Jalokiviä ja luontoretkeilyä

Minulla on harmauskrapula. Se on ihan itse keksitty nimi itse keksitylle vaivalle. Juontaa juurensa täydellisestä vapaapäivästä, jonka anti oli arjen harmauteen verrattuna yliannos kulttuuria ja luontoa huikaisevine elämyksineen.

Lähdettiin aamupäivällä poikien kanssa Kivikeskukseen katselemaan Kivimaailman aarteet -näyttelyä. Ostin meille passit, joilla sai lounaan, kierroksen geotietokeskuksessa ja kivinäyttelyssä sekä oman onnenkiven, jonka sai itse valita.

Päätimme ensin mennä syömään ja matka sinne kesti jonkin aikaa, koska jo pihalla oli kaikkea mielenkiintoista.

Vesiaihe näytteli melko suurta osaa pihasuunnittelussa.








Mukavan oloinen olohuone. Epäilen silti, että sohvaryhmä ei ole niin pehmeä kuin miltä näyttää.


Vuolukivikarhulla ei selkä notkahda, vaikka vähän Kimmoa raskaampikin ratsastaja hyppäisi kyytiin.


Eikä sen puoleen Aten paino saa kilpparin kilpeä säröilemään.


Ettei vaan taas suihkulähde!


Itse näyttelyssä tuskin olisi saanut kuvata vaikka olisi kysynytkin. Kiviaihe jatkui sisällä, jossa geotietokeskuksessa sai tietoa Suomen ja muun maailman kivirakennelmista ja näytillä oli monenlaista murikkaa.

Yläkerrassa oleva tunnelmallinen kiviaarrenäyttely on käymisen arvoinen paikka. Näyttely jatkuu lokakuun loppuun asti ja suosittelen käymään!

Ensimmäinen esine on meteoriitista peräisin oleva upea osa ja sen lisäksi kultakimpaleita, jalokiviä ja hohtavia kiviä ultraviolettivalossa. Eräässä vitriinissä on jäljiteltyinä tunnettuja timantteja, kuten Cullinan ja Koh-I-Noor. Raaka timantti on muuten aika mitättömän näköinen kimpale.

Kivikeskuksesta matka jatkui Kolille. Luontokeskus Ukko vie nykyään ison tilan hotelli Kolin vieressä, joten ylös asti ei pääse autolla ollenkaan. Alaparkista saa halutessaan hypätä kiskohissin kyytiin jos ei välttämättä halua kävellä loppumatkaa.

Just ehti mennä!


Pojat ovat tämän värkin kyydissä jo kerran olleet, minä pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan.


Siitä se lähtee, polku huipulle. Kiviaiheeseen ja kallioperään tutustuminen jatkui sen päällä kävelyn muodossa.


Kummallisia männynkäkkyröitä riittää.


Mitenkähän monet jalkaparit ovat silottaneet Ukko-Kolin kaljua kupolia? Kallio on paikka paikoin aika liukas.




Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla, katson kauas kaukaisuuteen...


Ukolta Akalle 200 metriä ja lähes luonnonmuovaamat raput. Melkein, mutta ei ihan.


Akka-Kolilla oli evästauon paikka.


Ei niin pientä rakoa kalliossa, etteikö sinne olisi mänty ängennyt juurineen.


Paha-Kolin pyöreitä muotoja...


...ja Atte kuikkimassa halkeamaan.


On se ihme, miten alaspäin on kevyempi kulkea.


Rata näyttää äkkiseltään hurjan jyrkältä.


Mäkrän kierros olisi ollut kaikkiaan reilun seitsemän kilometriä, mutta sinne ei tällä kertaa lähdetty kun eräät alkoivat valittaa väsymystä. Kummallista, minä suorastaan latauduin noilla ikiaikaisilla kallioilla kävellessä ja silmiä hiveleviä maisemia katsellessa. Ai että mä nautin!
Kunhan olen yksin reissussa niin Pirunkirkon käyn katsomassa. Se on varma se.

Pieni musta paimentyttö

Hippa, vuosi ja neljä kuukautta, kävi tänään Kuttukuussa tutustumassa lampaisiin ensimmäistä kertaa. Voi minun pientä jääräpäätä kun se tajusi elämänsä tarkoituksen yhdellä sormennapsutuksella.

Minähän en tiedä paimennuksesta mitään, joten ensin Sinikka opetti sauvan merkityksen. Se on käden jatke, jolla annetaan koiralle painetta edetä tiettyyn suuntaan tai hiljentää vauhtia. Hyvä. Hippa tajusi heti pysyä minun takana kun näytin sille sauvalla, että siellä pysytään.

Sinikka otti sauvan ja minä menin lauman taakse Hipan kanssa. Kuljettiin siellä ihan rauhassa ja samantien Hipan sai päästä hihnasta irti. Se ajoi laumaa sopivalla etäisyydellä, rauhallisesti ja ääntäkään päästämättä. Suunnan vaihdoksiin ja muihin sauvalla annettuihin merkkeihin se reagoi todella herkästi. Jos tuo toiminta ei ole myötäsyntyistä niin ei sitten mikään. Se oli niin cool, kun tiesi heti mitä piti tehdä!

Menimme autontäyteisellä porukalla, Satu ja Viirumaija sekä Miimi ja Viia ja tietysti pojat mukana. Viiru oli myös ensimmäistä kertaa paimenessa, Viia oli käynyt jonkun kerran. Kaikki pennut olivat taitavia kukin omalla tyylillään.

Rautaa kannattaa takoa sen ollessa kuumaa ja sen aion tehdä.
Kyllä meillä Hipan kanssa tottistelutkin pikku hiljaa etenee, kun vaan osaisin käskeä tarpeeksi tiukasti. Tuo otus ei ole silkkihansikkain käsiteltävä kuten Jatsi, mutta viettiä Hipalla on reilusti vähemmän. En ota pk-kokeista paineita, vaan treenataan aina silloin siltä tuntuu. Paimennus sen sijaan on tästä lähtien itsestään selvä juttu, kun koira näköjään siitä enemmän tykkää.

Jatsi 8 vuotta!

Voi minun pientä punaista kaunokaista kun sekin vaan vanhenee! Kropan kunto on välillä vähän niin ja näin, mutta mieli on onneksi virkeä tai hyvin virkeä, riippuen kropan kunnosta.

Aamulla oli juttukeikalle meno ja samalla reissulla käytin Aten hammaslääkärissä. Kimmo lähti ihme kyllä mukaan, vaikka olisi ollut viisaampaa jättää koiranvahdiksi.

Nimittäin Hippa iski taas. Se oli meidän poissaollessa järjestänyt synttäriyllätyksen, ei niinkään Jatsille vaan minulle.



Ei se Miimiltä saatu anopinkieli mitään eikä mullat matossa, mutta tämä!



Minun ylellinen käsikuorintavoide, yääh! Pumppu on käsitelty sen verran käyttökelvottomaksi, että kaipa tuolle pullolle on puukkoa näytettävä että saa loput aineet sieltä pois.

Jospa me lähdetään tyttöjen kanssa juhlan kunniaksi mustikkaan. Niitä on kylälle vievän harjun takana paljon ja isoja.

No voihan vattu!

Sain päähäni mennä läheiselle vadelmatilalle vatunpoimintaan. Alkusato oli satunnaista ja poiminta hidasta, koska vattuja oli vähän ja ne piti lajitella ykkös- ja kakkosluokan marjoihin. Vähänkin mustaa reunassa ja se ei kelvannut mihinkään, joten eikun hyvä osa suuhun ja loput kankaalle. Kylläpä oli ekan päivän jälkeen vattuuntunut olo. Toisena päivänä en syönyt jostain syystä enää yhtään vattua.

Pikkuhiljaa marjat kypsyivät ja samaa tahtia poimija, mutta ei niinkään työn takia vaan auringon kärventämänä. Kuten kaikki tietävät, hellettä on piisannut viime aikoina ihan kiitettävästi. Paikka on suojaisa tuulen suhteen muutenkin, ja jos vaikka joku henkäys jostain kävisikin niin aina on miestä korkea pöheikkö edessä.

Ei se mitään, työsato kasvoi sitä mukaa kun pääsato kypsyi. Jos toissa viikolla marjojen perässä piti juosta niin viime viikolla ne kävivät joukolla päälle. Samalla keräsin itselleni niitä myyntiin kelpaamattomia pikkurupeloita tai muuten viallisia. Kätevää kun saa omat marjat siinä sivussa. Ei kyllä motivaatio riittäisikään enää illalla lähteä metsään rumuamaan.

Suurimman osan siivosin pakkaseen ja tässä eräänä päivänä keitin hilloa. On se jännä, miten purkit ei ikinä mene tasan hillon kanssa. Vaikka olisi kuinka monta erikokoista purkkia, aina jää yli vähän ja niin kävi nytkin. Yksi purkki jäi puolilleen ja sitä siinä manailin. Se oli moka. Maailmankaikkeuden energiat ei vaan yksinkertaisesti tykkää negatiivisesta asenteesta. Jos olisin puolityhjän purkin harmittelun sijaan ollut kiitollinen puolitäydestä purkista, kaikki olisi varmasti mennyt hyvin. Mutta ei, yksi purkki räjähti.

Ei se käynyt kuten sarjakuvissa voisi kuvitella käyvän, PAM RÄISKIS ja hillot pitkin seiniä, ei. Se oli pelkkä hiljainen plop ja purkin kylki aukesi. Hillo valui pitkin pöytää ja siitä lattialle.

Pelastin mitä pelastettavissa oli. Pyyhe lattialle valuvan hillon suojaksi ja pöydältä lapioin hilloa siihen puolityhjään purkkiin. Tulipahan sekin nyt täyteen.
Mutta kyllä vatutti.