sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Epäonnistunut elokuvailta ja huonoa palvelua

Aika negatiivinen otsikko. Totuus on kuitenkin ihan toinen, kun tarkastellaan kokonaisuutta.

Uhkasin jo viikolla Antille, että tulen lauantaina käymään. Eilen oli lauantai enkä minä halua kuulua paskanpuhujien porukkaan. Päätin hoitaa monta asiaa yhdellä iskulla ja piipahtaa kylässä ja elokuvissa katsomassa Havukka-ahon ajattelijan.

Kannattaa mennä kylättelemään kun isäntäväki tekee ruokaa, joten syötiin perunaa ja jauhelihakastiketta. Samoista aineksista on tullut tehtyä ruokaa itsekin, mutta toisen tekemänä maistuu paljon paremmalle. On se jännä!

Vyöhyketerapiaistunto pisti huutamaan ja King Diamond huusi telkkarissa. On se vaan hyvä edelleen.

Elokuvakeikka jäi lyhyenlännäksi, koska olivat muuttaneet aikoja ja olin puoli tuntia myöhässä. No ei se mitään, käynpähän toiste. Teppo oli tulossa myös Antin luokse, joten kävin hakemassa, ettei tarvitse ajella linja-autolla.

Lähibaari Mikossa oli joku synttäripäivä ja DJ soittamassa levyjä. En ole siellä ennen käynyt, joten lähdettiin Tepon kanssa sinne.

Kävin toivomassa Alice Cooperia.
"Kaks löytyy, Poison ja Bed of nails."
"Vaan?! Eikö mitään muuta?"
"Kuules nyt, mä en oo ammattilainen ja jos mulla ois kaikki mitä ihmiset käy toivomassa niin ne levyt ei mahtus koko tähän v**un kuppilaan!"
"Aijaa, no soita se Bed of nails sitte."

Ja kuinka ollakaan, kohta alkoi soida Poison. Takuulla ihan vaan hänen mielestään hankalan asiakkaan kiusaksi.
Jos tämä herra amatöörideejii lukee tätä, niin nöyrin anteeksipyyntö kun osasinkin heittäytyä niin vaateliaaksi. Voi kyynel. Buufuckinghuu.

Lähdettiin nykimään. Seuraava etappi oli Jokela ja Kemalin sulosävelet.
Paikalle tuli eräs seurue, jossa muuan nuori mies oli jonkin sortin pianisti myös. Kemalin ollessa tauolla hän istahti pallille ja alkoi soittaa. Voi hyvänen aika! Kuultiin Metallican Nothing else matters, Queenin Bohemian rhapsody, Yön Joutsenlaulu ja paljon muuta. Viimeinen kipale oli pudottaa minut tuolilta. Poika soitti Super Mario Bros 3:n tunnarin! Aivan loistava! Siinä oli lähes Kemal junioriksi tituleerattava kaveri. Molemmat pianistit saivat raikuvia aplodeja ja ihan syystä. Kravattipuolella oli muutenkin yllättävän paljon porukkaa.

Siunattu hulluus. Taivaalla jälleen pallottava täysikuu vähentää unen määrää samassa suhteessa kun lisää energiaa. Sekä perjantaina että lauantaina pläjäytin persreiän syrjälleen puolenyön pahemmalla puolella ja heräsin silti kuuden kieppeillä.
Hyvä niin, koska Aten synttärivalmistelujen ja muun vapaa-ajan vieton takia ei olisi huvittanutkaan tuhlata aikaa nukkumiseen.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Taas kävi ajatukset yksiin

Merkkipäivä. Huh, on se 38 vaan iso luku. Kumma juttu, kun en ollenkaan osaa ajatella itseäni niin vanhana. Onko vika numeroissa vai päässä?

Pienikin syy on hyvä syy juhlaan. Sain Marrulta Baileys-kakun reseptin ja nyt oli sopiva tilaisuus testata sitä. Pyöräytin kakun ja vein töihin. Oli viimeisen päälle hyvää omasta ja muiden mielestä.

Markku kyseli päivällä, lähtisikö pojat illalla uimahalliin. Lähteehän ne, turha tuota on edes mennä kyselemään. Kotiin tultua laitoin Miimille viestin, että joutaisiko käymään kakkukahvilla ja lenkillä. Hyvin jouti ja itse asiassa viestin saadessan oli jo matkalla meille.
Unelma oli käynyt eläinlääkärissä ja murmatti kovaa kohtaloaan ihan taukoamatta. Kyllähän sen ymmärtää, että kun on kohdeltu kaltoin niin se syvä paheksunta täytyy kertoa kaikille, mutta joku raja sentään pitäisi olla.

Palataanpa hetkeksi ajassa taaksepäin. Reilu viikko sitten minun piti mennä koululle vanhempainiltaan. Pyysin Miimiltä lenkitysapua, koska en olisi ehtinyt käydä Jatsin kanssa ollenkaan kävelyllä. Aussiemaiseen tyyliin Jatsi järkyttyi, kun oma mamma ei lähtenyt mukaan. Aikansa hangoitteli vastaan, kunnes hyväksyi tilanteen ja pääsi vapaaksi. Lenkki meni hyvin.

Miimi on niitä harvoja perheen ulkopuolisia henkilöitä, joille Jatsi laulaa jälleennäkemisen riemunsa täysin palkein julki. Vaan nyt ei laulattanut! Se muisti edellisen vierailun ja kökötti minun kyljessä, ettei vaan joutuisi lähtemään ilman minua lenkille. Voi näitä, niin viisaita ja niin hassuja viisaudessaan. Ei voi ainakaan väittää, etteikö muisti pelaa.

Aiemmin kurkkiessani postilaatikkoon riemastuin, kun löysin sieltä Marimekko-kuvioisen paketin. Ajattelin, että kukahan minua muistaa ihan paketilla kun en heti tunnistanut lähettäjän käsialaa.
Eiii! Siellä oli Aijan lähettämiä pöytäkirjoja allekirjoitettavaksi ja toimitettavaksi Miimille. Tiesin niiden olevan tulossa, mutta voiko ihminen enää enemmän pettyä? Aloin nauraa, että siinä kävi taas ylpeys lankeemuksen edellä. Ei pitäisi kuvitella itsestään liikoja. Tuli kyllä mokoma paketti sopivana päivänä, mutta menivät saman tien eteenpäin Miimin tarkistettavaksi.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Vanhan valuraudan uudistus

Ennen:




Jälkeen:




Joskus haarmaantunutta uuninluukkua siveltiin sianihralla ja ties millä eikä musta väri kestänyt kovin kauaa. Nyt löysin kaupasta varsinaiseen tarkoitukseen sopivaa grafiittitahnaa ja tulos on hyvin nähtävissä.

Purkin kyljessä olevan ohjeen mukaan tahna piti levittää jäykällä pensselillä ohuelti, mutta tarkasti valuraudan kuvioihin. Pensseli oli, mutta jäykkyydestä siinä ei ollut tietoakaan. Eihän siitä hommasta mitään tullut. Onneksi ei naisihmisen älynkulku ihan aina jää sormi suussa odottelemaan. Silpaisin saksilla leijonanosan harjaksista pois, joten siinä meillä oli jäykkä sivellin ja hienosti entisöity luukku. Tadaa!

Vielä vaan pakkasta pitää

Älkää hyvät ihmiset valittako. Tämähän on se NORMAALI Suomen talvi. Tuntuu siltä, että sitä mukaa kun vaatteiden lämmönpitävyys paranee niin kansalla sisu häviää. Mutta, yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä. Eihän sille mitään voi, jos on sattunut syntymään väärään maahan.

Noniin, back to business.
Nyt kun olen tavallaan työelämässä niin on pakko mainita, että töissä menee pääasiassa hyvin tai erittäin hyvin.

Osaan käsitellä kuvat oikeanlaiseen kuosiin tuotantoa varten. Olen hillinnyt mielikuvitustani juttujen suhteen niin, että jälki miellyttää nykyään päätoimittajaa enemmän kuin kaksi viikkoa sitten. Ei voi mitään, kun tilaa on rajoitetusti ja lehti asiallinen niin sen mukaan on elettävä ja pysyttävä asiallisena. Kolumnit ja top3 -jutut on niitä, missä voi käyttää luovuuttaan vähän enemmän.

Juttukeikolla törmää mukaviin ihmisiin ja saa muutenkin jotain ekstraa.
Eräällä keikalla pääsin kuntotestiin, toisella sain pizzan kun koepaistoivat uuden Kotipizzan tuotteita. Parasta oli päästä ilmaiseksi elokuviin kun menin Paha perhe -elokuvan pressitilaisuuteen. Oli muuten ihan mielettömän hyvä leffa! Ensi-ilta on 29. päivä tätä kuuta. Suosittelen.

Ehdin kyllä saada jo haukkujakin. Olin väittänyt muuan taideteoskilpailun voittajiksi ihan muita tyypejä kuin oikeasti olivat. Pahoittelin kovasti eikä soittaja ollut kiukkuinen, mutta ymmärrän kyllä että harmitti. Näissä piireissä sitä sattuu ja oikaisu meni seuraavaan lehteen. Luultavasti tästä lähtien osaan tarkistaa faktoja vähän paremmin.

Kimmon käytin silmälääkärissä, kun on valittanut silmien kirvelyä ja päänsärkyä lukemisen jälkeen. Hyvin pientä taittovirhettä oli. Se voi vaikuttaa päävaivaan, mutta ensin harkitaan ennen kuin mennään kalliita laseja hankkimaan. Silmätippoja sain mukaan, koska on niin kuiva ilma ja se saattaa pistää silmät kirvelemään. tilannetta seurataan.

Jatsi on ihmeissään ns. normaalin koiran elämää viettäessään. On se kumma kun joutuu yöt nukkumaan ja mamma häviää aamulla ja taas joutuu vaan olemaan pitkän päivän. Semmosta se koiranelämä on. Ruokaa on pitänyt vähentää, ettei turpoa ihan tolkuttomasti. Lenkillä käydään iltasella ja eilen teetin pikku temppuja sisällä. Onneksi on paljon semmoista, mitä voi näillä pakkasilla tehdä sisätiloissa.

Nyt on lauantai ja lämpötila huitelee taas likellä -30 astetta. On sentään vapaapäivä ja valoisaa, joten se on käytettävä hyödyksi. Vaatetta päälle ja ulos! Jatsi tykkää.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Herranpieksut, meikä on netissä!!

Ja kuva vielä isona kun Areenan screeni!

Tässä teille, jotka eivät kuulu Karjalan Heilin levikkialueeseen:
http://www.heili.fi/?port=Etusivu&id=5866948
No eipä näytä linkkinä, mutta kopsatkaa.

Kaikki julkisuus on hyvästä, olipa tuotokset kuinka suolesta tahansa...

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Adrenaliinipiikki heti aamusta

Piipahdin eilen illalla Huhmarissa moikkaamassa paria kaveria, jotka olivat siellä koulutusreissulla. Pojat jäivät mökille yöksi ja sovittiin Marin kanssa että käydään pienellä lenkillä aamupäivällä. Heräsin kahdeksalta ja ajattelin lojua vielä hetken sängyssä. Silmänräpäystä myöhemmin kello olikin jo kymmenen ja heräsin siihen kun vahtikoira hyppäsi vierestä kiihkeästi haukkuen. Voi sissus että säikähdin! Tällä kertaa se ei hypännyt mahani päälle, onneksi. Sekin on koettu eikä kovin mukavalta tunnu.

Wallun viime käynnistä on aikaa ja se näytti jälleennäkemisen riemunsa aussiemaiseen tyyliin. Ruskea viuhahdus täynnä iloa. Kuonontökkäisyt naamaan ja sitten se olisi ollut yhtä aika menossa ulos ja tulossa sisälle. Talviaikaan ei passaa jäädä kynnykselle toikkaroimaan, joten pukeuduin pikaisesti ja suoriuduttiin matkaan. Jatsi oli taas iloinen Wallun seurasta. Wallu on kärsinyt lihasjumituksista, mutta se puolen tunnin riekkuminen ei aiheuttanut ontumista. Hyvä niin, kyllä se siitä paranee.

Lenkin jälkeen lähdettiin mökille poikia hakemaan. Siellä oli mäenlasku meneillään ja liityin mukaan. Tie laskee mökille sopivasti, että siinä saa hyvät vauhdit eikä tarvitse autoja pelätä.

Kaipa tuommoinen leikkiminen on hyöty- ja hupiliikuntaa parhaimmillaan.
Ajolinjoja valitsemalla ja tekniikkaa hiomalla saa nauttia painovoiman vaikutuksesta mahdollisimman pitkään ja samalla liikunnallisen osuuden maksimointi menee sinne hyötypuolelle.
Jatsi ei välittänyt pulkkakyydistä, mutta juoksi kyllä uskollisesti mukana sekä ylös että alas. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos laskijat olisivat tarvinneet sen apua.

Iltasella otin vielä vähän tottistreeniä ja heittelin viimeistä narupalloa. Nyt ei ole enää sitäkään. En tiedä, miten se voi hävitä niin perusteellisesti. Jatsi etsi tehokkaasti, kunnes minä ja Kimmo ryhdyttiin auttamaan, mutta sinne se vaan jäi.
Kauppaan kai tästä on lähdettävä.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Hullu koira!

Saalistaa keppejä, järsii niitä ja syö lunta siinä sivussa niin paljon että kurkku kipeytyy. Sitten yskii limaa ja tikunpätkiä. Eikä ota opikseen. Eihän se muuten koira olisikaan. Järki käteen, mutta omistajan käteen eikä tassuun.

Eilisillan lenkin jälkeen meillä haisi lehmä. Jatsi syö heinää aina kun sitä on tarjolla, väriltään se on aika lähellä ayrshireä ja nyt sitten päättänyt muuttaa ominaishajunsakin lehmäaromiseksi. Sorkkia ei vielä ole, mutta kaipa ne siitä ajan kanssa mene ja tiedä vaikka kasvaisikin.

Naapurin uusi navetta on taloon nähden tien toisella puolella ja ilmeisesti traktorin renkaassa kulkeutunut sitä ihtejään tielle, johon tämä eräs heittäytyi kierimään. Pitihän se pestä heti kotiin tultua, mutta pieni kokkare jäi niskaan enkä enää viitsinyt ryhtyä puleeraamaan mokomaa. Nyt haisee viereinen paikka sängyssäkin, mutta haiskoot. Onhan tuohon totuttu.

Tai kuka on, kuka ei. Heti alkoi mielikuvitus laukata kun vähän mietiskelin asiaa.
Jos tähän kämppään joskus joku miespuolinen henkilö eksyisi yöpymään, voisin kuvitella seuraavan keskustelun:
"Mikä täällä haiskahtaa?"
"Oisko lehmänpaska?"
"Miten täällä yleensä VOI haista lehmänpaska?!"
"Hyvä kysymys. Voi miettiä, haluaako edes tietää vastausta ja jos haluaa, kannattaako ottaa stressiä pienistä epätuoksuista."

Kiihkeästi omistajaansa suojeleva lehmänhajuinen koira takuulla karkottaa ei-koiraystävälliset ja ei-niin-vakavissaan olevat sulhaskandidaatit.

torstai 14. tammikuuta 2010

Aika vierii eikä mitään tapahdu blogirintamalla

Lähinnä hävettää kun laskuriin kertyy lukuja, mutta mitään ei ole tarjota lukijoille vastalahjaksi. Ehkä tulee nykyään kirjoiteltua virka-aikana sen verran, että harrastukset kärsii. Mutta niinhän se on joka tapauksessa.

Tänään oli Heilin toimituksessa sen sijaan ihan mieletön hullunmylly. Eipä tarvinnut enää joutilaana ihmetellä, joten en valita. Pikkuisen on hommat kasaantuneet muillakin kuin minulla taittopäiviin, joten kiirettä piti.

Minut on tänään testattu juttukeikoilla kahteenkin otteeseen.
Aamulla sain asettua älyvaakaan, joka punnituksen lisäksi teki vaikka mitä ihmeitä. Minun aineenvaihdunnallinen ikäni on 32 ja luustoni painaa 2,2 kg. Pituuteen nähden saisi painaa enemmänkin, mutta minkäs teet.

Iltapäivällä annoin jälleen ruumiini sekä tieteen että oman itseni käyttöön liikuntakeskuksessa. Polar on kehittänyt varsinaisen vempeleen, joka mittaa verenpaineen, hapenottokyvyn, muutaman lihaskunnon, rasva- ja vesiprosentin ja ties mitä. Tämä on niinsanottu kehon todellinen ikä.

Minulle se räpsäytti tulokseksi 35, joka ei ole vuosissa mitattavan, kohta 38 vuoden ikään nähden hälyttävä. Jotain on silti aina tehtävissä tilanteen parantamiseksi. Ihmeesti se herätti ja Jatsin kanssa tuli käveltyä huomattavasti rivakammin.

Eikä muuten ollut yhtään vastenmielistä piipahtaa miesporukkaa jututtamassa. Kun Jokipoikien toimitusjohtaja Pursiainen heitti paidan pois ja pudotti housut nilkkoihin, meinasi keski-ikäinen naistoimittaja vallan villiintyä. No, tasapuolisuuden nimissä nykäisin omatkin housut kinttuihin, ihan vaan uteliaisuudesta. Pitihän se rasvaprosentti mitata myös sillä perinteisellä pihtimenetelmällä. Jälleen yksi syy orientoitua siistimään rehottavaa puutarhaa myös talvella. Ei näköjään koskaan tiedä, mihin joutuu.

Jatsin kanssa on treenattu pihalla tottista ja umpihangessa lihaksia, mutta kohta loppuu lelut. Toinen narupallo on jossain naapurin pellossa lumen hautaamana ja patukka meidän pihalla, mutta puussa. En tiedä miten se sinne joutui. Olisiko huonolla heittotaidolla jotain tekemistä asian kanssa? Toinen narupallo on vielä tallessa ja sitä on käytetty, mutta kuinka kauan.

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Hyvää oloa sielulle ja ruumiille. Osittain epämääräisin konstein, mutta silti.

Varoitus! Häntäpäässä ällöttävää baarijorinaa. Ei herkkäsieluisille!

No niin ja asiaan.
Lauantaina oli asiaa kaupunkiin ja tehtiin Markun kanssa vaihto lennossa. Pojat pääsivät iskän luo ja minä omiin hommiini.

Kävelin luontaistuotekaupan ohi ja aivoni rekisteröivät piikkimattokorin. Kysyin myyjältä, onko semmoinen oikeasti hyvä. Kuulemma on. Rentouttaa, poistaa kipuja ja antaa hyvän unen. Viimeksi mainitun asian kanssa olen tapellut niin kauan, että se riitti. Lisäksi taas venäytin lapani erään yön aikana ja selkä oli kipeänä.

Päätin ostaa maton, mutta kumpi? Hyvä ja kallis vai halpa kopio? Kopio ei välttämättä kestä kauan ja oli vain parikymppiä halvempi kuin se aito, intialaisten naisten käsin valmistama. Myyjä kertoi, että viime vuonna oli Intiaan viety mattojen myynnistä yli 100 000 euroa tekijöille, lapsille ja muille tarvitseville. Eikä sieltä maailmankolkasta vähäosaisia tarvitse etsimällä etsiä. Semmoisesta hyväntekeväisyydestä minä tykkään ja ostin aidon Shaktin.

Menin kotiin ja kävin Jatsin kanssa pitkällä lenkillä. Sen jälkeen nakkasin maton sängylle, heitin yläkropasta vaatteet veks ja asetuin matolle. Oli aika vinkeä tunne ne tuhannet piikit. Ensin sattui, sitten tuntui miellyttävältä kun koko selkä alkoi lämmetä ja kihelmöidä. Lopulta tuli niin epämiellyttävä tunne, että nousin pois. Ohje neuvoo aloittamaan 10 minuutin päivittäisellä hoidolla ja lisäämään pikkuhiljaa. Niitä outoja tuntemuksia voi tulla ja se kuuluu asiaan. Kyllä, jäin koukkuun heti ekasta kerrasta.

Illan mittaan levottomuus valtasi mieleni, koska olin jo aiemmin päättänyt lähteä Jokelaan kuuntelemaan Kemalin ihanaa soittoa.
Ongelmaksi muodostui kyydin saaminen kaupunkiin. Omalla autolla en viitsinyt ajella, koska ei siellä ole kivaa yksikseen ja selvinpäin. Taksi on niin kallis, että yksi reissu riittää. Kyselin ja soittelin, mutta ei vaan tuntunut tärppäävän.

Sitten hoksasin, että Simon kanssa ei olla oltu yhteyksissä aikoihin. Pirautin vanhalle kurssikaverille ja tämähän suorastaan riemastui kuullessaan ääneni, huolimatta siitä verbaalisesta taistelusta, jota kouluaikaan harrastettiin lähes jatkuvasti. Eipä ollut enää ajokunnossa ja kyytiasia jäi edelleen hämäräksi.
Onneksi hoksasin turvautua sukulaiseen. Velipoika Pekka oli saunaa lämmittämässä, mutta sain vakuutettua että sinne ehtii myöhemminkin ja niinpä hän lähti Volvoaan ulkoiluttamaan. Käväistiin vielä Simo Rantakylästä kyytiin ja suunnattiin Feveriin.

Jonkin aikaa ehdittiin istuskella, kun syrjäsilmällä huomasin tutun hahmon ja kukapas se siinä ellei vanha kunnon Teppo! Minä ilostuin jälleennäkemisestä ja Teppo suorastaan ällistyi niin, että oli pudottaa silmänsä ja silmälasinsa siihen perään. Hanna? Feverissä?! Viinanjuonnissa??!!! Jo on mualimankirjat sekaisin.

Esittelin miekkoset toisilleen, että lähes virkaveljiähän he metallimiehinä olivat. Siinä vierähti höpötellessä jonniin aikaa ja jutut alkoivat kohota - tai laskea - sille normaalille tasolle. Minun huumoria joko ymmärtää tai sitten ei. Nämä kaverit ymmärtävät. Tai sitten ei, mutta hyväksyvät silti. Se on hienoa, siksi heistä tykkäänkin.

Teppo ei innostunut Jokelaan lähdöstä. Painuttiin sinne sitten kahdestaan, mutta Kemal oli juuri silloin tauolla.
Baaritiskin ääressä istuskellessa upposi lakushotti jos toinenkin ja sen tietää miten siinä käy.
Kemal soitti yhtä monipuolista ja korviahivelevää kamaa kuin viime kerrallakin. Simo oli ensimmäistä kertaa sillä hienommalla puolella ja seuraavalla tauolla piipahdettiin karvalakkipuolella, jossa minä kävin ensimmäistä kertaa.
"Mikä teinihelvetti tästäkin on tullut!" oli Simon kommentti ja komppasin.
Pois mokomasta.

Siirryttiin pianon viereiseen pöytään, että voi heitellä toivomuksia niiltä sijoiltaan. Ei sillä, että kävely tuottaisi vaikeuksia tai ajolinjat olisivat hakusessa, ei suinkaan! Musiikki kuului siihen paremmin ja Kemalin sormia oli ilo katsella. Tai sitä, että niitä ei nähnyt kun tyyppi pisteli menemään ihan tosissaan. Voi hyvä ihme mikä virtuoosi. Miimille vieläkin kiitos kun sivisti minua tämän suhteen.

Kemal lopetti kahdelta ja kävin ihan henkilökohtaisesti kiittelemässä. Juteltiin siinä vähän aikaa ja seuralaiseni tuli myös siihen tulokseen, että on siinä symppis kaveri.

Lähdettiin etenemään. Simo houkutteli poikkeamaan Corneriin ja siellä oli hyvin tutunnäköinen nuori mies, joka hymyili minulle. Minussa on se vika, että en tunnista tuttujakaan ihmisiä, jos näen heidät erilaisessa ymäristössä mihin on tottunut. Oli pakko kysyä, että tunnetaanko me? Se oli Jussi, jälleen luokkakaverini, mutta nyt metallin peruskurssin ajoilta! Ei olla nähty kolmeen vuoteen eli päättäjäisten jälkeen.
Jussi on kiva poika. Näkemättä olisi jäänyt, jos ei Simo olisi kammennut kulkuamme Cornerin suuntaan. Tulee saamaan sen kaipaamansa hartiahieronnan, kunhan aikaa järjestyy. On se Simppa sen ansainnut, jo sen takia kun lähti rumuamaan ja sieti minua puoli yötä. Melkoinen saavutus.

Tänään käytyäni Jatsin kanssa lenkillä huomasin, että eipä ole selkä enää kipeä. Piikkimatto sai sijansa meillä eikä pois lähde ihan ensimmäisten joukossa.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Töihin töihin, sanoi Lapatossu, mutta ei sitä mihin töihin ja millä palkalla

On se vaan kiva lähteä johonkin aamulla ja tehdä jotain järkevää. Silläkin uhalla, että näin ensimmäisenä päivänä meni suurin osa ajasta ihmetellessä, että mitähän järkevää tekisi kun mitään ei osaa.

Olen siis tästä eteen päin muutaman kuukauden työelämävalmennuksessa Karjalan Heilin, Joensuun seudun kaupunkilehden, toimituksessa. Työttömänä ja päivärahoilla, mutta kuitenkin työntämässä varvasta johonkin rakoon. Hyvä systeemi.

Itse nimitys on vaan edelleen mielestäni aika outo. Työelämävalmennus. Ihan kuin olisi joku vähäjärkinen, joka ei tiedä pätkääkään mitä työ tarkoittaa ja mitä sille asialle pitäisi tehdä. Kyllähän minä töitä osaan tehdä, en vaan tiedä mitä töitä. Tätä hommaa olen tehnyt vähän ennenkin ja tykkäsin. Siitä on hyvä jatkaa kun on tämmöinen mahdollisuus.

Tänään ei hommat rassanneet sen enempää henkisesti kuin ruumiillisestikaan. Pari pientä pätkää kirjoitin ja yritin päästä selville ohjelmasta, jolla juttuja yleensä tehdään. Kolmessa kuukaudessa todennäköisesti pääsee ideaan sisälle aika hyvin.

Ensivaikutelma lähimmistä työkavereista on hyvä ja päätoimittajakaan ei ole turhantärkeä. Pääasia, että hommat hoituu. Syömässä ja kahvilla voi käydä silloin kun huvittaa ja työajassa on joustoa molemminpuolisesti. Se antaa sellaista vapautta, josta minä tykkään. Minä nyt en voi kovin pitkälle iltoja venyttää lastenhoidollisista syistä, mutta periaate on tämä.

Tänään pääsin vähän aikaisemmin lähtemään kotiin, mutta siitä huolimatta kotihommat vei ison osan illasta. Kävin kaupassa, hain pojat ja kolasin pihan. Jatsi pomppi mukana ja söi nahkakuulaansa, jonka sisältä paljastuu jotain oranssia.
Laitoin ruokaa ja syönnin jälkeen lähdin käyttämään Jatsin lenkillä. Heittelin narupalloa umpihankeen ja viimeinen heitto oli kohtalokas. Voi koiraparkaa kun käskin sen lopulta pois kun palloa ei löytynyt, ei millään. On meillä onneksi toinen ja kaupasta löytyy lisää, mutta otti koville jättää työ kesken.

Sitten oli jo aika laittaa pojat suihkuun, iltapalalle ja nukkumaan. Kaipa tähän tottuu, melkein vuoden kotona vötkyilyn jälkeen. Kimmo on innoissaan kun pääsee koulun jälkeen iltapäiväkerhoon ja Atte tykkää hoitopaikastaan. Kunhan pojilla on asiat hyvin niin kyllä me Jatsin kanssa siinä mukana sinnitellään.