lauantai 23. lokakuuta 2010

Taas uusi hoitokoira

Jatsi pääsi eilen pitkästä aikaa hierojan käsittelyyn. Selkä oli jälleen jumissa, mutta jalat onneksi ei. On se uskottava, että kun Hipan kanssa leikkiminen loppuu niin silloin on isosisko kipeä.
Aloin jo vakavasti harkita koirahierojakoulutukeen menoa ja into vain lisääntyi, kun kuulin Hannen pyrkivän samaan paikkaan. Hyvä kun ehdin ääneen ajatella asiaa, niin muutamat olivat jo suunnilleen varaamassa aikoja koirilleen. Kiva tietää, että asiakkaita on odottamassa.

Senja ja Jyry tulivat Espoosta näille nurkille syyslomaa viettämään ja toivat Lion meille hoitoon ainakin yhdeksi yöksi. Outoa kun talossa on uros, joka on kuitenkin niin rauhallinen, ettei ymmärrä ollenkaan näitä minun vilkkaita tyttöjäni. Illan se vietti eteisessä sen oloisena, että voisi lähteä kotiin vaikka heti eikä ruoka maistunut. Annoin olla rauhassa ja käskin omianikin jättämään Lion rauhaan. Kerran se kävi yöllä kysymässä minulta, että joko nyt viet minut kotiin. Aamulla se oli ihan entisensä eikä vierastanut näitä höpsöjä.

Aamupalan jälkeen käytiin pienellä kävelyllä. Hippa kokeili ojassa olevaa jäätä, mutta se rutisi tassujen alla inhottavasti. Pellolla oleva lammikko oli jäätynyt umpeen ja se vasta oli kiva. Nauroin kippurassa pentuparalle, joka oli kuin Bambi klassikkoelokuvassaan. Milloin naamallaan, milloin pyllyllään ja ihmetys oli suuren suuri.

Aamulenkin jälkeen koirat saivat pitää seuraa kun vaihdoin talvirenkaat. Lunta tuli siihen malliin, etten edes minä olisi lähteny liikenteeseen kesäkumeilla ja meitä odotettiin Jatsin kanssa saapuvaksi BH-kokeeseen häiriökoirakoksi.

Lio oli viileä, muut hieman kuumanpuoleisia.





Pahuksen lumi!


Nam, ihana lumi!


Illalla hommat jatkuvat Josepan puuhissa. Varasin Käsämän metsästysmajan talkoolaisten illanviettoon ja sinne mennään parinkymmenen hengen voimin saunomaan, syömään ja ihmettelemään muuten vaan. Kerrankin joku tapahtuma on lähellä minusta katsottuna. Kyllä siitä ilosta ihan mielellään huolehdin järjestelyistä.

maanantai 18. lokakuuta 2010

Luonteenpiirteitä...

On se ihanaa kun minulla on Unelman tytär Jatsi, joka on ihan kuin äitinsä kaikkine kotkotuksineen. Minun kultamuru!

Sitten on Pamin tytär Hippa, joka on ihan toisenlainen tätiinsä nähden, mutta yhtä ihana. Pamistakin tykkään aivan kuin omasta koirasta ja siksi on ihanaa kun omistan sen tyttären. Ajattelin, että saisin Pamin tyylisen suoran ja rehellisen koiran, mutta kas kummaa. Pieniä unelmamaisia keekoiluja puskee siinäkin otuksessa pintaan.

Esimerkiksi eilen Jatsi halusi ulos vähän väliä. Tähän asti Hippa on ollut juonessa mukana tyyliin "ai ulos, joo, mennään heti ja mitä pikemmin sen parempi!"
Entäs nyt? Jatsi menee ovesta pihalle ja Hippa tuntumassa mukana, mutta kääntyykin kynnyksellä takaisin ja katsoo minua mummonsa tyyliin "antaa vaan Jatsin olla ulkona ja ollaan me ihan kaksistaan, jooko? Tehhään jotain kivaa tai köllötellään sohvalla!"

Juttelin tässä Virven kanssa kun hän kertoi naksutelleen Watille ja se toimii tosi hyvin. Minä tuskailin, että Hippa ei meinaa älytä millään koko systeemiä.
No joo, harjoituksen puutetta. Eilen naksuttelin ja olin kärsivällinen, joten siitä se alkoi tarjota kaikenlaista toimintaa saadakseen namin. Että kivaa tekemistä riittää.

Jatsi saa oman huomionsa myös ihan kahden kesken ja arvatkaapa ketä ottaa kupoliin ja raskaasti? Siinäpähän opettelee hyväksymään tiettyjä seikkoja. Miimi arveli, että Hippa yrittää kiipiä Jatsin ohi suosiooni olemalla koko ajan kyljessäni kiehnäämässä. Siltähän tuo vaikuttaa, mutta mikäli minusta on kiinni, Hippa saa edelleen pysytellä pahnan pohjimmaisena.

Kyllä ne toisistaan tykkää, ja minä molemmista ♥

torstai 7. lokakuuta 2010

Synkkiä ajatuksia jälkimetsässä

Miimiltä tuli aamulla tekstaritiedustelu, lähtisinkö jäljelle ja lenkille. Hoo, niin kiirettä ei ole että kieltäytyisin moisesta ja nyt ei ollut kiireestä tietoakaan.

Mentiin Nauvikselle, jossa tallasin Pamille jäljen sillä aikaa kun Miimi teki Unelmalle metsäjälkeä jäljittelevän jäljen, Jatsille pitkän tavallisen ja Hipalle lyhyen namijäljen.

Jana oli noin 40-metrinen ja sen suoritus aikamoista haahuilua. Jatsi teki kaikki sähläykset, mitä siinä vaiheessa voi tehdä eli eteni ei-niin-järin-suoraan, ylitti jäljen ja otti takajäljen. Hm.

Jäljen eka suora oli pitkä kuin nälkävuosi, eikä keppiä noussut ensimmäiseen puoleen kilometriin. Ei siis niin merkkiäkään ilmaisusta. Sitten se mahtijäljestäjä kurvasi jyrkän uukkarin takaisin päin ja eteni mitä kummempaa mutkittelua tiheikköön. Ajattelin, että mitähän tästä tulee ja onko sillä hajuakaan koko hommasta. Eihän siinä auttanut muu kuin seurata perässä.



Iäisyydeltä tuntuvan ajan ja matkan jälkeen nousi ensimmäinen keppi.



Jatsi toi sen voitonriemuisena ja keppipalkan jälkeen heittäytyi piehtaroimaan kuin isonkin urakan tehtyään.
"Jatketaan!" sanoin ja koiruus mulkaisi minua kuin ihmetelläkseen, että eikös tässä jo yhden ruokaveron edestä töitä tehty.

Matka jatkui metsän ja epätoivon synketessä kilpaa. Kyllä se jollain tavalla ja ainakin välillä jäljellä oli, koska toinen keppi löytyi ja kolmaskin, joka tosin oli viimeinen.

Kummallista, mutta Pamilla ei mennyt sen paremmin. Kaikki kepit se nosti, vaikka Miimin kertoman mukaan oli suurimman osan ajasta ihan kuutamolla. Lieneekö juuri alkaneella juoksulla ollut osuutta.

Entäs Hippa-Hippiäinen? Miimi tallasi sille kaartuvan, aika lyhyen jäljen, joka ehti vanheta mukavasti lenkillä ollessa. Typy paineli kuin vanha tekijä. Reilusti pidempää jälkeä pikkujäljestäjälle kun tietää hyvin, mitä on tekemässä.

Lopuksi käytiin huvin vuoksi katselemassa, josko se Jatsin eka keppi löytyisi ja hyvin löytyi ihan omin silmin. Käveltiin jälkeä eteen päin (Hippa meni täyttä vauhtia kuono maassa) ja siinähän se terävä kulma oli, missä Miimi kertoi sen olleenkin. Hippis nimittäin kertoi sen minullekin. Hyvä ihme, että siinä on taitava jälkikoiran alku!

Ei minulla muuten kamera ollut mukana. Nuo kuvat otin kesällä, kun sain päähäni kokeilla, osaisiko yhtä aikaa roikkua liinassa ja räpsiä kuvia.

Samalla kesäisellä reissulla tutkittiin tyttöjen kanssa juoksuhautoja.



Harmi, mutta en ainakaan näillä taidoilla ja käytettävissä olevalla linssiarsenaalilla osaa kuvata niin, että isoisien kaivamien valtavien monttujen syvyys erottuisi.


Kaunokainen


Tupsupäinen kelonalku

maanantai 4. lokakuuta 2010

Karhuja ja sukulaisia

Naapurin kuivurilla on käynyt karhu jyviä napsimassa. Jostain kuulin, että niitä olisi peräti kaksi näillä maisemilla. Olkoot vaikka minkälainen katras, mutta jos ne nyt kuitenkin osaisi pysyä syrjemmällä.

Lauantaina Jenna kävi Toman kanssa meillä. Sukukokous järjestyi, koska Unelma ja Pami olivat meillä viikonlopun ajan hoidossa. Voi sitä riemua, kun pennut näkivät äitinsä!

Lenkille lähdettiin eikä karhusta ollut riesaa. Ei mikään järkevä nalle tule semmoisen rähinän lähelle.

Hohhoijaa noita kakaroita...


...ja häntääkin on aina suut ja silmät täynnä!


Nyt survotaan tyttöporukalla tää poju kanveesiin!


Tuon saat kuule systeri takasin!


Ei riemulla rajaa kun värisuoralla ajaa! On ne vaan niin ihania, ettei osaa kuvitella elämää ilman aussieta.

Lenkin jälkeen kahviteltiin ja sitten vielä vähän treenattiin. Hippaa, Tomaa ja Jatsia. Jatsille edelleen lussupallotreeniä naksun kanssa ja neiti oli innoissaan.
Hippa sai myös kuunnella naksua, joka kuuluikin nyt Jennan suunnasta. Katsekontaktia hiottiin ja hyvin upposi nakit.
Toma on jo taitava pikkukoira ja sille otettiin perusasentotreeniä.

Illalla oli reporankaa porukkaa pitkin lattioita ja sohvia.
Itsekin tarkenin ihan kivasti sen turkisvuorauksen alla. Ulpu ja Pami käyttivät tilaisuuden hyväksi ja köllivät yöt joko päällä tai vieressä. Hippa vielä kolmantena patterina.