torstai 28. heinäkuuta 2016

Kesän paras viikonloppu

Niinhän ne Ilosaarirockia mainostavat ja tänä kesänä se viikonloppu oli 16.-17.7.
Kaimani Turus-Hanna ilmoitti ostaneensa lipun kun pääesiintyjä Volbeat oli julkaistu ja kyseli majoitusta meiltä, joten minä menin saman tien myös lippukaupoille. Kimmolle olin ostanut lipun jo joululahjaksi, mutta itse epäröin esiintyjien julkaisuun asti.
Marko ilmoitti jo viime talvena, ettei jaksa sitä hälinää enää. Aavistin, että ainoa jota hän ei jaksa, olen minä ja kesän tullen se aavistus osoittautui oikeaksi. Jos elämä on rock, rokkailkaamme kumpikin tahollamme.

Naureskelin itsekseni kyseistä viikonloppua odotellessa, että maanviljelijällä ja ilosaarirokkaajalla on yksi yhteinen piirre: molemmat kyttäävät heinäkuussa säätiedotuksia neuroottisuuteen asti.
Ensin vaikutti siltä, että kanootti olisi lisättävä selviytymispakkaukseen, mutta onneksi kumikengät riittivät. Niitä näkyikin monenlaisia. Paras viritys oli tavallisten kenkien päälle ilmastointiteipistä rakennetut Sleepy Sleepers -teemaiset kosteussuojat. Kuvaa en ehtinyt näpätä, mutta käyttäkäätten mielikuvitusta. Sadetakkiakaan ei tarvinnut kuin lauantaina jonkin aikaa.

Tässä jo paistaa, mutta maa oli löllöinen jonkin aikaa sateen jälkeen emmekä kokeneet itseämme ylipukeutuneiksi näissä vermeissä.




Kimmo kulki omia polkujaan kun musiikkimaku eroaa edelleen hyvin vahvasti minun vastaavasta. Vanhempani olivat reissussa ja heidän kämppä oli jälleen käytettävissä huilipaikkana.

Lauantai alkoi Kotiteollisuudella ja jatkui Loungessa Viikatteen haastattelulla. Hyvä kun osuimme paikalle, koska tyypeillä oli tosi hyvät jutut.


Haastattelija kyseli asioita kahdelta jäseneltä ja hetken päästä paikalle tuli kolmas. Ääni puuttui, kunnes viereinen kaveri kaivoi istuintyynyltä mikin.
"Ai, istuin sen päällä! Ilmanko oli tunkkainen soundi."
Toimittaja kysyi lopuksi bändin seuraavia suunnitelmia ja sai vastaukseksi, että tänään neljältä päälavalla. Mitäs meni kyselemään tyhmiä.

Keikka oli jälleen hyvä ja hauskojen juttujen putki jatkui. Tämä oli äkkiä laskettuna kolmas keikka ja iloisena totesin, että kaverit ovat siistineet suutaan välispiikeissä. Vaikka en kovin ahdasmielinen ole ja itsekin tulee noiduttua silloin tällöin niin ei sitä ole kiva kuunnella. Nyt oli mallillaan, hyvä Viikate!



Launantai päättyi meidän osalta melko aikaisin, koska illalla ei ollut mitään semmoista ehdotonta nähtävää. Kimmo jäi mummolaan nukkumaan ja me suunnistimme kotia kohti. Teini olikin ensimmäistä kertaa yötä yksin ja hyvin pärjäsi. Rahaa oli ruokaostoksia varten ja Kimmoon voi luottaa muutenkin kaikin puolin.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Kännykkäni selfietoiminto on niin harvalla käytöllä, että jos se olisi orgaaninen, se olisi jo homeessa. Joskus sitäkin täytyy kokeilla ja nyt oli hyvä tilaisuus kun löysimme kaiman kanssa yhteneväisen tyylin. Oranssi oli päivän sana rokissa muutenkin.


Tämä kuva oli taas kerran kunnon esimerkki aiheesta "katso myös taustaa, älä pelkkää kohdetta", jonka olen aktiivikuvaajana omaksunut jo vuosia sitten. Mutta kun itseään kuvaa niin sitä saa mitä tilaa. Eikö vain jonkun onneksi tunnistamattomaksi jääneen ja onneksi edes jonkinlaiset housut pukeneen henkilön arse siinä pallota meidän keskellä kuin mikäkin taustahymy! Tämä on otos numero kaksi, koska edellinen ei ollut tarpeeksi hyvä. Siinä tuota henkilöä ei ollut ja kun kuvan ottamisen ja taustan havainnoinnin jälkeen katsoin taakse, se oli poissa. Kuka se oli, mistä tuli ja minne meni?

Lauantaina kuvasin vain kännykällä, mutta sunnuntaina otin käyttöön virallisen kuvauslaitteen.
Pöllöt ovat nykyään kovassa nosteessa. Minä ostin pöllöpaitani jo vuosi-pari sitten, joten kerrankin olen edelläkävijä. Kaima ripusti pöllöt korviinsa.



Maj Karma ei kuulu fanituksen kohteisiini, mutta kun sitä on radiossa kuultu niin keikka piti kokea. Sanoitukset herkistelivät jälleen nauruhermoja.
"SAANKO MÄ TULLA KOTIIN?!!" kysyttiin Telekineesissa (ärisevän aggressiivisesti esitettynä).
Ja lisää, Attentaatti:
"TIINA LYMI ON OK, POLIISIT ON OK, HIIHTÄJÄT ON OK, ENNEN SÄKIN OLIT OK!"

Kaimalla ei ollut maanantaina muuta vaihtoehtoa kuin mennä töihin, joten odotettavissa oleva kolmen tunnin ajo Imatralle tulisi venymään myöhäiseen. Tai liian aikaiseen, jos normaalia vuorokausirytmiä ajatellaan.
"Tommi on vähän äreä herätettynä. Mitähän se sanois jos kotiin tultua alkasin karjua sille SAANKO MÄ TULLA KOTIIN? ENNEN SÄKIN OLIT OOKOO!"
Siinäpä sitä parisuhteen keskinäistä huumorintajua olisi voinut testata.

Jatkoimme tähtiteltalla Paradise Lostin merkeissä. En minä sitäkään ole kuunnellut, mutta seuran vuoksi meni oikein hyvin. Seuraavaksi oli vuorossa Amorphis, joka sen sijaan upposi luihin ja ytimiin.

Välillä piti istahtaa evästelemään ja ihmettelemään ympäristöä. Tässä nuoremman pään rokkaaja määrää suunnasta ja osin vauhdistakin, mutta pysyy hyvin hallinnassa.



No entäs Keekki. Ylppökin sanoi, että z-sukupolvella Ilosaarirockin painotus on sanalla ILO kun meillä se on ROCK. Kai se on hyväksyttävä, että maailma muuttuu ja rockfestareiden kattaus sen mukana. Raha on otettava sieltä mistä se on tuloillaan.

Hanna halusi Cheekin nähdä, joten seuran vuoksi jälleen laajensin musiikkimakuani. Hieno show, ei siinä mitään, mutta kun genre ei nappaa niin se ei nappaa. Mutta porukkaa oli! Kun artisti otatti kuvan porukastaan yleisö taustalla, näki (jälkeen päin tietenkin) miten koko alakenttä oli tupaten täynnä. Ilmeisesti paikalla oli moni muukin seuran vuoksi tai uteliaisuuttaan.

Mutta illanhämyssä koitti se varsinainen juttu. Volbeatia varten ja kaiman kaveriksi olin lipun hankkinut, joten kaikki muu oli plussaa. Ihan eteen emme päässeet enkä halunnutkaan, koska ihmismassan puserrus ei ole kaikista miellyttävin tunne ja sitä oli jo ehditty kokea.

Väljemmilläkin vesillä sai ihmetellä nykyisten livekeikkojen lieveilmiötä eli tätä:


 Mitä ihmettä tuommoinen suttuinen videotallenne antaa katsojalleen? Keskittyisitte katsomaan ja kuuntelemaan kun kerta olette tulleet paikalle. Kuvasinhan minäkin, mutta mahdollisimman vähän enkä videota ollenkaan. Jotain voi jättää ihan vaan muistin ja elämysten varaan, ihan sillä tavalla kuin ennen vanhaan.

Mutta mitäpä näistä. Michael Poulsenilla sitä vasta oli hyvät jutut ja jopa minä ymmärsin suurimman osan. Kaveri naureskeli muutenkin hyväntuulisena kappaleitten välillä.

Eräässä välissä roudari toi Poulsenille akustisen kitaran. Siinä hän höpötteli miehestä nimeltä Johnny Cash ja näppäili kitaraansa. Yleisö oli melko hissukseen.
Sitten lähti kuulumaan Sad man's tonguen ensimmäisiä säveliä ja johan alkoi yleisö mylviä.
"You don't know Johnny Cash but you know this shit?"


Jossain välissä Poulsen kehui, miten suomalaiset naiset ovat kauniita.
"Hyvät herrat, nostakaapa naisenne olkapäille, että näen heidät paremmin."
Miekkoset tekivät työtä käskettyä, ja järkkäreitten keskuudessa alkoi vipinä kun he säntäilivät hoitamaan tehtäväänsä. Hartioilla ratsastus on näillä festareilla kiellettyä, mutta eihän Poulsen sitä voinut tietää ja kun idoli käskee, yleisö tottelee.

Tähän keikkaan oli tämän kesän paras viikonloppu hyvä päättää. Seuraavaa odotellessa voi katsella kuvia ja miettiä asukokonaisuutta ensi vuoden rokkiin.

Ei kommentteja: