Kylläpäs taas laiskottaa...

Eli suomeksi sanottuna, ei olla tehty juuri mitään. Tänään kävin Jatsin kanssa pitkän lenkin ja siinä sivussa pientä treenailua. Lähinnä seuraamista ja kaukkareita, tuloksena harmaita hiuksia viimeksimainitun asian suhteen.
Millonkahan sitä pääsisi jonnekin oikeasti treenaamaan noita tokojuttuja ihan ruutumerkkien ja muiden värkkien kanssa? Jotenkin se aihe on alkanut taas viehättää. Saa potkia persuksille, jos kuka täällä päin liikkuu.
Jatsi on kuitenkin ihan innosta soikeana, tekipä sen kanssa mitä tahansa. Järkevä käyttäisi tuota ominaisuutta hyväkseen. Mistähän sen sortin järkevä löytyisi?

Mokoma tietokone kun petti

En tiedä mitä minä kädetön nörtti sille tein, mutta ei suostu edes käynnistymään. Onneksi voi käyttää työaikaa ja kolhoosikoneita hyväksi.

Lauantaina käytiin mökillä koko konkkaronkka. Siellä oli miun kummit ja ihastelivat monenkirjavaa koirakansaa.
Iltasella käytiin pikku lenkki rannassa kääntymässä. Auton mennessä ohi Unelmakin tuli kiltisti tien sivuun. Se nimittäin tähän asti auton tullessa suorastaan heittäytyi keskelle tietä eikä millään meinannut kuunnella, saati totella miun käskyjä. Varsinainen itsemurhakandidaatti! Tulkitsen tämän niin, että se on päässyt hillittömästä ikävästään ja päättänyt kokeilla, jos elämä sittenkin voittaisi.

Sunnuntaina haravoin lehtiä. Aussielauman keskellä siitäkin hommasta tulee vähintään taitolaji. Pami ja Jatsi tyrkkivät palloja haravan eteen, että jos se pallo hyvinkin liikahtaisi. Yritin haravoida palloa liikauttamatta, koska se aiheutti sen, että neidit intoilivat hyvin haravoidut läjät levälleen. Unelma kyttäsi toisella silmällä palloa ja toisella kottikärryn pyörää. Heti kun lähdin kärryn kanssa liikkeelle, se hyökkäsi renkaan kimppuun. Heh, ei se niin vanhaksi elä, että sen touhun lopettaisi. Mikähän siinä renkaassa niin paljon vaivaa?

Pami urakoi eilen illalla erään kauan lattialla lojuneen luun kanssa. Jatsi ei ole siitä jostain syystä tykännyt, mutta kummasti rupesi kiinnostamaan kun toinen sitä söi. Kun Pami meni juomaan, Jatsi nappasi luun itselleen ja järsi hullun vimmalla sen loppuun. Kateus on kantava voima.

Pikkuhiljaa päästiin päiväjärjestykseen

Ensimmäinen yö oli hiukka levoton. Unski ja Pami kuuntelivat turhan tarkkaan kaikkia outoja ääniä. Varsinkin yläkerrasta kantautuvat kopsaukset aiheuttivat pientä hälinää kun arvon rouvat olivat siinä uskossa, että taatusti joku murtovaras tunkeutuu laipion läpi. Kyllä ne siitä rauhoittuivat. No jaa, Pamin kohdalla tämä tarkoitti sitä, että se alkoi pomppia meidän viereen sänkyyn. Eikä sitten millään meinanut uskoa, että tyynylle ei kammeta. Jalkopäässä nukkuminen voidaan vielä hyväksyä.

Eilen karkasin koulusta vähän aikaisemmin, että ehdin lenkittää koirat valoisan aikaan - ihan vaan varmuuden vuoksi. Mentiin suolle karpaloita poimimaan. Niitä ei mahdottomia määriä ollut, mutta koirat kyllä juoksivat sen parituntisen ajan tosi tehokkaasti. Tietäähän sen, ettei suolla loikkiminen ole ihan kevyintä mahdollista liikuntaa. Lystiä piisasi ja iltapalan jälkeen ei olisi tiennytkään tuvassa olevan kolme koiraa. Kovin oli hiljaista sakkia.

Viime yönä Unelmakin kotiutui sänkyyn. Välillä tuntui olevan vähän ahdasta kun ei ole tottunut moiseen koiramäärään. Hyvin kyllä nukuin, ei siinä mitään.

Jatsi ei ole mikään perskärpänen, mutta nämä vierailevat tähdet kyllä ovat siitäkin edestä.
Ne sopeutuivat hyvin tilanteeseen, että kun nyt oma mamma ei kertakaikkiaan ole lähistöllä eikä käytettävissä, niin Hanna kelpaa oikein hyvin.
Saunassa ollessani ne kävivät kurkkimassa oven lasin läpi, että on se tallessa ja lauloivat tervetulolaulun kun tulin saunasta pois. No, kyllähän siinä ajassa normiaussielle ikävä tulee. Tuossa ne nukkuivat vieressä kun tätä kirjoitin. Ihania mussukoita!

Pojat tykkäävät koirista ihan höperyyteen asti, mutta eivät käy tunkeileviksi. Hyvin koulutettuja lapsia. Kunnioitus säilyy molemmin puolin ja niin pitääkin.

"Hoitolapset" saapuivat...

…ja hyvä ettei sydänhalvaus samaa tietä.

Miimi toi Unelman ja Pamin meille loppuviikoksi hoitoon kun he Hansun kanssa lähtevät reissuun.
Lähdin heti lenkittämään koirat, koska ne kotiutuvat huomattavasti nopeammin kun pääsevät poistamaan turhat höyryt.

Kotia päin palatessa oli jo lähes pimeää ja naapurin hiehot vähän pelästyivät vieraita koiria. Sanoin niille, että ei paniikkia, enimmäkseen tuttuja kulkijoita ollaan. Pami kulki vierelläni matalana ja korvat luimussa. Sanoin sille, että "hyvä ihme kun Pamikin meinas ihan säikähtää." Sen jälkeen siitä ei näkynyt hännänpäätäkään!

Luulin, että se lähti säntäämään meille. Huutelin, mutta ei mitään vaikutusta. Paniikki iski ja kipitin aika vauhdilla ne pari kilometriä kotiin. Soitin Markulle, että menee ulos kyttäämään jos Pami ilmaantuisi, mutta ei se ollut sillä välin tullut.
Soitin Miimille, että tulee huutelemaan Pamia, kun ei se minun kutsuistani välitä. Lähdin itse saman tien ajamaan, jos auton valoissa näkyisi ylimääräisiä koiria. Vastaan tuli auto ja yritin huitoa ikkunasta, että pysähtyisi ja voisin kysyä, ovatko nähneet sinilaikullista koiraa. Tyyppi vaan ajoi ohi, mikä tollo!

Menin sitten naapuriin kyselemään, josko olisivat havainneet mitään. Kari sanoi, että joku auto ajoi ohi ja näkivät ikkunasta, että sen valokeilassa palloili vieras koira. No se oli tietysti se sama auto, joka ei minun hätääni noteerannut millään tavalla.

Ajoin tienristeykseen ja käänsin auton valot Käsämään päin ja siellähän se kadonnut lammas seisoskeli. Hyppäsin autosta kutsumaan Pamia ja se tuli hyvin varovasti. Ihan kuin olisi pelännyt, vaikka on tuntenut minut pennusta asti. Parempi näin, koska ventovieras ei sitä olisi saanut kiinni millään. Pami nappasi namin kädestäni ja loikkasi heti auton taakse, että pääsisi äkkiä kyytiin. Minä kehuin sen maasta taivaaseen kun olin niin helpottunut.
Soitin Miimille, että tilanne oli ohi. Miimi oli ihan rauhallinen, mutta minä kyllä hermoilin siitäkin edestä. Enhän voinut tietää, ettei Pami tuommoisessa tilanteessa lähde ryntäilemään mihinkään. Aina sitä viisastuu.

Kotona annoin heti iltasapuskat ja nuorisolle kelpasi. Unelma oli hyvin loukkaantunut ja ikävissään kun mamma hänet julmasti hylkäsi eikä edes katsonut ruokaan. No, eiköhän se huomenna kelpaa. Tai ylihuomenna.

Metsäretkellä

Tänään oli Elinan viimeinen lomapäivä ja päätettiin käyttää se tehokkaasti hyväksi. Jotkut ovat oppineet, että minä pääsen aika helposti irti opiskeluhommista ja vielä helpompi minut on houkutella mukaan kaikkeen mielenkiintoiseen aktiviteettiin.

Menin aamulla Jatsin kanssa heille ja lähdettiin metsään tarpomaan, olevinaan sieneen vai miten se nyt meni.
Vähän suppilovahveroita ja vähän vähemmän kanttarelleja saatiin saaliiksi. Koivut ovat kattaneet aluskasvillisuuden lehtimatolla ja kyllä sai nöyrtyä ja ottaa silmän käteen ihan tosissaan, että erotti mokomat suppikset.
Eksyimmä suolle ja kun siellä ei sieniä näkynyt, jatkettiin karpalonpoiminnalla. Selkä meni niin poikki, että olisi pitänyt ottaa koirista mallia ja lähteä rimppomaan peräkanaa hullun vauhtia.
Jatsilla ja Turrella riitti lystiä. Ihmetellä vaan pitää, miten ne siinä vauhdissa ehtii puut väistää? Olipa sitten pää eli pylly menossa puuta kohti, niin ei puhettakaan törmäilystä. Ketteryys on ihan toista luokka kuin meikäläisillä kantturoilla :D

Reissun jälkeen syötiin Elinan salaattia minun sienipitsaa. Yksinkertaista, mutta hyvää.

Jatsi sai lepäillä takaloosterissa sen aikaa, kun minä suoritin päivän epistolan ja sorvasin erään palikan. Taas pääsin vähän parempaan yhteisymmärrykseen sen paholaisen vehkeen kanssa. Kun painaa jokaista nappia aina vähän eri järjestyksessä, kone toimii. Jollain tavalla. Sain kuulla eräältä luokkakaveriltani, että käytän konetta kuin hänen veljentyttärensä. Ikää neidillä vuosi ja jotain. Hmm, erittäin mieltäylentävää, mutta turha ottaa pulttia kun se ainakin koulutuksen tässä vaiheessa on ihan totta.

Viesti 2

Eilen se odotettu päivä koitti, sateisena mutta kuitenkin.

Kokeeseen osallistui kaikkiaan kahdeksan koiraa ja kaikissa luokissa juostiin. Markku vei Jatsin muun porukan mukana metsään ihan samoin kuin yleensä treeneissäkin. Ekan taipaleen se juoksi aikaan 2.33 eli semmoista sopivaa vauhtia. Ei läheskään täysillä päästellyt, mutta hyvä vaan tulevia taipaleita ajatellen.


Siihen se lysti sitten meidän osalta loppuikin. Lepopaikalla Jatsi piti ääntä sen verran, että käytöspisteitä olisi lähtenyt, mutta oli vakaasti lähdössä takaisin. Vielä seuraamispätkän alussa se pyrki kovasti isin luo, mutta lähtö oli vaisu. Rehdin 50 metrin päässä se vähäinenkin vauhti tyrehtyi, koira katseli metsään, sitten minua ja päätti palata takaisin. Juuri näin! Minä ällistyin niin, etten älynnyt antaa lisäkäskyä. Ei siitä kyllä ole ennenkään ollut hyötyä. Se on monesti nähty, että Jatsi ei käskyttämällä juokse. Ehei, jollain muulla, mutta ei kaukaa takaa tulevan käskyn voimalla. Olisihan se pitänyt koetilanteessa kokeilla, mutta minkäs teet kun on tyhmä ohjaaja niin tyhmänä pysyy.


Eipä juuri mieli mettä keittänyt. Koko kesän treenit menivät niin hyvin, etten käsitä moista temppua. Sen vielä voisin ohittaa olankohautuksella, jos koira päättäisi tositilanteessa juosta tai olla juoksematta vähän useammin kuin kerran vuodessa. Vaan kun tuo apuohjaaja ei lähde kisoihin kotikontuja kauemmas. Keräile siinä sitten kokemusta.

Kenraaliharjoitus

Kotikenttäetua kannattaa aina käyttää hyväksi.
Kävimme tänään Pärnällä ottamassa viimeisen tottistreenin ennen lauantain koetta.
Mukana menossa oli Miimi, Unski ja Pami, Mari ja Wallu, Hilkka ja Kiri sekä Elina ja Turre.

Turre oli parina ja se meni paikkamakuuseen siksi aikaa kun Jatsin kanssa tehtiin liikkeitä. Ja kiekkoja riitti, saatte uskoa! Seuraaminen oli taas ainakin aluksi mitä oli eli uskomatonta haahuilua. Tarvitsee varmaan ottaa reilu pätkä seuraamista ennen sitä virallista suoritusta. Jos se toimii Unelmalla, sen täytyy toimia myös Jatsilla. Se on tieteellisesti ja geneettisesti todistettu.

Jäävät liikkeet meni huimasta vouhotuksesta huolimatta tosi hyvin.

Noudoissa oli sen verran edistystä, että tuli tiiviimpään luovutusasentoon. On vähän ollut ongelmana liian suuri hajurako välillämme.

Eteenmeno… niin. Taas se kolmannen kerran syndrooma. En jaksa aina selittää samaa asiaa, katso edellinen kertomus. Mikä siinä on, ettei hommaa voi tehdä kerralla hyvin? Arvon neidillä on koulutuksen tässä vaiheessa varsin tiedossa, että palkkaa ei tule eikä tilata ennen oikeaa suoritusta. Nih.

Paikkamakuun otin harjoituksen vuoksi kolmosluokan tyyliin. Ei muuta huomauttamista kuin pienet asennonvaihdokset.

Kokonaisuutena erinomainen treeni.

Jos vähän analysoisi tiettyjä rutiineja.
Leikitin Jatsia ennen kentälle menoa sen lempipatukalla ja jätin sen auton vierelle odottelemaan. Sanoin vielä, että ensin treenataan. Siitäkös koira syttyi! Se oli ihan sitä mieltä että ”nyt, nyt tehdään jotain oikeasti järkevää!”
Kesken liikkeitten en palkannut muusta kuin eteenmenosta.
Olen ihan huomaamatta ottanut tavaksi sanoa aina treenin päätteeksi: ”Tämä riittää meille.”
Niin sanoin nytkin ja silloin alkoi auto vetää puoleensa. Jatsi pomppi ja poukkoili ja teki kaikki temppunsa, että olisi saanut minut nopeammin mukaan. Voi sitä riemua kun se pääsi patukan kimppuun.
Että kyllä näille kannattaa jutella vähän, mutta asiaa.

Lopuksi kävimme porukkalenkillä. Koirat riekkuivat sen verran, että jaksoivat nököttää autoissa kun ihmisjäsenet painuivat pitseriaan myöhäiselle lounaalle.
Kiitämme seurasta!

Lenkkeilyä ja treenailua

Olen ottanut itseäni niskasta kiinni.
Syksyn odotetuin päivä eli viestikoe kolkuttaa jo ovella eli lauantaina. Ei enää montaa päivää, joten olisi korkea aika tehdä jotain meidän tosi väljälle seuraamiselle.

Niinpä jälleen tänään lenkille lähtiessä pistin vähän namuja taskuun, että olisi enempi motivaatiota treenata tiukempaa seuraamista.
Eräällä metsätiellä otin Jatsin sivulle ja seuraaminen oli aika ok. Edisti kyllä vähän kuten tapoihinsa kuuluu.
Maahanmenokin meni suht kivasti, mutta kun sopivan matkan päässä käännyin, koira tojotti istuvillaan. Menin takaisin, että voin ottaa uusiksi. Jatsi luuli, että jätin sinne sopivan matkan päähän jotain kivaa palkaksi sitä viimeistä juttua varten. Kierrokset alkoivat olla koirassa pahasti punaisella.
Ajattelin, että kun kerta se on noin innolla menossa etiäppäin, niin menkööt.
Käskin eteen, lähti kuin tykin suusta, mutta maahan meni vasta toisella käskyllä. Ei hyvä. Hain Jatsin pois ja otettiin uusiksi. Tässä vaiheessa kierrosmittari helotti jo tulipunaisena ja se näkyi pienoisena hallittavuusongelmana seuraamisessa.
Uusi käsky ja taas lähti salamana. Maahan meni kertakäskyllä, mutta nousi kuikistelemaan olematonta palkkapalloa. Eli kerta vielä.
Pätkä epätoivoista seuraamista, käsky ja taas mentiin. Mikäli mahdollista, vielä enemmän ruutia anturoissa. Nyt koko homma onnistui sen verran hyvin, että pääsin palkkaamaan. Onneksi metsässä on aina keppejä jos pallot jää kotiin. Ihan sama, kunhan koiralla on hyvä mieli. Silloin on itsellänikin.

Nameja jäi vielä, joten pienen rauhoittumisen jälkeen otin vielä sitä alkuperäisen suunnitelman mukaista seuraamista.
Sitä niittää, mitä kylvää. Olisi pitänyt aikanaan vaatia koiraa tekemään homma kunnolla ja vähemmän talloa Jatsi-ressua tassuille. Vaan minkäs teet, kun pitää kävellä varpaat levällään kuin eräs tunnettu koomikko.
Kyllä tämä tästä. Ajan ja laulun kanssa.

Sivistys saapui Viinijärvelle

Sen siitä sai kun eräät höynäyttivät facebookkiin. Kun antoi pahalle pikkusormen, sillä nälkä yltyi. Tässä sitä nyt pistetään enemmän tai vähemmän fiksua tarinaa maailmanlaajuiseen levitykseen. Ja ihan vapaaehtoisesti.

Eipä silti, johan tuo oli korkea aikakin. Tervetuloa kurkkimaan Jatsin toilailuja!


Juttua suolletaan sitä mukaa kun tapahtuu ja äänitorvi viitsii näppistä näpyttää.