Pääsiäinen = Agiråkki

Lepääminen ja palautuminen on muutakin kuin ahterinsa sohvaan juurruttamista. Toki sillekin on aikansa ja paikkansa, en sitä kiellä. Toisinaan vaan palautuu työhommista paremmin puuhaamalla kaikenlaista.

Ensimmäinen Agiråkki järjestettiin kesällä 2018 ja se oli valtava spektaakkeli Joensuun keskuskentällä. Nomsa oli silloin nuori neito emmekä olleet vielä aloittaneet koko harrastusta. Taisimme samana syksynä mennä alkeiskurssille, mikäli oikein muistan. 

Toinen Agiråkki järjestettiin vuosi sitten pääsiäisenä meidän omalla hallilla Pärnällä PoKSin kanssa yhteistyönä. Seurat päättivät tehdä tästä pääsiäisperinteen, joten kolmas Råkki oli männä viikonloppuna samoin naapuriseuran kanssa yhteistuumin. Osallistujamäärä yllätti järjestelytoimikunnan, joten kakkoset siirrettiin juoksemaan hyppyradat PoKSin hallille, koska päivät olisivat muuten venyneet kohtuuttomiksi. Siellä mekin Nomsan kanssa kirmasimme kaksi rataa.

Ensimmäinen oli katastrofi. Kaikki hyvät suunnitelmat unohtuivat tykkänään ja jäädyin täysin. Nomsa ei kuunnellut minua lähdössä ollenkaan, joten ei se kuunnellut pahemmin sen jälkeenkään. Kepit olivat eriväriset kuin omalla hallilla ja se oli hyvä. Tulipahan treenattua. Aloitus meni pieleen, joten otin uusiksi, ja sitten Nomparelli suoritti kepit oikein. Se riitti tuomaan minulle hyvän mielen, koska Nomsan lanneselkä menee helposti jumiin ja silloin se ei pysty pujottelemaan. Hylätyksi meni se rata kun keppien jälkeinen elämä meni ällistellessä ja ohjasin ihan typerästi. 

Toiselta tuli tulos, vitonen samasta keppien aloituksesta ja lisäksi yliaikaa. 

Oma tyriminen harmittaa sitäkin enemmän kun Nomsa osaa syyttää minua tosi taitavasti. Se on minulle ihan oikein. On se treeneissä päässyt sanomaan minulle "mamma hei, nyt osasit tosi hyvin", joten jatketaan kisaamista.

Lauantaina  uusi yritys omalla hallilla agiratojen parissa. Ilmoitin Nomsan kahdelle radalle, että jaksaa ja jaksan minäkin juosta sekä jäädä talkoilemaan ratojen jälkeen.

Nyt alkoi kulkea! Ensimmäisellä radalla syyllistyin perisyntiini. En osaa treeneissäkään juosta ja käskyttää koiraa yhtä aikaa enkä varsinkaan tarpeeksi ajoissa. Niinpä siinä ihmetellessä Nomsan hyvää etenemistä unohdin opastaa sen oikealle esteelle, joten se kävi loikkaamassa yhden ylimääräisen hypyn. Hylätyksihän se meni, mutta parempi se oli kuin edellisen päivän tuloksellinen rata.

Toisella radalla oli kaksi takaakiertoa lähellä poistumisaluetta ja molemmissa Nomsa eksyi kuikistelemaan varikkoa, mutta sain sen käskettyä ruotuun ja rata meni oikein. Haahuilu vei sen verran aikaa, että tulokseksi tuli kaksi sekunnin kymmenystä yliaikaa. Että ei se nolla kaukana ollut. Kaverit harmittelivat, mutta minua nauratti. Sillä irtosi kuitenkin kolmas sija ja saimme palkinnon. 

Nomsan naama ei loistanut ihan aurinkona, mutta totesi nämä suoritukset olevan kuitenkin vähän sinne päin. Voin lohduttautua sillä.

On tämä vaikea laji, mutta äärettömän hauskaa osaa olla! Tainan, Saran ja Ullan kanssa pompimme kuin vieteriukot odotellessamme rataantutustumiseen pääsyä. Kun lupa heltisi, jatkoimme pomppimista kentällä kun tuomari tuli puhuttelemaan eli lausumaan muutaman tervetuliaissanan. 

"Mikä teitä vaivaa?" hän aloitti. Siinä nauraessa hävisi kivasti isoin jännitys.

Risto kävi hakemassa Nomsan kotiin ja minä jatkoin talkoitten merkeissä. En ole ennen ollut tuomarin sihteerinä, joten nyt opettelin sen homman. Sai olla tarkkana ja keskittymiskyky oli tiukilla, mutta taisin selvitä hyvin. Ilta venyi kohtalaisen pitkäksi ja monella muulla päivässä oli pituutta paljon enemmän. 

Kisat onnistuivat jälleen kerran ilmiömäisen hyvin ja yhteistyö toimi poksilaisten kanssa. Kuten viime vuonna, nytkin oli mahtavaa olla mukana sekä kisaajana että talkoolaisena.

Sunnuntaina lähdettiin kurssikaverini Ullan luokse Sotkamoon yhdeksi yöksi. Heillä on myös aussie. Nomsa ei ymmärrä lajitovereitaan ja vieraisiin koiriin tutustuminen vie kohtuuttoman verran aikaa, mutta otimme sen silti mukaan. Ullalla ja Pasilla on iso talo, joten omiaan vahtivien koirien kohtaamiset voi helposti estää. Vähän irvistelivät toisilleen lasiruutuisten ovien läpi. 

Pääsimme ensimmäiseksi ruokapäytään ja syönnin jälkeen lähdimme kävelylle. Koirat pidettiin varmuuden vuoksi kiinni, ettei mitään tilannetta pääse syntymään ja ihmisten ilmoilla nehän ovat hihnoissa joka tapauksessa. Kävimme kääntymässä Vuokatin Urheiluopistolla, jossa vilisi porukkaa kuin muurahaispesässä. Siinä kävellessä koirien energiataso laski ja tyypit olivat välillä jo ihan lähekkäin, mutta sisällä oli parempi pitää hyvät välit.

Oli aika kivaa leikkiä pitkästä aikaa koiran kanssa. Nomsahan ei edelleenkään osaa vetää leluja eikä noutaa vaikka kuinka heittää. Lila osaa. Hipan poismenosta on vierähtänyt jo vuosi, joten hyvä oli verestää sitäkin taitoa.

 

Illemmalla pääsimme autokyydillä Sotkamon kierrokselle. Kävimme tietenkin Vuokatin laella ihastelemassa selkeän ilman kauaksi kantavia maisemia.

Näköalapaikan luona oli hassu mänty. Sen kuva on kuulemma jossain vanhassa setelissä, mutta en nyt muista missä. Hieno joka tapauksessa.

 

Sightseeing jatkui Katinkultaan, joka - samoin kuin Urheiluopisto - on ihan oma maailmansa. Kasvanut mahdottomasti niistä ajoista kun siellä 1990-luvulla pari kertaa pienellä porukalla kävimme pikku lomalla.

Maanantaina aamupalan jälkeen lähdettiin ulkoilemaan hangille. Pääsin kokeilemaan liukulumikenkiä ja oikeastaan ihastuin niihin värkkeihin. Otin etäisyyttä muihin ja päästimme koirat vapaiksi. Siinä ne kulkivat mukavasti ja olivat jo kiinnostuneita toisistaan, mutta ujostelivat silti. Kun ihmisiä ei tarvinnut vahtia, ei niillä ollut mitään syytä räyhätä toisilleen. 

Jätin Nomsalle pannan kaulaan ja se ärsytti sitä. Aika pian hoksasin, että se käytti pantaa tekosyynä itsensä rauhoittamiselle. Raaputti kaulaansa vähän väliä ja kertoi toiminnallaan samalla Lilalle, että lähesty vaan, ei tässä ole hätää. Myöhemmin kun jäimme katselemaan jotain maisemaa, vilkaisin sivusilmällä koiria, jotka tervehtivät toisiaan hyvän aikaa ihan rauhassa. Kyllä Nomsastakin vielä koira tulee. Joillakin asiat vain vaativat vähän enemmän aikaa. Eikä kaikista tarvitsekaan tykätä, mutta olisi kiva kun tulisi toimeen.

Muutama vuosi on mennyt ilman mitään reissuja, joten tämä tuli tarpeeseen. Oli oikein kivaa käydä vähän jossain kotiympyröiden ulkopuolella.

Päästä irti, luo ja luota

Internetin ja varsinkin facebookin ihmeellinen maailma heittää silmille mitä kummempia mainoksia. Toki ne ovat profiloituja, koska isoveli kuuntelee eli eivät lopulta kovinkaan kummallisia vallitsevaan tilanteeseen nähden. Tällä viikolla omaan näkökenttääni räpsähti meditatiivisen maalaamisen työpaja. Vetäjänä oli vanha tuttavani, kuvataiteilija Katja Kouvalainen, äärettömän upeitten sisustusmaalausten ja muraalien tekijä. (Vilkaise DecoraDora jos et usko.)

Työpajaan ilmoittautuminen oli niitä toimintoja, joissa sormet näppäilivät tarpeelliset asiat ennen kuin aivo ehti toppuuttelemaan. Jotenkin vain tuntui siltä, että tätä pääni tällä hetkellä kaipaa. Ei ollut väliä onko maalannut tai tehnyt mitään taidetta ennen, koska ajatuksena oli pienen meditaation jälkeen heittäytyä värien maailmaan. Antaa mielen ja sormien viedä. Se jos mikä on pelottavaa. Matkalla alkoi jännittää ja mahaan koskea, mutta sitkeästi jatkoin tulta päin.

Kun tilaisuus alkoi, Katja kertoi ensin itsestään ja tekemisistään sekä mielen erikoisista ominaisuuksista. Rationaalisuus asuu vasemmassa aivopuoliskossa ja kykenee päättelemään asioita 40-50 bittiä sekunnissa. Intuitiivinen mieli oikeassa aivopuoliskossa suorittaa päätelmiä 11-40 miljoonan bitin sekuntivauhdilla. Että aikamoista!

Aloitimme pienellä meditaatiomatkalla, jonka aikana kuulosteltiin mitä värejä mieleen tulee. Minähän näen silmäluomien pinnalla muutenkin kaikenlaisia kuvia mustalla taustalla, ikään kuin mielen kaleidoskooppi siellä välkkyy. Nyt näkyi violetteja ja vihertävänkeltaisia kuvioita.

Reissun jälkeen saimme ottaa maalauspohjia, värejä lautaselle, hanskat ja mitä kukakin tarvitsi. Sai käyttää sivellintä, mutta suositus oli läiskiä maalia ihan käsin. Katja ei opastanut yhtään, vaan luovuus piti tai paremminkin sen sai löytää kukin ihan itse eikä mitään esittävää kuvaa ollut tarkoitus synnyttää. Tämä oli monelle paha paikka. Yllätyin itsestäni kun pääsin vauhtiin samoin tein. Ensimmäinen teos syntyi suunnilleen parissa minuutissa ja muistutti lähinnä rykäisyä. Että tämä on päästettävä ulos ja äkkiä.

Yritin tavoitella meditaatiossa näkemääni violettia spiraalia, mutta siitä tuli pyörre. Vähän kuin joku galaksi. Maalasin tämän molempia käsiä käyttäen.

Tässä toisessa hallitsevat lempivärini tummansininen ja violetti. Pidän vihreästä, mutta tuo alanurkan vihreä hämmästytti. Se näytti hyvältä kun ammensin värejä lautaselle, mutta matkalla maalaukseen muuttui pahaksi. Otin pienen annoksen ja mietin, että mene sinne nurkkaan häpeämään kun olet noin ruma. Hetken tuumailtuani tuli tunne, että sen häpeällisen vihreän päälle piti valuttaa ilon ja onnellisuuden keltaista ja violettia. 

Tämän tehtyäni tajusin, että olin roiskinut ensimmäiseen maalaukseen samaa tyhmää vihreää. Ehkä se kuvastaa sitä, että häpeä tuppaa pilkuttamaan lähes kaikkia ajatuksia ja tekemisiä. Siitä pitää päästä eroon ja tämä projekti varmasti auttoi.

Otti sen verran koville, että pidin huokaisutauon. Rojahdin alustalle makaamaan ja siinä aikani levättyä alkoi tehdä mieli vielä kolmatta maalausta. Valikoin värit ja heitin loputkin suunnittelut mielestä. Katja kertoi aluksi, että hyvä konsti on maalata silmät kiinni. Jotkut ovat jopa niin herkkiä, että aistivat värit sormillaan. Mielenkiintoista! Edellisenkin taulun tein molempia käsiä käyttäen, mutta tämä syntyi yhdellä. Vaikka olen oikeakätinen, oli jotenkin luonnollista napata paletti oikeaan käteen ja alkaa sivellä maalia vasemmalla. Ehkä sen päänsisäisen kriitikon sai sillä keinolla taas vähän enemmän vaikenemaan. Keskellä oleva metsänvihreä oli erilaista, tuubista puserrettavaa maalia ja siksi jäykempää kuin muut. Tunsin sen ja koska halusin tehdä teoksen tietämättä yhtään mitä olen tekemässä, jätin vihreän pieneen alaan.

Ensimmäisessä maalauksessa pedanttisuus vallitsi ja levitin väriä tarkkaan reunoja myöten. Toisessa se alkoi jo repeillä enkä piitannut valkoisista alueista reunoilla. Sokkona tehdyssä taulussa luotin tunteeseen, milloin teos oli valmis. Avasin silmäni ja katsoin. Aika paljon valkoista pohjaa oli näkyvissä ja teki mieli värittää ne, mutta tukahdutin kriitikon mielessäni ja annoin olla. 

Se on hyvä juuri näin. Ihan kuin minäkin olen. Ja sinä. Sen kun muistaisimme joka hetki.

Vaikka maalaaminen oli tosi kivaa, yhtä antoisaa oli kun lopuksi kävimme kaikki läpi omet teoksemme. Niistä sai kertoa itse ja kuulla, mitä muut niissä näkivät. Hämmästyttävää oli, miten voi samoista väreistä luoda niin erilaisia tauluja. Ei näkynyt kahta samanlaista! Muut kertoivat, että tauluissani on paljon erilaista liikettä. Ensimmäisessä on kuin joku voima pyörisi paikallaan. Toisessa on seesteinen tunnelma, kuin lahti jossa vesi hiljalleen lipuu paikasta toiseen hötkyilemättä. Kolmannessa ryöpsähtää.

Oli kieltämättä melkoinen prosessi. Olin illan aivan väsynyt, mutta jotain liikahti, koska näin yöllä melko selkeän unen:

Olin joku rakennusliikkeen pomo tai tarkastaja tai muu vastaava. Eri paikoissa oli useita projekteja ja porukat sanoivat, että "jatketaan kunhan Hanna katsoo ensin." Minä tulin paikalle ja olin ihan ihmeissäni, mutta länttäsin keltaisen kypärän päähän ja tuumasin, että tsekkaillaanpa sitten. Fiilis unessa oli jännä. Ei puhettakaan mistään huijarisyndroomasta, että enhän minä tämmöistä osaa, vaan otin ihan rennosti tyyliin "mikäs siinä, hoidetaan homma kotiin. Kaikkeen pystyy kun vaan ryhtyy." Eräässä kohtauksessa sen firman toimisto oli hirsimökissä, jossa oli työntekijöille tosi pieni taukotupa. Huoneen keskellä oli pöytä ja penkki niin huonosti, että vessaan piti pujotella itsensä. Siirsin pöytää ja ehdotin, että "eikö tämä olisi parempi tässä ikkunan edessä näin?" Lattialle tuli enemmän tilaa ja kaikki olivat ihan että wow miten joku osaa ajatella noin fiksusti! 

Nauratti vielä aamullakin tuo pöytäoperaatio. Ongelman pienuus ja sen ratkaisu olivat niin pieniä, että tulkitsin sen kertovan sitä, että tulee ehkä suurenneltua ongelmiaan. Löysin rantein positiivisella mielellä niin hyvin menee.  

Hyvästit Hipalle

 RTK2 RTK1 BH Patchcoat Tabitha

Hippa

3.5.2010 - 5.4.2022

 

Keväällä koitti se hetki, johon olin mielessäni valmistautunut jo pitkän aikaa. Hipan terveydentilasta voi lukea tästä blogista aiemmista postauksista, joten siihen en sen enempää puutu. Naputtelen tähän Hipan viimeiset vaiheet. 

Mummelihan söi selkävaivansa takia Trocoxilia pitkän aikaa. Välillä pidettiin taukoa, mutta tauot jäivät liian lyhyiksi, koska koira alkoi kipuilla. Lopulta Väisäsen Kirsi talvella sanoi, että nyt joudutaan pitämään se puolen vuoden tauko ja valikoi Galliprantin tilalle. Se oli lottovoitto Hipan voinnissa. Se ei ole kuin nuorena koirana ollut niin iloinen, virkeä, jaksoi vetää rallia Nomsan kanssa ja liikkui kaikin tavoin hyvin. 

Nautin jokaisesta päivästä Hipan kanssa, koska syvällä sisimmässäni tiesin lopullisen lähtölaskennan alkaneen. Ei mitään näin hyvää kestä ikuisesti, koska koira oli sentään puolet elämästään kulkenut kipulääkkeiden varassa. 

Keskinäinen luottamuksemme oli jo sillä tasolla, että Hippa uskalsi näyttää minulle kipunsa silloin kun sitä oli. Sain hieromalla tilan asettumaan. Astetta huonompi juttu oli se, että Nomsa tietenkin huomasi myös Hipan heikot hetket. Hippa oli johtaja loppuun asti, mutta viimeisillä hetkillä Nomsa alkoi vaivihkaa kokeilla arvoasteikossa kiipeämistä. Mitään tappeluja ei ollut, mutta huomasin kyllä nuo tilanteet.

Kevättalvella aloin ihmetellä Hipan mahaa, joka oli kumman pömpöllään. Kunnon latinki ruokaakaan ei selittänyt ilmiötä, joka oli sama ympäri vuorokauden. Varasin ajan Kirsille maaliskuun lopulle, mutta meillä osui auton vienti Kuopioon samalle päivälle. Miimillä oli aikaa ja hän lähti käyttämään Hippaa lääkärissä, jolloin koiran maha ultrattiin. Kirsi epäili pernakasvainta, joka pitäisi kuvata diagnoosin varmistamiseksi. Hyvä puoli tämänlaisessa kasvaimessa on se, ettei se tee kipuja. Huono puoli taas se, ettei se ole koskaan hyvänlaatuinen.

Varasin uuden käynnin parin viikon päähän, että pääsen itse toteamaan tilanteen. Hippa oli vastaanotolla oma itsensä, mahdottoman iloinen ja namien perään. Erään hyllyssä olevan rasian päälle oli jäänyt raksuja ja nehän se veteli kyselemättä parempiin suihin. Kirsi ihasteli jälleen sen olemusta, ja päättäväistä kyselyä, että "etkä todellakaan aio antaa enemmän nameja" ja kyllähän se niitä sai. Tietenkin.

Hippa osasi olla röntgenissä ihan hipihiljaa ilman mitään rauhoitusta. Kuvassa paljastui tilanteen koko karmeus. Perna on mustilla pisteillä erotettu alue ja normitilassa se olisi vain murto-osan kokoinen tuosta. Nyt se oli täyttänyt melkein koko mahaontelon, joten ei ihme, että maha pullotti.

Eipä siinä jäänyt jäljelle kuin yksi hoitokeino. Onko olemassa parempaa hetkeä luopua koirasta kuin se, että se on iloinen ja liikkuvainen? Olisihan se voinut mennä jonkin aikaa näillä eväillä, mutta kasvain olisi silti jatkanut kasvamistaan. Entä sitten kun se räjähtäisi hajalle? En osaa kuvitella tuskallisempaa tilannetta ja sitä en rakkaalle ystävälle soisi mistään hinnasta. Hippa nukahti rauhallisesti ja pääsi Jatsia moikkaamaan.

Tässä kuvassa Hippa viettää 11-vuotissynttäreitä. Ei ihan ehtinyt kahtatoista täyttää.

Kun tulin tuona huhtikuisena aamupäivänä lehtilenkiltä, otin kameran ja aloin kuvata Hippaa. Kuvia käsitellessä näin palloa kantavan koiran silmien ilmeestä, että se tiesi tasan tarkkaan mistä oli kyse. "Kuvaa nyt siinä, nämä ovat viimeiset kuvat." 

Kasvain alkoi olla niin massiivinen, ettei Hippa lenkillä enää mielellään kiitänyt laukkajalkaa. Ihan luonnollinen juttu, koska se ei enää kyennyt vetämään itseään suppuun, joten tyytyi ravitahtiin. Mutta kun kuvaussession jälkeen lähdettiin viimeiselle lenkille, se antoi Nomsalle semmoiset kyyditykset, ettei vastaavia ole hetkeen nähty.

Heippa Hippa! Nyt voit taas laukata täysillä.

 

Hevosen parantava halaus

Olen kirjoitellut tosi vähän toisesta ammatistani eli kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoittamisesta. Kansanlääkintäseura järjestää kursseja ympäri Suomea pitkin vuotta, joten elämäntilanteen muuttuessa ei ole ongelma pitää taukoa ja jatkaa sitten kun olosuhteet sallivat. Itse olen hidas tutustumaan ja ns. pääsemään sisään porukkaan, joten tämmöinen tilanne olisi ollut kauhistus. Niinpä päätin, että kertarytinällä mennään alusta loppuun, tuli mitä tuli. 

Kohtalainen väsymystähän siitä seurasi, mutta sisulla painoin menemään ja kolmen vuoden sisuilun tuloksena sain kalevalaisen jäsenkorjaajan nimikkeen kesäkuun alussa. Valmistumisesta ei voi puhua, koska oppiminen jatkuu niin pitkään kuin töitä riittää. Jokainen asiakas on erilainen ja aina tulee esiin jotain uutta. Mielenkiinto siis säilyy takuuvarmasti yllä.

Koirat ja hevoset ovat olleet lähellä sydäntäni pitkin elämää. Heti jäsenkorjauskurssin alettua syksyllä 2018 oli itsestään selvää, että haluan opiskella myös eläinten hoitamista. Nykyään käytän omia koiriani Koirakoulu Napakan Niinalla jäsenkorjauksessa ja hän on niin pätevä, etten ihan heti koiriin taida sekaantua. Pysyy paremmin oma pakka kasassa kun ei liikaa levittäydy.

Kalevalaisen jäsenkorjaajan nimike edellyttää täydennyskoulutuksessa käyntiä vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutuksissa on myös eläinkursseja, joiden perään aloin kysellä nyt loppukesän aikoihin. Niitä ei ollut lähiaikoina tulossa, mutta kurssikaverilta kuulin, että Halosen Henna on tosi taitava hevosten käsittelijä ja järjestää kursseja Niilolan tilalla Juuassa. Eikun vaan kyselemään, että mites ois. Yllättävän nopeasti asia järjestyi ja syyskuun puolivälissä saimme neljän naisen kokoonpanolla Hennalta rutosti oppia aivoon ja hyppyseen.

Pieni mutta sitäkin innokkaampi kurssiporukkamme: Riikka, minä, Henna, Riitta ja Anna. Riitta toi mukanaan opetuskappaleiksi Tytin ja Karkin.

(Kuva: Paavo Pitkänen)

Karkki oli minun ja Riikan koekappaleena. Ilmeestä ja haukotuksesta päätellen tuntui oikein hyvältä.

 

(Kuva: Riikka Jussinmäki)

 

Oma olemukseni on ollut kohtalaisen nuutunut jo pidemmän aikaa. Taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen ja se luonnollisesti stressaa, mutta suurimman syyn vieritän vanhuuden piikkiin. Vaihdevuosien monista oireista kaksi pahinta ovat väsymys sekä päänsisäiset mustat pilvet, jotka ovat vain tummuneet ja tihentyneet. Tuntuu, että on vain pelkkiä velvollisuuksia, jotka on hoidettava ja niiden hoitumisen jälkeen voimat ovat lopussa. Tiedän kohtalotovereita, jotka eivät pärjää itsensä kanssa ilman mielialalääkkeitä, mutta siihen en haluaisi ryhtyä. Hormonihoidosta ei ollut apua, mutta ruokavalion, luontaistuotteiden, eteeristen öljyjen, ihanan miehen, koirien ja metsäretkien avulla olen selviytynyt. Lisää virkeyttä mieleen toi heppakurssin odottaminen.

Tällä Hennan opastamalla tekniikalla hevoset hoidetaan karsinassa lähes vapaana. Avustaja pitää narusta ja lähinnä ohjailee hevosen liikkeitä, mutta muuten hoidettava saa olla oma itsensä ja saa liikkua. Liike on hyvästä kuten ihmistenkin hoitamisessa.

Riikan käsitellessä Karkkia se ojensi turpaansa minua kohti ja vipsutti ylähuulellaan leukaperääni. Nauroin ihastuneena, mutta Henna kertoi, että ne hoitavat myös hoitajaansa eli kyseessä on kaksisuuntainen liikenne. Karkki hoiti myös olkapäätäni eli suuressa viisaudessaan tiesi minun purevan hammasta niin, että poskilihakset soivat ja olkapäässä on myös ollut viime aikoina vähän kremppaa. (Se hoituu kyllä, suutarin lapsella voi olla kengät ja meillä on.)

Myös selkärankani Karkkia käsitellessä napsui niskasta lannerankaan semmoisista paikoista, missä en ole huomannut olevan erityistä vikaa. Toki ison eläimen käsittely on liikunnallisempaa kuin ihmisten vastaava, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että Karkin hoitajaominaisuuksilla oli tässäkin kavionsa pelissä.

Paras tapaus sattui kun käsittelin Karkin kaularankaa, josta paukahti lukko auki. Olin siinä hevosen lavan kohdalla ja yhtäkkiä Karkki kietoi kaulansa ympärilleni. Se otti minut hevosmaiseen halausotteeseen. En liene kovin väärässä, jos tulkitsen tuon eleen kiitokseksi.

Kuutisen tuntia Juuassa vierähti ja lähdimme kotimatkalle kukin tahoillemme tietoa sulattelemaan. Pääsin jo muutaman päivän päästä käsittelemään kaverini hevosta. En tiedä mitä osasin sille tehdä, mutta toivottavasti edes jotain hyödyllistä. Ainakin oma rankani jatkoi paukkumistaan.

Mutta nyt tullaan siihen hämmästyttävimpään osuuteen. 

Mustat pilvet kaikkosivat pääni sisältä. Kurssin jälkeen ilo on löytänyt tiensä myös velvollisuuksiin ja huiskinut positiivisuuden pisaroita joka puolelle.

Olen tässä muutaman viikon odottanut, milloin tuuli kääntyy ja entinen normaali palaa synkistämään elämää, mutta ei. Mieli on hyvä edelleen. Jotenkin uskomaton tunne, mutta pakko uskoa kun itse olin ja olen paikalla. 

Jokainen on kuullut sanonnan "kamelin selkä katkesi". Olen jo kalevalaisen jäsenkorjauksen polkua kulkiessa huomannut, että selässä ihmisen murheet asuvat. Ilmeisesti Karkki avasi omia henkisiä lukkojani kun selkä niin kovin napsui ja vointi koheni ilmiömäisellä tavalla. Sain kurssilta paljon enemmän kuin osasin edes hakea.

Jos Karkki olisi tässä, antaisin sille omenan, mutta toivottavasti Riitta huolehtii terveiset perille. Kiitos vielä tätäkin kautta Hennalle kaikesta tiedosta ja opastuksesta, sekä muille kurssilaisille mukavasta seurasta ja mielenkiintoisista keskusteluista. Ehkä ja toivottavasti vielä kakkoskurssilla tavataan.

Lenkkeilyä makrolinssin kanssa

Otin vaihteeksi makrolinssin mukaan kun lähdimme koirien kanssa ulkoilemaan. Kaikkea kivaa näkyy, kun katsoo tarpeeksi lähelle. Voi sillä toki kuvata kauempaakin, joten pitihän tyttelit ikuistaa. Varsinkin Nomsa on aika edustavassa kunnossa. 

Olin elokuun alussa kuvannut Nomsan ja nimennyt kuvan "Nomsa kaljuna". Nyt otetuista voi todeta, että ei se silloin ollut kaljua nähnytkään.

 

"Häntää en kyllä näytä."

 

"No katsokaa nyt sitten sitä siimaa!"

Hipasta sain hyväntuulisen naamakuvan.

Ja sitten niihin lähikuviin. Siankärsämöä varsinaisesti lähdin kuvaamaan, koska tarvitsin sitä. Se on julkaistu muualla, saa etsiä ken haluaa. Ei ole vaikeaa.

Pikkuinen hämiskin pääsi kuvaan.

Silmäruohon pienenpienissä kauniissa kukissa on hienoja yksityiskohtia.

 

Puna-apilassa on luonnon omaa estrogeenia. En ihmettele, eikä voi olla sattumaa. Mitä teille tulee mieleen kun katsoo yksittäistä terälehteä? (Klikkaa isommaksi) Aivan.

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla

Meikäläiset konkurssintorjujat eivät tässä maailmanajassa juuri lomaile, mutta parin päivän ajan irrottauduimme arkikuvioista. Olen jo pitkään halunnut käydä Imatrankosken juoksutusta katsomassa ja matkalla oleva Parikkalan patsaspuisto on myös lukeutunut käyntikohteisiin. 

Lauantaiaamuna 7.8. lähdimme ajelemaan 6-tietä etelään. Ensimmäinen stoppi oli muistaakseni patsaspuistossa. Kyseessä on Veijo Rönkkösen (1944-2010) peräti 50 vuoden työ. En lähde toistamaan faktoja, koska ne voi lukaista puiston omilta sivuilta. Nähtävää riittää, ja enimmäkseen melko häijyä semmoista. Voi vain miettiä, mitä taiteilijan päässä on liikkunut. 

Joogatarha on omasta harrastuksesta syntynyt kokoelma. Puiston vanhin teossarja.

Tämä on huvittavimmasta päästä. Koira nostaa koipea ja kuikuilee hameen alle. Hmm?

Kyllä, suussa on aidot tekarit.

Miksi tuo Jukolan Jussin näköinen ukko hymyilee piiskan viuhuessa?

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Toisista paikka on niin ahdistava, ettei toinen vierailu tule kuuloonkaan. Minä haluan poiketa toistekin.

Yksi melko tärkeä syy Imatralla käyntiin oli Virkkukoukkusen myymälä. En ole ostanut itselleni vaatteita herranaikoihin ja halusin kesämekon. Virkkukoukkunen ompeluttaa kankaansa Kiteellä, joten ne eivät ole ainakaan kiinalaisten lasten tekemiä. (Eri juttu mistä kankaat tulevat, mutta en puutu tässä siihen.) Kotimaista työtä sopii näinä aikoina arvostaa. 

Suosikkikuosi hyppäsi heti silmään, mutta kokoja ei ollut, koska valikoima oli vähissä. Tämä kesä alkoi jo elokuun alussa olla vaatekaupoissa ohi. Ostin tai muru osti minulle erään räväkän värisen mekon, mutta kesän lämpö oli siltä erää aika lailla siinä, joten sen ulkoiluttaminen jää ensi kesään. Keväällä pitää mennä uudestaan katsomaan, mitä paikassa on tarjolla.

Ennen hotelliin kirjautumista kävimme kävelemässä Vuoksen vartta kuvauspaikkoja tarkastelemassa. Kiersimme voimalaitoksen kautta koko saaren ja päädyimme hiidenkirnuille opastavan polun varteen. Nehän oli luontointoilijan tietenkin nähtävä. Opastaulun mukaan Vuoksen syntymäaikana tuhansia vuosia sitten koski hieroi kallioon kirnuja toista sataa. Pienimmät olivat kahvikupin kokoisia, ja sieltähän niitä sai bongata kun käveli tarpeeksi kauas. Matkaseuralaisella oli kehnohkot kengät, mutta  kivistävistä jaloista huolimatta malttoi kulkea mukana.

Lopulta päädyimme ihan hotellihuoneen kohdalla olevalle paviljongille ja totesimme sen hyväksi kuvauspaikaksi. Hyvissä ajoin ennen klo 18 alkavaa näytöstä asetuimme asemiin. Harmi, että vettä satoi, ja se aiheutti kuvaustilanteeseen omat haasteensa. Lopputulos oli, että vain jokunen kuva onnistui ilman linssin pinnassa läikkyviä pisaroita. Videokuvaajalla oli astetta vaikeammat oltavat, koska hän halusi kuvaa kosken päältä. Se onnistui jotenkuten jalustaan viritetyllä, muovipussilla suojatulla kameralla, jota viimeisillä voimillaan killutti kallionkielekkeen ulkopuolella. Lopputuloksen näemme myöhemmin kun editointi valmistuu.

Porukkaa oli kertynyt sillalle runsain mitoin. Sibelius soi ja vesi alkoi valua kuivaan uomaan.

Koska jalusta oli muussa käytössä eikä tasaavaa hernepussia ollut, asetin kameran kalliolle hupparin päälle. Vitkalaukaisimella avustetulla hitaalla valotuksella sain otettua semmoisen kuvan, mitä lähdin hakemaan.

Näimme toisenlaistakin taidetta. Läheisellä torilla oli suihkulähde, jonka pohjaan oli maalattu kirkkaita värejä. Molemmissa päissä allasta oli kyltit, joissa sanottiin "katso ja kuvaa tästä". Emme ymmärtäneet jutun juonta ollenkaan. Toiseen päähän allasta oli maalattu norppa, joka näytti vain venyneeltä. Vasta kun otin oheisen kuvan, näimme idean. Oikein hauska 3D-illuusio. Hoksasin vasta reilusti jälkeen päin, että olisiko teosta pitänyt katsoa täsmälleen siitä, mistä kyltti neuvoi. Se nimittäin oli aika matalalla ja me vain toljotimme seisovilta jaloilta. Asiat näkisi oikein, jos kyykistyisi oikeaan kulmaan.

Illalla kylillä kävellessämme kamera ei ollut mukana, joten tunnelmallisessa valaistuksessa kylpevä hotelli on kännykkälaatua.

Aamulla heräsin kuuden kieppeillä ja vilkaisin vieruskaveria, jonka totesin myös olevan hereillä. Mitäs sitä nyt lomalla nukkumaan tuntia pidempään kuin työaamuina.

"Sataako tuolla", kysyin kuunnellessani outoa ääntä.

Avasin ikkunan ja kurkistin ulos. 

"Voi prkl, koski kuohuu! Nyt äkkiä ulos!"

"Mie tuun kanssa", Ripe sanoi.

Vaatteet viskautuivat päälle ennätysvauhdilla. Vettä kohisi alas nähdäkseni enemmän kuin edellisillan niinsanotussa näytöksessä. Ilma oli poutainen mutta sumuinen eikä ketään ollut missään. Mahtavat olosuhteet kuvaussessiolle.

Olimme jo edellispäivän kierroksella havainneet, että tässä oli paras kuvauspaikka. Se vain oli lievästi luvattomalla paikalla, joten keltaliiviset turvamiehet vahtivat näytöksen aikaan kansan parveilua. Nyt keltaliivejä ei ollut paikalla, ja mitäs sitä ei tekisi taiteen vuoksi. Ihana kuva, vaikka itse kehunkin.

Niin, mitäs sitä ei todellakaan tekisi taiteen vuoksi. Tämä kuva aiheutti facebookin puolella huvittuneisuutta. Kamera ja kännykät ovat edelleen tallessa.
 

Melkein pari tuntia viihdyimme kuohuja katselemassa ja varsinkin kuuntelemassa. On se hieno ääni. Hotelliaamiainen ei pettänyt ja mahat täynnä passasi käydä tirsoille paikkaamaan varhaisaamun äkkilähtöä.

Seuraava etappi oli kaiman luona. Kiersimme Hannan puutarhan ja nyt harmittaa kun en ottanut kuvaa viinirypäleistä. Ne olivat äärisöpöjä. Karhunvatukoita en muistaakseni ole ennen maistanut, mutta nyt olen. Valitettavasti opetin niitten napsimisen allaoleville eläimillekin. Hali ja Kiila totesivat marjojen olevan kypsiä ja hyviä.

 Kotimatkalla kävimme vielä Parikkalassa Siikalahden lintutorneilla. Siikalahti on kuuluisa valtavasta linnustostaan, mutta tähän aikaan melko hiljainen. Kurkipari huuteli ja joku iso lintu kalasti, mutta oli liian kaukana tunnistusta varten. Sielläkin pitää käydä kevätmuuton aikana.

Oli ihana viikonloppu ja koska nähtävää jäi, otamme keväällä uudestaan. Se on varma kuin tauti.

Kolmen viikon potretit

 Siinä se porukka nyt on. Kaikilla on silmät auki, mutta osaa vain nukutti kuvauksissa ihan tolkuttomasti. Hidasta on tämä päivittely kun huomennahan ne täyttävät jo neljä viikkoa.

Patchcoat Dulcina

narttu, red merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat Donovan

uros, blue merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dakota

narttu, blue merle valkoisin merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dyani

narttu, punainen valkoisin merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dylan

uros, blue merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä

Patchcoat Diamond

narttu, musta valkoisin merkein, pitkä häntä

Patchcoat Dameka

narttu, musta valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä