Ramm! Stein!

Männä kesän oikea keikkojen keikka oli elokuun 9. päivä kun menimme Tampereelle Rammsteinin spektaakkelia ihmettelemään. Minä olen bändin nähnyt vuosia sitten Helsingissä, mutta Ripelle tämä oli neitsytmatka. Eikä jättänyt kylmäksi, mikäli oikein käsitin. Ei jättänyt yleensä koko Ratinan stadionia ihan kirjaimellisestikaan, koska pyrotekniikka oli jälleen ihan omaa luokkaansa.

Pääkeikka oli lauantaina, mutta se myytiin loppuun 10 minuutissa. Niinpä järjestivät perjantaille lisäkeikan ja sinne saimme liput. Saimme myös rammstein-lisällä hinnoitellun hotellihuoneen Pyynikiltä. No, kerranhan sitä vain eletään. Tästä opimme jälleen, että pitää olla aikanaan asialla ja muutkin majoitusvaihtoehdot kannattaa ottaa huomioon.

Oman haasteen työtöitten kannalta toi se, että olimme perjantaiaamuna lähdössä eli kaksi kuskia pois kuvioista. Onneksi työntekijöitä on sen verran, että luotimme heidän selviävän hommista. Lisävarmistus tälle tuli kun perille asetuttuamme kyselimme kuulumisia ja kävi ilmi, että paketteja oli tuskin nimeksi. Ei meillä olisi mitään virkaa ollutkaan, pelkästään jaloissa olisimme pyörineet.

Juna kuljetti perille eli loma alkoi heti asemalta kun ei tarvinnut itse ajaa. Perillä iloitsimme valinnasta, nimittäin pitkä pätkä Hämeenkatua oli myllätty ylösalaisin tulevan ratikkasysteemin takia eli liikenne oli poikkeuksellinen. Sinne ei kahta maalaista kaivattu sotkemaan yhtään enempää.
Nostan hattua bussikuskeille, miten he sukkuloivat isoilla autoillaan siellä kaiken katuremppahässäkän keskellä. Enpä haluaisi ajella jakeluautolla Tampereella. Eipä silti, en halua meidän pienessä ja selkeässä Joensuussakaan.

Päivän ihmettelimme paikkoja joko kuvaten tai muuten vaan ja illan tullen aloimme siirtyä kohti Ratinaa. Säätiedotus ennusti, että sateen mahdollisuus oli 10 % luokkaa. Meillä oli sadeviitat, mutta keikka-alueelle tuntui olevan lupa viedä kovin minimaalinen määrä varustetta. Otin vain pienen kassin, mihin mahtui lompsat ja kännykät, ja päätimme pärjätä sillä. Onneksi olimme katon alla sillä hetkellä kun se kymmenen prosentin sade tuli. Pieni ja tehokas kuuro ja sen jälkeen silkkaa aurinkoa kuulasta tyyneyttä loppuilta.

Kunnes tärähti.

Ei sitä voi sanoin kuvailla. Rammstein ei välispiikkejä harrasta, eikä niitä kukaan edes kaipaa. Lopuksi vain "Kiitos, thank you, danke schön" ja that's it.
Saksaa en ymmärrä kuten ei moni muukaan, joten musiikki puhukoon puolestaan. Sen kuulee, näkee ja tuntee. Kappaleitten taustat joutuu opiskelemaan muita reittejä ja niin kannattaakin tehdä, ihan vaan ymmärryksen takia. Rammstein ottaa kantaa monenlaisiin, traagisiinkin asioihin ja haluaa shokeerata. Se kuuluu lyriikoissa ja näkyy tehosteissa.

Huumori on myös vahvasti läsnä bändin keikoilla. Kosketinsoittaja paistettiin jälleen padassa ja sen lisäksi Till kärvensi hänet valtaisalla liekinheittimellä.
Keikalla oli kuvauskielto, mutta tiedättehän nykyajan. Kyllä on saanut jälkikäteen youtubessa fiilistellä tunnelmia. Se on sitä paitsi ihan yksi ja sama kuvaako joku vai ei. Videot ovat vain kalpea aavistus aidosta tunnelmasta ja se oli joka sentin arvoinen. Menisin uudestaan ihan koska vaan.

Porukan purkautuessa stadionilta alkoi nälkä kaivella. En muista sen pienen kuppilan nimeä, mutta kadulla oli mainoskyltti Rammburgerista ja se naula veti. Osuimme paikalle hyvään aikaan, koska väkeä pursui meidän jälkeen sisälle niin että seinät pullistelivat. En moiti heitä. Rammburger hiveli makunystyröitä karusta ulkonäöstään huolimatta. Se oli nimittäin musta! Joo-o, musta hampurilaissämpylä, millä lie värjätty. Verellä vissiin.

Lauantain vietimme turisteina. Kävimme Finlaysonin alueella olevassa vakoilumuseossa ihmettelemässä kaikenmaailman vempeleitä omin nokkineen ja myöhemmin Lenin-museossa, jossa oli opastettu kierros.
Vakoilumuseota etsiessämme tulimme samaan tulokseen kuin edellisenä iltana Ratinalla oikeaa lipuntarkastuspistettä etsiessä: tamperelaiset eivät osaa opastuksen jaloa taitoa. Piste.
Yksinkertainen asia osataan siellä tehdä äärimmäisen vaikeaksi. Kysyvä ei yleensä tieltä eksy, mutta sekään ei aina pelasta. Ratinalla suullisetkin opastukset olivat ylimalkaisia. Lenin-museoon löysimme helposti kun heti eteisaulassa oli herra kysymässä, miten voisi olla avuksi ja osasi neuvoa oikeaan paikkaan ensi yrittämällä.

Pitkästä aikaa oli mukava ulkoiluttaa kameraa ihan vaan räpsimisen ilosta. Sain jopa yhden tosi hyvän kuvan kun pari naista tutki lukkosiltaa.

Ihan kuin jotain olisi jäänyt kesken?

Iltapäivällä saimme harvoin nähtyjen tuttujen kanssa aikataulut osumaan yksiin. Kati, Kimmo ja Anu olivat Ratikkakahvilassa ja vaikka kaksi ensin mainittua asuvat alle 20 kilometrin päässä meiltä, ei vierailuja puolin ja toisin kovin usein ole. Mikäpäs siinä, mennään sitten muutaman sadan kilometrin päähän juttelemaan kavereitten kanssa.

Tampereelle sanoimme heipat sunnuntaina aamupalan jälkeen. Hyppäsimme Helsingin-junaan ja katselimme pääkaupunkia muutaman tunnin. Maailmanpyörästä näki paikkoja ihan eri kantilta. Pyörän kopeissa on ärsyttävät siniset pleksit, mutta photoshopin kautta kierrätettynä kuvista sai ihan inhimillisen näköisiä.

Meidän vanha hesalainen sanoo, että torilla pitää käydä kahvilla. Sen teimme. Lokkeja ja niiden poikasia oli paljon.


"Niin, tiedättehän, että allani on Audi."

Torin kulmalla päätimme kokeilla sähköpotkulautoja. Semmoisen vuokraaminen oli helppoa, mutta sadesäässä märällä kadulla ajaminen ei niinkään. Kätevä kapine, mutta ehdottomasti kuivan kelin ajopeli.

Pyörimme Stockmannilla hetken aikaa ja totesin, ettei ole shoppailuelämä ja kahviloissa notkuminen minua varten. Seuraavaksi suunnistimme Oodiin, uuteen kirjastoon, joka on oikeasti melkoinen monitoimitalo. Keskikerroksessa on ompelukoneita käytettävissä, tarratulostin leikkureineen, 3D-tulostimia, äänitysstudioita ja jopa soittimia lainattavaksi. Porukka luki, teki läppäreillä töitä tai mitä tahansa viihtyisässä ympäristössä.

Ylläkerrassa on itse kirjaosasto, joka ei ainakaan minuun tehnyt kovin suurta vaikutusta. Joensuun pääkirjastossa on rutkasti enemmän kirjoja kuin tuolla. Toki Oodissa on lapsille leikkialue ja yleensä kaikelle kansalle vaikka mitä muuta tekemistä, joten ehkä kirjasto ei ole enää entisensä.

Tein tämän kokemuksen perusteella karkean rajanvedon; jupit hengailevat Stockalla ja hipit (ynnä muu tavan kansa) Oodissa. 


Hieno reissu ja paljon kokemuksia. Jäi vielä koettavaa seuraavillekin reissuille.

Loma!

Ikimuistoinen oli se viikko, jonka olin ajohommista kokonaan vapaalla. Olin vain ja nautiskelin pelkästä olemisesta ja tein kaikkia kivoja juttuja. Se oli nimittäin heinäkuun puolivälissä se vapaa eli kirjoittaja on tässä parisen kuukautta tehnyt kaikkea muuta kuin istunut näppiksen ääressä.

Viikon ensimmäinen kohokohta oli keskiviikko, jolloin pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Edellisestä kerrasta taitaa olla jopa puolitoista vuotta, joten korkea aika oli.
Naapuriin muutti uusia ihmisiä ja heidän mukana kaksi suokkia. Tiialla oli ollut hevonen jo vuosia ja nyt omaan talliin sille piti saada kaveri, joten semmoinen tuli.

Mukavaa oli käydä kopottelemassa Metkalla ja näyttämässä Tiialle maisemia ja reittejä. Sain totuttuun tyyliin sisäreidet niin kipeiksi, että teki mieli amputoida jalat nivusista. Pitäisi harrastaa hieman useammin, mutta minkä voit kun tilanne on nyt mitä on.

Lomalla ehdin käydä Pian paimennusopissa ensimmäisen ja toistaisekai ainoan kerran tänä kesänä. Nomsalla oli mielenkiinto ihan jossain muualla, mutta Hipan asenne oli kohdallaan: NO NIIN PÄKÄPÄÄT! TÄTI NÄYTTÄÄ NYT VÄHÄN PAIMENNUKSEN MALLIA!
Ja sen se teki. Hyvä ihme, että tuo koira osaa kun vaan itse osaisi olla oikeassa paikassa ja ohjata. Kerta toisensa perään karkuutin lampaat ja Hippa se vaan nöyrästi käy hakemassa ne minulle. Se on kova veto omaa ihmistä ja muuta laumaa kohti. Kun sain kentän kierrettyä ja porteistakin lampaat hienosti paimennettua, alkoi rynniminen kohti aitauksia. En osannut näyttää lampaille, että koira on edelleen täällä, älkääpä menkö mihinkään.

Vapaaviikon päätti kolmen päivän rokkailu Ilosaaressa. Rokin taika murtui tänä vuonna sen verran, että oli kylmä ja välillä jopa tosi kylmä. Emme sentään kastuneet kuin ihan vähän. Se täytyy tunnustaa, että vanhuusko painanee, koska kolmas päivä oli ehkä liikaa.

Kattauksesta löytyi Ellips, J. Karjalainen, Sunrise Avenue, Ville Valo & Agents...  mutta täydet pojot kotiin vei Chisu. Uusin tuotanto ei napannut ollenkaan, mutta hitit ovat hittejä ja artisti osaa hommansa. Edes topin olkaimen irtoaminen ei saanut Chisun pasmoja sekaisin. Hän pyysi bändikaveripuolisoaan kiinnittämään olkaimen, mutta se oli helpommin pyydetty kuin tehty. Siinäpä sitten viihdytettiin yleisöä muilla keinoilla ja hyvin luontevasti kävi. Chisu kertoi juttuja ja improvisoi laulua olkaimen kiinnityksestä "...tää on vähän hankalampi toppii...". Lopulta solki oli paikoillaan ja artisti jatkoi raportointiaan.
"Mä juon vielä."
"Okei, nyt oon valmis."
Ja keikka jatkui. Ihastuttava nainen!

Ville oli valoisa Agentsin keulilla, sanoisinpa että todella hyväntuulisena siellä veti vanhoja biisejä uudella, omalla tyylillään. Humppahommia oli kuulemassa yllättävän paljon nuorisoa. HIM ei kuulunut omiin suosikkeihini, mutta tämä keikka nappasi kivasti.

Rokkiin oli panostettu tänä vuonna melkoisesti. Metelli-teltan luona olevalla anniskelualueella oli valtava katos penkkeineen ja pöytineen kansan syödä ja juoda sateelta piilossa.

Iloliemi oli etiketin mukaan rakkaudella pantu, mutta maku oli kuulemma karmaiseva. En maistanut. Tyydyin vetiseen sidukkaan ja yskänlääkeshotteihin. Vain lämmikkeeksi tietenkin.