Kuljetushommien koukeroita

Tänään on vuoden 2020 ensimmäinen adventtisunnuntai. Sillä ei tämän postauksen aiheeseen ole merkitystä, mutta toimikoon vallitsevasta ajasta jonkinlaisena muistutuksena. Kulunut viikonloppu on vierähtänyt nauttiessa kohtalaisen isosta muutoksesta ja helpottuneesta olotilasta. 

Perjantaina nimittäin jaoimme viimeiset paketit Matkahuollolle. Sitä lystiä meidän firmalla on riittänyt neljä vuotta putkeen. Viimeiset pari vuotta on ollut noususuhdannetta ja koronasta huolimatta (tai ehkä sen takia) olemme tänä vuonna palkanneet peräti kolme uutta kuskia, koska pakettien määrä on kasvanut käsittämättömiin määriin. Monenlaisia muutoksia on tullut vuosien mittaan, mutta en mene yksityiskohtiin.

Selvennyksen vuoksi mainittakoon, että Matkahuollon kautta on kulkenut heidän omien pakettien lisäksi Postnordit ja DHL:t. Kesällä alkoi kuulua huhuja, että viimeksi mainitut lähtisivät Matkahuollosta pois. Pakettien määrä tulee putoamaan murto-osaan entisestä.

Mitäpäs siinä muuta kuin irtisanomiset käyntiin. Meillä on tämän vuoden alusta lähtien ollut kaksi Lehtipisteen reittiä, jotka Ripen kanssa ajamme entiseen malliin. Onneksi, koska muutenhan olisimme iloisesti tyhjän päällä. Ne hommat on hoidettu ennen puoltapäivää, joten loppupäivä on aikaa tehdä muita juttuja. Minä teen kalevalaista jäsenkorjausta, jossa opintoja on jäljellä enää puolisen vuotta ja Ripe nikkaroi Konttoria, joka alkaa olla viimeisiä ruuvauksia vaille valmis liikenteeseen. Sitten jatkuu Liveverkon lähetysten treenaus ja testaus, jotka myös ovat hyvällä mallilla.

Paketit on jonkun kuitenkin jaettava, joten miksi jätimme koko homman? Siksi, ettei pelkkä työnilo elätä. Jakelusta saatu korvaus on niin pieni, ettei palkkojen ja autojen juottamisen jälkeen meille jäänyt juuri muuta kuin kyyneleitä ja syötyjä kynsiä. Savon Kuljetus haali paketit itselleen. Heidän kanssa on tehty yhteistyötä ja kun siitä puljusta on eroon päästy, ei takaisin mennä. MH-pakettien jaosta ei myöskään päästy sopimukseen, joten olemme mieluummin ilman.

Jakopaketti eli toimitus kotiovelle pelittää taajama-alueilla, mutta ei täällä isojen etäisyyksien periferiassa. Hyvissäkin olosuhteissa aikaa menee niin paljon, että persnettoa tulee koko ajan. Lumitalvina auraamattomat tiet ja keväisin rospuuttokelit hidastavat ajamista. Sitten kun tiet ovat peilijäässä kuten viime talvena viikkokausia olivat, homma käy niin hitaasti, ettei sitä käsitä kukaan. Epätoivoinen tiellä pysyttely oli niin jännittävää, että minä ainakin olin ihan jumissa sekä henkisesti että ruumiillisesti.

Oma lukunsa olosuhteiden päälle olivat ne asiakkaat, jotka eivät ole kotona, eivät jätä valtakirjoja, eivätkä vastaa puhelimeen. Paikalla on kuitenkin käytävä katsomassa, mutta mitään ei voi tietämättä jättää, joten turhauttavan ajanhaaskauksen piikkiin menee sekin. Suurin osa asiakkaista onneksi ovat olleet mukavia ja joustavia, kiitos siitä heille. 

Talojen numeroinnin kun saisi vielä semmoiseksi, ettei mitään tulkinnanvaraa tai erehtymisen mahdollisuutta ole. Taitaa olle tekemätön paikka.

Ettei menisi pelkästään valittamiseksi, on ihan pakko naputella muistiin niitä hauskoja tapauksia, joita matkan varrella on tullut vastaan.

Ensimmäiseksi meidän Make, joka tuli porukkaan mukaan, kun aloimme kysellä lisää väkeä. Make ajoi oman firmansa piikkiin alihankkijana. Siinä on niin rivakka miekkonen, ettei mitään rajaa. Kuormurilla lavojen lisäksi viskoi pikkupaketteja käsittämätöntä vauhtia. 

Ensikohtaaminen tapahtui muutama vuosi sitten kun vein hänen tilaamiaan renkaita.

"Voe perkele, kolomatta kertaa tilasin kitkoina ja tuas tuli nastat!"

"Mitä, onko ne lähettäny väärää tavaraa?"

"Ei vaan kun kännykällä tilasin ja eihän siitä mittään nää. Oma moka."

Nauroin kilometritolkulla. Mutta aika tavaran kaupitsee ja kyllä nämäkin meni. Monet renkaat mekin olemme Maken kautta hankkineet.

* * *

Omalle kohdalleni sattui asiakkaan taholta sarjassaan käsittämätöntä ajattelutapaa. Paketissa oli osoite Tehtaantie 4 A 6, 80400 Joensuu. Joensuu, mutta Ylämyllyn postinumero, ja Tehtaantiekin on Ylämyllyllä, mutta ei siellä kyseistä talonnumeroa ole. Soitin asiakkaalle.

"Morjens, sulle ois paketti, mutta ei täällä tämmöistä osoitetta ole."

"Missäs sie nyt oot?"

"Ylämyllyllä, mutta Tehtaantiellä ei ole 4 A 6:sta."

"Joo myö asuttiin ennen Tehtaantiellä, mutta muutettiin vasta Rantakylään niin siks mie laitoin siihen sen Joensuun."

Siis että tuota mitä? Miten voi olla niin tyhmä, että kuvittelee paketin löytävän perille sekoittamalla kaksi osoitetta? Teki mieli antaa asiakkaalle jonkin sortin diplomi, mutta menin kertakaikkisen sanattomaksi. Ilmoitin vieväni paketin Matkahuoltoon, josta sen voi käydä noutamassa. Ajojärjestelijälläkin vähän kulmat kohosivat kun vein paketin.

"Tälle tulee noutaja. Asiakas ei tiedä missä asuu."

* * *

Jossain yhteyksissä on tullut esille, että voiko 'ihana' kuulua miehen sanavarastoon. Kyllä voi, ja oma mieheni on siitä kävelevä esimerkki. Tosin ei synnynnäisesti eikä sattumalta.

Ripe vei joskus aikaa sitten sohvan Rääkkylään jollekin herralle, jonka maailmankatsomuksessa oli vahva epäilys viehätyksestä poikiin päin. Hän oli niin haltioissaan uudesta sohvasta, että hoki "ihanaa, ihanaa", jatkuvalla syötöllä. Tämä tarttui uutteraan kuljetusyrittäjään. 

Tämän jälkeen tuli uusi keikka Rääkkylään. Toiselle samanmoiselle herralle meni kukkia, ja siinä asiakkaan kanssa jutustellessa lipsahti kuskilta muutama 'ihana' liikaa:

"Käytsä usein täällä Rääkkylässä?"

"En mie tuu tänne enää ikinä."

Moinen tapaus jätti naistenmieheen syvän arven. Rääkkylä-kammo on vuosien varrella haalistunut, koska lupasin pitää tiukasti kiinni.

* * *

Polvijärvellä Ripe yritti jakaa pakettia muuan pariskunnalle, joka ei ollut kotona eikä kukaan vastannut puhelimeen. Siispä paketti meni jakamattomiin ja tuli uudestaan jakeluun, kun asiakas oli ottanut Postnordiin yhteyttä ja toivonut uusintajakelua. Paikalle päästyä talon kuistilla räksytti äkäiset herra ja rouva kilpaa, että miksi ei ole soitettu. Ripe sanoi yrittäneensä soittaa, mutta pariskunta väitti sitkeästi vastaan. Kun Ripe luetteli paketissa olleen numeron, rouva hihkui, että mistä lie keksinyt moisen numeron ja jatkoi kurjan kuskin sättimistä, mutta herra luikahti nolona sisälle. Puhelinnumeron naputtaminen tilaukseen on tarkka juttu. Äkkinäiseltä saattaa mennä väärin.

* * *

Männä kesänä muuan asiakas oli ottanut Postnordiin yhteyttä ja väittänyt, ettei ole saanut pakettiaan. Sitähän sitten etsittiin kissojen ja koirien kanssa pelko persuksissa, että kuka oli jakamassa ja oliko onnistunut kadottamaan paketin. Lopulta selvisi, että kuski oli jakanut paketin aivan normaalisti. Paketti oli herralle, mutta rouva oli ottanut sen vastaan ja viskannut jonnekin nurkkaan kertomatta miehelleen koko tapauksesta.

Postnordin asiakaspalvelua on moitittu äärettömän huonosti toimivaksi, mutta ilmeisesti sieltä on kuitenkin helpompi kysyä pakettia kuin omalta puolisoltaan.

* * *

Tavallisilla siviiliasiakkailla on harvoin käsitystä omien tilustensa koosta tai ennemminkin pienuudesta. Mikäli paikka vaikuttaa mökkitieltä ja asiakkaalle soittaa etukäteen kysyäkseen, mahtuuko pihassa kääntymään, vastaus on yleensä "vaikka rekalla". Totuus on yleensä aivan toinen.

Joskus aikoinaan meni reilumpi satsi eli kuormurikeikka pihakivia ja kivituhkaa. Paikalla ei ollut ketään, mutta rahtikirjassa oli ohje: Kivet ja soran saa jättää navetan taakse polun varteen.

Että semmoista. Kyllä ne pudotetaan siihen, mihin helpoiten voi ja jatkosiirtely jää asiakkaan harteille.

* * *

Silloin kun meillä vielä meni leipää Ilomantsiin, minä pääsin tuuraaman Ollin kesäloman ajan. Välillä samassa kuormassa meni pari lavaa jauhoja paikalliseen leipomoon ja erään kerran kivilasti muuan paikkaan.

Meidän Mörössä on robottivaihteisto eli kaasu ja jarru on, mutta kytkin puuttuu. Robotti hoitaa vaihtamisen ja tekee sen tosi näppäräsi, ehtii välikaasunkin pyöräyttää niin nätisti, että aijai sentään. Mahdottoman kiva ajettava.

Kuten kaikki Ilomantsissa käyneet tietävät, Koverossa on pitkä nousu ja sen jälkeen lyhyempi, mutta jyrkempi lasku. Pelkkä leipä oli sen verran kevyttä, että alamäkeä lasketellessa isoin lukema navikassa oli melkeinpä vakiona 93 km/h. En jaksa muistaa, oliko kyydissä jauhot vai kivet, mutta silloin ennätykset paukkuivat. Hojelsin mäen alas niin, että hetken aikaa navikassa vilahti 97! Silloin oli vauhdin hurmaa kuormurin kopissa.

* * *

Etelän eli Tohmajärvi-Kitee-Kesälahti -akselin autossa on mennyt itärajalle isoja latinkeja jotain paketteja. Ne on pitänyt viedä tiettynä päivänä tiettyyn aikaan, koska asiakas oli venäläinen ja kävi vain hakemassa paketit Suomen puolelta. Niitä hän sitten diilasi rajan takana eteen päin. Tämä järjestely siksi, ettei asiakas luottanut Venäjän kuriiripalveluihin. Kas kummaa. 

* * *

Siinäpä niitä, mitä ensimmäisenä tuli mieleen. On varmasti paljon muitakin, ja liikenteessä törttöilijöistä saisi aikaan toisen romaanin. 

Jatkamme harjoituksia lehtien parissa ja muilla kikkailuilla.

Hieman Hippaa

Nomsa on saanut tällä osastolla viime aikoinan niin paljon huomiota, että annetaan välillä Hipalle oma osansa. 

Hippanen voi olosuhteisiin nähden hyvin, mutta vaihtelevasti. Tahtoo sanoa sitä, että selkävaiva säteilee hermoja pitkin eri paikkoihin. Kovin ikävää on kuunnella sitä kun se jyrsii kyynärtaipeitaan niin että rouske käy. Toista takatassuaan se nuolee välillä hyvin aktiivisesti eli kipeää tekee vissiin sielläkin.

Trocoxil tehoaa hyvin, mutta sitä ei mahdollisten sivuvaikutusten takia voi syöttää ikuisia aikoja putkeen. Lisäapuna käytän kalevalaisen jäsenkorjauksen oppejani, ja siitä Hippa nauttii täysin siemauksin. Lavat, selkä ja kylkivälit menevät tukkoon ihan samalla tavalla kuin ihmisillä ja niiden aukominen helpottaa oloa.

Huonona hetkenä vetää mielen maahan, koska nykyään Hippa näyttää kipunsa selkeästi jopa minulle. 

Hyviä hetkiä on vielä toistaiseksi enemmän. Esimerkiksi lenkille lähtö on mahdotonta rallia. Video ei ole ihan tuore, mutta meno on samanlaista edelleen. Tosin kameran läsnäolo vaivaannutti pariskunnan, joten villitys ei ole niin pitkällinen kuin normaalisti.

Hipan ja Nomsan lenkillelähtöralli 

Kolmen hyllyn agipäivä

 Tänään oli PoKSin kisat. En muista, onko Nomsa käynyt siinä hallissa ja jos on, ihan pikkupentuna. Käytännössä vieras halli ja vieraat esteet. Juoksimme kaikki kolme, kaksi agirataa ja yhden hypärin. Niiden suunnittelun ja tuomaroinnin takana oli Arto Laitinen.

Ensimmäinen agirata meni ihan pipariksi. Nomsa mennä viipotti esteitten ohi tai väärään suuntaan lähes katastrofaaliseen tyyliin. Onnistuin myös tekemään sen missä olen hyvä eli unohtamaan radan. Viimeksi Nomsa nukkui ensimmäisen radan ajan. Nyt oli hereillä alusta lähtien, mutta ajatusta ei ollut juuri pätkääkään. 

Toisella radalla oli jo vakavammin otettu meininki. Miten lienen töpännyt yhden ohjauksen kun renkaan jälkeisen putken se kipaisi väärästä suunnasta. Kepeille lähti väärästä välistä, mutta otin alusta ja sitten ne meni ihan oikein. Siinä oli jo mahdollisuus tulokseen, mutta mitäpä näitä laskemaan.

Hypärillä diesel oli lämmennyt kivasti. Tässä nähtiin sama keppiongelma, mikä meillä on ollut viime treeneissä eli ei malta mennä loppuun asti. Siihen on onneksi lääkkeet olemassa. Loppupuolella rataa nähtiin se, mikä on ollut odotettavissa. Sonja, jos luet tätä, älä putoa penkiltä nauraessasi. Sattuu vielä. Nomsa nimittäin lähti lapasesta. 

Sonja varoitti jo ajat sitten meitä koutsatessaan, että kunhan minä saan varmuutta (eli jotain tolkkua ohjaukseeni) ja Nomsa sitä kautta vauhtia, minulla on ongelma jos en osaa ohjata tietyllä tavalla. Oli lähestulkoon pieni järkytys, että se hetki koitti näin pian. Suunnittelin radan hyvin ja yli puolenvälin meni kivasti, mutta sitten se vaan levisi. Nomsa lähti kiihdyttämään ja oli matkalla ties minne, mutta onneksi se on kuuliainen ja palasti ruotuun.

Näin kahden kisan perusteella voi jo sanoa, että tämä laji tekee minun pääkopalle tosi hyvää. Annan itselleni luvan epäonnistua ja olla piittaamatta siitä. Ramppikuumeesta ei taaskaan ollut havaintoa. Sanotaan, että ihminen jännittää niitä tilanteita, jotka ovat itselle tärkeitä. Ei pidä täysin paikkaansa. Kyllä tämä on minulle tärkeää. Ei ehkä tässä vaiheessa menestymisen, vaan omien taitojen testaamisen kannalta. Koko laji on meille molemmille niin uutta ja ihmeellistä, että ainakin ohjaaja on intoa täynnä kuin ilmapallo. Niin on koirakin, jos tuota yhtään osaan lukea. 

Päivästä jäi takataskuun hyvä mieli ja paljon opiksi otettavia juttuja. Jatkamme harjoituksia.

Pokerinaama-Nomsa

Nomsa on kasvanut jo niin isoksi ja kypsäksi, että tuli aika käyttää se luonnetestissä. Viime sunnuntaina Tiina lähti kuskaamaan Arraa samaan tapahtumaan ja koukkasi meidät hienon koira-autonsa kyytiin. Suuntana Haukkumaja Maaningalla, tuttu paikka Hipan testauksesta. 

Tuomareina toimivat Jorma Kerkkä ja Leena Berg, pitkältä ajalta tuttuja hekin.

Pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli Nomsan riviin:

 I Toimintakyky             -1 Pieni

II Terävyy                     +3 Kohtuullinen ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua

III  Puolustushalu          +3 Kohtuullinen, hillitty

IV Taisteluhalu              -1 Pieni

V Hermorakenne           +2 Tasapainoinen 

VI Temperamentti         +2 Kohtuullisen vilkas

VII Kovuus                    +1 Hieman pehmeä

VIII Luoksepäästävyys  +2a Aavistuksen pidättyväinen

Laukauspelottomuus       +++ Laukausvarma 

Yhteensä 119 pistettä

Toimintakyvyn ja taisteluhalun miinuksellisuudet näyttävät äkkiseltään pahalta, mutta käytännössä eivät sitä ole. Kakkosen hermoilla koira paikkaa hyvin nuo puutteet, koska se toimii meillä arjessa ja harrastuksissa vallan hyvin. Toki helpompaa olisi treenata koiraa, jonka vireen saisi leikillä tarpeen tullen nostettua, mutta kun moottoria ei ole niin minkä mahtaa. Nomsan moottori on muualla, se on syömisessä, hyppimisessä ja kiipeilyssä. Niissä se on tosi hyvä.

Nomsan ollessa pieni se kyllä veti narua Hipan kanssa, mutta kun minä otin narun toisen pään, mielenkiinto lakkasi saman tien. Joskus harvoin olen saanut sen narutettua vetämään köyttä hetken aikaa. Sitten yhtäkkiä jokin syttyy sen kummallisissa aivoissa ja sylkäisee lelun pois. Jos osaisi, se vuodattaisi kyyneliä jäänsinisten silmien ilmeen kertoessa "en pysty, olen pahoillani, mutta en vaan pysty tähän". 

Ehkä siinä on myös selitys sille, miksi Nomsan kouluttaminen on ollut muihin koiriini verrattuna poikkeuksellisen haastavaa. Se ei tarjonnut asioita, jotta olisin voinut palkata sitä. Jos odotin Nomsan tekevän jotain, se tuijotti vastaan ja odotti ohjeita. Kun niitä ei tullut, koira kyllästyi ja poistui paikalta. Ehkä palkka ei ollut tarpeeksi hyvä ja palkkauksen ajoitus riittävän tarkka.  

Kun aikanaan agilitytreenit alkoivat, Nomsa alkoi tarjota toimintoja saatuaan vihjeitä, mitä kannattaa tehdä. Ne vihjeet se jalosti rämäpäisiksi kontakteilla keikkumisiksi. Treenien aluksi piti sillä kertaa tarpeettomat esteet sijoitella niin, ettei joku red hölmö ohikulkiessaan leiskauta keinusta omin nokkineen ja sitä rataa.

Koko testin pääset katsomaan tästä linkistä

Videosta täytyy mainita, että se on suurimmaksi osaksi minun itseni tekemä. Miten on mahdollista, että vannoutunut stillkuvaaja hurahti kertalaakista videoeditoinnin maailmaan?

Täten 

Facebookissa muistaakseni Valokuvaajan neuvola -ryhmässä joku linkkasi Johannes Myllymäen Photoshop-tutorialin. Vilkaisin sitä ja samalla kanavalla oli Premieren käytöstä rautalankaversioita. Katsoin vartin verran ja olin saman tien myyty. Myllymäki esittää asiansa niin alusta pitäen, selkeästi ja hitaasti, että ääliökin ehtii tajuta. 

Päätin, että teen videon itse. Aikaa meni ja varsinkin tekstiosuuksissa hammastenkiristelyä piisasi, mutta hyvä siitä tuli. Sikäli kuin "hyvä" on semmoinen minkä on apinoinut suoraan jonkun ohjeesta. Omannäköisen tekeminen on sitten ihan toinen juttu. 

Kuva meni kutakuinkin, mutta äänen käsittelyssä äänimiesmieheni tuli apuun. Sateen ropinaa kameraa suojanneeseen sateenvarjoon sai vähän vaiennettua ja tarpeellisia ääniä tuotua esille. Poutasäällä mikki olisikin napannut äänet tosi hyvin, mutta tällä kertaa oli vähän vetisemmät olosuhteet.

Kiitos Tiinalle, joka kuvasi Nomsan testin. Minä tallensin vastaavasti Arran osuuden ja se on videourani seuraava projekti.

Tsekkaan kyllä senkin, mistä kaikki lähti eli Johanneksen Photoshop-tutorialin.

  

Pitkästä aikaa kisakoirallisena

 Takana on muutama suhteellisen touhukas päivä. Koiria, talkoita ja koiratalkoita. Viikonlopun parasta antia on se, että olemme startanneet Nomsan kanssa viralliset agikisat. Agiradalta saimme hylätyn, mutta ehdottomasti hyvänmielen hylly oli se. Hyppyrata taasen meni enemmän kuin putkeen: 0-rata, toinen sija ja LUVA!! Uskomatonta! Meidän ensimmäinen kisa ja saman tien ensimmäinen luokanvaihtoon oikeuttava tulos. Tuomarina oli Jouni Kautto (ihastuttava Indiana Jones -look oli hänellä).

Mutta aloitetaanpa tilanteen purkaminen ihan alusta.

Perjantai-iltana klo 17.30 kokoonnuimme muutaman joalaisen kanssa Joensuu Areenalle. Siellä oli Lehtiä Ilosaaressa -tapahtuma, jonka narikkaa menimme hoitamaan ja tienaamaan seuralle rahaa. Lystiä kesti klo 2.30 asti ja vähän meinasi vanhaa käydä väsyttämään. Kotona kupponen teetä ja unten maille muutamaksi tunniksi. Ilmoitin Nomsan vain kahdelle radalle, että saisin nukkua vähän pidempään. Mutta kun on ensimmäistä kertaa asialla, koirahan pitää mitata ja mittaustilaisuus oli klo 10. Että se siitä kikkailusta.

Se täytyy todeta, että jännityksenpoistajana tuommoinen yön valvominen toimii oikein hyvin. Odottelin kaikessa rauhassa (lue: koomassa) omaa vuoroa eikä jännitystä tuntunut olevan ollenkaan. Ilmeisesti sitä kuitenkin oli, koska Nomsa teki ihme juttuja suhteellisen helpolla ja täysin suoritettavissa olevalla radalla.

 https://www.youtube.com/watch?v=B2BWIihwVmE 

 (kuvaus Ruusu Peippo)

 

Koska Nomsa ei edelleenkään leiki tai saalista, sen vireen nostaminen on vaikeaa. Yritin leikittää sitä nameilla, mutta silti se oli laiska, lähes kuutamolla kun lähdettiin radalle. A:lta alas hyppääminen ja maan nuuskiminen oli varmaan jokin keino purkaa minusta aistimaansa jännitystä. En muuten osaa selittää, kun ei se yleensä ole nenä maassa hommissa ollessaan.

Kepeillä rytmi sekoontui jostain syystä. Silloin kun etupalkkaa ei ole, Nomsa tarvitsee vielä minun tukea aika paljon. Ehkä oma askellukseni hidastui tai nopeutui, ja Nomsa kadotti kepit.

Muurin jälkeisessä puolenvaihdossa olin myöhässä, mutta loppu meni kivasti. Tämänsyksyinen rengasongelmakaan ei ole enää ongelma. Nyt Nomsa sen hahmottaa ja voin täysillä luottaa suoritukseen.

Mutta entä hypäri? En voi käsittää, miten näin krooninen jännittäjä voikin olla niin rentona kisatilanteessa! Se oli ihan pelkkää nautintoa alusta loppuun. En muista olinko näin levollinen edes Jatsin kanssa jälkikokeitten tottiksissa. Nomsa syttyi ihan toisella tavalla tälle radalle ja paineli erinomaisen reipasta vauhtia heti alusta lähtien.

Videota ei ole, mutta yritin piirtää ulkomuistista radan. Etäisyydet on liian lyhyitä ja joku tavallinen hyppy todennäköisesti puuttuu, mutta idea ainakin on suunnilleen tuo. Ei ollut kovin vaikea tämäkään hässäkkä. 

Rataantutustumisessa moni suunnitteli puolenvaihdon joko keppien tai muurin jälkeen. Minä ajattelin tehdä samoin, mutta heti alussa kävi selväksi, että ei semmoiseen ennätä millään. Onneksi ei tarvinnut, Nomsa kääntyi sievästi 12:lle ja loppu oli pelkkä julistus. 

Kyllä voi ihmisellä olla hyvä mieli! Kaksi vuotta sitten aloitimme harrastuksen ja vaikka kotona en ole olosuhteista johtuen ehtinyt tai jaksanut tehdä juuri mitään, saavutimme kisatason. Suuret kiitokset meitä tähän asti koutsanneille Elisalle, Sonjalle, Tainalle Lauralle ja Tiinalle. Tästä on hyvä jatkaa ongelmakohtien paikkailua ja kisakokemuksen kartuttamista.

Meidän kiltti Nomsa

"Onko tuo siun koira aina kotonakin noin kiltti ja lojaali?"

"Hmm öö?"

"No kun se ei hillu täällä ympäriinsä, katsoo vaan sinnuu. Ja vaikka se ois miten väärään suuntaan menossa niin kun sie vaan sanot, se menee heti oikein."

Meillä oli tänään loistotreenit Nomsan kanssa. Kesäkausi alkaa olla lopuillaan ja kehitystä on tapahtunut. Nomsa osaa kaikki esteet, nyt jopa renkaan. Se on ollut jännä kompastuskivi meidän agiuralla. Mikään putki, pussi, keinu tai muu ei sitä ole ahdistanut, mutta renkaan läpi ei ole passannut mennä, ainakaan jos se on maksikorkeudessa. Tulimme koutsien kanssa siihen tulokseen, että se ei vaan hahmota rengasta. Sillä ei ole Nomsalle merkitystä, joten sain kotiläksyksi luoda renkaalle merkityksen.

Se onnistui. Nomsa oppi käskysanan yhtä nopeasti kuin kaikkien muittenkin esteitten kohdalla ja tänä iltana hyppäsi renkaan läpi monet kerrat. Minä nimittäin älysin pysyä tarpeeksi kaukana. Nomsa varmasti monta kertaa yritti sanoa "mene pois häiritsemästä, tarvitsen tilaa", ennen kuin hoksasin totella. Uskon helposti, että koiraparka turhautuu tämmöiseen ohjaajaan, mutta kiltti kun on, ei protestoi sen enempää.

Tänään oli ohjelmassa vaikeampia keppisuorituksia, puolenvaihto koiran takana sen lähdettyä suorittamaan keppejä. Onko se nyt takaaleikkaus oikea termi. Sitä Nomsa ei oikein kestänyt, että minä jään sen taakse, mutta etupalkka auttoi etenemisessä ja saimme onnistuneita suorituksia.

Nomsalla ja minulla oli hymy naamassa ja treenikaverin sanat lämmittivät mieltä lisää. Tulimme siihen tulokseen, että Nomsa on melko erikoinen koira.

Kilttihän Nomsa on kuin mikä, mutta on sillä omat kotkotuksensa. Vieraat koirat ovat edelleen kiihtymystä aiheuttava asia. Aussietreffeillä se on kuin kala vedessä, vaikka ei välttämättä kaikista läsnäolijoista tykkää. Muunrotuiset aiheuttavat epäluuloa ja minun vahtiminen tekee viimeisen niitin epäluulolle, mutta edistystä on tullut reippaasti. 

Jännästi aina joka juoksun jälkeen Nomsan henkinen kehitys ikään kuin hypähtää seuraavalle tasolle. Korvista yhteys aivoihin selkeytyy ja aivoista yhteys toimintaan kirkastuu.

Hyvä kun kirkastuu, koska samalla lujittuu meidän välinen suhde. Se ei ole itsestäänselvyys kuten Jatsin ja minun välillä. Siihen väliin ei kellään eikä millään ollut menemistä. Nomsaa en sen pentu- ja nuoruusaikana osannut kouluttaa juuri mitenkään. Se kyllästyi hetkessä ja kun mistään leluista se ei kiinnostunut (eikä ole kiinnostunut vieläkään), vireen nostatus oli todella vaikeaa. Vasta agilityn alkeiskurssille meno alkoi saada meidän nuotit kohdistumaan samaan sävellajiin.

Alun kysymykseen voisin diplomaattisesti vastata, että agitreeneissä Nomsa ehdottomasti näyttää itsestään parhaan puolen. Se on Nomsan juttu. Meidän juttu.

Tapahtumien loppukuu

 Elokuun viimeisenä viikonloppuna oli menoa vähän joka puolella. Samalle lauantaille (29.8.2020) oli osunut Arjuskan järjestämä Elorieha Polvijärvellä, Okufest Outokummussa, Suomen Luonnon päivä ja Suomen Ladun Nuku yö ulkona -haaste.

Suunnistimme ensin puolilta päivin Polvijärvelle. Siellä esiintyi Aikakone, joka kieltämättä vei aatokset vahvasti takaisin 90-luvulle. Väkeä oli ihan älyttömästi R-kioskin ja Arjuskan välisellä pihalla. Koska teimme rengasmatkan Viinijärveltä Kinahmon suuntaan, meillä oli koirat mukana ihmisten ilmoilla sivistymässä. Aikakone veti vain parinkymmenen minuutin setin, koska bändin esiintymisen pääpaino oli iltakeikalla sisätiloissa. 

Muuta ohjelmaa emme jääneet seuraamaan, vaan ajoimme Outokumpuun ihmettelemään Okufestin tunnelmia. Se oli pieni pettymys, eikä ihan pienikään. Paikalla oli vain kourallinen ihmisiä ja tyhjä rekkalava odottamassa klo 15 kieppeillä aloittavaa Kaukolasipartiota. Ilma oli Polvijärvellä aurinkoinen ja Outokummussa enempi sateeseen päin kallistuva, mutta silti. 

Keikkaa odotellessa kävimme kävelemässä ja istuskelimme puun alla. Hippa valitti janoa, mutta vesivehkeitä ei ollut mukana. Yritin tarjota sille suihkulähteestä kouralla vettä, mutta kuningatar katsoi kovin pahalla silmällä. Viereisen ensiaputeltan väki kuuli keskustelumme tästä ongelmasta ja tarjosi pahvikuppia avuksi. Sehän Hipalle kelpasi ja sai juotua, mutta prinsessa Nomsa ylenkatsoi moista tarjoiluastiaa. Oli mieluummin janoisena. Ensiapuhenkilöt olivat iloisia kun edes yksi autettava tuli hiljaisen päivän työlistalle.

Keikka oli hyvä. Kaukolasipartio on ennen kaikkea livebändi, jota on ilo seurata. Sen myös outokumpulaiset tietävät kun osasivat h-hetken aikoihin hilautua paikalle.

Ilja kävi tuttuun tyylinsä hillumassa yleisön seassa.

Keikan jälkeen kävimme kuvaamassa Kummun koulua. Se sai purkutuomion kuulemma huonon sisäilman takia. Kumma juttu, miten vähintään joka toinen julkinen rakennus nykyään voi huonosti ja sen myötä ihmiset sen sisällä. Jos sama rakennus muuttuu yksityisomistukseen, ognelma poistuu. No, en pohdi tätä sen enempää.

Julkisivu on vallan siisti.

Mutta mitä löytyykään takapihalta? (Ei sinne olisi saanut mennä, mutta menimme silti.) Roju ei ole koulusta vaan ilmeisesti taannoisesta loistavasti onnistuneesta katuremontista peräisin. Koulun seinä on päässyt alustaksi luovuudelle, jolle betoniromu antaa hienoa syvyyttä.

Heittäkäämme koulurakennukselle hyvästit seinämaalauksen kyyhkysen myötä.

Jos näitä kahta tapahtumaa lähdetään vertailemaan, Polvijärvi veti pointsit kotiin ihan kirkkaasti. 

Ensinnäkin siellä pelasi tiedotus, missä tapahtui mitäkin ja tapahtumaa oli koko ajan ilman joutavia taukoja.

Ennen Aikakonetta oli Arjuskan muotinäytös ja bändin jälkeen karaoke. Esiintymislavan edustalle asetellut penkit veivät tilaa, mutta myyntikojuja mahtui silti mukavasti sekaan. R-kioskilla oli pihalla hodarigrilli ja Arjuskan puolella kahvio, ja se oli se toinen kunnossa oleva juttu. Tarjottavaa oli ja ihmiset viihtyivät paikalla.

Outokummun puolella muistissa oli joulunavajaiset viime vuodelta ja se oli todella hyvin järjestetty tilaisuus. Oli myyntikojuja, joulupukki, poroja, vipinää esiintymislavalla ja vaikka mitä. Porukkaa oli vilisemällä.

Nyt oli muutama myyntikoju, eikä kaikissa edes ollut ketään. Syömispuolen hoito jäätelövaunu ja pyttipannukoju, jota emme aluksi edes huomanneet.

Kaukolasipartion esiintymisaika oli ainoa, mikä oli etukäteen tiedossa. Mistään ei löytynyt tietoa tapahtumista ja niiden ajankohdista. Jos tapahtumia oli, ne oli rakennettu niin väljästi, että väki ehti kaikota muihin hommiin.

Me kaikkosimme takaisin Polvijärvelle ja suoraan kohti Kinahmoa. Oli aika kasata teltta rantaan. Nyt mukana oli pari joutilaaksi jäänyttä patjaa, joten selkä tykkäsi telttailusta paljon enemmän kuin pelkällä routamatolla makoilusta. Tässä iässä voi ulkona nukkumisenkiin ottaa vähän luksusta mukaan.

Minulla oli mielessä Höytiäisen aaltojen tarjoilema rentoutusmusiikki, mutta sattuipa tälle illalle tyyni vesi. Elokuun lopun illat ovat pimeitä ja tällä kertaa oli vieläpä ihmeen lämmin, joten isännän viritellessä nuotiota emäntä sääti kameraa. Kiva oli harjoitella yökuvausta pitkästä aikaa.

Kuu hennon pilviharson takana, Saturnus ja Jupiter pääsivät kuvaan yhtä aikaa. Kolmas tähtimäinen valopilkku on vastarannan nuotio.

Koirat saivat nukkua sisällä. Meidän teltassa on "ulkoeteinen" kengille ja repulle, mutta kahdelle koiralle se on liian pieni. Aamulla heräsin ensimmäisenä ja menin päästämään koirat ulos. Nomsa the isintyttö ampaisi rantaan kuin punavalkoinen nuoli. Olin jättänyt ulommaisen vetoketjun auki ja Nomsahan säntäsi samaa kyytiä telttaan. Hämmästyi varmasti pahemman kerran, kun ei päässytkään sisälle asti. Kun vauhtia oli riittävästi, sukelsi ulko- ja sisäteltan väliin ja räpiköi siellä repien samalla hyttysverkkoon reiän. Tulipahan todistettua, että teltta on sateen- mutta ei nomsankestävä.

Maalaista sivistämässä

Meillä oli Nomsan kanssa lauantaina kaupunkipäivä. Ensin suunnistimme Pilkon Mustiin ja Mirriin ostamaan juoksuhousut. Yhdet sillä jo on, mutta ne on aika kömpelöt. Hyvät kotioloissa estämässä verenpaisumusta, mutta treeneissä ja kenties joskus tulevissa kisoissa ei oikein aja asiaansa.
Pilkon kaupassa on aina kiva käydä, kun sinne kävellään kauppakäytävää pitkin ja tällä kertaa oli ihan reilusti kansaa liikkeellä. Saimme useita ilahtuneita ilmeitä palkinnoksi tästä vierailusta.

Kaupasta siirryimme PoKS:in tiluksille katsomaan kisoja. Kaima oli kisoissa Kiilan kanssa ja Hali tietenkin mukana. Olimme jo etukäteen sopineet treffit. Pitihän Nomsan päästä äitinsä näkemään, vaikka eivät ne kovin kaveruksia ole. Nytkin ensimmäinen tervehdys oli ärrinmurrin molemmin puolin, mutta kun lähdimme kävelemään, porukka hyväksyi toisensa. Jossain osui kohdalle niin hyvä tuoksu, että olivat koko trio siinä nenät kiinni toisissaan, eikä läheisyys ahdistanut yhtään. Että kaikki on niin suhteellista.

Kuvaan ei silti voinut mennä kovin lähelle sukulaisia.

Kuva: Hanna Turunen

Samalle paikalle olin sopinut Annin kanssa kameratapaamisen. Hän oli myymässä 60 mm makro-objektiivia ja semmoinen minun kokoelmasta vielä puuttui. Ei puutu enää. Sain äärettömän hienoa kuvaa tekevät lasin puoli-ilmaiseksi. Suurkiitos siitä Annille.

Monta tuntia ihmisiä ja sosiaalisuutta veti vallan ventiksi, joten huilasin loppupäivän. Tänään otin kameran lenkille mukaan ja testasin uutta obiskaa. Tykkään mennä lähelle ja tällä pääsee yksityiskohtiin.

Zoomiin tottuneelle oli mielenkiintoista kuvata kiinteällä polttovälillä, mutta kyllä sitä vaan äkkiä oppii käyttämään jalkojaan kun tarvitsee etäisyyttä kohteeseen.

Tsekkasimme metsäpolulla Päivö-myrskyn tuhoja. Oli niitä.

"Mitenkäs tästä nyt päästään?"

Etualalla oleva maastoeste on edellisen pahemman rytäkän kaatama. Siitä pääsee helposti yli, mutta takimmainen on tuore eikä ainakaan minun ylittämä tai alittama. Piti mennä kiertäen.


Vattuja tulee tänä vuonna paljon. Kuvaa en ottanut, mutta uskokaa pois, että puskat notkuvat raakileita. Kuvataan sitten kypsiä kun tulee keruuaika.

Eri kaliiperia

Vaihdoin pitkästä aikaa kansikuvan.

Hyvin näkyy tuo  koirien kokoero, joka ei ole niin valtava kuin kuvasta äkkiseltään luulisi.

Hippa on yli 50-senttinen, mutta tarkkaa arvoa en tiedä. Osapuilleen 52-53 cm voisi olla. Nomsa mitattiin pari viikkoa sitten treeneissä suunnilleen 48-senttiseksi eli agilitykielellä se on pikkumaksi.
Hipan turkki hämää, tai oikeastaan Nomsan lyhytkarvaisuus. Tuommoinen Hipan tyylinen turjake on kuitenkin tässä rodussa vielä se tavanomaisempi näky kuin sporttimallinen ja kompakti Nomsa.

Nomsan treenit ovat edenneet lähelle kisakynnyksen ylitystä. Jos nyt tulevana viikonloppuna käyn PoKS:in kisoissa haistelemassa ilmapiiriä ja sitten kuun lopussa rohkaistuisin ilmoittamaan koiran  Joa:n kisoihin parille hyppärille. Saa nähdä.

Kumma kevät

Tämä vuosi jos ei muistellessa väläytä mieleen koronavirusta niin ihme on. En mene spekuloimaan tätä mitenkään poliittiselta kannalta. Siihen on ihan riittämiin minua viisaampia kirjoittajia. Kunhan ylimalkaisesti merkkaan itselleni talteen, jos joskus on tarvetta muistella.

Covid-19 eli kotoisammin koronavirus lähti liikkeelle Kiinan Wuhanista ja vyöryi kuin maailmanlaajuinen hyökyaalto tietenkin myös Suomeen. Maaliskuun puolivälissä tuli määräys sulkea mm. ravintolat, siirtyä etätöihin kenellä siihen oli mahdollisuus ja jättää kaikenlainen ihmisten keskinen kanssakäyminen niin vähiin kuin mahdollista. Kauppoihin ilmestyi käsidesiä ja kassoille merkit lattioihin muistuttamaan turvavälistä.

Koulut menivät kiinni. Meillähän on yksi oppivelvollinen ja yksi opiskelija. Ysiluokka veteli viimeisiään kun piti siirtyä kotikouluun. Nostan hattua niille pikkukoululaisten vanhemmille, jotka oikeasti joutuivat opettamaan jälkikasvuaan. Minusta ei ollut mitään hyötyä Aten opinnoissa. Voin vaan tsempata ja kannustaa tukiopetukseen, jos omat paukut loppuivat.

Liperin koulu hoiti homman hyvin, se täytyy tunnustaa. Alunperin tehtävien piti tulla pedanetiin edellisenä iltana, mutta tosiasiassa ne tulivat vasta aamupäivällä. Oppilas käytti hiljaisen aamun tehokkaasti nukkumiseen. Itse tehtävien tekeminen meni todella hyvin. Rauhallinen ympäristö auttoi keskittymään ihan toisella tavalla kuin koulussa ja kun kysyin tästä, Atte oli samaa mieltä. Kun kouluun paluu pari viikkoa ennen sen loppumista koitti, Atte oli mieli piteessään vähän kahden vaiheilla. Kavereita kaipasi, koulua ei niinkään. Mutta amiksen sähköasentajalinjalle pääsi ja se on pääasia.

Kimmo opiskelee ravintola- ja cateringalaa ja teki myös tehtävänsä itsenäisesti. Huono puoli oli kesätöiden puuttuminen. Raflat eivät ottaneet kesätyöläisiä kun lomautukset olivat päällä omalla väellä.

Kävimme kaupungissa 19.4., mikä oli sunnuntai, mutta suurta eroa hiljaisilla kaduilla ei ollut arkeen verrattuna. Kaupunki oli tyystin kuollut.

Lauantaina 30.5. oli jo hieman enemmän elämää.

Meillä etätyö ei ole mahdollisuus, joten kuljetushommat jatkuivat normaalisti. Jännä oli huomata heti seuraavana päivänä, miten Suomi todellakin pysähtyi. Liikenne putosi aivan minimiin. Tämän huomasi kaikkein selvimmin Käsämän Teboilin risteyksessä. Stop-merkin takaa suoraan tai vasemmalle kääntyminen vaati aikaa ja repi hermoja, mutta maailmalla jylläävä pikkuinen pöpö teki risteyksestä  pääsyn helpoksi.

Verkkokauppa alkoi kukoistaa. Nekin, jotka eivät aiemmin ole tilanneet tavaraa kotiovelle, huomasivat miten kätevää se on ja palvelua todellakin käytettiin. Kaikki kuskit painoivat pitkää päivää, koska sekaan osui enemmän myös syrjäseudun asukkeja. Kun parikymmentäkin kilometriä ajaa viemään pakettia semmoista tietä, jota ei kevätrospuuton takia päässyt autoa rikkomatta neljääkymppiä kovempaa, aikaa vierähti. Mutta se oli asia, jolle ei mahtanut mitään.

Kalevalaisen jäsenkorjauksen opintoni ei onneksi kovin pahasti kärsinyt. Moni kurssikaveri ja lähiseudun ammattilaiset sulkivat varauskalenterinsa kokonaan pahimmaksi ajaksi. Minäkin lopetin harjoitushoitojen tekemisen joksikin aikaa, koska pakettihommat nielaisivat päivästä niin ison osan. Varsinkin riskiryhmäläiset peruivat aikansa suosiolla ja hyvä niin. Kun tilanne rauhoittui, tein hoitoja harvakseltaan ja suurta varovaisuutta noudattaen. Kaikki meni hyvin.

Huhtikuun lopussa olisi pitänyt olla jatkokurssi 4 eli toisen vuoden viimeinen lähiviikonloppu. Se peruuntui kun kokoontumiset oli kielletty ja Peurunka oli kiinni. Saimme korvaavan paikan Törmälän loma- ja kurssikeskuksesta Rautalammilta 6.-7. toukokuuta.

Pikkuhiljaa rajoituksia alettiin purkaa ja kesäkuun alussa ravintolat saivat avata ovensa. Hieman toppuutellen, mutta kuitenkin.

Juhannuksena sai jo kokoontua isommallakin porukalla ja luulen, että monet olivat tästä todella iloisia. Ihminen on kuitenkin melko sosiaalinen laji. Minua ei tosin haitannut, vaikka sai jonkin aikaa uiskennella väljemmissä vesissä.

Jos kysyittäisiin, mitä jäät kaipaamaan korona-ajasta, minulla on vastaus valmiina: kauppojen kassahihnoilla olevien välipalikoiden puuttumista. Kun ostoksia ei voinut erotella muulla kuin jättämällä tilaa, kukaan ei ollut pökkimässä kärryllä persuksille ja mättämässä kamojaan heti minun ostosten perään. Kuinkahan pitkään ihmiset muistavat, että jono ei etene yhtään nopeammin huohottamalla edellä olevan niskaan?

Edit. Muokattu 29.6. kun muistiin juolahti asioita.

Piruetti aalloilla

Kenen mielestä lossilla ajelu on tylsää ja hitaudessaan rasittavaa? Varmasti sen, joka kyseistä liikennöintitapaa joutuu olosuhteiden takia käyttämään ainakin sen pari kertaa päivässä. Harvakseltaan käyttäville, saati lossineitsyys vielä tallella oleville se on hyvinkin elämyksellinen kokemus.

Olen nyt muutamana lauantaina vienyt tavaraa Rääkkylään eli veden yli mennään. Muutama vuosi sitten leivänajossa seilasin Arvinsalmea joka päivä ja kuskit tulivat tutuiksi. Ovat tainneet ikävöidä minua kun tämänpäiväinen kuski lossiin ajaessani pataroi kannella ja tuli juttusille.
"Ootko vaihtanut autoa? Vai onko teillä näitä miten monta?"
"On niitä jokunen."
"Mitäs alueita te ajatte?"
"Njaah... Liperi, Outokumpu, Polvijärvi, Rääkkylä, Hammaslahti, Reijola, Tohmajärvi, Kitee, Kesälahti. Niin ja Lieksa."
"Oho, eli puol Pohjois-Karjalaa! Oon tässä ihastellu näitä kun on tuota konttia vaikka miten, ei oo ihme että ne tekee näistä kesämökkejä."
"On siinä 16 kuutiota tilaa ja mahtuu seisomaan tämmönen normikokoinen."

Juttu jatkui ja melkein teki jo mieli ryhtyä naputtamaan rattia, että ei tässä mitään kiirettä, mutta Rääkkylä alkaa odotella tavaroitaan. Matkaan päästiin.
Ihmettelin jo lossiin ajaessani sen ohjaamo oli vasemmalla, vaikka yleensä kuski vimpsuttaa joystikkejään oikealla puolella. Syy selvisi kun saavuin rantaan paluumatkalla. Lossi oli toisella rannalla ja lähtiessään kiepsahti jännästi, kuin olisi peruuttanut ja jatkanut matkaa perä edellä. Menin ohjaamoon.

"Käänsit sie tämän?"
"Joo, tuo savutorvi osoittaa sivulle ja kun samasta suunnasta tuulee niin pakokaasut tunkee suoraan tänne. Parempi siirtyä tuulen yläpuolelle. Tämä on tosi näppärä ajettava."

No niin on. Harmi kun kuski alkoi temppuilla ihan ilman varoitusta ja kännykän kuvausvalmiiksi asettaminen kesti puoliympyrän verran, mutta sain sentään toisen puolikkaan tallennettua.
Olin ainoa matkustaja, joten kuski päätti antaa minulle vähän erikoisemman kyydin. Mitäs sitä aina suoraa reittiä sahaamaan kun vaihtelu on mahdollista ja tunnetusti virkistää.

Muistuipa mieleen muinaiselta leipäreissulta muuan juttu. Lossikuski pitää tauon klo 8.40-9.00 ja olin erään kerran sen verran myöhässä, että saavuin rantaan juuri tauon alkaessa. Kuski tuli kopistaan ruokalautasen kanssa ja naputti ikkunaan:
"Onko sulla kiire?"
"Tavallaan, leipien pitäs olla kaupassa yheksään mennessä."
"Miepä nakkaan siut vastarannalle", sanoi kuski ja kapusi ohjaamoon.
Sain yksityiskyydin Rääkkylän puolelle ja siellä odottavat starttailivat autojaan toiveikkaina, että nyhän kävi hyvin kun ei tarvinnutkaan taukoa odotella.
Turha oli toivo. Kuski päästi minut rannalle, läimäytti portit kiinni ja lähti jatkamaan varhaista lounastaan.
Arvatkaa, oliko olo kuin kuningatar Elisabethilla vilkutellessaan kansalle autosta? Kyllä oli.

Silloin elettiin joulunalusaikaa, joten kävin ostamassa kuskille suklaarasian kiitokseksi. Tämä tuumasi, että ei olisi tarvinnut, mutta oli hyvillään kuten olin minäkin saamastani erityiskohtelusta. Kuulemma tekee monesti tämmöisen poikkeuksen ammattiliikenteen ollessa kyseessä. Siviiliautoilijat joutavat odottaa.
Eivät omasta mielestään tietenkään joutaisi, mutta opettakaamme heille odottamista. Hyvää se tekee.