tiistai 23. joulukuuta 2014

Joulun taikaa, porkkanoitten aikaa

Tämä jouluisen reseptin olen varmaan ennenkin tänne kopsannut, mutta menköön kun aina vaan jaksaa naurattaa, miten sielun silmillä näkee leipurin humalatilan etenemisen.

HEDELMÄKAKKU

2 dl sokeria
4 munaa
2 dl kuivattuja hedelmiä
1 tl suolaa
1 dl fariinisokeria
4 rkl sitruunamehua
pähkinöitä
2 pll viskiä

Ota esiin suurehko kulho. Tarkista maistamalla viskin laatu. Kaada mittaan
1 dl viskiä ja juo se. Toista. Laita sähkövatkain päälle. Maista viskiä
uudelleen varmistaaksesi, että se on korkealaatuista. Sekoita 1 dl voita
laajassa sameahkossa kulhossa, lisää 1 rkl sokeria ja vatkaa taas.
Varmista, että viski on vielä hyvää. Kuo uusi jupillinen. Käännä vatkaaja
poish päältä. Riko kaksi kanaa ja lishäå kulhoon, shamoin kuihvatut
hedelmät. Vatkaa kääntäjä taash päälle.

Jos heivatut kudelmat jäävät kiinni kulhoon, väännä irti muuvireisselillä.
Maishta shitten onko viski vielä herkeälaatuista. Shitten shiivilöi 2 dl suolaa -tai jotain. Ei oo nii nnöpönnuukaa.
Tshekkaa viski. Shiivi1öi shitruunamehu, lishää yksi ruoka. Lusikka. Shokeria tai jotain. Aivan shama, pentele.
Voitele uuni. Kkäännä kakkuvuokaa 220 asteeseen. Älä unoha
käännyttää vatkainta poish. Heitä kulho ikkunasta, tshe tshekaaahh taas vishki. Mee nukkumaa. Kuka ylipäätään viittii väshätä jotain pershkeleen hhetelmäkakkua?



Minä tein äsken oman perinnejälkkärini eli luumujäädykkeen. Siihen tulee kermalikööriä tönkköjäätymisen estämiseksi ja edellisen kokin tapaan pitää liköörin herkeälaatuisuus tietenkin testata. Ilmanko sitä jäädykettä on aina niin kiva tehdä.
Tein myös porkkanalaatikkoa ensimmäistä kertaa eläissäni. Saa nähdä minkälaatuista siitä tulee. Valkopippuri ainakin loppui kesken, mutta sille ei nyt voinut mitään ja muuten noudatin ohjetta.

Vein pojat lauantaina isälleen joulunviettoon ja palaavat Tapaninpäivänä. Kuusta yritettiin koristella ennen lähtöä, mutta kynttilät eivät toimineet, ei vaikka mitä tein. Vasta 24 vuotta vanhat värkit! En ymmärrä tätä kertakäyttökulttuuria. Eilen sonnustauduin haarniskaan ja kaiken uhalla painuin Prismaan etsimään valaistusratkaisua. Päädyin perinteisten kynttilöiden sijasta tähtiketjuun. Oikein nätti.

Jatsille tilasin tänään back on trackin. Reppana pudotti perinteiseen tyyliin kaikki karvansa ja nyt huomaa, että sitä palelee ja selkä kipuilee entistä enemmän palellessa. Toivottavasti loimesta on apua.
Hippaa ei palele. Sillä on ihmeellinen taito tiputtaa karvat pikkuhiljaa samalla uutta turkkia kasvattaen.

Marko tulee huomenna meille ja vietetään pyhät keskenään. Se on varmaan sitä laatuaikaa parhaimmillaan.

Joskus kauan sitten exän kanssa tehtiin monena jouluna kalkkuna tai hänhän se pääkokki oli. Päätin täksi jouluksi kokeilla kalkkunan valmistusta ihan omin nokkineni. Sain Katilta hyvän reseptin ja hänen amerikkalaiselta ex-anopilta vinkkejä valmistukseen. Eiköhän niillä eväillä pärjää. Ja jos se lintu päättää epäonnistua täysin syömäkelvottomaksi, olemme kuulemma tervetulleita Pekan ja Tanjan patojen ääreen.

Hyvää joulua kaikille lukijoille!
¡Feliz navidad y prospero año 2015!


PS. Huomasin hetki sitten, että porkkanoitten keittämisen jäljiltä eli viimeiset kolme tuntia on levy helottanut kolmosella. Miten tämmöisellä meiningillä tämä talo on yleensä enää pystyssä ja minä elossa?
Heti kun arki koittaa, ostan sammuttimen.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Nuuskintaa ja autonkorjausta

Aina pitää haaveilla ja haaveiden toteuttamiseksikin kannattaa tehdä jotain. Kävin tekemässä sitä jotain marraskuun alussa Kannuksen maaseutuopistossa, jossa oli homekoiraohjaajakoulutuksen valintakokeet. Omalla kohdalla haaveena oli sama kuin 50 muullakin hakeneella eli hankkia harrastuksesta työ. Miksei voi ansaita rahaa koiran nenällä kun se sitä käyttää joka tapauksessa muutenkin. Idea on vain ohjata käyttö oikeaan osoitteeseen.

Otin reissulle molemmat koirat mukaan. Suunnitelmana oli tehdä pieni rengasmatka yöpymisen kautta, ettei tarvitse sitä järjetöntä matkaa ajaa samana päivänä edestakaisin.

Tiistaiaamuna 4.11. hyvin varhain lähdettiin reissuun.Onneksi minulla on tapana ottaa sopiva eksymislisä aikatauluun, koska itseni tuntien ei eksymiseltä voi välttyä eikä tälläkäään kertaa tarvinnut ajella suoraan kohteeseen. Saavuimme perille juuri sopivasti, että ehdin kävelyttää koirat ennen kuin ampaisin Hipan kanssa käytännön toimiin.

Piritta Pärssinen koululta ja paikallinen homekoirayrittäjä Sarianna Seppälä ottivat meidät vastaan.
Kutsukirjeessä oli pyydetty harjoittelemaan lelun tai esineen etsintää mielellään useassa paikassa. Tämähän ei ollut meille ongelma kun ollaan Hipan pentuajoista lähtien jotain välillä etsitty. Ongelmana oli se, ettei kutsukirjeessä sanottu, että lelu pitää ottaa mukaan. Onneksi autossa oli pallo, joten päästiin asiaan.

Ensin kävimme puuverstaalla käyskentelemässä ja tutkimassa paikkoja. Sen jälkeen sai palkata koiraa lelulla.
Seuraavaksi Sarianna otti pallon ja vei sen yläkertaan piiloon. Kun sain Pipalta luvan lähettää koiran, päästin Hipan menemään. Se ei ole edelleenkään kovin hyvä irtoamaan minusta ja liukkaat raput vielä vaikeuttivat asiaa. Menin tueksi ja lähetin ylhäällä uudestaan. Aikansa etsi ja löysi pallon.

Tämä toistettiin vielä kolmessa eri tilassa, joissa kaikissa oli erilainen lattiamateriaali. Hippaa häiritsi naulapyssyn pauke kun opiskelijat tekivät töitään.
Kyllä se koiruus nenäänsä käytti, mutta kovin hermostunutta sen työskentely oli. Toiseksi viimeisessä etsinnässä pallo oli käsipyyherullia sisältävän säkin päällä ja Hippa merkkasi sen melko pian, mutta jatkoi etsintää ilmeisesti sillä mielellä, että jos täällä olisi jotain muuta eikä tarvitsisi mennä muovia rapistelemaan. Otti pallon kun vaihtoehtoja ei annettu.

Lopuksi oli isoin tila eli puuverstas, missä aluksi käytiin tutustumassa. Siellä oli paljon erilaisia työstökoneita ja puutarvikkeita ynnä muuta roinaa lattialla, mutta Hippa etsi rennommin kuin edellisissä paikoissa.

Siinäpä se osuus olikin. Seuraavaksi oli ruokatauko, jonka jälkeen oli minun haastattelutuokio.
Siinä ei kauan nokka tuhissut. Piti kertoa itsestään ja koirastaan, mitä harrastetaan ja miksi ollaan siellä. Lopuksi kysyin, että kannattaako edes ryhtyä moiseen hommaan kun epäilen minulla olevan jonkinasteinen homeallergia. Ei kuulemma kannata kuten arvelinkin. Parempi kuitenkin kysyä kuin lähteä pilaamaan lopunkin terveytensä.

Jo seuraavan päivän iltana kotiin palattua oli sähköpostissa tieto, ettei meitä valittu koulutukseen. Sen jo arvasinkin, joten en ollut pätkääkään pettynyt.

* * *

Henkilökohtaiset ominaisuuteni aiheuttavat minulle monenlaista harmia. Auton oikealta puolelta vetopyörästöstä on jo jonkin aikaa kuulunut rattia kääntäessä naputusta. Kun se kuuluu vain ajaessa, ei sillä hetkellä voi soittaa korjaamolle aikaa. Kun hyppään autosta ulos, naputus ei kuulu, joten poissa korvista, poissa mielestä.
Pihasta pois kääntyessä muistin asian ja toivoin universumilta kaikkea hyvää matkantekoon.

Kuten arvata saattaa, matkalla naputus yltyi kolkkeeksi ja Kannuksessa kurvaillessa kuului jo melkoista ronksutusta.
Hipan osuuden jälkeen istuin autoon ja soitin joensuulaiseen korjaamoon, jossa uskollista passattiani on yleensä korjattu. Kerroin ääniefektistä ja kysyin, mitä se mahtaa tarkoittaa.
- Vaikea sanoa näkemättä, mutta murroksen päältä kuulostaa, sanoi korjaamomies.
- No uskaltaako sillä ajaa? Olen nimittäin ihan hemmetin kaukana kotoa tällä hetkellä.
- Ei ehkä kannata kovin pitkää matkaa. Onko siellä missä olet mitään paikkaa, missä sitä voisi vilkaista?
Katsoin silmieni edessä olevaa testauspaikkaa.
- Itse asiassa on. Kiitoksia kovasti!

Hyvänen aika sentään! Mehän olimme maatalousoppilaitoksessa ja kuljettiin Hipan kanssa autonkorjaushallin läpi. Ampaisin etsimään opettajaa, joka voisi auttaa ongelmassani. Löytyi muuan Heikki Eränummi, ja passatti pääsi heti päivystystapauksena pukille.
Alustavan diagnoosin mukaan mentiin ja vetoakselin päähän se oli tullut tiensä päähän. Suojakumi oli rikki ja sora syönyt sisuskalut. Helppo homma vaihtaa.

Paitsi että ei ollut ollenkaan helppoa. Entinen nivel ei suostunut lähtemään millään pois. Pari opiskelijaa oli aluksi ihmettelemässä, mutta kun opekaan ei tuntunut mahtavan mitään, he lähtivät pois. Tuli toinen miekkonen ja kohta survoutui kolmaskin pyöräkoteloon ahkeroimaan. Kaputtivat massavasaralla puolelta ja toiselta, mutta ei auttanut.
- Ei passaa kovin hakata kun tuossa on abs:n tunnistin vieressä ja se on 200 euroa, joku heistä sanoi.
Lopulta piti ottaa rälläkkä ja hajottaa osa osiin. Sitten lähti ja homma pääsi etenemään. Uuden osan asentaminen ei ollut kuin sormennapsautus.

Heikki ihmetteli, että miten voi olla näin hankalaa kun hänellä on korjaamoalalta pitkä kokemus ja vaihtanut satoja, ellei tuhansia vastaavia eikä tämmöistä ole vielä eteen tullut. Tuumasin, että se oli varmaan se opetusmomentti sitten.

Tunnin homma vaihtui kahden ja puolen tunnin työksi. Ensin vähän harmitti, mutta järkevästi ajatellen isompi vahinko olisi tullut jos olisin hätäillyt ja jatkanut matkaa. Onneksi valintakoe oli keskellä viikkoa. Viikonloppuna olisin ollut vielä enemmän ihmeissäni.

Yksi asia sentään meni kerrankin hyvien virtausten mukaan. Kun Heikki soitti paikalliseen varaosaliikkeeseen ja kysyi osaa, myyjä sanoi että yksi on, mutta se on jo oikeastaan myyty ja menossa asiakkaalle. Heikki sanoi, että täällä on nyt semmoinen hätätapaus, että eikö se millään joutaisi. Myyjä soitti asiakkaalle, joka jousti minun onneksi ja lähdin kyytiin maksamaan osan. Huh sentään. Osa maksoi 58 euroa ja vaihtotyöstä myöhemmin tullut lasku oli 40 euroa, joten halvalla mentiin. Kiitokset päteville mekaanikoille.

Koirat olivat takaloosterissa viettäneet tylsää päivää ja siellä kököttäminen jatkui vielä parin tunnin ajan. Olimme sopineet Virpin kanssa, että menen heille yöksi. Rotukoiran omistamisen yksi parhaita puolia on valtakunnanlaajuinen sohvaherkosto.
Oli jo pimeää kun saavuimme Ouluun, mutta eipä kuulunnut ylimääräisiä ääniä ja siitä sai olla kiitollinen.

Kävimme illalla Kiimingissä Ratilaisen Marjon luona kun Virpin kanat ovat siellä talvihoidossa. Samalla putsailtiin karsinoita ja muuta semmoista hommaa. Kiva oli nähdä Marjoakin pitkästä aikaa.
Suunnittelin jossain vaiheessa, että pitäisi heittää Satulle viestiä, että tulen sinne päin ja voitaisiin nähdä. Sekin unohtui (yllätys), mutta Virpi oli hoitanut asian minun puolesta. Satulla oli keskiviikkona vapaapäivä ja tuli Virpin luokse.

Turo ja Paco ottivat naisseuralaiset hyvin vastaan. Paco yritti kamuta Hipan selässä jatkuvasti, joten se piti laittaa välillä jäähylle. Jatsi hoiti irvistelevän poliisin osan kuten aina.
Minulla oli aamulla niin aikainen herätys, että pakko oli mennä nukkumaan hyvissä ajoin. Virpi on yöeläjä ja todisti mitä akkavalta on pahimmillaan.
Turo-parka joutui olemaan mannaryyninä ihan nurkassa kun muuan käpyakka oli sitä mieltä, että sohvahan on hänen.



Minä halusin Ouluun sightseeingille ja sinne mentiin. Maalaiskoirat Hippa ja Jatsi lähtivät mukaan sivistäytymään. Tytöt saivat olla koirantaluttajina kun minä kuljetin kameraa. Aiemmin laitoin jo kuvia Toripolliisin luona poseerauksesta, joten niitä en enää uudestaan julkaise. Ihastuin makasiinirakennuksiin, joista olen Päätalon kirjoista lukenut ja nyt näin ne ihan itse. Olen hulluna vanhoihin rakennuksiin.




Jos ei tietäisi kyseessä olevan vilja-aitta, voisi ihmetellä takana olevan talon muutaman oven persoonallista paikkaa.


 Monenvärisiä taloja Pikisaaressa.


Kylmä vaan oli kun ei siihen merituuleen osaa sisämaan asukki varautua. Eikä rukkaset kädessä voi kuviakaan ottaa, joten ei passaa valittaa.
Oulun katselun jälkeen piti toimeutua kotimatkalle, ettei mene ihan yöhön asti. Kokonaisuutena oli tosi kiva reissu.

tiistai 18. marraskuuta 2014

Tea for me, please

Katsoin eilen elokuvan Linnunradan käsikirja liftareille. En oikein pysynyt juonessa mukana (jos sitä yleensä oli), mutta kirjana voisi olla periaatteessa mielenkiintoinen.

Päällimmäinen asia, joka leffasta jäi mieleen oli päähenkilön teenhinku. Joka paikassa olisi pitänyt olla teetä tarjolla.
Luen tällä hetkellä kirjaa, jossa brittinainen on jenkeissä ja tapaa siellä brittipariskunnan. Mistäpä muusta tulee puhe kuin teestä. Aamutee, päivätee, iltatee ja heidän klassinen kello viiden tee, joka ilmeisesti menee tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Teetä iloon, suruun, kaipaukseen, krapulaan, lääkkeeksi ja lohduksi.
Britit ja tee on jotain, mikä perusteellisuudessaan hämmästyttää.

Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että britit syntyvät teetä suonissaan. Koska se ei ole paras mahdollinen aine suorittamaan varsinaista tehtäväänsä, tee vaihtuu vereksi vauva-aikana, mutta jälki jää soluihin muistuttamaan, mistä brittiläisyydessä on kysymys. Heidän täytyy juoda teetä koko loppuelämänsä ajan, että alkuperäinen tilanne pysyy jollain tavalla hanskassa. Jos maailmasta loppuisi tee, Brittein saarilla olisi ruumisongelma kun koko kansa kuolisi teenpuutteeseen.

Jo ala-asteella enkunope kertoi, että Englannissa maidon sotkeminen teehen on sääntö, johon turistit tuovat poikkeuksen. Maidoton tee pitää erikseen vaatia, koska muuten sen saa vaaleaksi lantrattuna. Tämän tutkielman mukaan sekin on lapsuudesta lähtöisin oleva luonnollinen seikka. Lapset tarvitsevat maitoa kasvaakseen ja brittilapset teetä elääkseen. Maidon avulla heille on helppo opettaa teenjuonti.

Muut kansat ovat oppineet teenjuonnin, mutta briteillä tee on verissä. Kirjaimellisesti.

torstai 13. marraskuuta 2014

Kuinka ottaa hyvä poseerauskuva?

Kävimme tyttöjen kanssa istuskelemassa Oulun Toripolliisin jalanjuuressa tarkoituksena ottaa yhteiskuva. Koska kyseessä on kaksi aussieta, homma ei ollut itsestäänselvyys. Kiitos Satulle kuvaamisesta ja Virpille avustuksesta.
(Osaa kuvista on rajattu jälkeenpäin koirien ilmeitten takia. Klikkaamalla saa isommaksi.)

"Jatsi! Hippa! Huhuu!"
Mitä? Missä?
Mamma on tässä, mitä väliä?



Niin onkin! Onkohan sillä meille nameja?



"Hei! Fiuiit! Täällä!"
Ai näinkö pitää olla?
No voip... Kutittaa just tuo panta!



"Haloo! Kattokaa nyt tänne!"
Minä en ainakaan kato.
En minäkään.



"Kis kis kis, sssshhh!!"
Täh? Hippa hei...



Mitä muka?

  


Ai siellä on jotain tyyppejä! Onkohan niillä meille nameja?



Usko vaan. Huijaavat kuitenkin.
Älä oo Jatsi aina niin kyyninen pessimisti.



Huijasivat. Olit oikeassa.
Moon aina.



Että siitäpä passaa valita parhaan tai vähiten omituisen.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Pitkästä aikaa Rodoksella

Tosin tällä kertaa yhden yön pikamatkalla.

Lentokoneeseen piti mennä autolla ja reitti oli niin ahdas ja sokkeloinen, että annoin kuskin (taisi olla Marko, tai sitten joku muu) sompailla ja näytin ohjeita.
Minua työnnettiin pyörätuolissa, mutta kesken kaiken piti kiivetä paksua köyttä pitkin kattoon. Ihmiset ihmettelivät, että miksi se ei voi kävellä, mutta kykenee kiipeämään.

Lopulta selvisin matkustamoon, mutta sekin oli sokkeloinen ja niin epälooginen, etten löytänyt paikkaani.
"Turvavyöt kiinni, kone lähtee", sanoi lentoemäntä.
"Ei vielä, en ole omalla paikallani!"

Löysin paikkani ja liput tarkistettiin vasta tässä vaiheessa. Lompakkoni oli täynnä pientä sälää, lippua ja lappua jos jonkinmoista. Yritin seuloa tärkeät vähemmän tärkeistä, mutta sormet eivät totelleet. Lopulta löysin lentoliput, jotka sekoittuivat kahvilakuitin näköisiin lappuihin, jotka taas olivat pääsylippuja jonnekin muualle ja siksi tärkeitä säilyttää.

Perillä olivat pojatkin mukana. Rantaan oli matkaa kolme kilometriä ja he ihmettelivät, että miksi niin pitkä matka. Selitin, että mitä lähempää rantaa haluaa hotellin, sen kalliimpi se on.
Hotellikin oli sokkeloinen ja sieltä ulospääsy tuotti hankaluuksia. Juuri kun navigoin itselleni selkeän reitin, huomasin että säärikarvoitukseni oli harvinaisen miehekäs eikä trimmausvehkeet tietenkään olleet mukana. Tarkemmin tutkittuna koko täyden matkalaukun sisältö oli enimmäkseen kaikkea turhaa. Tuskailin, että mitä oikein olin ajatellut pakatessani.

Onneksi heräsin siinä vaiheessa.

Aamulla väsytti, vaikka olin nukkunut hyvin siitä päätellen, että sentään näin noin pitkän ja seikkaperäisen unen.

Mikä näitten unien tarkoitus on? Masentaa toteamalla, että kaikki menee joka tapauksessa päin helvettiä, mitä ikinä teetkin. Vai piristää ajatuksella, että "kaikki" koostuu loppujen lopuksi monista pienistä yksityiskohdista, jotka menevät hyvin, muttei niitä huomaa.
Metsä ja sen puut, tiedättehän.

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Härregyyd! Tilansäästöprojekti Kuopion kautta

En oikein ole tajunnut Ikea-hypetystä, mutta en tajua montaa muutakaan yleisesti ihmisiä villitsevää juttua.
Niin vain kävi, että perjantaina minäkin menetin Ikea-neitsyyteni. Oikeastaan tämä oli toinen kerta, mutta ensimmäistä ei lasketa. Se tapahtui puoli elämää sitten kun olimme menossa jonnekin tapahtumaan ja tarvitsimme retkituolit sinne. Vantaan Ikea oli matkan varrella joten ostimme sieltä ne tuolit, ja tähän olisi kelvannut mikä tahansa kauppa.
(Tuolit löytyivät heti ovenpielestä, mutta tuumasin jo silloin että kaikenlainen kauppa kun kassoja ei tuntunut löytyvän millään. Koko liike piti kiertää ja ei semmoinen sovi minun hipiälle.)

Alkuperäinen idea lähteä koko kauppaan oli peräisin Miimiltä, joka oli löytänyt Ikeasta todella kätevät laatikot koirien nappuloille. Kas näin:


Säästäähän se pienessä komerossa tilaa kun nappulat ovat päällekkäisissä laatikoissa sen sijaan että lojuisivat vierekkäisissä säkeissä. Kiitos Miimille tästä vinkistä.

Pekka kävi jokin aika sitten virittämässä kanalaan valot ja samalla vinkkasi hyvistä led-lampuista, joita saa Ikeasta edullisesti. Siinä oli jo toinen ostos samalle reissulle.
Vielä tuli lisää kun Tanja tilasi pari pientä hyllyä ja kaappia tuotavaksi liikkeestä. Hän lähetti minulle linkin, minkälainen hylly kaappeineen oli kyseessä ja heti syttyi idealamppu. Jospa viimeinkin editoisin poikien huoneen rumat kaapit tulenlieskoiksi tai muuksi energiaksi. Mittasin tilan ja samanlaiset paitsi kooltaan keskikokoinen ja iso hylly mahtuivat kivasti huoneeseen. Eilen ja tänään ahkeroitiin mööpelit paikalleen. Hyvältä näyttää. Jos tuo kämppä pysyisi nyt paremmin järjestyksessä.


Tai no hyvältä ja hyvältä, fiksu olisi vaikka tapetoinut tuon savupiipun kotelon ennen hyllyjen asennusta, mutta ei niin fiksua etukäteen ajattelijaa täällä asu.

Palataan vielä Kuopioon. Minähän olen sieltä alunperin kotoisin, mutta alle kouluikäisenä piti muuttaa pois. Sanon piti, koska en todellakaan olisi lähtenyt, jos asia olisi ollut minun päätettävissä.
En tajua miksi ikävöin vieläkin Kuopioon, vaikka siellä ei ole minulle mitään muuta kuin tutut maisemat ja nekin muuttuvat koko ajan. Aina kun on mahdollista, ajan Julkulan ja Niuvan kautta ja nyt ne osuivat vielä kivasti reitillekin. Näin pikaisesti olan yli kurkkaamalla meidän Vuorelan mökin mustan pikku saunankin.

Julkula on lapsuusaikojeni jälkeen rakennettu täyteen ja kaupat ovat enemmän tai vähemmän elossa, mutta leipomo on edelleen paikallaan ja toimivana! Hyvä etten ajanut ojaan kun hoksasin sen.

Niuvantie on ihana ja sen viertä kulkeva kuusiaita jotain käsittämättömän hienoa. Sairaalan lähellä maamerkkinä oleva valtava kelo on viimein kaadettu, mutta pätkä siitä on jätetty muistoksi pötkölleen tien viereen.

Ikea itse oli kuin lentokentälle olisi tullut. Sisään - Ingång, Ulos - Utgång. Montako niin umpiruotsalaista Kuopiossa on, etteivät tajua mistä mennään sisään ja mistä aikanaan ulos? Eipä silti, kolmannella reissulla minäkin vasta osasin oikeasta ovesta ulos, että turhaan tässä länsinaapureita mollaan.

Sisään eksyttyäni osauduin onneksi suoraan varastoon kun etsin ihmistä, joka osaisi auttaa minua löytämään tarvitsemani tavarat. Siellä oli mukava miekkonen, jonka avustuksella sain ensin haalittua Tanjan tilaamat kamat.
Etukäteissuunnittelu olisi tässäkin ollut vaivaa säästävä asia. En hoksannut, että hyllypaketit ovat niin isoja kuin mitä olivat. Onneksi sain lainaksi rullamitan, jolla mittasin auton sisustusta ja selvitin, että ehkä ne mahtuvat kun etupenkin kippaa selälleen. Koirahäkkiä en muistanut jättää kotiin eikä takapenkki suostunut kaatumaan. Toinen miekkonen lähti kaveriksi survomaan paketteja autoon ja kyllä ne mahtuivat. Laitoin vielä liinalla penkkiin kiinni, etteivät tiukassa kurvissa liusu syliini. Siinä olisi nauru kaukana.

Silloin muistin, että nappulalaatikot puuttuivat edelleen. Palasin vielä kerran mukavan asiakaspalvelijapojan pakeille ja sain kartan, mistä lähteä etsimään laatikoita. Hyvästä palvelusta iso plussa.
Löysin ne kohtuullisen nopsaan ja samalla silmiini osui eräs esine, mitä en tiennyt etsivänikään. Kanoille on ollut suunnitelmissa hankkia kylpyamme ja siinähän se oli siihen käypänen laatikko eikä maksanut kuin vitosen.
Lopultakin oli kaikki. Uuvuttavan iso paikka, vaikka kävinkin vain pienessä nurkassa. Joensuun Prismakin on mokomaan verrattuna ihan kyläpuoti.
Suunnittelin palaavani kotiin Outokummun kautta, että haen Agrimarketista turvetta siivekkäiden kylpyjä varten.

Ei tarvinnutkaan koukata Kumpuun, koska näin Vuorelassa Agriin viittaavan kyltin ja koukkasin sinne. Ehdin kyllä mennä väärään kauppaan ja K-Rauta Maatalouden henkilö opasti minut oikeaan paikkaan. No, siinä oli samaa vihreää kuin Agrissa enkä katsonut sen tarkemmin mitä opasteessa luki.

Agrista lähtiessäkin osasin kääntyä väärään suuntaan ennen kuin reitti selkeni. Ei tämän eksymisominaisuuteni kanssa reissutessa ole ainakaan tylsää.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Kuusi vuotta eikä suotta. Vai onko?

Huomasin tuossa vanhoja tekstejäni selaillessa, että blogi täytti tämän kuun alussa kuusi vuotta. Marihan se minut tähän silloin yllytti ja samaan aikaan yllytti myös facebookiin. Sieltä olen kaksi kertaa lähtenyt lätkimään, mutta palannut takaisin. Blogia en ole samalla tavalla hylännyt, muuten vaan olosuhteista johtuen on tekstiä tullut milloin useammin, milloin harvemmin.

Maailma muuttuu, vaikkei haluaisikaan. Minä lukeudun niihin kehyksen jarruihin, jotka haluaisivat asioitten pysyvän ennallaan. Ennenhän kaikki oli paremmin. Ennen blogissa oli kommentteja ja suoranaista keskustelua. Nykyään kaikki keskustelu on facessa ja sinne se häviääkin. Se on hetken lapsi, kuin päivän lehti joka aamulla luetaan ja illalla toimii uuninsytykkeenä. Seuraavana päivänä ei enää muista mokomaa olleenkaan. Jos myöhemmin haluaisi jatkaa jotain mielenkiintoista keskustelua, ei sitä löydy enää. Blogeista ja keskustelupalstoilta löytyy.

Ja faceen jos linkittää oman bloginsa, kommentit tulevat myös sinne eikä suinkaan blogiin. Mutta toisaalta, enpä ole kärsinyt asiattomista kommenteista ja joutunut näkemään vaivaa niiden poistamisen kanssa.

Ehkä tämä nykyään toimii enemmän omana päiväkirjana. Joskus on käynyt mielessä sekin, että piilotan salasanan taakse koko roskan ja pidän itsekkäästi itselläni. Mutta koska itse luen niitä blogeja jotka minua kiinnostavat, annan muille mahdollisuuden lukea tätä silloin kun sattuu ketä kiinnostamaan. Voihan sieltä joku ajatuksenjyvä tarttua ja joku täysin tuntematon saa kenties toisenlaista ulottuvuutta omaan maailmaansa.

Välillä on ottanut pannuun blogin nimikin. Alunperin tämän piti olla treeniblogi, mutta melko pian kaikenlaiset muut höpinät ottivat vallan ja koira-aihe jäi taka-alalle. Jatketaan Jatsin tahtiin ainakin niin kauan kun pääosan esittäjä elää.


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

VISKI!!

 Helsingin Sanomat 11.10.204 

Tomi Peurakoski

"Viraston mielestä viskitapahtumasta kirjoittaminen on mainontaa

Aluehallintovirasto kielsi viski-sanan käytön yksityisissä blogeissa

Aluehallintovirasto (avi) on kieltänyt kahta suomalaista blogistia kirjoittamasta viskistä, jos se liittyy Helsingissä kahden viikon kuluttua järjestettävään Olut & viskiexpoon. Samalla Olut & viskiexpon nimestä ja logosta piti pudottaa viski-sana pois.
Nyt Olutexpo Finland -nimellä järjestettävä tapahtuma sai lopulta anniskeluluvan avilta sillä ehdolla, että Googlesta ei tule linkkiä tapahtumaan hakusanalla "viski", kertoo tapahtuman järjestäjä Mikki Nyman.
Avin vaatimuksesta Nyman pyysi kahta blogistia poistamaan yksityisistä blogeistaan kaikki viskiin liittyvät maininnat.

Jaskankaljat-blogia pitävä Jaakko Matikainen ja Mushimalt-blogia pitävä Nikolas kertovat, että alun perin he saivat Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valviralta luvan kertoa blogeissaan, mitä viskejä messuilla on tarjolla ja luonnehtia niitä.
"Halusin tehdä asiat oikein, että ei tule ongelmia kenellekään. He antoivat selvät ohjeet: ei saa ottaa rahallista korvausta kirjoituksesta ja viskien hintoja ei saa olla esillä. Suoria mainoslauseita ei saa olla esillä missään nimessä", Matikainen kertoo."

Sitten evättiin koko viski-sanan maininta blogeissa. Jos Nyman anoi ja sai luvan PRH:lta viralliseen toiminimeen ja toinen viranomainen kieltää sen käytön niin ei voi kuin ihmetellä, että mitä ihmettä.
Mikäli blogistit eivät olisi poistaneen tätä pahaa sanaa blogeistaan, Nyman ei olisi mahtanut asialle mitään. Häneltä olisi evätty anniskeluoikeus ja toivotettu hyvää matkaa konkurssiin.
Aluehallintovirastosta ei  toimittajan mukaan lauantaina tavoitettu ketään haastattelua varten.

Koska olen yksityinen bloggaaja, mainitsen VISKIn tässä kirjoituksessa ihan vain sympatiasta jutussa mainittuja henkilöitä kohtaan ja vastustaakseni turhanpäiväistä ja jo yli hilseen menevää paapomispolitiikkaa. Ei ihme, että asiat menevät päin sitä ihtejään kun tärkeysjärjestys on tämä.

Löysin googlaillessani väkeviä alkoholijuomia mainostavan blogikirjoituksen

Yllytyshullus on yksi parhaista hulluuksista.
Itse en juo VISKIä, mutta juokaa te muut. Sen sijaan kykenen juomaan lantraamatonta Finlandia-vodkaa irvistämättä.
Nyt olen kantanut oman korteni kekoon väkevien alkoholijuomien mainostamisessa, joten voitte ilmiantaa tämänkin blogin aluehallintovirastolle. Kiitos.

Edit:
Ja tietenkin kyseessä oli väärinkäsitys ja asioitten sekoittaminen

Mitä ja ketä pitää uskoa?

torstai 9. lokakuuta 2014

Onko b v vai v b? Milloin, missä ja miksi?

Aloitin muutama viikko sitten espanjan opiskelun. Mukavaa vaihtelua ja dementian torjuntaa. Tiedä vaikka joskus ihan hyödyllistäkin jos pääsisi Espanjaan asti. Siitähän se idea lähti kun Marko oli viime talvena Barcelonassa leirikoulussa ja siellä olisi nyt katalonialainen sohva ottamassa vastaan pohjoisen kansaa.

Ihan alussa opeteltiin tietenkin lausumissäännöt, mutta ne ovat vielä hakusessa ainakin allekirjoittaneella. Espanjassa nimittäin kaksi meikäläisittäin täysin selkeää kirjainta menee tehokkaasti sekaisin.
V lausutaan beenä jos sana alkaa v:llä, mutta muuten b:nä paitsi jos b on kahden vokaalin välissä eikä ole väliä ovatko ne vokaalit samaa sanaa vai ei. Menikö jakeluun? Ei minullekaan.

Tämän viikon tunnin aluksi kuunneltiin kappale 2, jossa ihmiset kertovat keitä ovat ja mistä.
- Onko kysyttävää, ope kysyi nauhan loputtua.
- Mie en kyllä vieläkään tajua noita veetä ja beetä että miten ne menee!
- Otahan nyt ihan rauhallisesti. Olet vasta aloittanut espanjan opiskelun ja ei ne säännöt kolmannenkaan vuoden opiskelijoilla ole vielä hallussa.
(Ilmeisesti tyylini on ottaa kantaa turhan kiihkeästi, joten siinä mielessä olen oikeassa paikassa. Espanjalaiset kuulemma kuulostavat olevan ilmiriidassa vaikka eivät ole, kommunikointi vain on erilaista.)
- Niin mutta intän edelleen, että äskenkin tuossa tyyppi sanoi yhdellä suunavauksella saman sanan kahdella eri tavalla.
Ope ei enää kommentoinut.
- Mie en hyväksy, jupisin vielä puolittain itsekseni ja luokalla oli hauskaa.

Tunnin lopuksi otettiin syyslomalle uuden opetteluksi omistusmuotoja.
- Mi perro es grande eli minun koirani on iso. Onko kellään tämmöistä? ope kysyi.
- Ei mutta keskikokoisia, ehätin kommentoimaan. - Perro pastores, eikä kun perra kun nehän on narttuja.
- Saksalaisia?
- Ei kun australialaisia.
- Ahaa, pastor australiano!

No niin, rotumme nimikin on jo opittu eli ei ollenkaan turhaa ajanhukkaa. Ainakin muistaakseni se meni noin, en kirjoittanut ylös.



maanantai 6. lokakuuta 2014

Tahdon... Meloa kanootilla useammin!

Sen siitä sai kun sinkkuaika loppui. Joutui häihin.

Ennen kuin onnitteluja alkaa sadella, mainittakoon että eivät olleet meidän vaan Markon serkun häät, jonne pääsin avecina mukaan ja samalla tutustumaan uusiin sukulaisiin. Marko nauroi jossain vaiheessa, että nyt on sinutkin ikuistettu moneen perhealbumiin. Sen verran harvoin asianomainenkaan niitä sukulaisia näkee, että oma hommansa oli selittää jokaiselle erikseen, että niin ja niin kauan ollaan oltu yhdessä ja en ole näitten poikien äiti.

Perjantaina nakkasin koirat Katille ja Kimmolle hoitoon ja suuntasin kaupunkiin hakemaan seurueeni. Käännettiin keula kohti Juvaa, jossa yövyttiin Markon toisen serkun luona. Häät olivat lauantaina Kuusankoskella ja helpotti kaikkien elämää kun ei tarvinnut ajaa koko matkaa yhteen putkeen.

Hääjuhla oli harvinaisen onnistunut tilaisuus ilmeisesti siksi, että bestmanilla oli tilanne hallussa koko ajan ja homma eteni supsikkaasti. Istumajärjestys oli ennalta suunniteltu ja pieniä yksityiskohtia myöten kivasti ratkaistu.

Pöydissä oli valmiina viehättävät nimikyltit ja hääkarkit.


Pöydissä oli myös kynät ja hääbingolaput jokaiselle. Ideana oli bongata eri tapahtumia ja ruksata kyseinen kohta bingolapusta kunnes viiden suora oli valmis. Lapussa oli kaikille helppoja kohtia, kuten "hääpari suutelee", "morsiamen äiti itkee", "bestman pitää puheen", "häävalssi" ynnä muut kakunleikkuut ja sukkanauhanheitot.
Lisäksi oli tarkkaavaisuutta vaativia ja olosuhteista johtuvia ruutuja, kuten "tekniikka pettää", "joku läikyttää", "jollain menee senat sakaisin puhetta pitäessä", "sulhanen vaimottelee", "joku juo taskumatista" ja muita hauskoja juttuja. Organisoinnin perusteellisuudesta kertoi se, että bingotettavat jutut olivat lapuissa eri järjestyksessä, jolloin sattumalle annettiin enemmän tilaa. En saanut bingoa, vaikka kuinka yritin venyttää sääntöjä.

Toinen ennenkokematon juttu oli vieraskirjan toteutus. Häissä oli ammattikuvaaja ottamassa kuvia ja paikalle oli järjestetty studio. Hääpari toivoi, että jokainen vieras kävisi seurueineen kuvauttamassa itsensä. Pieneen liitutauluun sai kirjoittaa terveiset ja se tuli kuvaan mukaan. Mielettömän hieno idea. Kuvan sai myös itselleen kun jätti sähköpostiosoitteensa.

Hääkakun leikkuun jälkeen Marko joutui taipumaan enemmistön väsymyksen alla ja lähdimme kiittelemään pääosan näyttelijöitä. Juttelimme sulhasen kanssa, kun startrekkimäisen pimeät voimat tulivat ryöstämään morsiamen.

Mitä muuta voi tehdä kuin luovuttaa tuoreen vaimon kun tuonnäköinen sakki tulee moisella aseella uhkaamaan?


Vähän harmitti kun morsiamen takaisin hankinta jäi näkemättä, mutta oli jo melko myöhä ja majapaikkaan pitkä ajo edessä.
Tosi kivat juhlat oli silti sen aikaa minkä osallistuttiin.

Tukikohtamme sijaitsi ihanan pienen joen varrella. Sunnuntaiaamuna miesväen katsoessa formuloita minä lähdin harrastamaan elämysmatkailua joelle. Talon isännällä on intiaanikanootti, jolla lähdin katselemaan maisemia ja kuuntelemaan rikkumatonta hiljaisuutta. Hyvää teki pääkopalle edellisen päivän hälinän jälkeen.


Olen osannut soutaa pikkutytöstä lähtien ja ihmettelin joskus yli 30 vuotta sitten, että miten melotaan yhdeltä puolelta ilman että vene/kanootti/whatever pyörii ympyrää. Äiti selitti tekniikan, mutta silloin ei vielä voima riittänyt mökillä olevaa venettä pitämään kurssissaan. Nyt sain tämänkin kauan hallussa pidetyn teoriatiedon siirrettyä käytäntöön.

Joessa asustaa majavia ja yksi säikäytti minut ajatuksistani hereille polskauttamalla vettä takavasemmalla. Toivotti vissiin epätervetulleeksi reviirilleen.
Joki oli paikoin hyvin kapea ja rehevää kasvustoa rannoilla, joten ei tarvinnut kummoista mielikuvitusta leikkimään viidakossa melomista.

Tämä majavan aiheuttama kynnys oli liian korkea. En päässyt yli millään, en vaikka kävin ottamassa vauhtia ja tuupin melalla toisella kädellä pohjasta ja vedin toisella rantakasveista. (Nyt on muuten hartiat kipeinä eli tiesi tapelleensa koskea vastaan.)


Menomatka ajettiin Varkauden kautta, mutta kotiin palattiin maisemareittiä eli Savonlinnan ja Punkaharjun kautta. Majapaikkamme sijainti oli siinä mielessä kätevällä paikalla, että sama matka tuli ajoipa sieltä tai täältä.

Minä selvisin vähällä ajamisella kun sattui innokas ratinpyörittäjä mukaan. Eipä haittaa, on tuota sen verran saanut ajella että mielellään istun välillä kyydissä.
Muun porukan kyydistä pudottamisen jälkeen seuraava etappi oli Käsämässä. Koirat olivat ulkona ja aloittivat auton tunnistettuaan tervetuliaislaulunsa.
Kuulin ilokseni, että neidit olivat käyttäytyneet esimerkillisesti. Hippa viihtyi Ferriksen seurassa painien ja juosten, mutta Jatsi tyypilliseen tyyliinsä oli kuluttanut aikaansa ikävöintiin. Ei kovin pahasti eikä koko ajan kuitenkaan, onneksi. Kiitos Katille ja Kimmolle hyvästä hoidosta.

torstai 2. lokakuuta 2014

Junailua

Marko oli meillä yökylässä ja lähti tänä aamuna Passatilla kouluun. Se oli ihan suunniteltu juttu, että haen auton sitten kun ehdin ja samalla voisin sivistää stressikoira Hippaa julkisella liikenteellä ja kaupunkihumulla.

Miimi soitti aamulla ja kyseli porukkalenkille, joten tavattiin meillä. Nuoriso päästi jälleennäkemisen riemun kattoon asti ja riehui antaumuksella. Viian niskapörrö löytyi enimmäkseen Hipan suusta.

Ensin suunnittelin linja-autoa kaupunkiin menoon, mutta sitten kiskot kirskuivat mieleen. Miksi en menisi junalla kun sen meidän kylällä pysähtyy? Lippu maksoi 5,20 euroa, mutta Hipalle en tietenkään osannut ostaa lippua.

Miimi nakkasi meidät asemalle ja jäi ystävällisesti vahtimaan, että selvittiin myös junaan.


Hippa ei tykännyt olostaan, kuten osasin arvata. En tiedä saako sitä ikinä tottumaan omien pienten ympyröitten ulkopuolisiin olosuhteisiin, mutta aina kannattaa yrittää siedätystä.

Hippa näyttää kuvassa levolliselta, mutta läähätys ja monet pyörinnät eivät (onneksi) stillkuvassa näy. Ehkä se on yksi syy, miksi en harrasta videokuvausta. Valokuvan ulkopuolelle jää paljon semmoista, mikä elävässä kuvassa näkyy armottomasti.


Konduktööri kommentoi liputonta matkustajaa ja  minä jouduin nolona selittämään, etten ole kovin pätevä näissä kuvioissa. Mukava konnaritäti antoi Hipan matkustaa 2,60 euron junnulipulla viiden euron koiralipun sijaan kun oli niin lyhyt matka.

Taitaa olla parisenkymmentä vuotta siitä kun itsekin matkustin viimeksi junalla. Jo oli korkea aika moiselle elämykselle.

tiistai 30. syyskuuta 2014

Uusia alkuja

Elämä on jaksoja ja yksi jakso päättyi tänään. Viimeinen virallinen päivä nykyisessä (eli entisessä) työpaikassani. Vaikka silloin viime vuoden tammikuussa iloitsin lahjapakettina syliin pudotetusta työpaikasta, iloa ei riittänyt pitkälle ja loppuaika oli kärvistelyä.

Jos joku ei sovi niin se ei sovi eikä vastaan kannata rimpuilla. Sillä vain sairastuttaa itsensä koko ajan pahemmin ja niin kävi. Työnkuvani oli toimistotyötä, josta iso osa asiakaspalvelua ja sekin mokoma vielä enimmäkseen puhelimessa. Puhelinkammoisen unelma-aikaa.

Monien tutkimusten ja haastattelujen jälkeen selitys kaikille sosiaalisten tilanteiden mokailuilleni ja muulle elämänmittaiselle stressille tuli toissa viikolla kun sain diagnoosin F84.5 eli Aspergerin syndrooma.

Jännä fiilis. Kaikki on kuin ennenkin, mutta silti mikään ei ole niin kuin ennen. Ymmärrys omaa itseä kohtaan nousi huimasti ja säälimätön täydellisyydentavoittelun ruoska asettui aloilleen. Naputtelen tästä aiheesta varmaan vielä jossain vaiheessa enemmän, kunhan saan ajatukseni selkeytettyä.
Nyt aion ottaa jonkin aikaa rennosti täysin hyvällä omallatunnolla.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Tulevaisuus on täällä nyt

Tämän päivän Hesarissa oli kuvitteellinen juttu siitä, mitä tapahtuisi jos sähkön kantaverkko pimenisi kokonaan.
En näköjään osaa linkittää juttua, mutta sen mukaan Suomi olisi kaaoksessa kolmessa tunnissa. Hyvin ymmärrettävää. Sähkö on niin arkea, ettei sitä huomaa ja sitten kun sitä ei ole, ollaan ihmeissään. Kaikki pysähtyy.

Jutusta tuli mieleen yläasteen äikäntunti keskimäärin vuonna 1987 kun kirjoitettiin aine aiheesta Elämää vuonna 2015 tai 2020, en enää muista tarkkaa vuosilukua, mutta näillä main mentiin. Minun aineessa ajeltiin sähköautoilla ja tietenkin tapahtui katastrofi, jolloin autot kaiken muun muassa pysähtyivät.

Ope luki aineen ääneen ja luokkakavereitten palaute oli raakaa: "Voi v***n idiootti! Miten ne autot muka ajaa sähköjohdot perässä jos ne kerta sähkökatkoksessa pysähtyy? Vähänkö oot tyhmä."
Harmitti hemmetisti, koska en tietenkään osannut selittää, että enpä ole ajatellut sinne asti, mutta niin siinä vaan käy. 

Nykyään ajellaan sähköautoilla ja jos energiakriisi katkaisee sähkön saannin, niitä ei voi ladata missään, joten mitenpä ajelet.

Ainoa hyvä asia tuossa Hesarin kauhuskenaariossa oli, että minun nuoruudentrauma parani. Tämän asian suhteen en tunne itseäni enää yhtään tyhmäksi. 

lauantai 20. syyskuuta 2014

Kisoista startti uuteen harrastukseen

Kaksi vuotta sitten Patchcoat-leirillä Anne ja Mari perehdyttivät sekalaisen aussiejengin rally-tokon saloihin.

Muutama viikko sitten selailin kisakalenteria, josko lähtisi tokoilemaan toisen tai molemman kanssa. Jotain pitäisi tehdä aktivoituakseen, mutta tokoilussa Jatsin selkä on kovilla hypyn jälkeen ja Hippaa ei edelleenkään kiinnosta tehdä mitään muuta kuin paimentaa. Kyllähän se tokoilee omassa pihassa, mutta se ei paljon edistä etenemistä sillä uralla.

Huomasin, että PoKS järjestää virallisen rally-tokon. Koska olimme jo hyvällä menestyksellä kerran kokeilleet lajia, varasin siltä istumalta meille paikat ja tänään oli koe.

Tuomari Tytti Lintenhofer selvitti rataan tutustumisen alussa kädestä pitäen kaikki toimenpiteet, mitä kylteissä kerrotuilla tehtävillä tarkoitetaan ja miten ne oikeaoppisesti suoritetaan.
Kylttien välit ovat lyhyenpuoleiset ja siinä ajassa pitää kävellä, lukea tehtävä, käskeä koiraa ja jatkaa seuraavalle kyltille. Joissakin tehtävissä kyltillä pysähdytään, toisissa ei. Osa tehtävistä suoritetaan kyltin etuvasemmalla ja osa sen edessä. Jahas, ja kaikki tämä pitäisi tehdä vielä koiran kanssa? Siinäpä putkiaivolle prosessoitavaa.

Lajissa siis lasketaan virhepisteet ja vähennetään ne pois kun maksimi on 100 pistettä. Samalla juostaan myös aikaa vastaan eli tasapisteiden osuessa usealle koirakolle aika ratkaisee. Koiraa saa kehua ja kannustaa suorituksen aikana ja se on jopa suositeltavaa, kunhan ei koske koiraa eikä koira koske ohjaajaa kehässä ollessa.

Hipan kanssa startattiin numerolla 6 ja tuloksena oli 84 pistettä. Yksi epätarkasti suoritettu liike tuli ja useita kontrollivirheitä ja taluttimen kiristymisiä. Loppuarvostelussa luki "Iloinen suoritus. Pieniä epätarkkuuksia. Hyvin kannustettu."

Suoraan sanottuna Hippa oli melko pihalla alusta lähtien. Ulkona viritellessä se teki oikein mainiosti kaikki jutut, mutta sisätila oli kammotus. Tarvitaan lisää treeniä ja toivon, että poksilaiset saavat koulutusta järjestettyä.

Jatsin kanssa loikattiin kehään numerolla 14 ja tuloksena oli 96 pistettä. Siinäkin tuli talutinvirhe, kylttivirhe (kyltin, merkin tai henkilön koskeminen tai nuuskiminen on kielletty) ja vino asento.
"Pirteä suoritus. Koira hieman liian innokas. Hyvin ohjattu."

Eli epäilemättä tuosta liiasta innokkuudesta nuo virheet tulivat.

Kokonaisuutena oli oikein mukavaa ja aion jatkaa tätä harrastusta. Alokasluokka menee periaatteessa entisillä tokotaidoilla, mutta avoimesta luokasta lähtien tuleekin vastaan yhä erikoisempia liikkeitä ja koirille joutuu ihan oikeasti opettamaan uusia juttuja.

Järjestäjä otti kuvia ja lupasi lähettää niitä, joten lisään sitten jos niissä on jotain nähtävää.

Rata näytti tältä:

(Kuva: Saija Jänkävaara)

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Kesämuistoja

Vaikka koulu alkoi jo ajat sitten, palataan vielä hetkeksi kesäloman viimeisiin päiviin.
Kävimme poikien kanssa Savonlinnassa päivän pituisella lomamatkalla. Olen käynyt Olavinlinnassa monta kertaa, mutta aina se on yhtä mielenkiintoinen, joten tällä kertaa porukalla sinne.

Ensin käytiin hampurilaisella. Itse olisin halunnut syödä jotain oikeampaa sapuskaa, mutta Aten takia mentiin Heseen. Reissulla oli odotettavissa niin paljon kaikkea uutta, että oli huomattavasti helpompaa kun kuopus sai päättää mitä syödään. Atte jännittää uusia tilanteita käsittämättömän paljon ja niitä halusin tarjota, mutta ei kaikkea kerralla.

Hese oli rannassa kuten Savonlinnassa melkein kaikki muukin. Meillä oli leipää eväänä, ei itsellemme vaan sorsille annettavaksi. Nämä tyypit olivat tosi ahneita. Melkein syliin hyppivät leivän perässä.



Lörtsyt Savonlinnan torilla on se juttu, joka on tehtävä, mutta mahat olivat vielä liian täynnä niin tukevaan jälkkäriin. Kävelimme pitkin satamaa, jossa oli laivoja lähdössä kiertoajelulle. Valittavana oli tunnin reissu kaupungin ympäri tai puolentoista tunnin norpparistely. Edellisenä päivänä olivat nähneet norpan, joka oli pitkän aikaa pomppinut laivan lähistöllä.

Kysyin pojilta, että mentäisiinkö. Kimmo oli heti valmis, mutta Atte tyrmäsi ajatuksen. Siinä neuvoteltiin lipunmyyjästuertin kanssa pitkät pätkät, mutta nuoriherra oli sitä mieltä, että maha oli liian täynnä eikä voi mennä laivaan. Jännitystähän se oli, mutta osaa nykyään peittää tukalan olonsa kummallisilla selityksillä. Päätettiin käydä ensin linnassa ja sitten seuraavalla lähdöllä risteilylle.

Olen hulluna linnoihin. Olavinlinna on upea, täynnä tunnelmaa, holvikaaria ja historiallisia tarinoita. Jos historian opiskelu olisi aikoinaan toteutettu tällä tavalla, olisin saattanut oppiakin jotain. Kimmon hissankirja on paljon mielenkiintoisempi kuin minun lapsuuden vastaava ja luen sitä joskus ihan huvikseni.


Odottavan aika on pitkä, tiedetään. Opas oli sitä paitsi myöhässä.



Käytävä on laajakulman vääristämä. Ei se oikeasti levene ylöspäin, mutta surkean kuvankäsittelytaitoni takia en osaa jälkikäteen muokata kuvaa kunnolliseksi.


Harvinainen poseeraus Atelta.


Seuraava kuva todistaa sen, ettei kuvia ikinä kannata poistaa kamerasta ennen kuin on nähnyt ne isolla ruudulla.
Kävelimme tornista alas ja yritin kuvata rappujen jyrkkyyttä ja kapeutta. Porukkaa tuli takaa eli aikaa ei ollut, kamerassa oli säädöt miten sattuu, joten kunhan räpsäisin. Ja mitä sainkaan? Ensinäkemältä täysin alivalottunut kuva, mutta tarkemmin katsottuna upea! Ikkunasta tuleva valo riitti valaisemaan muutamat portaat ja sen kuin Kimmo laskeutuisi pimeään tyhjyyteen. Ehdottomasti paras kuva pitkään pitkään aikaan.


Linnassa kävely vajutti mahaa ja päästiin laivaan. Ensin kierrettiin Linna, joten sain kuvia toiselta kantilta kuin yleensä.



Atte huomasi kyydin tasaiseksi. Kävi kapteeniakin jututtamassa ja kaikki oli hyvin. Minä iloitsin Aten saamasta uudesta kokemuksesta. Ehkä me vielä jonain päivänä päästään Ruotsinlaivalle saaristoa ihastelemaan.
Norppaa ei kyllä näkynyt, harmi.

Ja toinen harmi odotti torilla kun lörtsykauppias oli koonnut kojunsa ja lähtenyt matkoihinsa lörtsyineen. No, jäipähän jotain seuraavallekin reissulle. Ensi kesänä, toivottavasti.

lauantai 2. elokuuta 2014

Faktapalapeli ja kuvittelukulho

Meillä oli murun kanssa kehityskeskustelu. Olen iloinen, että sain tehtyä aloitteen siihen, koska itselleni on aina ollut ylivoimaisen vaikeaa avata mielen sopukoita ja siitä seuraa monenlaista muuta vaivaa. On vaan ollut kehno fiilis jo jonkin aikaa, mutta keskustelu oli hyvä ja mieli pääsi jälleen levollisempaan tilaan. Ainakin vähäksi aikaa.

Tämä sai miettimään omaa aivotoimintaani. Tulin siihen tulokseen, että pääni sisällä on palapeli, joka koostuu faktoista. Palapeli pysyy semmoisena kuin on, mutta tilanteet ympärillä muuttuvat. Muutosten takia palapelistä lähtee irtopaloja sieltä täältä ja kokonaisuus on vajaa.

Vieressä on mielikuvituksen kulho täynnä epävärisiä ja epämuotoisia paloja, josta mielikuvitus ammentaa liitämään lähteneiden faktapalojen tilalle jotain ihan omaa. Mielikuvitus runnoo palaset väkivalloin, välittämättä muodoista ja väreistä. Kokonaisuus on paikattu, mutta tarkemmin katsoen lopputulos on vääränlainen, yhteensointumaton kaaos.

Tosin välillä mielikuvitus ottaa itse palapelistä faktoja pois ja survoo omiaan sekaan ilman että tilanteet edes muuttuvat. Ei ihme, että pään omistaja on enimmän aikaa pallo hukassa.

Mielikuvitus on hyvä oikein käytettynä ja tietyllä tavalla kahlehdittuna. Minulla se lähtee lentämään vähän liian helposti ja luo omia todellisuuksia. Ainoa lääke olisi avata suunsa ja huolehtia jatkuvasta faktapalapelin päivityksestä. Mutta kun se on niin vaikeaa. Ajatus on hyvä, mutta sanat eivät tule suusta ulos tai sitten sieltä tulee vääriä sanoja väärässä järjestyksessä.

Hassua sinänsä, että syvimpien tuntojensa avaaminen lähimmillekin ihmisille kaatuu mykkyyteen, mutta kirjoittamalla ne koko maailmalle ei ole mitään ongelmaa. Minulle on ihan sama, mitä minusta ajatellaan. Ainakin niin kauan kun en tarkoituksella loukkaa ketään. Sitä olen pyrkinyt välttämään, mutta... lue edellisen kappaleen viimeinen lause.



lauantai 26. heinäkuuta 2014

Oli lautalla pienoinen kapakka...

Tänään oli The Kesäpäivä eli matonpesu mökillä. Äiti ja isä lähtivät sukukokoukseen viikonlopuksi, joten sain olla koirineni ihan keskenään omassa rauhassa ja tehdä kaikkea mitä huvitti.

Matot pesin heti ensimmäiseksi, että pääsivät kuivumaan. Kuuma oli kuin saunassa, joten kevyimmät kuivuivat iltaan mennessä. Kipaisen koko satsin huomenna pois.

Aamupäivällä hetken ajan mietin, että pitäisiköhän varsinainenkin sauna lämmittää. Mökkisaunassa on aina niin kiva käydä, mutta lopulta alkoi kuumuus kehtuuttaa. Uimaankin pääsi milloin vaan, joten ratkaisin asian siirtämällä mittarin ulos. Mitäs tuosta löylynheitosta niuhottamaan.



Hippa raivosi aina kun menin uimaan. Se ei sulata sitä, että järveen mennään hukkumaan ihan tuosta vaan. Hän itse saa tietenkin rypeä mielin määrin ja kastella minut siinä sivussa.



Käpy pirulainen ei kellunutkaan! Koira hyvä, jos käpyä yrittää paikallistaa hajuaistin avulla niin nenään menee vettä! Eipä tuntunut vaivaavan. Purskaus vaan ja kuono tyhjeni. (Kuvaa klikkaamalla näkyy isompana.)
Harmi kun en ehtinyt tallentaa Hipan sukellusta. Se nimittäin eräällä reissulla painui veden alle ihan kokonaan käpyä etsiessään.


En muista kävivätkö koirat viime kesänä veneessä ollenkaan, mutta toissa kesänä ainakin. Hippa oli kohtalaisen stressaantunut moisesta matkustustavasta, mutta tänään se oli kokassa ihan kotonaan. Jatsihan on laivakoirana jo konkari.


Suuri-Myhkyrään on reilut 700 metriä matkaa (jos osaa navigoida suoraan) ja se on vakiokohde soutureissulla. Olen lapsesta lähtien ollut höpelönä kalliomaisemiin ja siinä saaressa sitä herkkua riittää.



Kyllä me rantauduttiinkin, totta kai. Samaan aikaan Vaivion suunnalta kuului kummaa älämölöä kun vettä pitkinhän ääni kantaa kauas. Joku äijäryhmä seilasi moottorilla kulkevalla lautalla. Kiersivät saaren kuten minäkin, mutta onneksi olin kuivilla ja pääsin kuvaamaan sen ihmetyksen.



Huutelin alas, että onpa teillä hieno terassi.
Olisi kuulemma ollut kylmää olutta ja hyvää seuraa tarjolla, mutta jätin väliin tällä kertaa. Eivätkä nuo miekkoset ole lähteneet ihan soitellen sotaan kun pelastusvene kulki mukana. Syynäsivät hyppypaikkoja eli tuon edellisen kuvan kohdasta on pitkin aikoja jotkut uskalikot hyppineet järveen. Korkeutta on parisenkymmentä metriä ja melkein saman verran väljää vettä pinnan alla.

Eipä ole tullut pieneen mieleenkään loikata, vaikka pikkulikasta lähtien olen kalliolla kiipeillyt alas kuikistelemassa. Tai mikä se pikku sitten on, -80 -luvun alussa porukat ostivat tiluksen ja siitä lähtien on Pekan kanssa vähän väliä soudettu saareen uimaan ja kiipeilemään.

Koirien lenkitys on viime aikoina jäänyt melko iltamyöhäiseen, mutta nyt me saatiin pieni lenkki saaressa kiipeillessä tehtyä. Takaisin soutu oli melkoista läähätystä, mutta eivätpä poukkoilleet veneessä sitäkään vähää kuin menomatkalla.

Yöksi en jäänyt kun osaan nukkua vain kotisängyssä. Mökillä on kiva käydä, mutta ei se silti ole sama kuin kotona oleminen, vaikka onkin ranta ihan siinä. Taidan olla kotihiiri. Joskus vielä hankin semmoisen paikan, että saa asua veden äärellä.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Kanaharrastuksen nurja puoli

Alho- ja puolialhoporukkamme kasvaa ja komistuu. Siivekkäät ovat nyt noin 5-kuisia, mutta munintaa ja kieuntaa ei ole vielä kuulunut. Sen sijaan Lotalle kuuluu huonoa. Se kuoli keskiviikkona.



Lotta oli monta päivää jotenkin noiveissaan. Söi ja kakkasi, mutta kökötti yksinään eikä ollut niin vilkas touhuamaan kuin muut kaverit. Keskiviikkoaamuna pojat toivat sen tupaan kun olivat löytäneet Lotta-paran jalattomana tarhasta.

Soitin kasvattaja-Minnalle ja kysyin, että mikä kumma mahtaa olla kyseessä ja vastaus oli Marekin tauti. Se on yleisin kanojen kuolemaan johtava virustartunta. Tehokanaloihin saa kanoille rokotteen, mutta harrastekanoille ei, useista pyynnöistä huolimatta. Tauti on herpesviruksen aiheuttama ja se tekee tulehduksen hermoissa ja/tai aivoissa tai kasvaimia elimissä. Lotalla tauti ilmeni halvaustyyppisenä.
Suunnilleen kaikki kanat saavat tartunnan ensimmäisinä elinviikkoina, mutta heikoimmat yksilöt sairastuvat ja kuolevat.

Meidän kanat ovat nuoria ja munintaa aloittamassa, joten se on stressin puolesta kriittinen hetki sairastua. Lotalle ei voinut muuta kuin lopettaa se kärsimästä. Se ei ollut helppoa se, mutta minkä teet.  Ei sitä voinut katsella vierestä kun toinen heikkenee hissukseen.
Muut Minna neuvoi pitämään vahvoina antamalla proteiinipitoista ruokaa ja vitamiinivettä. Kuulemma ihmisten monivitamiini käy hyvin, joten hain kaupasta poretabletteja ja nakkasin niitä juomaveteen.

Toivottavasti Pepin ja Sikuriinan muninta alkaa kivuttomasti. Kyllä noihin veitikoihin kiintyy eikä soisi yhdenkään menevän ennen aikojaan.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Rankemmanpuoleinen auttamisreissu

Facebook, tuo tietotulvan bittiytymä, toi verkkokalvoilleni kuvan verenluovutuksen tarpeellisuudesta. Oma veriryhmäni A- oli kuvan pisarassa pohjillaan ja surunaamainen, joten päätin lähteä luovuttamaan. Veripalveluahan Joensuussa ei enää ole, mutta pääkirjaston eräässä salissa on pari kertaa kuussa luovutustilaisuus ja sinne suuntasin eilen. Joku pienen pieni järjen ääni yritti kuiskailla, että onkohan tällä helteellä järkeä lähteä moiseen touhuun, mutta kun suunnitelma oli omassa päässäni lyöty lukkoon, järjen äänellä ei ollut suunvuoroa sen enempää.

Alkuhaastattelu oli tavanomaista perusteellisempi, johtuen reilun kahden vuoden takaisesta sairaalareissusta. Hoitsu joutui soittamaan Helsinkiin vastaavalla lääkärille, joka kyseli tarkkaan sairastamani ruusun ja sen kylkiäisenä tulleen maksatulehduksen tilanteen. Lopullinen tuomio oli, että aikaa oli kulunut riittävästi ja että tulehdus ei ollut virusperäinen, joten estettä luovutukselle ei ollut.

Vuoroa odotellessa ajatus juoksi ja mielen sopukoissa paniikki valtasi alaa. Sairaalareissu toi tullessaan pakenevat suonet ja piikkikammon. Äärimmäisen alhainen kipukynnys oli jo valmiiksi. En juossut karkuun, vaikka hetken verran järjen ääni sitäkin houkutteli tekemään.

Neulan pisto sattui, mutta kestin kuin mies ja muuten olo oli ookoo. Veripussin täytyttyä tuli tunne, että vajoan laverille pelkkänä nahkana, korvissa suhisi ja silmissä pimeni. Hoitsu kysyi, että onko kaikki kunnossa ja jouduin tunnustamaan, ettei oikeastaan ollut. Hän toi mehua ja vissyä, laski pään alas ja jalat ylös ja kehotti lepäämään niin pitkään kuin oli tarvetta. Jonkin aikaa levättyäni nousin istumaan ja lähdin kahvilaan hakemaan leipää ja mehua. Minun luovutuksen hoitaneet hoitsut istuivat naapuripöydässä ja kysyivät vointia.
- Loivasti kun liikkuu niin mikäs tässä, vastasin.
Eivät olleet huijattavissa, tarkkasilmäiset asiantuntijat. Ampaisivat pöydästä ylös ja sanoivat, että nyt pitkälleen ennen kuin pyörryt ja tapahtuu isompi vaurio. Taluttivat kuin humalaisen takaisin laverille.

Siinä olin enkä muuta voinut. Pääsin lähtemään kun väri palasi kasvoille ja äly silmiin. Ilmeisesti helle, muutenkin alhainen verenpaine, kipu ja piikkikammon tuoma jännitys vei kanttuvei. Lokakuussa saan luovuttaa seuraavan kerran ja jos sitten käy samalla tavalla, saatan harkita auttamishaluani. Ainakin seuraavaan kertaan, jos kolmas kerta vaikka toden sanoisi.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Patchcoat-sukukokous

Miimin järkkäämä kasvattajaleiri pidettiin tänä vuonna 25.-29.6. Kiteen Taivaannastassa eli Loukunvaaran vanhalla koululla olevassa koiraharrastuskeskuksessa. Talon takana on valtava ruohokenttä tokotreeneihin ja agilityesteetkin olivat meidän käytettävissä koko leirin ajan.



Harmittavan moni jäi ihan loppumetreillä pois, mutta silti paikalla oli ihmisiä, joita ei näe kovin usein. Minun ja Miimin lisäksi meitä oli Eija-Riitta ja Vaapu & Mindy, Hanna ja Mai, Hali, Kiila & seropi Pinja, Lea ja labbis Hinni, Marida ja Roosa & Pepsi, Mirka ja Topi, Heidi ja Laku, Leena ja cockeri Reiska, Hilkka ja Valo, Satu ja Viiru, Sirkku ja Susu sekä Tuuli ja Chilakin piipahtivat välillä paikalla.

Leiriohjelma oli mukavan rento. Etukäteen varattiin Pialta paimennusvuorot ja Hippa pääsi toteuttamaan itseään lampaitten kanssa kolme kertaa. Edellisestä paimennuksesta on vuosi aikaa, mutta mitään se ei ole unohtanut. Harjoittelimme vain lauman haltuunottoa ja kiertämistä. Vastapäivään kiertäminen on Hipan helppo puoli, mutta myötäpäivään liki mahdottomuus - tai oli vielä viime kesänä. Talven aikana tekemämme kuivaharjoitukset ovat tehneet tehtävänsä ja nyt kierto huonompaan suuntaan oli melkein yhtä hyvä kuin parempaankin.

(Kuva: Hanna Turunen)

Piakin on ilmeisesti tajunnut, miten tollo olen eli minulle pitää antaa palaute justiin sillä hetkellä, milloin teen oikein tai väärin. Sen palautteen ansiosta aloin jo älytä, milloin meni hyvin ja milloin huonommin. Oikein loistavaa opetusta. Sain vielä tehtäväksi välittää Miimille terveiset, että Hipan pitäisi päästä paimentamaan Miimin lampaita. Hippa on nopeampi kuin Viia, mutta yhtä herkkä käskyille ja saisi hyvää treeniä.

Edit... Nakataanpa vielä muutama Tuulin ottama kuva meistä paimenpuuhissa.

Näyttää kuin kyseessä olisi isompikin lauma.


Tekijältä tämä homma onnistuu vaikka silmät kiinni.

  
Enkös ollutkin hyvä?
- No olit koiraseni, aivan mahtava!

Kiitos Tuulille kuvien käyttöoikeudesta.

Jatsi jäi lammashommista sivuun, mutta pääsi loistamaan tokossa. Ruutu on meidän kompastuskivi ollut alusta lähtien ja nyt saimme Hannalta vinkkiä sen treenaamiseen.

Olin jo aikapäivää sitten vaihtanut käskysanaksi "neliö" koska Jatsi yhdisti ruudun esineruutuun. Se siis juoksi käskyn saatuaan siksakkia pitkin kenttää nenä maassa ja lopulta pysähtyi sanomaan, ettei täällä mitäään ole.
Nyt käyskentelen ruudun lähistöllä ns. vapaasti ja pyydän koiraa etsimään neliön ja kun se menee ruutuun, saa palkaksi himoitsemansa lussupallon. Jospa tästä edetään.
Muita isompia ongelmia sillä ei olekaan. Tai ainakaan semmoisia, mitä en omin nokkineni pystyisi sille opettamaan.

Hippa osaa kiertämisen eli käy kiertämässä jonkin lyhtypylvään tai minkä tahansa kentällä olevan isomman esineen. Käytän tätä molempien koirien luoksetulon pysäytysten treenaamiseen eli teen pysäytykset enimmäkseen erillisenä liikkeenä. Kun ne menee vauhdilla, käskyn voi yhdistää varsinaiseen luoksetuloon.

Hanna vinkkasi kiertämisen käyvän myös noutokapulan tuonnin vauhdittamiseen.
Annan kapulan koiralle ja käsken kiertämään. Kun koira on kiertänyt, annetaan merkki naksulla ja koira saa välittömästi pallon palkaksi. Kapulan putoaminen ei haittaa, vaan pointti on vauhdin kiihtymisessä naksua odotellessa. Aikaa myöten naksua myöhästetään eli koiran annetaan tulla kierrosta aina lähemmäksi ennen kuin saa naksun ja palkan. Toimi!

Jatsi tykkää agilitystä ja pääsi tekemään sitä ilman selkää rassaavia hyppyjä. Hippaakin totutettiin agiesteisiin ja Mirka totesi, että siitä saisi erinomaisen agilitykoiran. Nopea kuin mikä vauhdiltaan ja oppimiskyvyltään. Kivahan siellä kentällä on käydä silloin tällöin leikkimässä, mutta tavoitteellisessa mielessä minua ei sen lajin treenaaminen kiinnosta pätkääkään.

Topi oli loistava agikentällä.




Jäljellä kävimme tietenkin myös. Ensin peltojäljellä, jossa molemmilta koirilta jäi yksi keppi niin ihmeellisesti, etteivät millään löytäneet sitä paikkausreissullakaan. Kummallinen juttu.

Lea teki toiseksi viimeisenä päivänä Hipalle erinomaisen jäljen eteläkarjalaiseen pöpelikköön ja koira nosti taitavasti kaikki kepit. Ennen kolmatta keppiä se harhautui jäljeltä ja minä tein parhaani sotkeakseni lisää, mutta sitten se asettui kepille ja siitä jatkoimme loppuun asti. Oli kyllä pohjoiskarjalaiseen kangasmaastoon tottuneelle melkoinen työ roikkua liinassa. Ei puhettakaan koiran lukemisesta kun jaloilla pysyminen vei kaiken keskittymiskyvyn.

Heli Kapanen-Lappalainen kävi eräänä iltana pitämässä meille koirahierontakurssin. Miimillä oli esitys kesäteatterissa ja hän jätti Pamin Helille näytöskappaleeksi. Mutta mitä tapahtuikaan?! Pami ei antautunut läpitutun hierojan käsiteltäväksi ollenkaan. Olipa ylläri, mutta mikäs siinä. Tarjosin Jatsin hänelle ja otin itselleni Pamin, joka hyväksyi tilanteen ja homma pääsi alkamaan. Sen sijaan Mirkan harjoituskappaleena ollut Hippa tuijotti minua murhaavasti koko session ajan. Hänen prinsessuutensa oli aivan pöyristynyt kun mamma hylkäsi hänet ventovieraalle ja poistui itse melkein metrin päähän. Siinä on taas äiti ja tytär samanlaiset.
Pami oli seuraavana päivänä kuulemma kovin virkeä, joten ilmeisesti hyvin osasin sen hieroa. Jatsi veteli Helin käsittelyssä sikeitä niin ettei meinannut herätä ja ihan uusi koira oli sekin seuraavana päivänä. Mamman mussukka!

Leiri oli ihanan rento väljine aikatauluineen. Ruoka oli kerta kaikkiaan taivaallista ja paikka muutenkin tosi mukava. Ilma oli treenejä ajatellen täydellinen, poutapilvinen ja suht viileä.

Kaikki koirat pääsivät vaihtamaan vapaalle viimeisen päivän porukkariehunnassa.



 Ja pitihän se ryhmäkuvakin ottaa.



Kaikki kuvat löytyvät täältä.