Taas yksi uusi kokemus takana

Kultaiset Juuret ry pyysi minua Koivuniemen kentälle mölli-tokoon tuomariksi. Kyseessä on hyväntekeväisyysyhdistys, jonka tuotto menee tällä hetkellä intialaisten Michlin ja Alilen orpokotien hyväksi.

Omasta tokourasta on jo aikaa, mutta uskaltauduin silti arvostelemaan. Ihania möllejä, kertakaikkiaan! Rotujen kirjo oli kahden sekarotuisen lisäksi bullmastiffi, dobermanni, espanjanvesikoira ja sheltti. Kaikilla on tämän näytön perusteella hieno tokoura edessä. Vai liekö ollut liian hellämielinen tuomari kun tuli niin hyviä pisteitä... Olipa niin tai näin, minulla oli mukavaa ja kilpailijoilla kaiketi myös. Yritin antaa samalla hyviä neuvoja eri asioihin, koska itsekin aikanaan otin kiitollisena kaikki opastukset vastaan. Ilmeisesti osasin pitää linjani, koska järjestäjät olivat myös minuun tyytyväisiä ja saatan palata asiaan vielä joskus.

Sain rinnuksiini vaaleanpunaisen tuomariruusukkeen ja katu-uskottavuus hypähti kerralla taivaisiin. Antoivat kokeen jälkeen sen ruusukkeen omaksi ja olin jo siitä aivan otettu, saati sitten kun sain kaikki muut lahjat. Ihana ruukkukukka, kerrottu tulilatva, jonka todennäköisesti onnistun tappamaan alta aikayksikön. On se ainakin jonkin aikaa kaunis. Sen lisäksi pieni pussi koirannappuloita ja kaksi kirjaa, koiran kotihoidon opas ja etikettiopas. Eiköhän tule luettua.

Tämän jälkeen piipahdin pikaisesti Elinan luona. Turre oli ovella vastassa ja sekosi totaalisesti. Aussien ilo on niin ylitsepursuavaa, että sitä ei voi sanoin kuvailla. Se pitää kokea.

Pojat olivat tänä aikana kavereittensa ja heidän äidin kanssa Hoplopissa ja olivat siitä riehumisesta aivan poikki. Kiitos Terhille kaitsennasta vielä tätäkin kautta, jos sattuu lukemaan.

Illalla tein Jatsin kanssa pihatottista ja virtaa oli taas pienen voimalan verran. Silmissä muljahteli hullunkiilto, mutta onneksi se oli sitä hyvää hulluutta. Että minä rakastan tuota koiraa!

Myötä- ja vastamäkeä

Vastamäessä tuli hiki. Huh, miten mäkiseen maastoon piti käydä jälki tallaamassa. Reidet maitohapoilla ja sitä rataa, mutta kannatti.

Tein harjoituksen vuoksi merkkaamattoman jäljen. Jana oli 50 m ja meni tosi hyvin, sopivaa vauhtia ja suoraan. Takajälki jälleen, mutta mitä tuosta.

Kaikki kepit nousivat erinomaisesti, myös se murheenkryyni eli ensimmäinen.
Kaiken hyvän lisäksi älysin vetää jäljen kanttarelliesiintymän läpi, joten ne käytiin napsimassa mukaan vielä viimeiseksi.

Myötämäessäkin pukkasi hikeä, mutta tuskansemmoista. Kuulostelin outoa jytinää, ihan kuin etuiskarista olisi henki paennut ja mäen alla pysähdyin tarkistamaan tilanteen. No ei, mutta renkaasta oli kyllä alapuolelta paineet aika vähissä. Mars vaihtamaan. Kun sain vararenkaan purettua esiin, kajahti hysteerinen hihitys Hirvolanvaaran maisemilla. Vararengas oli nääs aivan totaalisen a) iskemätön, b) täynnä ilmaa. Yleensä se tässä tilanteessa on typötyhjä.

Tunkin kanssa taistellessa yksi epäritarillinen naapurin isäntä porhalsi ohi urheilullisen luihakalla Pösöllään. Pisti epäilemään, että kohdalla olisi talla painunut vielä puolisen tuumaa konehuoneeseen päin.
Toinen vastaava, mutta ritarillisempi tapaus otti ja pysähtyi ihmettelemään. Hän tosin ajoi traktorilla ja se oli ilmeisesti helpompi seisauttaa. Ei siinä muusta voinut olla kyse. On vaan kovin puhelias tyyppi ja siinä avittaessa sai selvittää ummet ja lammet.

Illan saldona oli siis kuusi keppiä, pari litraa kanttiksia ja mustat kädet. Ei yhtään huonommin. Ensi viikolla kumikorjaamolle.

Kuva-arvoitus

Mitä tässä tapahtuu?


Aivan oikein. Oppi on mennyt perille ja kapulan kiertäminen onnistuu. Hyvä Jatsi, hyvä minä! Ei ollut vaikeaa.

* * *

Mitäs tässä sitten?

Atte, filosofi ja enempi niin kun henkisen työn tekijä, oppi vihdoin ajamaan pyörällä. Toimii nykyään minun personal trainerina. Ajaa sen verran epävarmasti, että tieajossa täytyy olla mukana vahtimassa, mutta sen verran vauhdilla, että kävellen ei pysy perässä. Viimeksi tänä aamuna otin pienet hölkät pyöräilijän perässä. Hyvä juttu, koska tuo housunkauluksen päälle vyöryvä köllykkä alkaa kiristää muutakin kuin teryleeniä.

Omat poissa ja lainalapsi tilalla

Pojat menivät viikonlopuksi isän luokse ja Turre tuli meille hoitoon. Jalkamäärä siis pysyi samana.

Elina perheineen nakkasi Turren lauantaiaamuna meille Helsinkiin matkatessaan. Siitähän se riemu repesi ja Jatsi luuli pääsevänsä näyttämään, kuka on oikea rouva talossa. Minä oikaisin moiset luulot muutamaan kertaan. Muunmuassa ruokasäkin äärellä ja lelukorin luona kuului murmuttamista, jos Jatsi olisi saanut päättää. Lenkillä olivat taas ylimmät ystävät ja kiihkeimmät rakastavaiset.

On se vaan ovela otus vahtaamaan syömistä. Aina kun tein itselleni evästä, Turre seurasi kuin hai laivaa ja katsoi tarkkaan. Yritti esittää nälkään kuolevaa, surkeaa pikkukoiraa. Onneksi on tiedossa, että nälässä ei pidetä ja surkeus ja pienuuskin siitä on aika kaukana.

Mari tuli iltapäivällä käymään ja flunssaisena kun vielä oli, käytiin vain pieni lenkki. Wallu oli kingi ja Turre hyväksyi sen, joten sopusointu säilyi.

Lenkin jälkeen lämmitin saunan ja sovittiin että tulen sitten katsomaan elokuvaa Marin luokse. Koirat saivat jäädä huilimaan.

Vaikka olen keski-ikää lähestyvä ja hillitysti käyttäytyvä henkilö, joskus tulee törmäiltyä ja otettua osumaa. Huomasin, että kädessä olevasta haavasta kasvoi punainen juova pitkin käsivartta. Siirrettiin elokuva myöhemmäksi ja piipahdettiin sairaalassa näytillä ja hakemassa antibioottikuuri. Mitäs muutakaan lauantai-iltana tekisi.

Elokuvan nimeä en enää muista (todella yllättävää), mutta se oli oikein hyvä. Varsinkin sen jälkeen kun Mari oli selvittänyt, mitä siinä yleensä tapahtui. En ole paras mahdollinen elokuvankatsoja, vaikka tykkäänkin monenlaisista leffoista. Taidan lukeutua kategoriaan "katsoo sujuvasti, muttei ymmärrä näkemäänsä".

Iltamyöhällä kotiin palattua seinät pullistelivat aussielaulusta, kun Turre ja Jatsi päästelivät duettona.

Aamulla Jatsi tuli tapansa mukaan viereen köllimään ja Turre hiippaili ujon oloisena myös paikalle tervehtimään pitkän yön jälkeen. Jatsi kapsahti rintani päälle seisomaan ja irvisteli pahalla hampaalla Turrelle. Kertakaikkiaan huonoa käytöstä edelleen! Mokoma ääliö. Myöhemmin Turre jo sanoi vähän takaisin, mikä oli ihan hyvä juttu. Ei sitä nyt sentään kaikkea tarvitse sietää.

Yhdeltätoista oli Tukholmanlammilla jälkitreenit ja Turre pääsi vierailevaksi tähdeksi. Paikalla olivat minun ja Marin lisäksi vain ryhmän miesjäsenet Esko ja Erkki.

Jälkien tallaamisen jälkeen tein Turrelle makkararuudun. Saman harjoituksen, jolla Jatsin kanssa jälkiura aloitettiin. Hyvin meni, herkut nousivat suuhun ja ihan tolpillaan pysyi.

Sen jälkeen laitoin Turren esineruutuun. Esineet olivat takakulmassa, keskellä ja vastakkaisessa etukulmassa. Turre lähti hommiin kuin raketti ja taisi vähän juosta huvikseenkin, mutta kaikki esineet nousivat. Aika hellästi se niitä piteli kiinni, koska tuppasi pudottamaan, mutta se ei onneksi ollut uutta. Eipähän mene rikki, toisin kuin eräällä, joka jyystää kamoja irvessä ikenin.

Tämän jälkeen pääsi kehiin Jatsi, joka olikin katsellessaan kerännyt itseensä oikein mukavasti virtaa. Lähetin sen ensin takaesineelle ja se palautui käteeni noin kymmenessä sekunnissa. Nyt oli Jatsissa semmoista tekemisen makua, johon olen ehtinyt tottua. Etsintä kävi vauhdilla ja iloisesti. Keskimmäinen teetti vähän töitä, mutta hyvä kun oli vähän haastetta. Tulipahan käytyä koko ruutu tehokkaasti läpi.

Erkki tallasi Jatsille noin kilometrin mittaisen jäljen. Jana oli viitisenkymmentä metriä ja meni suht hyvin. Tarkisti pari metriä takajälkeä, mutta kääntyi oikeaan suuntaan.

Mutta jälleen se ensimmäinen keppi. Sujuvasti yli ilman ilmaisun yritystäkään. Ärähdin, että mikä jäi ja pääsin palkkaamaan kepistä. Muut nousivat hyvin.

Kiitos jälleen kaikille sienestäjille hyvistä harhajäljistä. Ne on aina hyvää harjoitusta ja lisää koiran itseluottamusta, kun saa selvitettyä oikean jäljen.

Yhden tienylityksen jälkeen tuli tenkkapoo ja siinä pyörittiin hyvän aikaa ennen kuin ongelma selvisi. Pienen vinkin annoin, mutta hienoa työtä Jatsilta jälleen.

Kotona pelattiin vähän aikaa pallon kanssa. Turre sai sen verran monesti turpiinsa, että näyttää lievästi vaivaantuneelta, kun käskettiin kuvausta varten niin lähelle Jatsia.

Palloa passasi kantaa ylpeänä kun sen sai. Kerran jopa saivat pyydystettyä pallon yhtä aikaa ja Jatsi antoi periksi. Että ei se Turre mikään nössö hiirulainen ole, vaikka ylen ystävällinen ja kohtelias onkin.

Vähän tämän jälkeen kotiväki saapui hakemaan omaansa pois. Turre yllättyi itsekin omaa suurta kokoaan, kun yritti ängetä portin läpi vastaan ja juuttui kiinni. Voi hyvänen aika sentään!

Illalla Atte ihmetteli karvojen määrää.

"Miks Turren karvoja on vessassakin?"

"No kun se kävi miun kanssa vessassa."

"Ai miks?"

"Siks kun se on miun ystävä ja aina perässä joka paikassa."

"Huolehitko sie siitä hyvin?"

Jaa-a. Tuhannen taalan kysymys. Kuka tietää, mitä Turre kotiväelleen kertoo minun selän takana.

Vaihteeksi taas täysin ohi aiheen

Jokainen on varmasti jossain nähnyt käsitteen "tarjoiluehdotus". Ostipa minkä tahansa eineksen tai ruokapaketin, kannessa on hieno esimerkkikuva tarjollepanosta.

Meillä on muropaketin kyljessä kuva, jossa on muroja kulhossa. Maitoa seassa. Tässähän ei ole mitään ihmeellistä, koska murot voisivat yhtä hyvin olla vaikka lautasella jugurtin päällä. Hienon tästä tarjoiluehdotuksesta tekee ne kolme puutarhavadelmaa murojen päällä.

Otin pakastimesta pitsan, koska en jaksanut väsätä ruokaa ja jäin hämmästyneenä tuijottamaan pakettia. Tarjoiluehdotus: pitsa lautasella. Mitenkäs muutenkaan sen voisi tarjoilla? Suoraan uunipelliltä, vai? Pitsasta oli leikattu siisti viipale, joka luonnollisesti helpottaa syömistä. Mutta mutta... Joku hyperaktiivinen photoshoppaaja on taikonut sen slaissin leijumaan ilmassa!

Ihan sama, jos pyytäisin meillä kyläilevää ystävää kiipeämään seinälle. Ihan vaan ehdotuksena, ilman minkäänlaista aikomusta, saati mahdollisuutta toteuttaa.

Toivotin itselleni hyvää ruokahalua ja totesin, että pitsa oli pahaa. Vaikka omaan vilkkaan mielikuvituksen, on silläkin joku raja. Voin siis tästedes hyvillä mielin olla kannattamatta mokomaa epäkaupallista soopaa.

Toistoistois...tois...tototototoisto... Toisto!!

Heureka!! Olen valaistunut!

Ette ikinä arvaa. Olen tehnyt kotipihatottista jo kahdesti tällä viikolla! Kyllä, nyt on keskiviikko. Hämmästyin sitä itsekin hetki sitten. Vaikka olisi kuinka viisas koira niin ei se opi jos sille opettaa juttuja viisi minuuttia kahden kuukauden välein. Haa, puoli tuntia kahden päivän välein ja aletaan olla asiassa.

Jotain uutta pitää keksiä, että jaksaa jauhaa vanhoja. Uutena asiana meillä on noutokapulan kierto. Jatsi ei ole kokonsa puolesta mikään molossi ja on helposti kaksikiloisen vietävissä, jos vauhdilla pinkaisee. Olen nyt pitänyt kapulaa ihan lähellä ja ohjannut jalalla koiraa kapulan taakse. Naksu heti kun tarttuu. Toisto... toisto... toisto... jne... jne... jne...
Uskomattoman määrän toistoja noinkin yksinkertainen juttu vaatii ja koira sen vielä kestää. Vieläpä aina yhtä innolla. On se hurja tapaus. Naksutin on kova sana aina välillä ja varsinkin kun täpötäysi ruokakuppi jäi odottamaan tiskipöydälle. Motivaatio oli jossain huikeissa lukemissa.

Yleensä on ollut sormet ja kädet mustelmilla hyvän treenin jälkeen, mutta nyt koski nenään. Kaksi turparustinkia koki yhteentörmäyksen ja minä en ryöminyt koiran tasolla. Fiksumpi voi arvata, mitä tapahtui.

Maahanmenoa eteenmenon yhteydessä harjoiteltiin myös. Laitoin paperit menemään Lieksaan ja siellä ei sitä häverikkiä tule tapahtumaan, ettei otus laskeudu säällisessä ajassa maantasolle. Jos Auli ja Hyrrä nappaa tottiksesta 96 pistettä, niin kyllä muuten jonain päivänä mekin. Seikka on saletti.

Kun käyt meillä niin käyn teillä

Miehenpuute näkyy tässä talossa lähinnä painavien mööpeleitten siirtovaikeuksina. Teppo sai eilen loistoidean piipahtaa käymään kun on vielä hyviä skootterointi-ilmoja. Töihin joutui, kuinkas muuten.

Sain vanhemmiltani hienon vuodesohvan poikien huoneeseen vierasvuoteeksi. Siirrettiin vanha autotalliin ja uusi tilalle. Nyt pitäisi vielä se vanha nakata kierrätyskeskukseen - vai pilkkoisiko uuniin. No, saa nähdä.

Pojilla oli ikävä Tepon hassuja kissoja ja päätettiin tänään käydä vastavierailulla. Ensin tehtiin visiitti Kaislakadulle Samia moikkaamaan ja samalla vaivalla ostettiin Elolta parit leivokset. Pojista tuli heti leipomon tätin lellikkejä ja saivat ilmaiseksi juustopatongin.

Kun istuttiin ruokalassa juttelemassa ja selitin juuri jotain hiljaiseen ja rauhalliseen tyyliini, vanha maikka Kalle hiippaili ohi. Kääntyi katsomaan minua "ei voi olla totta eikö tuosta ikinä pääse eroon" -ilmeellä. Eikä tullut samaan pöytään istumaan. Kumma juttu! No kyllä me myöhemmin törmättiin ja vaihdettiin kuulumiset. Ikävähän sillä oli minua, suosikkiopiskelijaansa, ollut. Totta kai.

Tepon luona kissoja piti vähän härnätä ennen kuin lämpenivät leikkimään. Ei niitä tähän asti noin rauhallisina ole nähtykään.

Fisu on viirullinen ja Laku mustavalkoinen. Veljekset ovat ihan eriluonteisia. Fisu oli heti vastassa kun tultiin sisälle, mutta Laku meni vessaan tarkkailemaan tilannetta. Äkkiä sekin tuli leikkimään, mutta ei yleensä muutenkaan ihan suin päin säntää joka tilanteeseen.

Ei kyllä kauan tarvinnut kylässä ollakaan, kun Aten silmiä alkoi kirvellä ja nenä vuotaa. Taisipa Kimmokin vähän tirskua. Eli ei tule meille kissaa. Allergialääkäri joskus kauan sitten sanoi, että kissa ja hevonen reagoivat ristiin. Se on kyllä huomattu. Molemmat ovat niin pahasti hevoselle allergisia, että näköjään kissakin vaikuttaa. Jatkan edelleen litskujen virittelyä kunhan ne siimahännät alkavat pyrkiä sisälle lämpimään ja ruokapatojen ääreen.

Muutama piste jäi puuttumaan piirinmestaruudesta

Rehellisesti sanottuna aika älyttömän monta!

Ilma oli kuin morsian ja samaa mieltä oli ne noin 2500 Siprissä seikkaillutta sienestäjää.

Osallistujia oli sen verran vähän, että kaikki jälkikoirat pääsivät maastoon ja sinne mentiin heti ensimmäiseksi.

Jäljen ja tottiksen arvosteli Kauko Ruokolainen ja esineruudun vahtasi Eeva Äijälä.

Janalla Jatsi veti vähän sivuun ja otti takajäljen. Ensimmäinen keppi nousi hyvin, mutta sitten käveltiin ja käveltiin kuin duracell-puput konsanaan. Koira pysyi jäljellä kuin nakutettuna, mutta keppejä ei noussut. Seuraava keppi jäi viimeiseksi. En tiedä monesko se oli, mutta sen jälkeen Jatsi sekosi jäljessä. Pyörittiin eestaas ja aika alkoi loppua. Keppien hakija oli tullut paikalle ja kun Jatsi alkoi vetää poispäin, vihelsin pelin poikki. Se siitä.

Pistin Jatsin autoon odottamaan ja tein kahden kepin harjoitusjäljen. Ihan vaan oman ja koiran mielenrauhan saavuttamiseksi ja että pääsin palkkaamaan pienen pehmoilijan. Reppana oli jo ihan hädissään kun mamma ei kiljahdellut riemusta, mutta palautusjäljen jälkeen oli molemmilla taas hyvä mieli. Vaikka tulokseen ei ollut mahdollisuuksia, päätin huvin ja harjoituksen vuoksi jatkaa kun kerran lystistä oli maksettu.

Mentiin odottelemaan esineruutuun pääsyä. Se oli sama ilkeässä rinteessä oleva kuin oli yökisoissakin. Tällä kertaa homma pelitti huomattavasti paremmin. Kaikki esineet nousivat ajassa 4.30 ja tuomari tykkäsi Jatsin työskentelystä täysien pisteitten edestä. Hienoa! Jospa se ruutu tästä taas selkiää.

Ruudusta päästiin suoraan tottikseen. Jatsi rakastaa kenttätyöskentelyä. Jo pelkkä tylsä esittäytyminen ansaitsi Jatsin mielestä näin riehakkaan vastaanoton:

Tuomari tunnusti tykkäävänsä energisistä koirista ja Jatsi lukeutui niihin. Sen iloista meininkiä oli mukava katsoa, mutta se taas aiheutti suorituksissa kautta linjan pientä epätarkkuutta. Hyvä kouluttaja osaisi varmaan tehdä sillekin seikalle jotain. Kontakti säilyi kyllä.

Yleisön hauskuttaminen tapahtui liikkeitten välillä. Varsinkin noutokapuloitten ääreen siirtyminen aiheutti mahdotonta kieppumista ja laulua. Eteenlähetykseen ehdittyä meno yltyi mahdottomaksi. Jatsi ampaisi liikkeelle kuin raketti ja maahan -käsky kaikui kuuroille korville. Toisen käskyn ärjäisin tarpeeksi kovaa, mutta sillä välin se salaman ruumiillistuma oli jo ehtinyt yli kaksi kertaa niin kauas kuin olisi ollut tarvis mennä. Opettelemme siis jälleen maahanmenoa.

Ruokolainen oli arvostelussaan aika tiukanoloinen, mutta saimme sentään 88 pistettä.

Kameran takana hääri Jarno ja selvää edistymistä oli havaittavissa. Niistä 200 otoksesta raakkasin pois vain 196 eli kyllä hänestä pienellä koulutuksella mene ja tiedä vaikka kuvaajan saisi.

Tauoilla juteltiin kanssakilpailijoitten kanssa ja kuulin todella mielenkiintoisia tarinoita. Osa sai kaikki kuusi keppiä talteen, mutta melko monella jäi vähiin. Minun metsässä ollessa ei ollut ihmisiä, mutta joidenkin kohdalla oli ollut suoranaista ruuhkaa.

Oli siellä meidänkin "palstalla" porukkaa ollut, kun se jälki hävisi Jatsin nenästä niin tehokkaasti. Kuka tietää, vaikka sienestäjät olisivat poimineet kepit ja nakelleet ne ties minne? Ihmeelliseltä tuntuu, että neljä keppiä jäi, vaikka vasta loppuvaiheessa tuli sitä sotkua. No, se kuuluu lajin luonteeseen ja turha surra kun ei sille mitään voi.

En jaksanut jäädä katsomaan palkintoseremonioita, mutta Auli ja Hyrrä tekivät mahtavaa työtä. Mahtoi pm-titteli mennä heille jäljen osalta.

Jatketaan harjoituksia ja kokeeseen seuraavan kerran mahdollisesti lokakuussa Lieksassa.

Kenraaliharjoitus ennen piirinmestiksiä

Aika viime tinkaanhan tuo viimeinen treeni jäi, kuten tavallista. Ottiatuota... eipä se suklaapylly ainakaan minun oloa helpota. Meinaan, että Jatsi huolehtii tehokkaasti pienen jännitysmomentin säilymisestä.

Jälki vanheni kolme tuntia. Jana oli noin 40 metriä ja meni hyvin, se täytyy tunnustaa. Vähän ajautui takajäljen puolelle, mutta lähti kuitenkin heti oikeaan suuntaan.

Mutta se eka keppi! Revinkö housuni vai hakkaanko päätä männynkylkeen? Ei ajatuksen puolikastakaan ilmaisusta. Siinä seistä törötettiin ja etsittiin kun eräs ei tajunnut, mitä olisi pitänyt etsiä. Puoliväkisin pakotin sen kepin kohdalle, että pääsin palkkaamaan siitä. Ja kas kummaa, muiden keppien kohdalla ei ollut mitään ongelmia.

Paitsi vitosen. Mikä harhajälki lie mennyt justiin sopivasti siitä kepin sivusta, kun Jatsi teki semmoisen sievän koukkauksen niin että keppi jäi. Siihen en viitsinyt jäädä jumittamaan. Pääasia että viimeinen löytyi ilman konstailuja ja kulmat otti tosi tarkasti.

En sano enää mitään. Lauantaina nähdään missä mennään, jos mennään missään.

Mustatorvisieniä!

Aina kannattaa valittaa. Viime syksynä valitin, etten löydä suppiksia ja kun menin metsään, kompastuin niihin. Nyt olen valittanut, ettei torvisieniä ole minun näköpiirissä. Onpas.
Olen tähän mennessä oppinut, että optimismilla pötkii pitkälle. Sehän on pelkkää harhaa. Peruspessimismiä ei voita mikään. Kun ei odota mitään, ei voi pettyä. Niin se on.

Maanantaina muistelin Johannan olevan vapaalla ja kysyin mukaan metsään. Heti oli valmiina ja jopa Jessekin pienen suostuttelun jälkeen. Mentiin Kaunislahteen, jossa Jatsi alkoi räyhätä rakastuneen äänellä hämmästyneelle Jesselle.
Kanttarelleja löytyi ja ojanpientareelta bongasin muutaman torven. Johannan sisäinen ääni käski mennä tarkistamaan yhden paikan uudestaan ja kohta kuului huuto: "Hanna, tuu kattomaan onko nää niitä vai jotain outoja!"
Niitä ihtejäänhän ne. Koiria piti hätistää kauemmas tallomasta sieniä ja poimittiin talteen. Tein niistä niin makoisan piirakan, ettei toista ole vielä tähän mennessä syntynyt.

Eilen vein pojat mökille, että pääsin katselemaan uudestaan niitä muuan torvia. Mentiin Jatsin kanssa erääseen paikkaan, missä ennen muinoin pidettiin hakutreenejä. Sieltä löytyi sieniä muutamasta paikasta ihan mukavasti. Olipa hyvä mieli.

Tämän jälkeen oli treffit Antin luona, jolle vein tuliaisiksi sienipiirakkaa. Sanoin, että saa piirakkaa jos hieroo hartiat kuntoon. No eihän terve mies moisesta tarjouksesta kieltäydy kun sai vielä itsekin hieronnat kaupan päälle.
Oli se sivistävä keikka muutenkin. Antti istutti minut katsomaan Pasilaa, halusin tai en. Voi herranpieksut mikä sarja! Sai nauraa niille sairaille jutuille jo ihan näin selvinpäin, mutta luulen että vähintään 0,4 promillen alennustila saisi sen ohjelman todella loistamaan.

Uutta intoa ruutuun ja kuningatar vierailulla

Pärnällä oli luonnetesti viikonloppuna ja käytiin Marin kanssa molempina päivinä vähän ihmettelemässä.

Lauantaina tehtiin ruutu samaa ryteikköön, missä yökisojen aikaa esineitten löytäminen tuotti ongelmia. Tallattiin kapea, mutta syvä ruutu ja takarajalle kaikki kolme esinettä. Nyt oli jo tekemisen makua Jatsin hommassa! Se on vaan niin pirullinen paikka kun on jyrkkä rinne eikä siinä ikinä tunnu tuulevan yhtään. Monesti juoksi ihan esineen vierestä ja vasta kun osui ihan kohdalle, bongasi sen siitä. Hyvä kunto pitää olla kun joutuu tosissaan juoksemaan.
Vaan päästiin bilettämään kolmannen esineen jälkeen ja vieläpä ihan säällisessä ajassa.

Sunnuntaina satoi vettä kuin saavista ja jätettiin kaikki ylimääräiset treenit pois kokonaan. Mari tuli aamulla käymään Wallun ja Moonan kanssa meillä. Jätti koirat ulos, mutta ei kestänyt kauan kun kuningatar avasi oven ja tuli Wallu varjona perässä tekemään tupatarkastusta. Mikäs siinä, mahtuuhan meille.

Myöhemmin kun Mari oli lähdössä ja päästi koirat etukäteen ulos, Moona tuli autotallista huuliaan lipoen. Ihmeteltiin, että mitä kummaa se on sieltäkin mahtanut löytää. No se selvisi kun Jatsikin kävi hakemassa maistiaiset samasta pytystä. Totta kai kun kerran kansi oli valmiiksi avattuna. Luulisi molemmilla vatsan ja suoliston toimivan, vetivät nimittäin naamoihinsa kompostiherätettä. Ilmeisesti hyvää, koska jotain kanankakkapohjaista jauhoa se on. Tuoteselosteen mukaan sisältää luujauhoa, kivituhkaa ja merileväjauhoa. Ynnä muut magnesiumit, sinkit ja sensemmoiset hivenaineet. Nauroin kyllä naamani kipeäksi tuon tempauksen jälkeen.

Superhyperhyvänmielen treenipäivä

Aamulla oli meina mennä Pärnälle tottistelemaan ja niin tehtiin. Jatsi kun vaan yksinkertaisesti rakastaa kenttätyöskentelyä, joten into näkyi jälleen edistämisenä. Taakse nakattu palkka auttoi vähän saamaan pakettia kasaan.

Maahanmenot oli vähän hitaanlaisia, mutta osasyyn voi vierittää korkean viretilan piikkiin.
Muuten lystiä riitti ja sehän oli pääasia.

Iltasella lähdettiin Jamikselle pikku lenkille. Mari viettää kahden koiran taloutta kun Kuningatar Moona on hoidossa epämääräisen ajan. Wallu oli elementissään kahden nartun loukussa.
Meidän saapuessa paikalle muuta porukkaa ei näkynyt mailla halmeilla, mutta on se jälkikoira hyvä olla olemassa. Jatsi kertoi hyvin selvästi, mihin suuntaan kannatti lähteä kävelemään ja kohta tuli ihmis- ja koiraystävät vastaan. Vettä satoi, mutta se ei kenenkään iloa himmentänyt.
Sitten lähdettiin... niin, minne? Antaapa Jatsin itsensä kertoa.

Joo, se Moona oli paljon kivempi nyt kun sillon viimeks Siprissä. Ei yhtään yrittäny sulauttaa minua havunneulasiin.

Se lenkki oli kyllä naurettavan lyhyt, mutta mamma sai anteeks hetken päästä. Ette ikinä arvaa mitä tapahtu seuraavaks?! Mentiin kentälle rullaharjotuksiin!

Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että minähän olen alunperin hakukoira. Kylläpä kyllä. Oli se ihan kivaa, mutta piti lopettaa meidän silloisen pääharrastuksen viestin takia kun meni vähän nuppi sekasin. En tienny välillä että olinko tulossa vai menossa ja sen sortin tietämättömyys ei pitemmän päälle onnistu kummassakaan lajissa. Kun haku hylättiin, minusta tuli loistava viestikoira.

No nyt kun isi ja mamma mokasivat systeeminsä ihan päin anaalirauhasia, jäi viestihommat melko vähille. Minähän tykkään juosta ja varsinkin asian perässä kahta kauheemmin.
Mari ja Seija olivat järkänneet kentälle ilmaisutreenit ja me mentiin mukaan.

Mamma on ihana muutenkin, mutta kun se tämmösiä ylläreitä järkkää niin sillon se on ihan jotain uskomatonta. Kun mulle pistettiin liivi päälle ja pari tyyppiä lähti karkuun, tiesin heti mitä piti tehdä.
"Ukko!"
Jee!!! Matkaan, rulla suuhun ja takas.
"Näytä!"
Jiihaa!!! Tuu perässä jos kykenet!
Eipä meikätyttö kauan vanhennu tuossa hommassa. Sitten toiselle puolelle. Ja vielä kerta molemmilla puolilla. On muuten homma hanskassa! Ja edellisestä hakutreenistä on aikaa suunnilleen neljä vuotta. Että repikää siitä!

No niinpä, taidatkos sen selvemmin sanoa. Jos oli koira tohkeissaan niin kyllä oli kotimatkalla ohjaajallakin suupielet vain pikkuisen niskasta kiinni. Satu ja Sirkku olivat myös paikalla yleisönä ja hihnanaulakkona.
Kiitokset koko porukalle ihanasta elämyksestä. Metsäänhän tästä on päästävä!

Esine siellä, esine täällä... Ai missä?

Sain eilen ulkopuolista konsultaatioapua esine-etsintään - keneltäpä muulta kuin Miimiltä, joka on Unelman kanssa kokenut kaikki kuviteltavissa olevat ruutuongelmat ja vähän enemmänkin. Jatsi on aivan täysin Unelman kaltainen kaikessa mitä se osaa ja varsinkin mitä ei osaa. Tulimme jo vuosia sitten siihen tulokseen, että tämän täytyy olla geeneissä. Tuollainen samankaltaisuus ei voi olla sattumaa eikä varsinkaan huonon koulutuksen tulosta. Huih, pois se meistä!

Menimme Hirvolanvaaralle selkeään männikköön. Nakattiin koko koiralauma eli Jatsi, Pami, Unelma ja Unnu puihin katsomaan tallausta. Voi taivahan takoja sitä meteliä! Ensin ne haukkuivat kaikki yhteen ääneen, ettei omia ajatuksiaan kuullut ja kun etenimme tarpeeksi kauas, alkoi ulvominen. Voin vain kuvitella lähiseudun asukkaiden aatoksia.

Esineet takakulmiin ja yksi keskelle. Jatsi otti oppia muiden työskentelystä ja pääsi viimeisenä hommiin. Se oli odotellessaan virittänyt itsensä semmoiseen paloon, ettei meinannut nahoissaan kestää. Ensimmäiset kierrokset ruudussa meni ihan höyryn päästämisen piikkiin ja keskimmäinen esine löytyi melko helposti. Toisen kanssa tehtiin jo töitä ja useampi lähetys vaadittiin, ennen kuin nousi. Viimeinen oli toivoton. Jatsi jäi tapansa mukaan pyörimään etualalle, eikä siitä siirtynyt mihinkään. Miimi otti Unelman ja lähetettiin ne rinnakkain, jos kilpailusta olisi ollut apua. Kuten odottaa sopi, Unski löysi esineen eikä Jatsi edes älynnyt katsoa mallia. Miimi vei esineen takakulmaan, lähetin Jatsin ja nyt se sai koottua itsensä. Mahtavat bileet Miimin wuballa ja hirveä makkarasatsi päälle.

Okei. Nyt pieni tauko, että ehtii sulatella. Jos saan Aten vakuuttumaan tottiksen tärkeydestä, mennään porukalla piipahtamaan Pärnällä kenttätreenissä.

Ruutuun sain monta hyvää vinkkiä ja päällimmäisenä helppo ja hauska treeni. Kapea ja syvä hyvin tallattu kaistale, esineet takarajalle ja oma pää pidettävä kylmänä. Palataan ruutuasiaan huomenna.

Päivän hyvä työ siviiliambulanssina

Lähdettiin Aten kanssa aamulla kaupunkiin, tarkoituksena pelkästään piipahtaa työkkärissä koulutusneuvojalla. Se osuus meni niin kuin pitikin.

Auto oli keskuskujalla parkissa ja kun siitä lähdettiin, kaksi nuorta miestä viittilöi pysähtymään. Pyysivät kyytiä Siilaiselle, kun Rantakylän terkkarilla eivät saaneet palvelua. Toinen ei pystynyt kävelemään kun polvesta oli nahat rullalla.

Otin kyytiin ja tyypit esittäytyivät Teemuksi ja Aleksiksi. Olivat kovin nöyriä ja kiitollisia avunannosta ja pahoittelivat rankkitynnyrimäistä aromiaan. Kehuivat vielä minut kauniiksi siinä sivussa. Kertoivat joutuneen putkaan ja joku virkaintoinen kyttä oli tarjonnut pamppua. Olipa totuus mikä tahansa, mutta tehokkaasti olivat pojat ottaneet osumaa vähän puolelle jos toisellekin. Atte esittäytyi myös reippaasti ja Teemu kertoi, että hänen nuorempi poikansa on myös Atte. Kuulemma kaksi lasta ja kolmas tulossa, mutta eukko lähti kävelemään. No jaa, näin pikaisen tutustumisen ja ensivaikutelman perusteella en välttämättä menisi rouvaa pahemmin moittimaan.

Perille päästiin ja pojat kiittelivät vielä ylenpalttisesti ja pahoittelivat rahanpuutetta, mutta sanoin että ei se mitään. Kun tekevät saman joskus jollekin toiselle niin se on sillä kuitattu.

Atte kuunteli niitä juttuja varmasti korvat höröllään. Pojat pääsevät tänä iltana isänsä kanssa uimahalliin ja aika näyttää, minkälaiseksi tuo tarina muuttuu meidän satusedän suussa. Voipi olla, että joskus joudun pojille vähän selvittämään tuota kyytiläisten tilannetta.