sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Hyvää oloa sielulle ja ruumiille. Osittain epämääräisin konstein, mutta silti.

Varoitus! Häntäpäässä ällöttävää baarijorinaa. Ei herkkäsieluisille!

No niin ja asiaan.
Lauantaina oli asiaa kaupunkiin ja tehtiin Markun kanssa vaihto lennossa. Pojat pääsivät iskän luo ja minä omiin hommiini.

Kävelin luontaistuotekaupan ohi ja aivoni rekisteröivät piikkimattokorin. Kysyin myyjältä, onko semmoinen oikeasti hyvä. Kuulemma on. Rentouttaa, poistaa kipuja ja antaa hyvän unen. Viimeksi mainitun asian kanssa olen tapellut niin kauan, että se riitti. Lisäksi taas venäytin lapani erään yön aikana ja selkä oli kipeänä.

Päätin ostaa maton, mutta kumpi? Hyvä ja kallis vai halpa kopio? Kopio ei välttämättä kestä kauan ja oli vain parikymppiä halvempi kuin se aito, intialaisten naisten käsin valmistama. Myyjä kertoi, että viime vuonna oli Intiaan viety mattojen myynnistä yli 100 000 euroa tekijöille, lapsille ja muille tarvitseville. Eikä sieltä maailmankolkasta vähäosaisia tarvitse etsimällä etsiä. Semmoisesta hyväntekeväisyydestä minä tykkään ja ostin aidon Shaktin.

Menin kotiin ja kävin Jatsin kanssa pitkällä lenkillä. Sen jälkeen nakkasin maton sängylle, heitin yläkropasta vaatteet veks ja asetuin matolle. Oli aika vinkeä tunne ne tuhannet piikit. Ensin sattui, sitten tuntui miellyttävältä kun koko selkä alkoi lämmetä ja kihelmöidä. Lopulta tuli niin epämiellyttävä tunne, että nousin pois. Ohje neuvoo aloittamaan 10 minuutin päivittäisellä hoidolla ja lisäämään pikkuhiljaa. Niitä outoja tuntemuksia voi tulla ja se kuuluu asiaan. Kyllä, jäin koukkuun heti ekasta kerrasta.

Illan mittaan levottomuus valtasi mieleni, koska olin jo aiemmin päättänyt lähteä Jokelaan kuuntelemaan Kemalin ihanaa soittoa.
Ongelmaksi muodostui kyydin saaminen kaupunkiin. Omalla autolla en viitsinyt ajella, koska ei siellä ole kivaa yksikseen ja selvinpäin. Taksi on niin kallis, että yksi reissu riittää. Kyselin ja soittelin, mutta ei vaan tuntunut tärppäävän.

Sitten hoksasin, että Simon kanssa ei olla oltu yhteyksissä aikoihin. Pirautin vanhalle kurssikaverille ja tämähän suorastaan riemastui kuullessaan ääneni, huolimatta siitä verbaalisesta taistelusta, jota kouluaikaan harrastettiin lähes jatkuvasti. Eipä ollut enää ajokunnossa ja kyytiasia jäi edelleen hämäräksi.
Onneksi hoksasin turvautua sukulaiseen. Velipoika Pekka oli saunaa lämmittämässä, mutta sain vakuutettua että sinne ehtii myöhemminkin ja niinpä hän lähti Volvoaan ulkoiluttamaan. Käväistiin vielä Simo Rantakylästä kyytiin ja suunnattiin Feveriin.

Jonkin aikaa ehdittiin istuskella, kun syrjäsilmällä huomasin tutun hahmon ja kukapas se siinä ellei vanha kunnon Teppo! Minä ilostuin jälleennäkemisestä ja Teppo suorastaan ällistyi niin, että oli pudottaa silmänsä ja silmälasinsa siihen perään. Hanna? Feverissä?! Viinanjuonnissa??!!! Jo on mualimankirjat sekaisin.

Esittelin miekkoset toisilleen, että lähes virkaveljiähän he metallimiehinä olivat. Siinä vierähti höpötellessä jonniin aikaa ja jutut alkoivat kohota - tai laskea - sille normaalille tasolle. Minun huumoria joko ymmärtää tai sitten ei. Nämä kaverit ymmärtävät. Tai sitten ei, mutta hyväksyvät silti. Se on hienoa, siksi heistä tykkäänkin.

Teppo ei innostunut Jokelaan lähdöstä. Painuttiin sinne sitten kahdestaan, mutta Kemal oli juuri silloin tauolla.
Baaritiskin ääressä istuskellessa upposi lakushotti jos toinenkin ja sen tietää miten siinä käy.
Kemal soitti yhtä monipuolista ja korviahivelevää kamaa kuin viime kerrallakin. Simo oli ensimmäistä kertaa sillä hienommalla puolella ja seuraavalla tauolla piipahdettiin karvalakkipuolella, jossa minä kävin ensimmäistä kertaa.
"Mikä teinihelvetti tästäkin on tullut!" oli Simon kommentti ja komppasin.
Pois mokomasta.

Siirryttiin pianon viereiseen pöytään, että voi heitellä toivomuksia niiltä sijoiltaan. Ei sillä, että kävely tuottaisi vaikeuksia tai ajolinjat olisivat hakusessa, ei suinkaan! Musiikki kuului siihen paremmin ja Kemalin sormia oli ilo katsella. Tai sitä, että niitä ei nähnyt kun tyyppi pisteli menemään ihan tosissaan. Voi hyvä ihme mikä virtuoosi. Miimille vieläkin kiitos kun sivisti minua tämän suhteen.

Kemal lopetti kahdelta ja kävin ihan henkilökohtaisesti kiittelemässä. Juteltiin siinä vähän aikaa ja seuralaiseni tuli myös siihen tulokseen, että on siinä symppis kaveri.

Lähdettiin etenemään. Simo houkutteli poikkeamaan Corneriin ja siellä oli hyvin tutunnäköinen nuori mies, joka hymyili minulle. Minussa on se vika, että en tunnista tuttujakaan ihmisiä, jos näen heidät erilaisessa ymäristössä mihin on tottunut. Oli pakko kysyä, että tunnetaanko me? Se oli Jussi, jälleen luokkakaverini, mutta nyt metallin peruskurssin ajoilta! Ei olla nähty kolmeen vuoteen eli päättäjäisten jälkeen.
Jussi on kiva poika. Näkemättä olisi jäänyt, jos ei Simo olisi kammennut kulkuamme Cornerin suuntaan. Tulee saamaan sen kaipaamansa hartiahieronnan, kunhan aikaa järjestyy. On se Simppa sen ansainnut, jo sen takia kun lähti rumuamaan ja sieti minua puoli yötä. Melkoinen saavutus.

Tänään käytyäni Jatsin kanssa lenkillä huomasin, että eipä ole selkä enää kipeä. Piikkimatto sai sijansa meillä eikä pois lähde ihan ensimmäisten joukossa.

Ei kommentteja: