Joka kuuseen kurkottaa...

...se pallot pudottaa.

Rakas koirani Hippa.
Joulukuusi ei kuulu huoneistomme vakiovarusteisiin, mutta voitko silti ottaa sen huomioon leiskauttaessasi railakkaan olemuksesi sohvan selkänojan yli? Pojat koristelivat kuusen työllä ja vaivalla, se on täpötäynnä blingblingiä ihan jenkkityyliin ja valaistu vielä kaiken lisäksi, joten ei ole siitä kiinni etteikö sitä huomaisi.

Häntäsi on ällistyttävän ulottuvainen koukkimaan alimmat pallot pitkin seiniä ja sohvan kautta suorittamasi syleily pistää keskirungon koristeet vipattamaan. Välillä tuntuu, että pelkkä läsnäolosi saa joulupuun karistamaan neulasensa.

Noh, mitä me pienistä. Enkä suinkaan valita, koska saanhan minä Hippiäisen ansiosta jatkaa koko joulun ajan sitä, minkä pojat jo yhden kerran suorittivat.

Muuten meidän joulunpyhät menivät rauhallisissa merkeissä. Aattona mentiin mökille, minne tulivat myös Pekka ja Tanja.
Sauna tietenkin lämpeni ja menin Kimmon kanssa kylpemään. Atte jostain syystä ylenkatsoi seuraa, mutta meni myöhemmin enon sostuttelemana heidän kanssa saunaan.
Minä piipahdin avannossa pari kertaa ja Kimmo pyöri rinnettä alas lumihangessa. Hippa-parka hätääntyi, kun ei voinut ymmärtää moista käytöstä.

Joulupukki ei tällä kertaa tullut, vaan pojat saivat olla pakettien jakajina.
Koirille paketoin isot luut, mutta taisivat olla liian isot palat purtaviksi kun ei maistuneet. Jatsi tosin pihisti molemmat itselleen ja ärisi niiden päältä Hipalle, ettei toinen uskaltanut tehdä mitään, saati liikkua.

Joulupäivänä päästiin ensimmäistä kertaa eläissään savusaunaan. Senja vietti joulua erän kaverinsa luona. Tämä Pena oli kaivanut mailleen lammen ja rakentanut lammen rannalle savusaunan vanhasta hirsikehikosta. Lampi täyttyi lähteestä, joten vesi oli tosi raikasta.
Saunanlämmittäjä oli osannut asiansa, koska siellä ei ollut kitkua yhtään ja löylyt olivat uskomattoman makoisat. Avannossa käytiin monta kertaa ja olo oli uudestisyntyneen oloinen. Mahtava elämys!

Tapaninpäivä meni toipuessa ylensyönnistä tai rehellisesti sanottuna sitä jatkaessa. Piirakoita on vieläkin jäljellä vaika kuinka paljon eikä pojille tunnu maistuvan, vaikka omasta mielestäni ne onnistuivat harvinaisen hyvin.

Eilen käytiin Botaniassa eli kasvitieteellisessä puutarhassa Juusoa jututtamassa. Se on äkkiä miettien inhimillisin julkkis, jonka tiedän. Varmaan siitä syystä että on papukaija.

Pari perhostakin lepatti trooppisella osastolla, jossa ne viettävät talviaikaa. Suurin osa niistä piiloili jossain kasvien seassa.
Vastaanottovirkailija kertoi siellä olevan yhden suomalaisenkin perhosen. Joku poika oli kesällä ottanut kotelon talteen ja kaikkien yllätykseksi siitä oli jouluaattona kuoriutunut komea ritariperhonen. He veivät sen kasvihuoneeseen talvehtimaan. Kaikkea sitä sattuu.

Ei me pelkästään syöty ja nukuttu, vaikka mieli olisi tehnytkin. Treenattiin molempien tyttöjen kanssa pihatottista ja pitihän heitä vähän kuvata.

"Naru on hyvä, mutta mieluusti tarraisin tuohon kameranhihnaan ja ravistelisin vähän..."

"Onks korvat varmasti hyvin?"
"Voitko millään nakata sen kameras sinne mihin tuo laskeva aurinko ei ulotu?"

Tunnelmaa? Kyllä kiitos, sitä riittää.

Huh, mikä revohka!

Sitä se minun uneni tiesi. Voi kauhujen kartano missä vietin viime yöni! Asuin jossain kuppasessa kerrostalokämpässä ja luin kammottavaa kirjaa. Se oli niin pelottava että revin siitä kannet ja selän pois, ettei katse vahingossakaan osuisi siihen. Silti sitä oli pakko selata ja siinä oli kuviakin, joku mielipuolen näköinen äijä. Siinä unessa menin kirjan tapahtumiin sisään ja minusta tuli sarjamurhaaja, joka puri uhrinsa kuoliaaksi. (En ole katsonut Uhrilampaita pieneen hetkeen, uskoo ken tahtoo.)

Välillä itse pakenin sitä purevaa sarjamurhaajaa. Pakeninko siis itseäni? No, joka tapauksessa en meinannut millään saada itseäni hereille siitä kauhusta. Pojatkin olivat maisemissa mukana ja lopussa oli hirveä myrsky, rekat kaatuivat tuulen voimasta ja menivät menojaan pitkin teitä.

Ja mitäpä tapahtui kun kello soi ja lähdin koululaisia herättämään... Ihmettelin, miten valoisaa tuvassa oli. Juu, yksi kynttilä oli syttynyt itsestään palamaan.

Vietin eilen hämäränhyssyä kynttilänvalossa. Illan mittaan yksi niistä oli palanut loppuun ja sammunut omia aikojaan. Neljän aikaan kävin vessassa ja kaikki oli okei ja pimeänä. Kun puoli seitsemältä kömmin kammarista pois, se itsestään sammunut kynttilä paloi.

Kaikenlaista outoa tässäkin huushollissa on tapahtunut, mutta jos joku kiusanhenki sytyttelee kynttilöitä minun nukkuessa niin se on jo pikkuisen pelottavaa. Nyt se riivattu kynttilä on ollut kiltisti. Jospa se joku uskoi kun lähetin kainon pyynnön, että tee mitä tahansa mutta tulella ei leikitä. Siinä saattaisi pahimman sattuessa olla vakuutusasiamiehelle selittämistä.

Eipä aamu jatkunut kovin hyvissä merkeissä. Kun menin hakemaan koirille ruokaa, samassa komerossa asuva kuumavesivaraaja oli laskenut alleen. Vähän, mutta kuitenkin. Hetken päästä alkoi kuulua sihinää ja vettä tuli ihan tuutin täydeltä. Käänsin päävesihanan kiinni ja soitin isälle, joka sanoi että sulakkeet irti myös. Olivat äidin kanssa tulossa meille jatkamaan alapohjan eristämistä, mutta päivä menikin putkimiehenä, apurina ja hanslankarina.

Varaajassa oli ihan selkeä reikä eli olipahan vain tullut tiensä päähän. Kummusta haettiin uusi varaaja ja Markku kävi töistä tullessaan auttamassa asennuksessa. Pekka kävi tekemässä sähköliitännät, että kun hätä on suurin, on apua tarjolla. Arvatkaa vaan, onko kaikki muut ei niin kiireelliset sähköhommat täällä seisoneet vuositolkulla?

Ei ole muuten pitkä aika kun mietin, että milloinkahan tuokin komero tulisi siivottua. Nyt tuli, pienen pakon saattelemana.

Terve Hippa!

Äsken tuli lausunto Hipan kuvauksesta: Lonkat A/A ja kyynärät 0/0!
Kylläpä passaa pistellä menemään terveillä kintuilla. Ihana, mahtava typykkä!

Kivat kekkerit koiraporukalla

Syksymmällä yllytin Miimiä järkkäämään Joensuun seudun aussiepikkujoulut. Alun nihkeän suhtautumisen jälkeen kelkka kääntyi ja tänään tavattiin Virolaisessa yhteislenkin ja nyyttäreiden merkeissä. Talonväen ja meidän lisäksi paikalle tulivat Hilkka, Kiri ja Valo, Satu ja Viiru sekä Ari ja Mari Kidan ja kleinspitz Oscarin kanssa.

Sukukokoushan siitä lähes kokonaisuudessaan tuli. Kaikki muut aussiet olivat Patchcoat-koiria paitsi Kida, joka kuuluu Särkivaaran klaaniin. Niin kaunis ja vilkas neiti! Ulkonäöllisesti ihan erilainen kuin Miimin kasvatit. Sukunäkö on hämmästyttävä seikka.

Aluksi lähdettiin porukkalenkille. Läheskään kahden tunnin lenkkiä ei tarvinnut vaivautua kiertämään, koska koiraporukalla kilometrejä kertyi varmasti moninkertainen määrä meihin ihmisiin verrattuna. Yhdeksän nartun laumassa vauhtia riitti kiitettävästi ja pikkuinen Oscar mennä vipelsi seassa hyvin herrasmiehenä.

Pojat olivat lenkin ajan talonvahteina ja meidän palattua saivat kerralla monta rapsutettavaa. Me muut laitettiin syömisiä pöytään ja koirat jatkoivat vimmaamista tuvassa. Sopuisaa sakkia. Pieni kärhämä tuli välillä, mutta siitä selvittiin reilulla karjaisulla.

Ruoka oli hyvää ja seura mukavaa. Seuraavan kerran voidaan kokoontua meillä, ettei Miimin tarvitse aina olla emäntänä. Mutta kun heillä on niin viihtyisää ja aina kiva käydä.

Viihtyvyydestä puheen ollen Jatsi on aika selkeä poikkeus. Kun väki väheni ja meidän jengi jäi viimeiseksi, kuningatar Jatsi elämöi nenä ovenraossa jatkuvalla moukumisella. Kamala pelko persiissä, että jos hänet vaikka unohdetaan - tai vielä pahempaa, jätetään tahallaan. Parempi muistuttaa olemassaolostaan, ettei niin pääse käymään.

Tytöt tohtorissa

On siellä Kirsi-tädin vastaanotolla aina kiva käydä. Vaikka se vähän neulalla tökkii, niin saa sieltä sitten namuja hyvitykseksi.

Jatsin tämänkertainen keikka menikin pelkän 4-rokotteen piikkiin, mutta Hippa sen sijaan tainnutettiin pienille päikkäreille.
Juoksusta, valeraskaudesta ja vinkulelujen hoivaamisesta toipuneen Hipan tie vei virallisiin lonkka- ja kyynärkuviin. Selkä kuvattiin myös, mutta vain minun ja Miimin mielenrauhan takaamiseksi.

Uneen tuupattu potilas käyttäytyi oikein rauhallisesti. Huolestuttavampaa olisi ollut, jos ei olisi käyttäytynyt.

Kuvien valmistuttua yksi toisensa jälkeen jännitys tiivistyi, jos sitä nyt alunperinkään oli havaittavissa. Kyllä sen olisi silmäpuoli sonnikin nähnyt persesilmällään, ettei Hipan kuvissa ole mitään ihmeellistä. Jos Kennelliitossa ollaan toista mieltä, niin sopii vain ällistellä, että millä ihmeen silmällä siellä niitä kuvia syynätään.
"Mitään en tajua, mutta hyvältä näyttää", sanoin kuvia katsellessani.
"No joo, mie oon ihan samaa mieltä", tuumasi Kirsi ylirauhallisen lupsakkaan tyyliinsä.
"Jos nyt oikein aletaan etsiä jotain niin lonkkamaljat vois olla hivenen syvemmät, mutta kyllä nuo niin napakasti asettuu että ei pitäis vaikuttaa", Kirsi spekuloi.

En ole ollenkaan huolissani. Hyväähän sitä pyritään tekemään mutta kun priimaa tuppaa tulemaan. Kiitokset Miimille ihan järjettömän upeasta koirasta!

Ja juhlan kunniaksi ilmoitin Hipan saman tien Tuusniemen ryhmikseen helmikuun lopulle. Ei ilmoittautumisella muuten olisi kiirettä, mutta kun eletään jo joulukuuta eikä Miss Tabitha millään raaski luopua turkistaan. Kaikella todennäköisyydellä karvanlähtö alkaa heti kun kuori kopsahtaa postilaatikkoon.