Hippasen verran höpinää

  Semmoinen kuin oli lapsena aina. Joko kylmä tai tajuttoman kylmä. Jos ei ole kovin kylmä, sataa lunta. Joulun kieppeillä alkoi pakkasjakso ja sitä on riittänyt koko talven läpi. Tammikuun alussa oli se tajuttoman kylmä jakso, jolloin kaikki meillä jäätyi. Kannattaa asua vanhassa röttelössä. Tosin kun tarpeeksi kauan asuu, kaikkiin vikoihin tottuu ja niiden ratkaiseminen menee siinä sivussa.  Vesiputkien jäätymiskohdat on tiedossa ja helppo sulattaa. Pahempi ongelma oli pesuhuoneen viemärin jäätyminen. Kun vesi saatiin tulemaan suihkusta ja menemään viemäristä, huomattiin sekoittajahanan menneen rikki. Sieltä tuli vain kuumaa vettä, joten peseytyminen meni ämpäripelleilyksi. Eikä ehtinyt olla kovin montaa vuotta tämä värkki. Mikään ei nykyään kestä. Löysin nettikauppapaikalta halvalla uuden, mutta vanhanmallisen hanan, semmoisen missä on ne pyöritettävät ruuvit kuumalle ja kylmälle vedelle. Ähäs, johan loppui sekoittajan kanssa leikkiminen. Se oli Juuassa, joten pyysin kauniisti Juuan

                                                                      Kuvaaja: IG Kaiku Photography   Kaikki koirani ovat olleet narttuja, koska jostain syystä olen narttukoiraihminen. Jatsi tuli meille Miimin aloitteesta, Hippa oli pentueen ainoa narttu ja samoin Nomsan valinta pentueesta oli helppo, koska se oli ainoa tyttöpentu. Vai valitsiko Nomsa minut omistajakseen? Vai miksikä se minut valitsi? Jo pikkupentuna Nomsa oli erilainen kuin aiemmat aussieni. Se oli itsenäinen ja jääräpäinen oman tiensä kulkija, mutta silti äärettömän kiltti. Tyyni kuin viilipytty lähes kaikissa tilanteissa, aussieksi ylimaallisen rauhallinen ja hiljainen, käsittämättömän haukkumaton. Ainoat asiat, mitä Nomsa pelkäsi, oli mattojen tamppaaminen ja pulttipyssyn tärinä (järkyttävä ääni, en itsekään sitä siedä). Rakastin ja rakastan edelleen Nomsaa ja se minua, mutta jotain jännää meidän suhteessa alusta lähtien oli. En saanut siihen semmoista yhteyttä kuin muihin koiriini. Suurin haaste oli se, että se o

Lepääminen ja palautuminen on muutakin kuin ahterinsa sohvaan juurruttamista. Toki sillekin on aikansa ja paikkansa, en sitä kiellä. Toisinaan vaan palautuu työhommista paremmin puuhaamalla kaikenlaista. Ensimmäinen Agiråkki järjestettiin kesällä 2018 ja se oli valtava spektaakkeli Joensuun keskuskentällä. Nomsa oli silloin nuori neito emmekä olleet vielä aloittaneet koko harrastusta. Taisimme samana syksynä mennä alkeiskurssille, mikäli oikein muistan.  Toinen Agiråkki järjestettiin vuosi sitten pääsiäisenä meidän omalla hallilla Pärnällä PoKSin kanssa yhteistyönä. Seurat päättivät tehdä tästä pääsiäisperinteen, joten kolmas Råkki oli männä viikonloppuna samoin naapuriseuran kanssa yhteistuumin. Osallistujamäärä yllätti järjestelytoimikunnan, joten kakkoset siirrettiin juoksemaan hyppyradat PoKSin hallille, koska päivät olisivat muuten venyneet kohtuuttomiksi. Siellä mekin Nomsan kanssa kirmasimme kaksi rataa. Ensimmäinen oli katastrofi. Kaikki hyvät suunnitelmat unohtuivat tykkänään

Internetin ja varsinkin facebookin ihmeellinen maailma heittää silmille mitä kummempia mainoksia. Toki ne ovat profiloituja, koska isoveli kuuntelee eli eivät lopulta kovinkaan kummallisia vallitsevaan tilanteeseen nähden. Tällä viikolla omaan näkökenttääni räpsähti meditatiivisen maalaamisen työpaja. Vetäjänä oli vanha tuttavani, kuvataiteilija Katja Kouvalainen, äärettömän upeitten sisustusmaalausten ja muraalien tekijä. (Vilkaise DecoraDora jos et usko.) Työpajaan ilmoittautuminen oli niitä toimintoja, joissa sormet näppäilivät tarpeelliset asiat ennen kuin aivo ehti toppuuttelemaan. Jotenkin vain tuntui siltä, että tätä pääni tällä hetkellä kaipaa. Ei ollut väliä onko maalannut tai tehnyt mitään taidetta ennen, koska ajatuksena oli pienen meditaation jälkeen heittäytyä värien maailmaan. Antaa mielen ja sormien viedä. Se jos mikä on pelottavaa. Matkalla alkoi jännittää ja mahaan koskea, mutta sitkeästi jatkoin tulta päin. Kun tilaisuus alkoi, Katja kertoi ensin itsestään ja tekemis

 RTK2 RTK1 BH Patchcoat Tabitha Hippa 3.5.2010 - 5.4.2022   Keväällä koitti se hetki, johon olin mielessäni valmistautunut jo pitkän aikaa. Hipan terveydentilasta voi lukea tästä blogista aiemmista postauksista, joten siihen en sen enempää puutu. Naputtelen tähän Hipan viimeiset vaiheet.  Mummelihan söi selkävaivansa takia Trocoxilia pitkän aikaa. Välillä pidettiin taukoa, mutta tauot jäivät liian lyhyiksi, koska koira alkoi kipuilla. Lopulta Väisäsen Kirsi talvella sanoi, että nyt joudutaan pitämään se puolen vuoden tauko ja valikoi Galliprantin tilalle. Se oli lottovoitto Hipan voinnissa. Se ei ole kuin nuorena koirana ollut niin iloinen, virkeä, jaksoi vetää rallia Nomsan kanssa ja liikkui kaikin tavoin hyvin.  Nautin jokaisesta päivästä Hipan kanssa, koska syvällä sisimmässäni tiesin lopullisen lähtölaskennan alkaneen. Ei mitään näin hyvää kestä ikuisesti, koska koira oli sentään puolet elämästään kulkenut kipulääkkeiden varassa.  Keskinäinen luottamuksemme oli jo sillä tasolla, et

Olen kirjoitellut tosi vähän toisesta ammatistani eli kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoittamisesta. Kansanlääkintäseura järjestää kursseja ympäri Suomea pitkin vuotta, joten elämäntilanteen muuttuessa ei ole ongelma pitää taukoa ja jatkaa sitten kun olosuhteet sallivat. Itse olen hidas tutustumaan ja ns. pääsemään sisään porukkaan, joten tämmöinen tilanne olisi ollut kauhistus. Niinpä päätin, että kertarytinällä mennään alusta loppuun, tuli mitä tuli.  Kohtalainen väsymystähän siitä seurasi, mutta sisulla painoin menemään ja kolmen vuoden sisuilun tuloksena sain kalevalaisen jäsenkorjaajan nimikkeen kesäkuun alussa. Valmistumisesta ei voi puhua, koska oppiminen jatkuu niin pitkään kuin töitä riittää. Jokainen asiakas on erilainen ja aina tulee esiin jotain uutta. Mielenkiinto siis säilyy takuuvarmasti yllä. Koirat ja hevoset ovat olleet lähellä sydäntäni pitkin elämää. Heti jäsenkorjauskurssin alettua syksyllä 2018 oli itsestään selvää, että haluan opiskella myös eläinten hoitamista.