimein heitettyö talviturkin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmäksi käy uiminen. Harmi.
Pojat kyllä jaksoivat pulikoida lammessa minunkin edestä, ja Hippa huusi ja hätäili joka kerta. Se ei edelleenkään voi ymmärtää ihmisten uimisharrastusta.

Torstaina sitten päästiin varsinaiseen asiaan eli Jokijärven kierrokselle. Ajelimme oikotietä Askansydänmaan halki navigaattorin opastamana ja kyllä se sielläkin korpiseudulla osasi ohjastaa meidät ihmisten ilmoille.

Olin jotain 17-18 -vuotias kun näin ensimmäisen kerran Päätalon elämästä kertovat Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat -elokuvat ja siitä lähti fiksoituminen. En tiedä miten se vaikutti niin vahvasti, mutta se entisajan meno maisemineen päivineen meni henkiseen olemukseeni ytimiä myöten. Iijoki-sarjan olen lukenut monta kertaa ja yleensä kartan kanssa, että samalla näen missä se Kalle milloinkin on menossa. Hullutuksensa kullakin.

Sielunmaisemaa.




"Hakkoo paekkaasa kuin Kallio-Herkon uuni." Legendaarisen Satusedän muuraaman uunin kylkiäisenä tuli lentävä lause. Ei voi käsittää nykyihminen sen enenpää kuin sen aikainenkaan, miten joku voi opastaa muuraamaan uunin hirsiarinan päälle. Satusetä voi.




Minä mahduin seisomaan navetassa suoraselkäisenä kattovuolien välissä, mutta niitten kohdalla piti pikkuisen nöyrtyä. Kuvasta ei käy ilmi parsien pituus, joka on olematon nykylehmiä ajatellen. Kyyttöjä se Riitu täällä hoiti, mutta esimerkiksi täkäläiset holsteinerit joutuisivat seisomaan takasorkat kourun väärällä puolella


Päätalo-viikon esitteessä kehotettiin kävelemään muutaman kilometrin mittainen Simosen polku. Helpommin sanottu kuin tehty, koska missään ei mainittu sitä, mistä polku alkaa. Kysyin pääsylippuja myyvältä typykältä, mutta oli vielä tyhmempi kuin minä. Tuskin oli kuullutkaan koko polusta. Suositteli kysymään ladossa olevan matkamuistomyymälän ihmisiltä, mutta ei siellä asunut sen enempää tietoa. Lähdimme kävelemään tietä pitkin ja sieltä löytyi opastettuja reittiejä. Oma apu paras apu tälläkin kertaa. Tosin helle ja itikoiden määrä muuttivat suunnitelmaa ja taivuttivat piipahtamaan vain Siikaniemessä Tyräjoen rannalla. Matkalla mentiin Niskasuon läpi, jossa oli järjettömän isoja lakkoja. Eivät vielä olleet kypsiä.

Kallioniemessä oleilun jälkeen kävimme vielä Hilturannan puolella museoluokassa. Jokijärven uusi koulu on nykyään kylätalo kuten monessa muussakin paikassa oppilaitten vähettyä, mutta yhteen luokkaan on koottu entisajan opetusmateriaalia näytille.

Perjantaina lähdettiin reissun päälle koko porukalla. Kuusamossa puolentoista tunnin ajon päässä on Suurpetokeskus, jota on suositeltu käyntikohteeksi ja nyt kun näin lähellä oltiin, sinne kannatti mennä. Virpi ei ole käynyt siellä myöskään, koska ei vaan ole tullut lähdettyä. Sama vika vaivaa itseäänkin. Moni lähellä oleva juttu jää näkemättä kun ei ole sopivaa motivaattoria potkimaan liikkeelle.

Suurpetokeskuksessa on karhuja, susia, kettuja ja ilveksiä. Yksi karhuista on Juuso, 450-kiloinen julkkiskarhu ja paikan isännän Sulon varsinainen lemmikki. Opas kertoi Sulon ottaneen Juuson mukaan verkkoja katsomaan, ja siitä kehkeytyi varsinainen reissu. Neuvottelua miehen ja karhun kesken oli verkkojen katsomisesta, nostamisesta ja kalojen päästelystä. Siinä tiimellyksessä putosivat airot järveen ja Juuso tietysti Sulon perässä niitä hakemaan. Jätän yksityiskohdat tähän, menkää paikan päälle kuuntelemaan.

Opas sai kutsua Juusoa pitkän aikaa ennen kuin se suostui tulemaan altaasta yleisön eteen.



Esittäytymisen jälkeen Juuso paineli takaisin rehvastelemaan mielitietylleen.
Se oli ihastunut naapurihäkin Reettaan ja esitti kosiotanssia sille, mutta Reetta ei noteerannut innokasta sulhasta millään tavalla.

Vielä suuremman vaikutuksen tekivät sudet. Tai siellä on vain yksi 100-prosenttinen susi, Igor.



 Metsätarhassa oleva alfanaaras on puoliksi susi, puoliksi koira. Se on ulkonäöltään koira, mutta luonnoltaan susi. Myös sen liike on lantion erilaisesta muodosta johtuen koiramaista, kun taas nämä susipitoisemmat jälkeläiset jolkottavat susimaiseen tyyliin.

Tätä keskustelua tuskin tarvitsee koiraihmisille tulkata.


Näitä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan. En vaan tämän reissun jälkeen ymmärrä sitäkään vähää, miksi jotkut ihmiset ehdoin tahdoin haluavat itselleen koirasuden. Kaikki olisi paljon paremmin, jos pidettäisiin sudet susina ja koirat koirina.

Ilveksistä opin sen, että purema ei ole paha verrattuna raapaisuun. Ilveksen kynnen alapinta on leikkaava, joten se tekee raapiessa pahaa jälkeä.

Tarhalla oli myös kaksi kettua, mutta ne olivat kovin ujoja. Toinen suostui tulemaan näytille vain hetkeksi viedäkseen kaverille oppaan heittelemiä herkkupaloja.

Oli siellä myös poroja, mutta niitä nähtiin muutenkin ihan tarpeeksi. Suloisia meidän mielestä, mutta tulin huomaamaan minkälainen riesa osaavat olla. Joka kerta kun olimme liikekannalla, niitä palloili pitkin tietä ja tienpientaria ja monta kertaa häädettiin mökin ympäriltä etemmäksi, etteivät tule pihaan tallomaan kukkia. Syksyn tullen ne tulevat kun metsästä vähenee ruoka.

Suurpetokeskus on yksi hyvä tärppi kotimaanmatkailua harrastaville. Erittäin mielenkiintonen paikka.

Meidän reissussa ollessa Aki oli tullut rekan nupilla käymään. Ilta vierähti toisen vuorokauden puolelle saunoessa ja kesäkeittiössä makkaranpaistossa. Mitäpä tuosta kun valoa riitti. Niin paljon, että valoherkät vieraat joutuivat joka tapauksessa muokkaamaan olosuhteet nukkumiskuntoon ripustamalla mustia jätesäkkejä ikkunoiden peitoksi. Aika askeettinen sisustustyyli, mutta unensaannin kannalta välttämätön.

Lauantaina sonnustauduimme tien taakse metsään katselemaan, olisiko mustikoita. Ei liiemmin, mutta lakkoja löytyi ja paljon! En ole koskaan meillä päin nähnyt niin paljon lakkoja, muttei ole Virpikään siellä, vaikka on jo vuosia mökillä viettänyt kesiä. Suurin osa oli vielä raakoja, mutta isolla suolla metsänlaidan suojassa ja pienemmällä suolla siinä vieressä oli kypsiä syötäväksi ja mukaan kerättäväksi.

Kerroin, miten Kallen äiti oli äärettömän ystävällinen ja auttavainen ihminen, mutta hilla-aikaan hänet valtasi kierous. Salavihkaa kiersi soita ja henkiystävienkin kyselyihin valehteli, ettei ole nähnyt nupulan nupulaa missään.

Kotiin palattuamme marjat alkoivat kypsyä toden teolla ja Virpi sai kerätä niitä kilokaupalla. Ei hän omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut kovin hulluna hilloihin, mutta silti jurputti kun näki porukkaa "hänen" suolla käyskentelemässä. Nauroin, että niin vain Kallio-Riitun tauti iski Virpiinkin. Se tauti on nimeltään hillaraivo.

Minä olin kameran kanssa liikkeellä ja yritin saalistaa muistikortille hienoa keloa sopivassa ympäristössä. Ei onnistunut, mutta otin yksityiskohdan kun siinä oli vaivaiskoivu kivasti mukana.


Edelliskesän tapaan Kimmolla on kasvion keruu kesäläksynä. Yksi listan kasveista on vaivaiskoivu, johon meillä päin en ole törmännyt. Sen sijaan lomapaikassamme siihen kompastui joka paikassa, missä maasto vähänkin oli suota muistuttavaa.

Tämä kuva ei ole mikään kovin erähäinen, mutta otin sen esimerkin takia. Variksenmarja toimii sopivana mittasuhteena vieressä olevalle vaivaiskoivulle, joka on niin surkean pieni, ettei sen vaivaisemmaksi enää voi mennä. Mutta että se osaa olla suloinen! Lehdet ovat kuin pikkuisia pipareita.


 LuontoPortti opasti, että vaivaiskoivu on retkeilijöille elintärkeä, koska se palaa tuoreenakin. Se oli uusi tieto ja piti tietenkin testata. Pitkään ja hartaasti yritettiin, mutta ei palanut. Menin uudestaan googlaamaan ja löysin jonkun vanhan vaeltajien keskustelupalstan, jossa ylistettiin tätä vaivaiskoivun sytykeominaisuutta. Tulimme siihen tulokseen, että ehkä tunturissa olevat vastaavat ovat kuivempina kykeneväisiä palamaan, mutta eivät nämä suolla kasvavat.

Vaikka reissuja ympäristöön tällä kertaa oli paljon, ehdimme ihan kiitettävästi vain oleilla mökissä, ulkona ja tietenkin kana-tv:n ääressä kanalassa.

Hipan vahtitaipumus oli edelleen hyvin epälooginen. Se haukkui Virpin aina hänen tultua sisälle jos minä olin sisällä. Jos en ollut ja pojat olivat, heille ei tarvinnut ilmoittaa. Sitten saattoi jonkin kerran jättää haukkumatta ja Virpi kehui hiljaa olemisesta. Sillä ei ollut vaikutusta, vaan saattoi taas seuraavan kerran metelöidä oikein urakalla. Eriskummallista taas on se, että kun Virpi nousi aamuisin paljon meitä aiemmin, minun nukkuessa Hippa oli aivan hiljaa vaikka Virpi olisi rampannut ovesta myötänään. Sitten taas heti kun heräsin, sama vahtiminen alkoi. Ihme homma ja käsittämätöntä.

Aki esitteli nuppiaan, joka oli kuin hyvin varustelut viihtyisä yksiö jääkaappeineen, mikroineen ja kahvinkeittimineen.

Ruotsissa on niin paljon rekkaliikennettä, että teihin on kulunut sopivan levyiset urat. Eturenkaat ohjautuvat niihin niin hyvin, että vakionopeus päällä voi heittää ratista irti ja nousta vaikka keittämään kahvit ja rekka senkun jurraa tietä pitkin jopa loivissa mutkissakin. Ei ehkä ihan suositeltavin juttu kuitenkaan, mutta joku oli testannut.

Piha ei ole järin suuri, mutta taitavasti kun sompailee, mahtuu isokin auto kulkemaan. Rekkamies lähti taas tien päälle.


Sunnuntaiaamuna mekin aloimme pakata kamppeita kotimatkaa varten. Oli kiva loma, vaikka Kimmon mielestä liian kaukana. Minusta matka ei tuntunut pitkältä kumpaankaan suuntaan. Palasimme Sotkamon kautta ja kävimme Katinkullan pizzeriassa lounaalla. Koirien ulkoilutuksen jälkeen jaksoi ajella suorilla kotiin.

Kuvista kiinnostuneille tässä on koko kokoelma.