Pudotus takaisin maankamaralle

Eilen oli Australianpaimenkoirien rallymestikset Kuopion Viiksi-Areenalla eli ennestään hyvin tutussa paikassa. Edellisen kokeen tuomassa euforiassa viiletin paikalle hädin tuskin kengänpohjat maata hipoen.

Rumps. Miinuksia ropisi sekä lusikalla että ämpärillä kipattuna, joten nolla tuli että kolina kävi.

Heikki Palosaari oli laatinut mielenkiintoisen radan. Siinä oli neljä erilaista puolenvaihtoa: vasemmalta takaa oikealle, jonka jälkeen heti molemmat vasempaan täyskäännös. Loppupuolella tuli molemmat oikeaan täyskäännös, ja heti perään oikealta jalkojen välistä vasemmalle. Näin ollen noita muutaman askeleen seuraamisia huomiomatta varsinaisia oikealla suoritettavia kylttejä ei ollut lainkaan. Sen sijaan rata sisälsi yhden saksalaisen käännöksen ja yhden tuplasaksalaisen, joissa sai olla tarkkana, että koira käsittää oikein eikä vaihda puolta.

Oikealla seuraamattomuus ei suinkaan tehnyt radasta helpompaa, koska nuo edellä luetellut koukerot yhteen summattuna tekivät radasta semmoisen tanssikuvion, että meikäläinen sahapukki oli kompastua sekä omiin että koiransa jalkoihin.

Palosaaren ratkaisun ymmärsi kun vilkaisi mestariluokan piirrosta. Pari puolenvaihtoa poistamalla sai radalle oikealla suoritettavia kylttejä todella runsaasti eli jyvien erottelu akanoista kävi sitä kautta. Näppärä poika.

Mutta asiaan.

Muutama eka meni hyvin eikä alun puolenvaihdoissa ollut huomautettavaa.

Viidentenä tuli istu, käännös vasempaan, istu. Peruskauraa ja takuulla osataan, mutta siitä huolimatta -10 tvä siitä. En tiedä mitä tapahtui, mutta sivusta seuranneet epäilivät, että Hipalta jäi toinen istuminen tekemättä eli se oli siinä. Olisin toki uusinut, mutta en kurkkinut tarpeeksi taakse enkä siis nähnyt missä sen höppänän pylly vaeltaa.

Kuudentena peruutus, -1 vinoudesta ja -3 epätarkasti suoritetusta liikkeestä. Eli se oli todella vino, mutta osasin sentään laskea kolmeen eli askeleet menivät oikein. En harkinnut uusimista, koska se ei olisi juuri auttanut tilannetta.

Seiskana oli koira eteen, askeleet 1, 2, 3 peruuttaen ja istumiset edessä. No voi voi sentään. Tätä eteen tulemista on harjoiteltu niin paljon, että Hippa tulkitsi asian vähän liiankin tarkasti. Tuloksena -1 kontrollinpuutteesta, koska se oli niin liki, että talloi varpailleni ja kiipesi melkein syliin. Tässä vaiheessa syke oli jo melko korkealla muutenkin, eikä kuonolla toosaan tökkiminen ainakaan tilannetta rauhoittanut.

No, sitten edettiin kyltille 8, joka oli 270 astetta käännös oikeaan. Perusasioita tämäkin ja meidän kontaktilla täysin nakinpala, mutta kesken käännöksen Hipan kuono venyi kohti käytösruutua, se erkani minusta ja jouduin käskemään sen takaisin ruotuun. -1 puutteellisesta yhteistyöstä ja -1 epätarkasti suoritetusta liikkeestä.

Nro 9, vasen täyskäännös eli saksalainen. -1 ohjaajavirheestä, mutta en tiedä mitä tein väärin.

Sama tuomio kyltillä 14, 360 astetta oikeaan. Hämmentävää.

Seuraavana kyltti 15, tuplasaksalainen ja siinä tuli se mistä alun tarinoinnissa mainitsin eli koira kävi väärällä puolella ja näin -10 väärin suoritettu liike. Raakaa, mutta niin pitää ollakin.

Käytösruutu oli istuen edessä ja se alkoi hyvin, mutta salamannopea ja nälkään kuoleva koirani haistoi nameja maassa, painoi pään alas ja nosti pyllyn ylös ennen kuin ehdin inahtaakaan pysymään aloillaan. Niinpä sen kymppimiinuksen jälkeen homma meni treenaamiseksi.

Pistesaldoksi jäi vain 61 eli ei tullut koularia tällä reissulla.

"Oikein kiva suoritus", oli kommenttina. No joo, pientä hermostumista oli havaittavissa molemmissa, mutta täysin suoritettavissa olisi tuo rata ollut.

Ja se mikä jäi eniten harmittamaan, oli tuo käytösruutu. Hyvä etten käynyt taittamassa pajunvitsaa ja alkanut ruoskia itseäni siitä hyvästä, koska se oli pelkästään oma moka.

Edellisten käyntien perusteella tiesin, että tämän hallin käyttäjät eivät ole läheskään niin tarkkoja maahan kylvettyjen namien keräämisessä kuin meidän oman seuran hallilla ollaan. Näin niitä nökkösiä lämmittelyalueella ja kiroilin mielessäni jo siinä vaiheessa. Unohdin nääs ihan tykkänään viime reissun jälkeen tehdä namitreenejä, että koira keskittyisi asiaan lattiasta kumpuavista tuoksuista huolimatta. En syytä Viiksi-Areenalla treenaajia, koska jos se on heidän tapansa toimia, niin maassa maan tavalla. Muualta tulevat kouluttakoot koiransa tarpeeksi hyvin ja that's it.

Positiivisena huomiona mainittakoon, että viime aikojen kompastuskivi liikkeestä seiso, kierrä koira meni tosi hyvin. Hippa ei edes siirtänyt jalkojaan. Sen vastapainoksi tosiaan mokattiin niin monella uudella tavalla, että facebookin puolella jo purppasin aiheesta, että jossain vaiheessa väärät kortit on käytetty ja mokailun on pakko loppua. Mari vesitti tämän ajatuksen. Näillä pirulaisilla tuntuu riittävän kekseliäisyyttä kehitellä tutuista ja opituista asioista mitä moninaisimpia variaatioita.

Kolmen viikon päästä Pieksämäelle ja taas uutta yritystä kehiin.

Tahto ois kun ois voima ja taito tehdä

Edellisessä postauksessa mainittu kurssi on käyty loppuun ja päättäjäiskakunpala syöty (allekirjoittaneen kohdalla tietenkin pöytäliinan kautta kierrätettynä). Nyt on korttia, passia ja todistusta vino pino.

Että osasi eto kouluttautuminen viedä inehmosta puhdin pois! Palasin kotiin pari asiaa kaupungilla hoidettuani ja rojahdin sohvalle. Kroppa ihan tärisi kun toivuin mokomasta koettelemuksesta siinä maatessani. Olisi pitänyt vielä soittaa pari puhelua, mutta - pakko tunnustaa huonoutensa - oli niin rautatangolla polvitaipeisiin lyöty olo, etten saanut piiskattua itseäni siihen. Sillä hetkellä jos vieressä joku olisi sanonut, että otahan nyt itseäsi niskasta kiinni ja ala vaan toimia, niin ydinräjähdys olisi ollut siinä.

Olen näinä kolmena viikkona viettänyt sosiaalisempaa elämää kuin kahtena viime vuotena yhteensä. Asia olisi eri, jos porukassa olisi ollut joku energiaa vievä änkyrä, mutta kaikki olivat tosi mukavia, joten siitä ei ollut kiinni. Pakko uskoa, ettei näin tiiviissä ihmislaumassa oleskelu vain sovellu hipiälleni. Ainakaan määräänsä enempää.

Olin alkukesän Pekkalan kartanolla työkokeilussa eikä se parin kuukauden pätkä käynyt kuupan päälle läheskään sitä minkä tämä lyhykäinen kurssi nyt. Lieventävä asianhaara olikin se, että Pekkalassa sain suharoida enimmäkseen yksinäni.

Tällä viikolla erään päivän aiheena oli asiakaspalvelu. Siihen hommaan sain kammon mokattua itseni edellisessä työpaikassa lähes täydellisesti. Asiakaspalvelua on onneksi monenlaista, ja nyt tiedän mihin en aio itseäni työntää.

Luulin, että kuormurin ratissa ollaan enimmäkseen itsekseen, mutta totuus on toinen. Open kertoman mukaan autokuskina oleminen on toisinaan hyvinkin herkkää hommaa. Siinä kuljetetaan tavaroita paikasta toiseen ja se muu kuin tien päällä oleminen vaatii omanlaistaan itsensä ilmaisua. Totta kai jokainen sivistynyt ihminen osaa tervehtimiset, kiittelyt ja hyvästelyt. Pointti on, että peruskäytöstapojen lisäksi pitää osata puhua eri asiakkaille eri tavalla ja lukea niitäkin viestejä, joita ei lausuta ääneen.

Pisti mietityttämään. Kaikki HSP-ilmiöön tutustuneet tietävät, että erityisherkät ovat sosiaalisesti taitavia eli osaavat asettua toisen asemaan, ymmärtävät eleet oikein ja lukevat rivien välejä sujuvasti. Tunnustan itseni muuten erityisherkäksi, mutta ihanan Aspergerin ansiosta noita edellä mainittuja taitoja minulla ei ole tai ne toimivat huonosti. Edellinen pomoni oli esimerkillisen kärsivällinen ja yritti opettaa minua, mutta huomasi alaisensa toivottomaksi tapaukseksi.
Oppimista toki tapahtuu, mutta se on hidasta ja turhauttavaa. Kun tuolla ulkomaailmassa tilanteita työntyy eteen jatkuvalla syötöllä ja kaikki ne ovat erilaisia, seinään törmäilyjä tapahtuu väkisin. Ei ihme, että kotiin jääminen houkuttaa.

Mutta sisulla mennään tulta päin. Motivaattorina toimikoon päivämäärä 1.10. jolloin ansiosidonnaisen autuus on ohi ja peruspäivärahan kurjuus todellisuutta ellei muutosta tule, joten maanantaina palaan puhelinsoittojen pariin ja alan järjestää asioitani.

Nimellisesti pätevä

Aloitin kaksi viikkoa sitten opiskelun. Aluksi mietin, että miksi ihmeessä minä tällä kurssilla olen, mutta kivaa on ollut. Ja hyödyllistä. Ensi viikko on vielä jäljellä.

Työkkärin tädin ideasta se lähti. Hän ilmoitti, että sinulla kun on C-kortti niin katsopas haussa olevat työvoimakoulutukset ja hae kuljettajan täydennyskoulutukseen, josta saisi ammattipätevyyden raskaalla ajoneuvolla ajamiseen. Lukaisin ilmoituksen läpi ja olin äimän käkenä, koska pääsyvaatimuksena oli alan koulutus tai sillä työskentely x aikaa. Kumpaakaan ei minulla ollut, joten vänkäsin vastaan, että mitä järkeä. Ei kuulemma tarvita alan koulutusta eikä työkokemusta, riittää että on ajanut korttinsa ennen vuotta jotain. Olisi senkin voinut ilmoituksessa mainita, niin olisi säästynyt ihmettelyn vaiva. Pääsin kurssille kuulemma sillä perusteella, että tämä voi ratkaisevasti monipuolistuttaa työllistymistäni.

Lähetin hakemuksen, kävin haastattelussa työkkärin tädin ja kurssin Repa-open tentattavana ja pääsin kurssille, jonka teoriaosuudet istutaan Kimmelin yläkerran pienessä luentosalissa. Kurssi koostui 12 henkilöstä, joista 11 oli miehiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän työkseen ajaneet kuormuria, rekkaa, linja-autoa tai muuta vastaavaa. Ja sitten olin minä.

Ei minua testosteronipitoinen seura vaivannut, koska eihän se vaivannut silloin pikkupoikanakaan kun erotuin kaveriporukasta tavalla, jota en itse oikeastaan edes oivaltanut.

Opettaja oli karskin näköinen karju, mutta erinomaisen huumoripitoinen ja mukava. Asiaa tuli kuin runsaudensarvesta ja eloisa kerronta jatkui omilla kokemuksilla. Välillä mentiin melko pitkälti seksivalistuksen puolelle, mutta semmoistahan se on kun äijäporukalla kokonnutaan.

Viime viikolla kävimme tieturva-, työturvallisuus- ja hätäensiapukorttikoulutukset. Näiden jälkeen alkoi taloudellisen ajon koulutus ja siihen liittyen saimme palauttaa mieliimme myös sen, miten ajonopeus vaikuttaa jarrutusmatkan pituuteen. Kertaus oli todellakin tarpeen. Autokoulusta on iät ja ajat eikä vahinkoja onneksi ole sattunut  pitkään aikaan. Silti silmät avautuivat ja aivo alkoi ajatella toisella tavalla kun kiistattomin laskutoimituksin näytettiin, että miten pienestä se törmäys on kiinni jos kohdalle osuu.

Opettajat ajoivat autot Marjalan ABC:lle, joka toimi tukikohtana. Kävimme Onttolassa lentokentän vierellä kulkevalla suoralla näitä juttuja toteamassa. Ope suoritti testiajot, mutta pääsin yhdelle keikalle takapenkin keskipaikalle todistamaan, että vauhtia oli tasan 45 km/h. Silti, vaikka ei heillä ole mitään syytä huiputtaa. Samalla tuli testattua turvavyön merkitys. Tie oli kuiva, hieman karhea ja lämmin, joten kitka oli paras mahdollinen. Kun Repa hyppäsi jarrupolkimelle, lensin kuin nato-ohjus kohti tuulilasia ja ilman turvavyötä vauhti olisi tuskin pysähtynyt siihenkään. Ihan turha on kenenkään väittää, että hyvin ehtii ottaa kojelaudasta vastaan. Ei ehdi, eikä kykene. Saati sitten 80-100 kilsan vauhdissa ja äkkipysäyksessä.

Oma kaasujalka keveni jo sen päivän jälkeen kotimatkalla ja niin on kuulemma tehnyt monella muullakin. Olen sitä mieltä, että kuka tahansa autolla ajava pitäisi nakata vastaavalle kurssille heräämään. Nämä jutut tuppaavat unohtumaan.

Taloudellisen ajon ideana oli se, että jokainen ajaa ensin lenkin siten kuin omalla tyylillään sen tekee. Sen jälkeen opettaja ajaa repsikan paikalta eli neuvoo tarkasti, miten ajetaan oikein. Sitten verrataan näiden kahden testiajon keskikulutusta.

Sain ajaa auton Onttolasta takaisin ABC:lle, josta lähdimme ajamaan pientä harjoittelulenkkiä. Tämä siksi, että autojen vaihteisto tulisi tutuksi. Varsinainen testiajo oli seuraavana päivänä ja koska minä en ole ajanut moista värkkiä ikinä, sain ajaa enemmän kuin muut. Ajoin auton Marjalasta takaisin Kimmelille ja sain tehdä sen maisemareittiä pitkin eli Noljakan kautta ohitustielle ja sieltä ST1:n pihalle.

Keskiviikkoaamuna lähdettiin ajamaan. Auto jolla ajoin, oli Volvo FH12 Euro4 vm. 2008. Heppoja konepellin alla 480 ja vaihteisto 3-lovinen aluevaihtajalla ja puolittajalla.

Omalla autolla ajaessa baana aukeaa edessä kuin kiitorata konsanaan. Kuormurin ratin takana ensivaikutelma moottoritiestä oli se, että vasen kylki raapii keskikaiteita ja oikea puoli kyntää ojaa. Eikä, sanoi peili kun kysyin että kerro kerro kuvastin, missä kulkee ajokkein.

Reitti oli monipuolinen, vaikkakin ihan keskustaan ei tarvinnut lähteä pyörimään. Tuloksena oli kaikenlaista tunarointia, muun muassa vaihteiston kanssa kun en millään meinannut muistaa, mikä pykälä oli milloinkin päällä. Keskikulutus oli hulppeat 35 litraa satasella ja keskinopeus 34 km/h. Tankissa kävi sen sortin pyörre, että jos olisin töissä renkinä, ei isäntä päätä silittäisi.

Aikanaan pääsin ajamaan toisen lenkin ja sen siis opastettuna. Parannus oli huomattava: kulutus 24 litraa ja nopeus 35. Hämmästyttävää. Kun jalan nostaa kaasulta, iso auto rullaa pitkän matkaa ja kulutus on tällöin tasan nolla.

Vaikka omalla autolla en automaattivaihteiston takia voi moottorijarrutusta käyttää, kaasujalka keveni vielä lisää tämän päivän jälkeen. Kokeilin erkanemisliittymässä, että miten se ennakointi pikkuauton kanssa oikein on, ja kyllä se vaan rullaa sekin. Joka paikkaan ei tarvitse ajamalla ajaa kun voi vaan antaa mennä. Jo oli aikakin tämä hoksata, näillä polttoaineen hinnoilla varsinkin.

Eilen kävin A-katsastuksessa tekemässä ammattipätevyyskorttihakemuksen. Se tulee aikanaan postin mukana kotiin ja nähtäväksi jää, onko siitä mitään hyötyä sen viiden vuoden ajan minkä se on voimassa. Nykyajan sääntöviidakko sanelee sen, että omia ajoja saa ajaa, mutta toiselle ei. Paitsi jos jää asentamaan jotain kuskaamiaan kamoja. Olipa niin tai näin, jos joku tämän jälkeen kyselee lupia ja papereita, minulla on ne näyttää. Kuormuriahan minä en edelleenkään osaa ajaa, saati että osaisin ajaa taloudellisesti. Mutta nyt on mahdollisuus päästä harjoittelemaan jos semmoinen tilaisuus tulee.

Westerniä

Olin viikko sitten viikonloppuna Jutan kaverina ajattamassa porukkaa parivaljakolla Chippewa Ranchin vieressä olevan Ravintola Viimeisen Mohikaanin lastentapahtumassa. Siinä tuli myös Ranchin hepat ja muut elukat katseltua, joten intouduin varaamaan länkkätunnin. En ole sen lajin ratsastusta kovin paljon harrastanut, ja nyt männä sunnuntaina päätin kokeilla.

Sain ratsukseni Bobbilenan, aidon quarterin. Varusteet puettua vein sen kentälle ja Jaanan opastamana aloin taluttaa pitkin kenttää suoraan ja kaartaen. Ideana on hevosen kuuliaisuuden testaaminen ja mikäli se ei ole kunnossa, se laitetaan kuntoon.

Lännensuitsien ohjat ovat pitkät ja avoimet. Niillä talutettaessa hevonen voi antaa laumanjohtajalle sopivan tilan. Jos hevonen pyrkii ohi, se palautetaan räppäämällä ohjasperiä omaan olkapäähän.
Samoin pysähdyksissä hevosen tulisi pysähtyä välittömästi kun taluttaja pysähtyy. Tätä muistutin Bobbilenalle pari kertaa ja hyvin meni jakeluun. Samoin kun ohjan jättää maahan, hevosen luota voi poistua ja se pysyy paikallaan. Mikäli ei pysy, se palautetaan täsmälleen samaan kohtaan.

Ihastuttavaa lännenratsastuksen ideologiassa on juuri tuo, että hevonen opetetaan olemaan pelkäämättä mitään ja luottamaan ihmiseen. Olipa se ihminen kuka hyvänsä, jokaiseen pitää luottaa, mutta jokaisen ihmisen pitää myös tehdä oma osuutensa ansaitakseen hevosen luottamuksen. Silloin homma pelittää.

Kun maasta käsin homma oli hallussa, siirryin hevosen vierelle ja pyysin sitä kääntämään päätä itseeni päin. Tämän tarkoitus oli kysyä, että onko hyvä mieli ja ajatus mukana. Oli. Bobbilena osasi tämän asian tosi hyvin. Sama toistettiin toisella puolella. (Huomaa täysin löysinä roikkuvat ohjat. Nämä jutut tehtiin eleillä, ei vetämällä ohjista.)

(Kaikki kuvat: Jaana Sällinen-Pyykkö)

 Jaanalla ei tietenkään ollut mitään tietoa ratsastustaidoistani. Sanoin, että olen ratsastanut vuosia englantilaistyyliin, mutta westernistä ei ole isommin hajua. Sen toki tiesin, että löysin ohjin mennään koko kupletti läpi. Uutta oli se, että westernissä ääniapuja myös askellajien vaihdoksissa eikä vain pysäytyksessä. Raviin lähdetään naksuttamalla kieltä ja laukannosto tapahtuu maiskauttamalla.

Alkukäynnin jälkeen aloin tehdä käännöksiä neliön muotoon asetettujen keilojen avulla.
Aluksi käskin hevosen pysähtyä heti keilan jälkeen, ei suinkaan ohjista vetämällä, vaan lysähtämällä löhöasentoon satulaan ja sanomalla "whoo". Mikäli tämä ei tepsinyt, pieni merkki ohjista. Joskus pysähdys onnistui ilman ohjia, toisinaan piti vähän vihjaista, että seis tarkoitti todellakin seis.

Pysähdyksestä lähdettiin liikkeelle kääntämällä hevonen suorana paikallaan antamalla painetta hevosen ulkopuolelle sekä kaulaan että kylkeen. Toisin sanoen vasemmalle kääntyessä siirretään käsiä vasemmalle, jolloin ohja painaa hevosen kaulan oikeaa puolta ja samoin oikealla pohkeella työnnetään hevosen etuosa käännökseen. Sitten kun tämä onnistui pysähdyksen jälkeen, tehtiin sama käynnissä. Tuntui tosi mielenkiintoiselta aina kun käännös onnistui ja meni kuten sen kuului mennä.
Vaikeaa oli valmistaa hevonen käännökseen eli katsoa tarpeeksi ajoissa siihen suuntaan, mihin olin menossa. Liian monta liikkuvaa osaa eikä äkkinäinen kykene moneen asiaan yhdellä kertaa. Jaana oli kärsivällinen opettaja ja muisti muistuttaa.

Samoja käännöksiä tehtiin myös paikallaan maapuomien muodostaman ruudun sisällä.

Alkuharjoittelu auttoi hyvin kun siirryin raviin. Hevonen totteli tosi herkästi apuja ja pysyi kaviouralla silloin kun piti ja teki voltin siihen kohtaan kun Jaana käski minua ja minä hevosta tekemään.

 Tässä kuvassa mennään jo mukavan rentoina.

Sitten laukkaan. Aluksi ei laukannosto onnistunut millään, mutta kun osasin rentoutua tarpeeksi satulassa, Bobbilena tajusi mitä piti tehdä. Aloitettiin oikeassa laukassa ja muutama kierros meni tosi hyvin.

Sitten ilmeisesti tein sisäpohkeella jotain väärin ja Bobbilena alkoi kammeta erääseen nurkkaan ulos reitiltä. Siinä kulmassa oli portti, jota ei pitänyt kiertää, mutta minkä mahtoi. Monta kierrosta mentiin ja tuskailin, kun polle karkasi portin taakse enkä saanut ulkopohkeeseen tarpeeksi voimaa tai tekniikkaa pitää hevonen uralla.

Niinpä päätettiin palata takaisin tasolle, jolla minä juuri tänä päivänä juuri tämän hevosen kanssa sain asiat toimimaan. Tehtiin ravissa tuon kinkkisen paikan ohituksia volttien kanssa, että sain kerrottua Bobbilenalle, että tästä mennään eikä kammeta mihinkään muualle.

Laukka vasempaan kierrokseen jäi tämän taistelun takia pois kokonaan, mutta mitäpä tuosta. Tunti venyi melkein puolitoistakertaiseksi ja olin aivan puhki.

Bobbilena testasi minua ankarasti eikä antanut mitään ilmaiseksi, mutta sen kaikki askellajit olivat äärettömän mukavia ja sainkin kehuja istunnastani. Mutta kun asioita on vuosikausia isketty selkäytimeen englantilaiskaavan mukaan, ei löydy nappia, josta ne saisi yhtäkkiä käännettyä menemään jenkkityylillä. Napakan kuolaintuen jättäminen kokonaan pois käänsi yhtälön päälaelleen, mutta eipä ole hiertymiä sormissa kun ei tarvinnut vetää suusta.

Ensimmäiseksi länkkätunniksi meni kokonaisuutta ajatellen tosi hyvin ja tykkäsin kovasti. Varsinkin maastakäsittelyosuus teki vaikutuksen, ja sen voisivat kaikki ratsastuskoulut ottaa ohjelmaansa. Olen itsekin huomannut monessa paikassa, miten hevoset ovat kyllä kilttejä, mutta eivät silti kunnioita ratsastajaansa.

Chippewalle on liian pitkä matka, mutta voisin jatkaa tämän lajin parissa Teijan tallilla. Jos vain taloudellinen tilanne antaisi periksi. Syvä huokaus.

Hattutemppu jäi uupumaan

Jonkin aikaa kisataukoa viettäneenä päätin ilmoittaa Hipan oman seuran kokeeseen, joka oli menneenä lauantaina. Hannele Pirttimaa oli laatinut kivan ja täysin suoritettavissa olevan radan, mutta meidän jännitysongelman ja kaksi alla olevaa nollaa huomioon ottaen en kovin suurin odotuksin mennyt kehään. Hattutemppua pelkäsin, mutta positiivisesti pitää aina ajatella, joten yritin keskittyä itse asiaan.

Sitä isompi yllätys oli se, että en tällä kertaa jännittänytkään kovin paljon ja Hippa oli hyväntuulinen myös.

Toisena kylttinä ollut puolenvaihto jalkojen välistä toi -1 kontrollin puutteesta. Hippa tekee nämä melko ravakkaan tyyliin ja siinä vähän seuraamispaikka heittää ja saattaa koskettaa minua myös. Mutta eipä hätää, heti seuraavana ollut pujottelu oikealla puolella meni hyvin! Hippa ei pyrkinyt oikomaan normiseuraamiseen. Minun piti sitä vähän hoputtaa, mutta osasin tehdä sen huitomatta käsilläni, joten ei miinuksia.

Neljäntenä oli koira eteen, vasemmalta oikealle. Tämä liike kaikkine variaatioineen on meidän pahin juttu. Uusintaan meni, mutta silti vielä -1 vinoudesta ja -1 kontrollin puutteesta eli yhteensä tästä tehtävästä -5.

Sitten mentiin kivasti viidenteentoista tehtävään asti, joka oli 360 astetta vasempaan eli meidän bravuuri. Tällä kertaa taisin hätäillä, koska huomasin itsekin Hipan jäävän välillä jälkeen ja tuomari tietenkin huomasi sen myös. Niinpä -1 vinoudesta.

Mutta tiedättekö mitä? Se oli siinä! Olin hurjan tyytyväinen iloisesta fiiliksestä radalla ja hyvin menneen käytösruudun (maaten vasemmalla sivulla) jälkeen poistuttuani kehästä, mutta silti leuka loksahti polviin asti kun menin katsomaan tulostaulua: 92 pistettä siinä seisoi. Eipä ole yli ysikymppistä otettu alokasluokan jälkeen.

Tämä tiesi myös palkintopallin ylväimmällä paikalla seisoskelua. Sitä en muista kokeneeni edes Jatsin kanssa sen pk-uran aikana. Voi ihme, että voi ihminen leijua onnesta!

Tuomarin kommentti oli "sujuva rata, taitavaa ohjaamista" eikä Hipan muutamat ilokiljahtelut tuoneet vähennyksiä kokonaisvaikutelmasta. Huhhui sentään.

Olen omaa naamaani tässä blogissa esitellyt sen verran harvoin, että menköön juhlan kunniaksi kuva koirasta ihan ohjaajansa kanssa.

(kuva: Aija Tanskanen)

Suurin käännekohta meidän treeneissä on ollut se, että älysin käyttää Hipan hierojalla. Eihän se mikään ihme ole, että henkinen jännitys pistää kropankin jumiin. Sain kotiläksyksi jatkaa hierontaa ja sen olen tehnyt. Kyllä näin mainio kisakaveri ansaitsee parhaan mahdollisen hoidon.

Kokeessa oli erinomaisen runsas aussie-edustus. Satu oli ilmoittanut kokeeseen molemmat koirat, mutta laji oli ohjaajalta itseltään vähän hakusessa, joten hän kävi meillä valmentautumassa muutamien yksityiskohtien suhteen. Viiru selvitti radan 84 pisteellä, mutta Pikiltä tulos jäi vielä odottamaan itseään.
Miimi hommasi Pamille uuden koularin entisten jatkoksi kun mummeli suoritti alokasluokan 81 pisteellä.
Myös Hilkka ja Valo tekivät hienoa työtä 83 pisteen edestä.
Aijan ja Rinin pisteitä en muista, mutta RTK4 niillä irtosi. Sitten viilaamaan ja valiokellon tikitys alkakoon.
Lisäksi oli vielä kaksi muuta aussieta, joiden omistajaa en ennestään tuntenut. Juttelimme toki hetken aikaa.

Omasta treeniryhmästä Anni nahkacolliensa Lennun kanssa sai myös yli 80 pisteen tuloksen ja oli yhtä onnellinen kuin minä omastani. Hän sanoi, että vaikka meillä ei vielä tällä kertaa koularikakku ollut ajankohtainen niin Hipan saamilla pisteillä välikakku olisi enemmän kuin paikallaan. Olin samaa mieltä, joten ylihuomenna syödään hallilla jotain hyvää. Ei tämä olisi tätä ilman meidän mahtavaa ryhmää.

Nyt voi mennä loppukuusta hyvillä mielin aussiemestaruuksiin Kuopioon. Jatkamme harjoituksia!