Hippasen verran höpinää

Internetin ja varsinkin facebookin ihmeellinen maailma heittää silmille mitä kummempia mainoksia. Toki ne ovat profiloituja, koska isoveli kuuntelee eli eivät lopulta kovinkaan kummallisia vallitsevaan tilanteeseen nähden. Tällä viikolla omaan näkökenttääni räpsähti meditatiivisen maalaamisen työpaja. Vetäjänä oli vanha tuttavani, kuvataiteilija Katja Kouvalainen, äärettömän upeitten sisustusmaalausten ja muraalien tekijä. (Vilkaise DecoraDora jos et usko.) Työpajaan ilmoittautuminen oli niitä toimintoja, joissa sormet näppäilivät tarpeelliset asiat ennen kuin aivo ehti toppuuttelemaan. Jotenkin vain tuntui siltä, että tätä pääni tällä hetkellä kaipaa. Ei ollut väliä onko maalannut tai tehnyt mitään taidetta ennen, koska ajatuksena oli pienen meditaation jälkeen heittäytyä värien maailmaan. Antaa mielen ja sormien viedä. Se jos mikä on pelottavaa. Matkalla alkoi jännittää ja mahaan koskea, mutta sitkeästi jatkoin tulta päin. Kun tilaisuus alkoi, Katja kertoi ensin itsestään ja tekemis...

Facen ihmeellisessä maailmassa on vastikään levinnyt tämmöinen kuva: (Lehden sivusta on otettu kuva ja tekstin alla näkyy toimittajan nimi, joten ehkä en syyllisty kovin pahaan tekijänoikeusrikkomukseen.) Lenkillä käydessä alkoi heti mielikuvitus lentää tietenkin eläinten vastaavaan tilanteeseen. Hevoset facebookissa: Reggis (pv): Olipa mahtava maastolenkki! (20 tykkäystä) Sharon (arabi): No joo, paitsi se puimurin kokoinen kummitus, mikä hyppäsi eteen kesken laukkapätkän! Omistaja sentään pysyi satulassa vaikka otin melkoisen sivuloikan. Reggis: Onneks oot niin nopee, että se meni jo kun me kerittiin sille kohtaa :D Sitä paitsi kuulin kun meidän ihmiset jutteli siitä ja ne sano että se oli pyy, mutta ne onkin pahoja. Sharon: Ei se kyllä sillä hetkellä miltään pyyltä näyttäny! Pumppu hakkaa vieläkin, mutta niin se varmaan hakkaa omistajallakin. Sfinksi (sh): Voi teitä kuumaverisiä pönttöpäitä! Kyllä meikäläisen säikyttämiseen tarvitaan aika paljon enemmän. Reggis: Ilman...

Katsoin eilen elokuvan Linnunradan käsikirja liftareille. En oikein pysynyt juonessa mukana (jos sitä yleensä oli), mutta kirjana voisi olla periaatteessa mielenkiintoinen. Päällimmäinen asia, joka leffasta jäi mieleen oli päähenkilön teenhinku. Joka paikassa olisi pitänyt olla teetä tarjolla. Luen tällä hetkellä kirjaa, jossa brittinainen on jenkeissä ja tapaa siellä brittipariskunnan. Mistäpä muusta tulee puhe kuin teestä. Aamutee, päivätee, iltatee ja heidän klassinen kello viiden tee, joka ilmeisesti menee tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Teetä iloon, suruun, kaipaukseen, krapulaan, lääkkeeksi ja lohduksi. Britit ja tee on jotain, mikä perusteellisuudessaan hämmästyttää. Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että britit syntyvät teetä suonissaan. Koska se ei ole paras mahdollinen aine suorittamaan varsinaista tehtäväänsä, tee vaihtuu vereksi vauva-aikana, mutta jälki jää soluihin muistuttamaan, mistä brittiläisyydessä on kysymys. Heidän täytyy juoda teetä koko lopp...

Tosin tällä kertaa yhden yön pikamatkalla. Lentokoneeseen piti mennä autolla ja reitti oli niin ahdas ja sokkeloinen, että annoin kuskin (taisi olla Marko, tai sitten joku muu) sompailla ja näytin ohjeita. Minua työnnettiin pyörätuolissa, mutta kesken kaiken piti kiivetä paksua köyttä pitkin kattoon. Ihmiset ihmettelivät, että miksi se ei voi kävellä, mutta kykenee kiipeämään. Lopulta selvisin matkustamoon, mutta sekin oli sokkeloinen ja niin epälooginen, etten löytänyt paikkaani. "Turvavyöt kiinni, kone lähtee", sanoi lentoemäntä. "Ei vielä, en ole omalla paikallani!" Löysin paikkani ja liput tarkistettiin vasta tässä vaiheessa. Lompakkoni oli täynnä pientä sälää, lippua ja lappua jos jonkinmoista. Yritin seuloa tärkeät vähemmän tärkeistä, mutta sormet eivät totelleet. Lopulta löysin lentoliput, jotka sekoittuivat kahvilakuitin näköisiin lappuihin, jotka taas olivat pääsylippuja jonnekin muualle ja siksi tärkeitä säilyttää. Perillä olivat pojatkin mukana...

Tämän päivän Hesarissa oli kuvitteellinen juttu siitä, mitä tapahtuisi jos sähkön kantaverkko pimenisi kokonaan. En näköjään osaa linkittää juttua, mutta sen mukaan Suomi olisi kaaoksessa kolmessa tunnissa. Hyvin ymmärrettävää. Sähkö on niin arkea, ettei sitä huomaa ja sitten kun sitä ei ole, ollaan ihmeissään. Kaikki pysähtyy. Jutusta tuli mieleen yläasteen äikäntunti keskimäärin vuonna 1987 kun kirjoitettiin aine aiheesta Elämää vuonna 2015 tai 2020, en enää muista tarkkaa vuosilukua, mutta näillä main mentiin. Minun aineessa ajeltiin sähköautoilla ja tietenkin tapahtui katastrofi, jolloin autot kaiken muun muassa pysähtyivät. Ope luki aineen ääneen ja luokkakavereitten palaute oli raakaa: "Voi v***n idiootti! Miten ne autot muka ajaa sähköjohdot perässä jos ne kerta sähkökatkoksessa pysähtyy? Vähänkö oot tyhmä." Harmitti hemmetisti, koska en tietenkään osannut selittää, että enpä ole ajatellut sinne asti, mutta niin siinä vaan käy.  Nykyään ajellaan sähkö...

Meillä oli murun kanssa kehityskeskustelu. Olen iloinen, että sain tehtyä aloitteen siihen, koska itselleni on aina ollut ylivoimaisen vaikeaa avata mielen sopukoita ja siitä seuraa monenlaista muuta vaivaa. On vaan ollut kehno fiilis jo jonkin aikaa, mutta keskustelu oli hyvä ja mieli pääsi jälleen levollisempaan tilaan. Ainakin vähäksi aikaa. Tämä sai miettimään omaa aivotoimintaani. Tulin siihen tulokseen, että pääni sisällä on palapeli, joka koostuu faktoista. Palapeli pysyy semmoisena kuin on, mutta tilanteet ympärillä muuttuvat. Muutosten takia palapelistä lähtee irtopaloja sieltä täältä ja kokonaisuus on vajaa. Vieressä on mielikuvituksen kulho täynnä epävärisiä ja epämuotoisia paloja, josta mielikuvitus ammentaa liitämään lähteneiden faktapalojen tilalle jotain ihan omaa. Mielikuvitus runnoo palaset väkivalloin, välittämättä muodoista ja väreistä. Kokonaisuus on paikattu, mutta tarkemmin katsoen lopputulos on vääränlainen, yhteensointumaton kaaos. Tosin välillä mielikuvit...