Taivalkoskelle korjaamon kautta - kuinkas muutenkaan
Kirjoitin viime vuoden puolella epätoivoisesta toiveesta päästä Virpin luokse kyläilemään Taivalkoskelle. Ensin esteenä oli kanat, sitten kottero. Alkoi jo tuntua siltä, että mikä ihme passatilla on Virpiä vastaan kun ei millään passannut lähteä meitä kuljettamaan. Lopulta syyslomalla se onnistui.
Virpi vinkkasi jo hyvissä ajoin kevättalvella, että Päätalo-viikko alkaa 4.7. ja tapahtumia riittää joka päivälle. Minä armottomana Päätalo-fanina pistin heti kalenteriin, että tänä aikana me järjestetään kesälomareissu.
Tarkoitus oli lähteä heti maanantaina, mutta Kummun tilalla oli teemaratsastukset menossa ja satulatonta mahdollisuus satulattomaan pompotteluun. Sitä en voinut jättää hyödyntämättä, joten lähtö siirtyi 5.7. tiistaille. Eipä haitannut kun ei varsinaista kiirettä ollut.
Mutta vaikka se kuinka uskomattomalta kuulostaa, jälleen päätti passatti ilmoittaa mielipiteensä tästä suunnitelmasta. Tallilta palatessa alkoi hehkun merkkivalo vilkkua kesken ajon. Oire, johon en ole vielä tämän parisuhteen olemassaolon aikana törmännyt.
Soitin autoista tietävämmälle veljelleni, joka ei bensavehkeisiin perehtyneenä siltä istumalta osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta soitti asiantuntijalle. Tulos oli, että ei missään nimessä pidä lähteä pidemmälle ennen kuin on käyttänyt auton testerissä. Sillä hetkellä oli jo ilta eikä asialle mahtanut mitään.
Lähetin Virpille tekstarin vai soitinko, en enää muista kumminko siinä mielenkuohussa tein.
"Arvaa mitä?"
"No?" Virpi kyseli.
"Passatti sanoi että ei lähe mihinkään."
"Ei voi olla totta!!"
Tulos oli se, että ampaisen heti aamulla jonnekin korjaamoon ja pyydän, anelen ja vaikka itken että ottavat auton piuhan päähän tarkistusta varten. Ei tarvinnut onneksi kyynellähteitä valutella.
Toinen onni oli, että valon vilkkuminen ilmoitti jarruvalokatkaisimen vikaantumisesta eli ei ollut vakavaa. Kuulemma tyyppivika, helppo vaihtaa eikä ole kallis. Sanoin ukoille, että ei ole tyypillistä ainakaan tämän yksilön kohdalla kun puoli miljoonaa kilometriä olen paahtanut originaalilla osalla. Ihmettelivät suuresti.
Asentaja nollasi vikakoodin ja eikun matkaan. Lähtö ei viivästynyt lopulta kuin kaksi tuntia ja hehkuvalo malttoi olla vilkkumatta Iisalmeen asti.
Koukkasimme menomatkalla Kuopion kautta siitä syystä, että minun teki mieli käydä Vaalassa Suvirantaa katsomassa. Viimeinen aussieleiri siellä pidettiin kuusi vuotta sitten kun Hippa oli ihan pikkupentu. Paikka oli kuin luotu koiraleirin pitoon, mutta omistajan vaihduttua systeemi meni piloille kun sitä ei voinut enää varata omaan käyttöön. Ikävä niitä maisemia jäi minun lisäksi monelle muulle, jotka jaksoivat vuodesta toiseen ajella Suvirantaan huomattavasti kauempaa.
Leiriaikoina jostain syystä luonto näytti mahtinsa aina viimeisenä päivänä. Nytkin perille päästyä möyrysi kunnon ukkonen ja vettä tuli taivaan täydeltä, joten senkin osalta pääsi hyvin tunnelmaan. Jonkin aikaa piti odotella, että pääsi katselemaan ja kuvaamaan nostalgisia paikkoja.
Taidan jättää selittelyt sikseen. Ne, joille näillä kuvilla on jotain merkitystä, eivät sanoja kaipaa. Pyhiinvaellusmatka.
Siitä tosin jäi vähän ristiriitainen fiilis. Toisaalta oli ihana nähdä tutut paikat kun vuosien saatossa on ikävöinyt entisiä aikoja, mutta ne ovat nimenomaan entisiä. Tavoittaisiko vielä saman tunnelman? Suvirannassa kävi pääosin sama porukka, mutta tulisiko enää? Koirat ainakin ovat monella vaihtuneet.
Matka eteni kohti Taivalkoskea muuten sujuvasti, mutta jatkuvassa sateessa. En muista milloin olisin tuntisotalla joutunut katselemaan pyyhkijänsulkien sytkyttelyä.
Perilläkin jyrysi ukkonen välillä lähellä, välillä kauempana, mutta koko illan kumisi taustalla. Kaverin saapumisesta ilahtunut Paco piti Hipan sen verran kiireisenä, ettei se ehtinyt panikoida juuri yhtään. Tulipa sopivasti siedätystä.
Keskiviikkoaamuna alkoivat varsinaiset lomailmat ja niitä piisasi melkein koko viikon. Aurinko paistoi ja lämmintä oli 20-22 astetta eli juuri sopivasti. Muualla ihmiset raportoivat kylmyydestä ja sateista, joten kerrankin olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Virpin kanalassa oli mustan kanan munilla laskettu aika ja pitkin päivää tipuja alkoi ilmestyä. Saimme seitsemän kappaletta suloisia harmaita orppivauvoja paapottavaksi.
Kaksi vanhempaa konehaudottua tipua oli häkissä, mutta päästimme ne pois kun Matami-kana osoitti mielenkiintoa hoitotädiksi ryhtymisen suhteen. Se on jännä emo; ei kiinnostu hautomisesta, mutta hoitaa innokkaasti kaikki tiput mitä vaan kanalaan ilmestyy.
Meidän alhot ovat varsinaisia ferrareita näihin jättikokoisiin traktoireihin verrattuna, mutta pikkuisina nämä ilmeisesti haalivat koko askelkiintiönsä täyteen. Varjelkoon, miten nopeita ne olivat! Sinkoilivat sinne tänne aivan salamana ja tulivat vapaaehtoisesti luokse ja syliin otettaviksi. Varovasti piti hiipiä, ettei astu päälle.
Keskiviikkona oli telkkarista joillekin tuttu huutokauppakeisati Jalavan pirtillä. Menimme käymään kylällä sitä ihmettä katsomassa ja ostin samalla Pirun väkeviä pohjalaisia pippuri-salmiakkipastilleja. Ne on Ilmajoella käsin tehtyjä ja yllätys oli melkoinen kun pussiin kurkkasi. Salmiakin on tottunut näkemään mustiin pukeutuneena, mutta nämä muistuttivat enemmän kuivattuja banaanilastuja. Maku oli kyllä hyvä siitä huolimatta.
Kävimme samalla reissulla kaupassa, kirjastossa ja sen kylkiäisenä olevassa Päätalo-museossa. Virpi ei ole perehtynyt aiheeseen, joten hänelle siellä nähdyt asiat ei avautuneet samalla tavalla kuin minulle.
Iltapäivällä kävimme myös "maitokaupassa" eli tilalla, josta Virpi hakee maidot. Siellä oli poikinut lehmä ja saimme myös litran ternimaitoa, josta Virpi teki äitinsä reseptin mukaan eteläpohjalaista ohutta pannaria eli kropsua. Reilu köntsä sulatettua voita pannulle ja taikina perään. Litrasta sai kaksi isoa pellillistä, koska kropsu on paljon ohkaisempaa kuin minun tähän asti tekemä pannari.
Seurasin sivusta valmistusta.
"Tämä on varmaan kaikkien sydän- ja verisuonitautiliiton asetusten mukaisesti tehty?"
"Kyllä! Todellakin on", Virpi nauroi.
Ja kyllä se olikin hyvää. Ja onhan ternimaito terveellistä. Hyvin hiihdättävä vaikutus jos ei muuta.
(Kotiin palattua otin heti ternimaitoa pakastimesta sulamaan ja tein kropsun, mutta ei siitä tullut yhtään samanlainen. Ihan surkea kropsun irvikuva.)
Saunassa oli ihanan lupsakat löylyt ja lammessa sain viimein heitettyö talviturkin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmäksi käy uiminen. Harmi.
Pojat kyllä jaksoivat pulikoida lammessa minunkin edestä, ja Hippa huusi ja hätäili joka kerta. Se ei edelleenkään voi ymmärtää ihmisten uimisharrastusta.
Torstaina sitten päästiin varsinaiseen asiaan eli Jokijärven kierrokselle. Ajelimme oikotietä Askansydänmaan halki navigaattorin opastamana ja kyllä se sielläkin korpiseudulla osasi ohjastaa meidät ihmisten ilmoille.
Olin jotain 17-18 -vuotias kun näin ensimmäisen kerran Päätalon elämästä kertovat Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat -elokuvat ja siitä lähti fiksoituminen. En tiedä miten se vaikutti niin vahvasti, mutta se entisajan meno maisemineen päivineen meni henkiseen olemukseeni ytimiä myöten. Iijoki-sarjan olen lukenut monta kertaa ja yleensä kartan kanssa, että samalla näen missä se Kalle milloinkin on menossa. Hullutuksensa kullakin.
Sielunmaisemaa.
"Hakkoo paekkaasa kuin Kallio-Herkon uuni." Legendaarisen Satusedän muuraaman uunin kylkiäisenä tuli lentävä lause. Ei voi käsittää nykyihminen sen enenpää kuin sen aikainenkaan, miten joku voi opastaa muuraamaan uunin hirsiarinan päälle. Satusetä voi.
Minä mahduin seisomaan navetassa suoraselkäisenä kattovuolien välissä, mutta niitten kohdalla piti pikkuisen nöyrtyä. Kuvasta ei käy ilmi parsien pituus, joka on olematon nykylehmiä ajatellen. Kyyttöjä se Riitu täällä hoiti, mutta esimerkiksi täkäläiset holsteinerit joutuisivat seisomaan takasorkat kourun väärällä puolella
Päätalo-viikon esitteessä kehotettiin kävelemään muutaman kilometrin mittainen Simosen polku. Helpommin sanottu kuin tehty, koska missään ei mainittu sitä, mistä polku alkaa. Kysyin pääsylippuja myyvältä typykältä, mutta oli vielä tyhmempi kuin minä. Tuskin oli kuullutkaan koko polusta. Suositteli kysymään ladossa olevan matkamuistomyymälän ihmisiltä, mutta ei siellä asunut sen enempää tietoa. Lähdimme kävelemään tietä pitkin ja sieltä löytyi opastettuja reittiejä. Oma apu paras apu tälläkin kertaa. Tosin helle ja itikoiden määrä muuttivat suunnitelmaa ja taivuttivat piipahtamaan vain Siikaniemessä Tyräjoen rannalla. Matkalla mentiin Niskasuon läpi, jossa oli järjettömän isoja lakkoja. Eivät vielä olleet kypsiä.
Kallioniemessä oleilun jälkeen kävimme vielä Hilturannan puolella museoluokassa. Jokijärven uusi koulu on nykyään kylätalo kuten monessa muussakin paikassa oppilaitten vähettyä, mutta yhteen luokkaan on koottu entisajan opetusmateriaalia näytille.
Perjantaina lähdettiin reissun päälle koko porukalla. Kuusamossa puolentoista tunnin ajon päässä on Suurpetokeskus, jota on suositeltu käyntikohteeksi ja nyt kun näin lähellä oltiin, sinne kannatti mennä. Virpi ei ole käynyt siellä myöskään, koska ei vaan ole tullut lähdettyä. Sama vika vaivaa itseäänkin. Moni lähellä oleva juttu jää näkemättä kun ei ole sopivaa motivaattoria potkimaan liikkeelle.
Suurpetokeskuksessa on karhuja, susia, kettuja ja ilveksiä. Yksi karhuista on Juuso, 450-kiloinen julkkiskarhu ja paikan isännän Sulon varsinainen lemmikki. Opas kertoi Sulon ottaneen Juuson mukaan verkkoja katsomaan, ja siitä kehkeytyi varsinainen reissu. Neuvottelua miehen ja karhun kesken oli verkkojen katsomisesta, nostamisesta ja kalojen päästelystä. Siinä tiimellyksessä putosivat airot järveen ja Juuso tietysti Sulon perässä niitä hakemaan. Jätän yksityiskohdat tähän, menkää paikan päälle kuuntelemaan.
Opas sai kutsua Juusoa pitkän aikaa ennen kuin se suostui tulemaan altaasta yleisön eteen.
Esittäytymisen jälkeen Juuso paineli takaisin rehvastelemaan mielitietylleen.
Se oli ihastunut naapurihäkin Reettaan ja esitti kosiotanssia sille, mutta Reetta ei noteerannut innokasta sulhasta millään tavalla.
Vielä suuremman vaikutuksen tekivät sudet. Tai siellä on vain yksi 100-prosenttinen susi, Igor.
Metsätarhassa oleva alfanaaras on puoliksi susi, puoliksi koira. Se on ulkonäöltään koira, mutta luonnoltaan susi. Myös sen liike on lantion erilaisesta muodosta johtuen koiramaista, kun taas nämä susipitoisemmat jälkeläiset jolkottavat susimaiseen tyyliin.
Tätä keskustelua tuskin tarvitsee koiraihmisille tulkata.
Näitä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan. En vaan tämän reissun jälkeen ymmärrä sitäkään vähää, miksi jotkut ihmiset ehdoin tahdoin haluavat itselleen koirasuden. Kaikki olisi paljon paremmin, jos pidettäisiin sudet susina ja koirat koirina.
Ilveksistä opin sen, että purema ei ole paha verrattuna raapaisuun. Ilveksen kynnen alapinta on leikkaava, joten se tekee raapiessa pahaa jälkeä.
Tarhalla oli myös kaksi kettua, mutta ne olivat kovin ujoja. Toinen suostui tulemaan näytille vain hetkeksi viedäkseen kaverille oppaan heittelemiä herkkupaloja.
Oli siellä myös poroja, mutta niitä nähtiin muutenkin ihan tarpeeksi. Suloisia meidän mielestä, mutta tulin huomaamaan minkälainen riesa osaavat olla. Joka kerta kun olimme liikekannalla, niitä palloili pitkin tietä ja tienpientaria ja monta kertaa häädettiin mökin ympäriltä etemmäksi, etteivät tule pihaan tallomaan kukkia. Syksyn tullen ne tulevat kun metsästä vähenee ruoka.
Suurpetokeskus on yksi hyvä tärppi kotimaanmatkailua harrastaville. Erittäin mielenkiintonen paikka.
Meidän reissussa ollessa Aki oli tullut rekan nupilla käymään. Ilta vierähti toisen vuorokauden puolelle saunoessa ja kesäkeittiössä makkaranpaistossa. Mitäpä tuosta kun valoa riitti. Niin paljon, että valoherkät vieraat joutuivat joka tapauksessa muokkaamaan olosuhteet nukkumiskuntoon ripustamalla mustia jätesäkkejä ikkunoiden peitoksi. Aika askeettinen sisustustyyli, mutta unensaannin kannalta välttämätön.
Lauantaina sonnustauduimme tien taakse metsään katselemaan, olisiko mustikoita. Ei liiemmin, mutta lakkoja löytyi ja paljon! En ole koskaan meillä päin nähnyt niin paljon lakkoja, muttei ole Virpikään siellä, vaikka on jo vuosia mökillä viettänyt kesiä. Suurin osa oli vielä raakoja, mutta isolla suolla metsänlaidan suojassa ja pienemmällä suolla siinä vieressä oli kypsiä syötäväksi ja mukaan kerättäväksi.
Kerroin, miten Kallen äiti oli äärettömän ystävällinen ja auttavainen ihminen, mutta hilla-aikaan hänet valtasi kierous. Salavihkaa kiersi soita ja henkiystävienkin kyselyihin valehteli, ettei ole nähnyt nupulan nupulaa missään.
Kotiin palattuamme marjat alkoivat kypsyä toden teolla ja Virpi sai kerätä niitä kilokaupalla. Ei hän omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut kovin hulluna hilloihin, mutta silti jurputti kun näki porukkaa "hänen" suolla käyskentelemässä. Nauroin, että niin vain Kallio-Riitun tauti iski Virpiinkin. Se tauti on nimeltään hillaraivo.
Minä olin kameran kanssa liikkeellä ja yritin saalistaa muistikortille hienoa keloa sopivassa ympäristössä. Ei onnistunut, mutta otin yksityiskohdan kun siinä oli vaivaiskoivu kivasti mukana.
Edelliskesän tapaan Kimmolla on kasvion keruu kesäläksynä. Yksi listan kasveista on vaivaiskoivu, johon meillä päin en ole törmännyt. Sen sijaan lomapaikassamme siihen kompastui joka paikassa, missä maasto vähänkin oli suota muistuttavaa.
Tämä kuva ei ole mikään kovin erähäinen, mutta otin sen esimerkin takia. Variksenmarja toimii sopivana mittasuhteena vieressä olevalle vaivaiskoivulle, joka on niin surkean pieni, ettei sen vaivaisemmaksi enää voi mennä. Mutta että se osaa olla suloinen! Lehdet ovat kuin pikkuisia pipareita.
LuontoPortti opasti, että vaivaiskoivu on retkeilijöille elintärkeä, koska se palaa tuoreenakin. Se oli uusi tieto ja piti tietenkin testata. Pitkään ja hartaasti yritettiin, mutta ei palanut. Menin uudestaan googlaamaan ja löysin jonkun vanhan vaeltajien keskustelupalstan, jossa ylistettiin tätä vaivaiskoivun sytykeominaisuutta. Tulimme siihen tulokseen, että ehkä tunturissa olevat vastaavat ovat kuivempina kykeneväisiä palamaan, mutta eivät nämä suolla kasvavat.
Vaikka reissuja ympäristöön tällä kertaa oli paljon, ehdimme ihan kiitettävästi vain oleilla mökissä, ulkona ja tietenkin kana-tv:n ääressä kanalassa.
Hipan vahtitaipumus oli edelleen hyvin epälooginen. Se haukkui Virpin aina hänen tultua sisälle jos minä olin sisällä. Jos en ollut ja pojat olivat, heille ei tarvinnut ilmoittaa. Sitten saattoi jonkin kerran jättää haukkumatta ja Virpi kehui hiljaa olemisesta. Sillä ei ollut vaikutusta, vaan saattoi taas seuraavan kerran metelöidä oikein urakalla. Eriskummallista taas on se, että kun Virpi nousi aamuisin paljon meitä aiemmin, minun nukkuessa Hippa oli aivan hiljaa vaikka Virpi olisi rampannut ovesta myötänään. Sitten taas heti kun heräsin, sama vahtiminen alkoi. Ihme homma ja käsittämätöntä.
Aki esitteli nuppiaan, joka oli kuin hyvin varustelut viihtyisä yksiö jääkaappeineen, mikroineen ja kahvinkeittimineen.
Ruotsissa on niin paljon rekkaliikennettä, että teihin on kulunut sopivan levyiset urat. Eturenkaat ohjautuvat niihin niin hyvin, että vakionopeus päällä voi heittää ratista irti ja nousta vaikka keittämään kahvit ja rekka senkun jurraa tietä pitkin jopa loivissa mutkissakin. Ei ehkä ihan suositeltavin juttu kuitenkaan, mutta joku oli testannut.
Piha ei ole järin suuri, mutta taitavasti kun sompailee, mahtuu isokin auto kulkemaan. Rekkamies lähti taas tien päälle.
Sunnuntaiaamuna mekin aloimme pakata kamppeita kotimatkaa varten. Oli kiva loma, vaikka Kimmon mielestä liian kaukana. Minusta matka ei tuntunut pitkältä kumpaankaan suuntaan. Palasimme Sotkamon kautta ja kävimme Katinkullan pizzeriassa lounaalla. Koirien ulkoilutuksen jälkeen jaksoi ajella suorilla kotiin.
Kuvista kiinnostuneille tässä on koko kokoelma.
Virpi vinkkasi jo hyvissä ajoin kevättalvella, että Päätalo-viikko alkaa 4.7. ja tapahtumia riittää joka päivälle. Minä armottomana Päätalo-fanina pistin heti kalenteriin, että tänä aikana me järjestetään kesälomareissu.
Tarkoitus oli lähteä heti maanantaina, mutta Kummun tilalla oli teemaratsastukset menossa ja satulatonta mahdollisuus satulattomaan pompotteluun. Sitä en voinut jättää hyödyntämättä, joten lähtö siirtyi 5.7. tiistaille. Eipä haitannut kun ei varsinaista kiirettä ollut.
Mutta vaikka se kuinka uskomattomalta kuulostaa, jälleen päätti passatti ilmoittaa mielipiteensä tästä suunnitelmasta. Tallilta palatessa alkoi hehkun merkkivalo vilkkua kesken ajon. Oire, johon en ole vielä tämän parisuhteen olemassaolon aikana törmännyt.
Soitin autoista tietävämmälle veljelleni, joka ei bensavehkeisiin perehtyneenä siltä istumalta osannut sanoa juuta eikä jaata, mutta soitti asiantuntijalle. Tulos oli, että ei missään nimessä pidä lähteä pidemmälle ennen kuin on käyttänyt auton testerissä. Sillä hetkellä oli jo ilta eikä asialle mahtanut mitään.
Lähetin Virpille tekstarin vai soitinko, en enää muista kumminko siinä mielenkuohussa tein.
"Arvaa mitä?"
"No?" Virpi kyseli.
"Passatti sanoi että ei lähe mihinkään."
"Ei voi olla totta!!"
Tulos oli se, että ampaisen heti aamulla jonnekin korjaamoon ja pyydän, anelen ja vaikka itken että ottavat auton piuhan päähän tarkistusta varten. Ei tarvinnut onneksi kyynellähteitä valutella.
Toinen onni oli, että valon vilkkuminen ilmoitti jarruvalokatkaisimen vikaantumisesta eli ei ollut vakavaa. Kuulemma tyyppivika, helppo vaihtaa eikä ole kallis. Sanoin ukoille, että ei ole tyypillistä ainakaan tämän yksilön kohdalla kun puoli miljoonaa kilometriä olen paahtanut originaalilla osalla. Ihmettelivät suuresti.
Asentaja nollasi vikakoodin ja eikun matkaan. Lähtö ei viivästynyt lopulta kuin kaksi tuntia ja hehkuvalo malttoi olla vilkkumatta Iisalmeen asti.
Koukkasimme menomatkalla Kuopion kautta siitä syystä, että minun teki mieli käydä Vaalassa Suvirantaa katsomassa. Viimeinen aussieleiri siellä pidettiin kuusi vuotta sitten kun Hippa oli ihan pikkupentu. Paikka oli kuin luotu koiraleirin pitoon, mutta omistajan vaihduttua systeemi meni piloille kun sitä ei voinut enää varata omaan käyttöön. Ikävä niitä maisemia jäi minun lisäksi monelle muulle, jotka jaksoivat vuodesta toiseen ajella Suvirantaan huomattavasti kauempaa.
Leiriaikoina jostain syystä luonto näytti mahtinsa aina viimeisenä päivänä. Nytkin perille päästyä möyrysi kunnon ukkonen ja vettä tuli taivaan täydeltä, joten senkin osalta pääsi hyvin tunnelmaan. Jonkin aikaa piti odotella, että pääsi katselemaan ja kuvaamaan nostalgisia paikkoja.
Taidan jättää selittelyt sikseen. Ne, joille näillä kuvilla on jotain merkitystä, eivät sanoja kaipaa. Pyhiinvaellusmatka.
Siitä tosin jäi vähän ristiriitainen fiilis. Toisaalta oli ihana nähdä tutut paikat kun vuosien saatossa on ikävöinyt entisiä aikoja, mutta ne ovat nimenomaan entisiä. Tavoittaisiko vielä saman tunnelman? Suvirannassa kävi pääosin sama porukka, mutta tulisiko enää? Koirat ainakin ovat monella vaihtuneet.
Matka eteni kohti Taivalkoskea muuten sujuvasti, mutta jatkuvassa sateessa. En muista milloin olisin tuntisotalla joutunut katselemaan pyyhkijänsulkien sytkyttelyä.
Perilläkin jyrysi ukkonen välillä lähellä, välillä kauempana, mutta koko illan kumisi taustalla. Kaverin saapumisesta ilahtunut Paco piti Hipan sen verran kiireisenä, ettei se ehtinyt panikoida juuri yhtään. Tulipa sopivasti siedätystä.
Keskiviikkoaamuna alkoivat varsinaiset lomailmat ja niitä piisasi melkein koko viikon. Aurinko paistoi ja lämmintä oli 20-22 astetta eli juuri sopivasti. Muualla ihmiset raportoivat kylmyydestä ja sateista, joten kerrankin olimme oikeassa paikassa oikeaan aikaan.
Virpin kanalassa oli mustan kanan munilla laskettu aika ja pitkin päivää tipuja alkoi ilmestyä. Saimme seitsemän kappaletta suloisia harmaita orppivauvoja paapottavaksi.
Kaksi vanhempaa konehaudottua tipua oli häkissä, mutta päästimme ne pois kun Matami-kana osoitti mielenkiintoa hoitotädiksi ryhtymisen suhteen. Se on jännä emo; ei kiinnostu hautomisesta, mutta hoitaa innokkaasti kaikki tiput mitä vaan kanalaan ilmestyy.
Meidän alhot ovat varsinaisia ferrareita näihin jättikokoisiin traktoireihin verrattuna, mutta pikkuisina nämä ilmeisesti haalivat koko askelkiintiönsä täyteen. Varjelkoon, miten nopeita ne olivat! Sinkoilivat sinne tänne aivan salamana ja tulivat vapaaehtoisesti luokse ja syliin otettaviksi. Varovasti piti hiipiä, ettei astu päälle.
Keskiviikkona oli telkkarista joillekin tuttu huutokauppakeisati Jalavan pirtillä. Menimme käymään kylällä sitä ihmettä katsomassa ja ostin samalla Pirun väkeviä pohjalaisia pippuri-salmiakkipastilleja. Ne on Ilmajoella käsin tehtyjä ja yllätys oli melkoinen kun pussiin kurkkasi. Salmiakin on tottunut näkemään mustiin pukeutuneena, mutta nämä muistuttivat enemmän kuivattuja banaanilastuja. Maku oli kyllä hyvä siitä huolimatta.
Kävimme samalla reissulla kaupassa, kirjastossa ja sen kylkiäisenä olevassa Päätalo-museossa. Virpi ei ole perehtynyt aiheeseen, joten hänelle siellä nähdyt asiat ei avautuneet samalla tavalla kuin minulle.
Iltapäivällä kävimme myös "maitokaupassa" eli tilalla, josta Virpi hakee maidot. Siellä oli poikinut lehmä ja saimme myös litran ternimaitoa, josta Virpi teki äitinsä reseptin mukaan eteläpohjalaista ohutta pannaria eli kropsua. Reilu köntsä sulatettua voita pannulle ja taikina perään. Litrasta sai kaksi isoa pellillistä, koska kropsu on paljon ohkaisempaa kuin minun tähän asti tekemä pannari.
Seurasin sivusta valmistusta.
"Tämä on varmaan kaikkien sydän- ja verisuonitautiliiton asetusten mukaisesti tehty?"
"Kyllä! Todellakin on", Virpi nauroi.
Ja kyllä se olikin hyvää. Ja onhan ternimaito terveellistä. Hyvin hiihdättävä vaikutus jos ei muuta.
(Kotiin palattua otin heti ternimaitoa pakastimesta sulamaan ja tein kropsun, mutta ei siitä tullut yhtään samanlainen. Ihan surkea kropsun irvikuva.)
Saunassa oli ihanan lupsakat löylyt ja lammessa sain viimein heitettyö talviturkin. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmäksi käy uiminen. Harmi.
Pojat kyllä jaksoivat pulikoida lammessa minunkin edestä, ja Hippa huusi ja hätäili joka kerta. Se ei edelleenkään voi ymmärtää ihmisten uimisharrastusta.
Torstaina sitten päästiin varsinaiseen asiaan eli Jokijärven kierrokselle. Ajelimme oikotietä Askansydänmaan halki navigaattorin opastamana ja kyllä se sielläkin korpiseudulla osasi ohjastaa meidät ihmisten ilmoille.
Olin jotain 17-18 -vuotias kun näin ensimmäisen kerran Päätalon elämästä kertovat Elämän vonkamies ja Nuoruuteni savotat -elokuvat ja siitä lähti fiksoituminen. En tiedä miten se vaikutti niin vahvasti, mutta se entisajan meno maisemineen päivineen meni henkiseen olemukseeni ytimiä myöten. Iijoki-sarjan olen lukenut monta kertaa ja yleensä kartan kanssa, että samalla näen missä se Kalle milloinkin on menossa. Hullutuksensa kullakin.
Sielunmaisemaa.
"Hakkoo paekkaasa kuin Kallio-Herkon uuni." Legendaarisen Satusedän muuraaman uunin kylkiäisenä tuli lentävä lause. Ei voi käsittää nykyihminen sen enenpää kuin sen aikainenkaan, miten joku voi opastaa muuraamaan uunin hirsiarinan päälle. Satusetä voi.
Minä mahduin seisomaan navetassa suoraselkäisenä kattovuolien välissä, mutta niitten kohdalla piti pikkuisen nöyrtyä. Kuvasta ei käy ilmi parsien pituus, joka on olematon nykylehmiä ajatellen. Kyyttöjä se Riitu täällä hoiti, mutta esimerkiksi täkäläiset holsteinerit joutuisivat seisomaan takasorkat kourun väärällä puolella
Päätalo-viikon esitteessä kehotettiin kävelemään muutaman kilometrin mittainen Simosen polku. Helpommin sanottu kuin tehty, koska missään ei mainittu sitä, mistä polku alkaa. Kysyin pääsylippuja myyvältä typykältä, mutta oli vielä tyhmempi kuin minä. Tuskin oli kuullutkaan koko polusta. Suositteli kysymään ladossa olevan matkamuistomyymälän ihmisiltä, mutta ei siellä asunut sen enempää tietoa. Lähdimme kävelemään tietä pitkin ja sieltä löytyi opastettuja reittiejä. Oma apu paras apu tälläkin kertaa. Tosin helle ja itikoiden määrä muuttivat suunnitelmaa ja taivuttivat piipahtamaan vain Siikaniemessä Tyräjoen rannalla. Matkalla mentiin Niskasuon läpi, jossa oli järjettömän isoja lakkoja. Eivät vielä olleet kypsiä.
Kallioniemessä oleilun jälkeen kävimme vielä Hilturannan puolella museoluokassa. Jokijärven uusi koulu on nykyään kylätalo kuten monessa muussakin paikassa oppilaitten vähettyä, mutta yhteen luokkaan on koottu entisajan opetusmateriaalia näytille.
Perjantaina lähdettiin reissun päälle koko porukalla. Kuusamossa puolentoista tunnin ajon päässä on Suurpetokeskus, jota on suositeltu käyntikohteeksi ja nyt kun näin lähellä oltiin, sinne kannatti mennä. Virpi ei ole käynyt siellä myöskään, koska ei vaan ole tullut lähdettyä. Sama vika vaivaa itseäänkin. Moni lähellä oleva juttu jää näkemättä kun ei ole sopivaa motivaattoria potkimaan liikkeelle.
Suurpetokeskuksessa on karhuja, susia, kettuja ja ilveksiä. Yksi karhuista on Juuso, 450-kiloinen julkkiskarhu ja paikan isännän Sulon varsinainen lemmikki. Opas kertoi Sulon ottaneen Juuson mukaan verkkoja katsomaan, ja siitä kehkeytyi varsinainen reissu. Neuvottelua miehen ja karhun kesken oli verkkojen katsomisesta, nostamisesta ja kalojen päästelystä. Siinä tiimellyksessä putosivat airot järveen ja Juuso tietysti Sulon perässä niitä hakemaan. Jätän yksityiskohdat tähän, menkää paikan päälle kuuntelemaan.
Opas sai kutsua Juusoa pitkän aikaa ennen kuin se suostui tulemaan altaasta yleisön eteen.
Esittäytymisen jälkeen Juuso paineli takaisin rehvastelemaan mielitietylleen.
Se oli ihastunut naapurihäkin Reettaan ja esitti kosiotanssia sille, mutta Reetta ei noteerannut innokasta sulhasta millään tavalla.
Vielä suuremman vaikutuksen tekivät sudet. Tai siellä on vain yksi 100-prosenttinen susi, Igor.
Metsätarhassa oleva alfanaaras on puoliksi susi, puoliksi koira. Se on ulkonäöltään koira, mutta luonnoltaan susi. Myös sen liike on lantion erilaisesta muodosta johtuen koiramaista, kun taas nämä susipitoisemmat jälkeläiset jolkottavat susimaiseen tyyliin.
Tätä keskustelua tuskin tarvitsee koiraihmisille tulkata.
Näitä olisi voinut katsella vaikka kuinka kauan. En vaan tämän reissun jälkeen ymmärrä sitäkään vähää, miksi jotkut ihmiset ehdoin tahdoin haluavat itselleen koirasuden. Kaikki olisi paljon paremmin, jos pidettäisiin sudet susina ja koirat koirina.
Ilveksistä opin sen, että purema ei ole paha verrattuna raapaisuun. Ilveksen kynnen alapinta on leikkaava, joten se tekee raapiessa pahaa jälkeä.
Tarhalla oli myös kaksi kettua, mutta ne olivat kovin ujoja. Toinen suostui tulemaan näytille vain hetkeksi viedäkseen kaverille oppaan heittelemiä herkkupaloja.
Oli siellä myös poroja, mutta niitä nähtiin muutenkin ihan tarpeeksi. Suloisia meidän mielestä, mutta tulin huomaamaan minkälainen riesa osaavat olla. Joka kerta kun olimme liikekannalla, niitä palloili pitkin tietä ja tienpientaria ja monta kertaa häädettiin mökin ympäriltä etemmäksi, etteivät tule pihaan tallomaan kukkia. Syksyn tullen ne tulevat kun metsästä vähenee ruoka.
Suurpetokeskus on yksi hyvä tärppi kotimaanmatkailua harrastaville. Erittäin mielenkiintonen paikka.
Meidän reissussa ollessa Aki oli tullut rekan nupilla käymään. Ilta vierähti toisen vuorokauden puolelle saunoessa ja kesäkeittiössä makkaranpaistossa. Mitäpä tuosta kun valoa riitti. Niin paljon, että valoherkät vieraat joutuivat joka tapauksessa muokkaamaan olosuhteet nukkumiskuntoon ripustamalla mustia jätesäkkejä ikkunoiden peitoksi. Aika askeettinen sisustustyyli, mutta unensaannin kannalta välttämätön.
Lauantaina sonnustauduimme tien taakse metsään katselemaan, olisiko mustikoita. Ei liiemmin, mutta lakkoja löytyi ja paljon! En ole koskaan meillä päin nähnyt niin paljon lakkoja, muttei ole Virpikään siellä, vaikka on jo vuosia mökillä viettänyt kesiä. Suurin osa oli vielä raakoja, mutta isolla suolla metsänlaidan suojassa ja pienemmällä suolla siinä vieressä oli kypsiä syötäväksi ja mukaan kerättäväksi.
Kerroin, miten Kallen äiti oli äärettömän ystävällinen ja auttavainen ihminen, mutta hilla-aikaan hänet valtasi kierous. Salavihkaa kiersi soita ja henkiystävienkin kyselyihin valehteli, ettei ole nähnyt nupulan nupulaa missään.
Kotiin palattuamme marjat alkoivat kypsyä toden teolla ja Virpi sai kerätä niitä kilokaupalla. Ei hän omien sanojensa mukaan ole koskaan ollut kovin hulluna hilloihin, mutta silti jurputti kun näki porukkaa "hänen" suolla käyskentelemässä. Nauroin, että niin vain Kallio-Riitun tauti iski Virpiinkin. Se tauti on nimeltään hillaraivo.
Minä olin kameran kanssa liikkeellä ja yritin saalistaa muistikortille hienoa keloa sopivassa ympäristössä. Ei onnistunut, mutta otin yksityiskohdan kun siinä oli vaivaiskoivu kivasti mukana.
Edelliskesän tapaan Kimmolla on kasvion keruu kesäläksynä. Yksi listan kasveista on vaivaiskoivu, johon meillä päin en ole törmännyt. Sen sijaan lomapaikassamme siihen kompastui joka paikassa, missä maasto vähänkin oli suota muistuttavaa.
Tämä kuva ei ole mikään kovin erähäinen, mutta otin sen esimerkin takia. Variksenmarja toimii sopivana mittasuhteena vieressä olevalle vaivaiskoivulle, joka on niin surkean pieni, ettei sen vaivaisemmaksi enää voi mennä. Mutta että se osaa olla suloinen! Lehdet ovat kuin pikkuisia pipareita.
LuontoPortti opasti, että vaivaiskoivu on retkeilijöille elintärkeä, koska se palaa tuoreenakin. Se oli uusi tieto ja piti tietenkin testata. Pitkään ja hartaasti yritettiin, mutta ei palanut. Menin uudestaan googlaamaan ja löysin jonkun vanhan vaeltajien keskustelupalstan, jossa ylistettiin tätä vaivaiskoivun sytykeominaisuutta. Tulimme siihen tulokseen, että ehkä tunturissa olevat vastaavat ovat kuivempina kykeneväisiä palamaan, mutta eivät nämä suolla kasvavat.
Vaikka reissuja ympäristöön tällä kertaa oli paljon, ehdimme ihan kiitettävästi vain oleilla mökissä, ulkona ja tietenkin kana-tv:n ääressä kanalassa.
Hipan vahtitaipumus oli edelleen hyvin epälooginen. Se haukkui Virpin aina hänen tultua sisälle jos minä olin sisällä. Jos en ollut ja pojat olivat, heille ei tarvinnut ilmoittaa. Sitten saattoi jonkin kerran jättää haukkumatta ja Virpi kehui hiljaa olemisesta. Sillä ei ollut vaikutusta, vaan saattoi taas seuraavan kerran metelöidä oikein urakalla. Eriskummallista taas on se, että kun Virpi nousi aamuisin paljon meitä aiemmin, minun nukkuessa Hippa oli aivan hiljaa vaikka Virpi olisi rampannut ovesta myötänään. Sitten taas heti kun heräsin, sama vahtiminen alkoi. Ihme homma ja käsittämätöntä.
Aki esitteli nuppiaan, joka oli kuin hyvin varustelut viihtyisä yksiö jääkaappeineen, mikroineen ja kahvinkeittimineen.
Ruotsissa on niin paljon rekkaliikennettä, että teihin on kulunut sopivan levyiset urat. Eturenkaat ohjautuvat niihin niin hyvin, että vakionopeus päällä voi heittää ratista irti ja nousta vaikka keittämään kahvit ja rekka senkun jurraa tietä pitkin jopa loivissa mutkissakin. Ei ehkä ihan suositeltavin juttu kuitenkaan, mutta joku oli testannut.
Piha ei ole järin suuri, mutta taitavasti kun sompailee, mahtuu isokin auto kulkemaan. Rekkamies lähti taas tien päälle.
Sunnuntaiaamuna mekin aloimme pakata kamppeita kotimatkaa varten. Oli kiva loma, vaikka Kimmon mielestä liian kaukana. Minusta matka ei tuntunut pitkältä kumpaankaan suuntaan. Palasimme Sotkamon kautta ja kävimme Katinkullan pizzeriassa lounaalla. Koirien ulkoilutuksen jälkeen jaksoi ajella suorilla kotiin.
Kuvista kiinnostuneille tässä on koko kokoelma.
Kommentit