Kuusi vuotta eikä suotta. Vai onko?

Huomasin tuossa vanhoja tekstejäni selaillessa, että blogi täytti tämän kuun alussa kuusi vuotta. Marihan se minut tähän silloin yllytti ja samaan aikaan yllytti myös facebookiin. Sieltä olen kaksi kertaa lähtenyt lätkimään, mutta palannut takaisin. Blogia en ole samalla tavalla hylännyt, muuten vaan olosuhteista johtuen on tekstiä tullut milloin useammin, milloin harvemmin.

Maailma muuttuu, vaikkei haluaisikaan. Minä lukeudun niihin kehyksen jarruihin, jotka haluaisivat asioitten pysyvän ennallaan. Ennenhän kaikki oli paremmin. Ennen blogissa oli kommentteja ja suoranaista keskustelua. Nykyään kaikki keskustelu on facessa ja sinne se häviääkin. Se on hetken lapsi, kuin päivän lehti joka aamulla luetaan ja illalla toimii uuninsytykkeenä. Seuraavana päivänä ei enää muista mokomaa olleenkaan. Jos myöhemmin haluaisi jatkaa jotain mielenkiintoista keskustelua, ei sitä löydy enää. Blogeista ja keskustelupalstoilta löytyy.

Ja faceen jos linkittää oman bloginsa, kommentit tulevat myös sinne eikä suinkaan blogiin. Mutta toisaalta, enpä ole kärsinyt asiattomista kommenteista ja joutunut näkemään vaivaa niiden poistamisen kanssa.

Ehkä tämä nykyään toimii enemmän omana päiväkirjana. Joskus on käynyt mielessä sekin, että piilotan salasanan taakse koko roskan ja pidän itsekkäästi itselläni. Mutta koska itse luen niitä blogeja jotka minua kiinnostavat, annan muille mahdollisuuden lukea tätä silloin kun sattuu ketä kiinnostamaan. Voihan sieltä joku ajatuksenjyvä tarttua ja joku täysin tuntematon saa kenties toisenlaista ulottuvuutta omaan maailmaansa.

Välillä on ottanut pannuun blogin nimikin. Alunperin tämän piti olla treeniblogi, mutta melko pian kaikenlaiset muut höpinät ottivat vallan ja koira-aihe jäi taka-alalle. Jatketaan Jatsin tahtiin ainakin niin kauan kun pääosan esittäjä elää.