lauantai 2. lokakuuta 2021

Ystäväni hevonen

Olen kirjoitellut tosi vähän toisesta ammatistani eli kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoittamisesta. Kansanlääkintäseura järjestää kursseja ympäri Suomea pitkin vuotta, joten elämäntilanteen muuttuessa ei ole ongelma pitää taukoa ja jatkaa sitten kun olosuhteet sallivat. Itse olen hidas tutustumaan ja ns. pääsemään sisään porukkaan, joten tämmöinen tilanne olisi ollut kauhistus. Niinpä päätin, että kertarytinällä mennään alusta loppuun, tuli mitä tuli. 

Kohtalainen väsymystähän siitä seurasi, mutta sisulla painoin menemään ja kolmen vuoden sisuilun tuloksena sain kalevalaisen jäsenkorjaajan nimikkeen kesäkuun alussa. Valmistumisesta ei voi puhua, koska oppiminen jatkuu niin pitkään kuin töitä riittää. Jokainen asiakas on erilainen ja aina tulee esiin jotain uutta. Mielenkiinto siis säilyy takuuvarmasti yllä.

Koirat ja hevoset ovat olleet lähellä sydäntäni pitkin elämää. Heti jäsenkorjauskurssin alettua syksyllä 2018 oli itsestään selvää, että haluan opiskella myös eläinten hoitamista. Nykyään käytän omia koiriani Koirakoulu Napakan Niinalla jäsenkorjauksessa ja hän on niin pätevä, etten ihan heti koiriin taida sekaantua. Pysyy paremmin oma pakka kasassa kun ei liikaa levittäydy.

Kalevalaisen jäsenkorjaajan nimike edellyttää täydennyskoulutuksessa käyntiä vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutuksissa on myös eläinkursseja, joiden perään aloin kysellä nyt loppukesän aikoihin. Niitä ei ollut lähiaikoina tulossa, mutta kurssikaverilta kuulin, että Halosen Henna on tosi taitava hevosten käsittelijä ja järjestää kursseja Niilolan tilalla Juuassa. Eikun vaan kyselemään, että mites ois. Yllättävän nopeasti asia järjestyi ja syyskuun puolivälissä saimme neljän naisen kokoonpanolla Hennalta rutosti oppia aivoon ja hyppyseen.

Pieni mutta sitäkin innokkaampi kurssiporukkamme: Riikka, minä, Henna, Riitta ja Anna. Riitta toi mukanaan opetuskappaleiksi Tytin ja Karkin.

(Kuva: Paavo Pitkänen)

Karkki oli minun ja Riikan koekappaleena. Ilmeestä ja haukotuksesta päätellen tuntuu oikein hyvältä.

(Kuva: Riikka Jussinmäki)

 

Oma olemukseni on ollut kohtalaisen nuutunut jo pidemmän aikaa. Taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen ja se luonnollisesti stressaa, mutta suurimman syyn vieritän vanhuuden piikkiin. Vaihdevuosien monista oireista pahin on päänsisäiset mustat pilvet, jotka ovat vain tummuneet ja tihentyneet. Tuntuu, että on vain pelkkiä velvollisuuksia, jotka on hoidettava ja niiden hoitumisen jälkeen voimat ovat lopussa. Tiedän kohtalotovereita, jotka eivät pärjää itsensä kanssa ilman mielialalääkkeitä, mutta siihen en haluaisi ryhtyä. Hormonihoidosta ei ollut apua, mutta ruokavalion, luontaistuotteiden, eteeristen öljyjen, ihanan miehen, koirien ja metsäretkien avulla olen selviytynyt. Lisää virkeyttä mieleen toi heppakurssin odottaminen.

Tällä Hennan opastamalla tekniikalla hevoset hoidetaan karsinassa lähes vapaana. Avustaja pitää narusta ja lähinnä ohjailee hevosen liikkeitä, mutta muuten hoidettava saa olla oma itsensä ja saa liikkua. Liike on hyvästä kuten ihmistenkin hoitamisessa.

Riikan käsitellessä Karkkia se ojensi turpaansa minua kohti ja vipsutti ylähuulellaan leukaperääni. Nauroin ihastuneena, mutta Henna kertoi, että ne hoitavat myös hoitajaansa eli kyseessä on kaksisuuntainen liikenne. Karkki hoiti myös olkapäätäni eli suuressa viisaudessaan tiesi minun purevan hammasta niin, että poskilihakset soivat ja olkapäässä on myös ollut viime aikoina vähän kremppaa. (Se hoituu kyllä, suutarin lapsella voi olla kengät ja meillä on.)

Myös selkärankani Karkkia käsitellessä napsui niskasta lannerankaan semmoisista paikoista, missä en ole huomannut olevan erityistä vikaa. Toki ison eläimen käsittely on liikunnallisempaa kuin ihmisten vastaava, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että Karkin hoitajaominaisuuksilla oli tässäkin kavionsa pelissä.

Paras tapaus sattui kun käsittelin Karkin kaularankaa, josta paukahti lukko auki. Olin siinä hevosen lavan kohdalla ja yhtäkkiä Karkki kietoi kaulansa ympärilleni. Se otti minut hevosmaiseen tyyliin tiukkaan halausotteeseen. En liene kovin väärässä, jos tulkitsen tuon eleen kiitokseksi.

Kuutisen tuntia Juuassa vierähti ja lähdimme kotimatkalle kukin tahoillemme tietoa sulattelemaan. Pääsin jo muutaman päivän päästä käsittelemään kaverini hevosta. En tiedä mitä osasin sille tehdä, mutta toivottavasti edes jotain hyödyllistä. Ainakin oma rankani jatkoi paukkumistaan.

Mutta nyt tullaan siihen hämmästyttävimpään osuuteen. 

Mustat pilvet kaikkosivat pääni sisältä. Kurssin jälkeen ilo on löytänyt tiensä myös velvollisuuksiin ja huiskinut positiivisuuden pisaroita joka puolelle.

Olen tässä muutaman viikon odottanut, milloin tuuli kääntyy ja entinen normaali palaa synkistämään elämää, mutta ei. Mieli on hyvä edelleen. Jotenkin uskomaton tunne, mutta pakko uskoa kun itse olin ja olen paikalla. 

Jokainen on kuullut sanonnan "kamelin selkä katkesi". Olen jo kalevalaisen jäsenkorjauksen polkua kulkiessa huomannut, että selässä ihmisen murheet asuvat. Ilmeisesti Karkki avasi omia henkisiä lukkojani kun selkä niin kovin napsui ja vointi koheni ilmiömäisellä tavalla. Sain kurssilta paljon enemmän kuin osasin edes hakea.

Jos Karkki olisi tässä, antaisin sille omenan, mutta toivottavasti Riitta huolehtii terveiset perille. Kiitos vielä tätäkin kautta Hennalle kaikesta tiedosta ja opastuksesta, sekä muille kurssilaisille mukavasta seurasta ja mielenkiintoisista keskusteluista. Ehkä ja toivottavasti vielä kakkoskurssilla tavataan.