Internetin ja varsinkin facebookin ihmeellinen maailma heittää silmille mitä kummempia mainoksia. Toki ne ovat profiloituja, koska isoveli kuuntelee eli eivät lopulta kovinkaan kummallisia vallitsevaan tilanteeseen nähden. Tällä viikolla omaan näkökenttääni räpsähti meditatiivisen maalaamisen työpaja. Vetäjänä oli vanha tuttavani, kuvataiteilija Katja Kouvalainen, äärettömän upeitten sisustusmaalausten ja muraalien tekijä. (Vilkaise DecoraDora jos et usko.)
Työpajaan ilmoittautuminen oli niitä toimintoja, joissa sormet näppäilivät tarpeelliset asiat ennen kuin aivo ehti toppuuttelemaan. Jotenkin vain tuntui siltä, että tätä pääni tällä hetkellä kaipaa. Ei ollut väliä onko maalannut tai tehnyt mitään taidetta ennen, koska ajatuksena oli pienen meditaation jälkeen heittäytyä värien maailmaan. Antaa mielen ja sormien viedä. Se jos mikä on pelottavaa. Matkalla alkoi jännittää ja mahaan koskea, mutta sitkeästi jatkoin tulta päin.
Kun tilaisuus alkoi, Katja kertoi ensin itsestään ja tekemisistään sekä mielen erikoisista ominaisuuksista. Rationaalisuus asuu vasemmassa aivopuoliskossa ja kykenee päättelemään asioita 40-50 bittiä sekunnissa. Intuitiivinen mieli oikeassa aivopuoliskossa suorittaa päätelmiä 11-40 miljoonan bitin sekuntivauhdilla. Että aikamoista!
Aloitimme pienellä meditaatiomatkalla, jonka aikana kuulosteltiin mitä värejä mieleen tulee. Minähän näen silmäluomien pinnalla muutenkin kaikenlaisia kuvia mustalla taustalla, ikään kuin mielen kaleidoskooppi siellä välkkyy. Nyt näkyi violetteja ja vihertävänkeltaisia kuvioita.
Reissun jälkeen saimme ottaa maalauspohjia, värejä lautaselle, hanskat ja mitä kukakin tarvitsi. Sai käyttää sivellintä, mutta suositus oli läiskiä maalia ihan käsin. Katja ei opastanut yhtään, vaan luovuus piti tai paremminkin sen sai löytää kukin ihan itse eikä mitään esittävää kuvaa ollut tarkoitus synnyttää. Tämä oli monelle paha paikka. Yllätyin itsestäni kun pääsin vauhtiin samoin tein. Ensimmäinen teos syntyi suunnilleen parissa minuutissa ja muistutti lähinnä rykäisyä. Että tämä on päästettävä ulos ja äkkiä.
Yritin tavoitella meditaatiossa näkemääni violettia spiraalia, mutta siitä tuli pyörre. Vähän kuin joku galaksi. Maalasin tämän molempia käsiä käyttäen.
Tässä toisessa hallitsevat lempivärini tummansininen ja violetti. Pidän vihreästä, mutta tuo alanurkan vihreä hämmästytti. Se näytti hyvältä kun ammensin värejä lautaselle, mutta matkalla maalaukseen muuttui pahaksi. Otin pienen annoksen ja mietin, että mene sinne nurkkaan häpeämään kun olet noin ruma. Hetken tuumailtuani tuli tunne, että sen häpeällisen vihreän päälle piti valuttaa ilon ja onnellisuuden keltaista ja violettia.
Tämän tehtyäni tajusin, että olin roiskinut ensimmäiseen maalaukseen samaa tyhmää vihreää. Ehkä se kuvastaa sitä, että häpeä tuppaa pilkuttamaan lähes kaikkia ajatuksia ja tekemisiä. Siitä pitää päästä eroon ja tämä projekti varmasti auttoi.
Otti sen verran koville, että pidin huokaisutauon. Rojahdin alustalle makaamaan ja siinä aikani levättyä alkoi tehdä mieli vielä kolmatta maalausta. Valikoin värit ja heitin loputkin suunnittelut mielestä. Katja kertoi aluksi, että hyvä konsti on maalata silmät kiinni. Jotkut ovat jopa niin herkkiä, että aistivat värit sormillaan. Mielenkiintoista! Edellisenkin taulun tein molempia käsiä käyttäen, mutta tämä syntyi yhdellä. Vaikka olen oikeakätinen, oli jotenkin luonnollista napata paletti oikeaan käteen ja alkaa sivellä maalia vasemmalla. Ehkä sen päänsisäisen kriitikon sai sillä keinolla taas vähän enemmän vaikenemaan. Keskellä oleva metsänvihreä oli erilaista, tuubista puserrettavaa maalia ja siksi jäykempää kuin muut. Tunsin sen ja koska halusin tehdä teoksen tietämättä yhtään mitä olen tekemässä, jätin vihreän pieneen alaan.
Ensimmäisessä maalauksessa pedanttisuus vallitsi ja levitin väriä tarkkaan reunoja myöten. Toisessa se alkoi jo repeillä enkä piitannut valkoisista alueista reunoilla. Sokkona tehdyssä taulussa luotin tunteeseen, milloin teos oli valmis. Avasin silmäni ja katsoin. Aika paljon valkoista pohjaa oli näkyvissä ja teki mieli värittää ne, mutta tukahdutin kriitikon mielessäni ja annoin olla.
Se on hyvä juuri näin. Ihan kuin minäkin olen. Ja sinä. Sen kun muistaisimme joka hetki.
Vaikka maalaaminen oli tosi kivaa, yhtä antoisaa oli kun lopuksi kävimme kaikki läpi omet teoksemme. Niistä sai kertoa itse ja kuulla, mitä muut niissä näkivät. Hämmästyttävää oli, miten voi samoista väreistä luoda niin erilaisia tauluja. Ei näkynyt kahta samanlaista! Muut kertoivat, että tauluissani on paljon erilaista liikettä. Ensimmäisessä on kuin joku voima pyörisi paikallaan. Toisessa on seesteinen tunnelma, kuin lahti jossa vesi hiljalleen lipuu paikasta toiseen hötkyilemättä. Kolmannessa ryöpsähtää.
Oli kieltämättä melkoinen prosessi. Olin illan aivan väsynyt, mutta jotain liikahti, koska näin yöllä melko selkeän unen:
Olin joku rakennusliikkeen pomo tai tarkastaja tai muu vastaava. Eri paikoissa oli useita projekteja ja porukat sanoivat, että "jatketaan kunhan Hanna katsoo ensin." Minä tulin paikalle ja olin ihan ihmeissäni, mutta länttäsin keltaisen kypärän päähän ja tuumasin, että tsekkaillaanpa sitten. Fiilis unessa oli jännä. Ei puhettakaan mistään huijarisyndroomasta, että enhän minä tämmöistä osaa, vaan otin ihan rennosti tyyliin "mikäs siinä, hoidetaan homma kotiin. Kaikkeen pystyy kun vaan ryhtyy." Eräässä kohtauksessa sen firman toimisto oli hirsimökissä, jossa oli työntekijöille tosi pieni taukotupa. Huoneen keskellä oli pöytä ja penkki niin huonosti, että vessaan piti pujotella itsensä. Siirsin pöytää ja ehdotin, että "eikö tämä olisi parempi tässä ikkunan edessä näin?" Lattialle tuli enemmän tilaa ja kaikki olivat ihan että wow miten joku osaa ajatella noin fiksusti!
Nauratti vielä aamullakin tuo pöytäoperaatio. Ongelman pienuus ja sen ratkaisu olivat niin pieniä, että tulkitsin sen kertovan sitä, että tulee ehkä suurenneltua ongelmiaan. Löysin rantein positiivisella mielellä niin hyvin menee.
