Oli lautalla pienoinen kapakka...

Tänään oli The Kesäpäivä eli matonpesu mökillä. Äiti ja isä lähtivät sukukokoukseen viikonlopuksi, joten sain olla koirineni ihan keskenään omassa rauhassa ja tehdä kaikkea mitä huvitti.

Matot pesin heti ensimmäiseksi, että pääsivät kuivumaan. Kuuma oli kuin saunassa, joten kevyimmät kuivuivat iltaan mennessä. Kipaisen koko satsin huomenna pois.

Aamupäivällä hetken ajan mietin, että pitäisiköhän varsinainenkin sauna lämmittää. Mökkisaunassa on aina niin kiva käydä, mutta lopulta alkoi kuumuus kehtuuttaa. Uimaankin pääsi milloin vaan, joten ratkaisin asian siirtämällä mittarin ulos. Mitäs tuosta löylynheitosta niuhottamaan.

Hippa raivosi aina kun menin uimaan. Se ei sulata sitä, että järveen mennään hukkumaan ihan tuosta vaan. Hän itse saa tietenkin rypeä mielin määrin ja kastella minut siinä sivussa.

Käpy pirulainen ei kellunutkaan! Koira hyvä, jos käpyä yrittää paikallistaa hajuaistin avulla niin nenään menee vettä! Eipä tuntunut vaivaavan. Purskaus vaan ja kuono tyhjeni. (Kuvaa klikkaamalla näkyy isompana.)
Harmi kun en ehtinyt tallentaa Hipan sukellusta. Se nimittäin eräällä reissulla painui veden alle ihan kokonaan käpyä etsiessään.

En muista kävivätkö koirat viime kesänä veneessä ollenkaan, mutta toissa kesänä ainakin. Hippa oli kohtalaisen stressaantunut moisesta matkustustavasta, mutta tänään se oli kokassa ihan kotonaan. Jatsihan on laivakoirana jo konkari.

Suuri-Myhkyrään on reilut 700 metriä matkaa (jos osaa navigoida suoraan) ja se on vakiokohde soutureissulla. Olen lapsesta lähtien ollut höpelönä kalliomaisemiin ja siinä saaressa sitä herkkua riittää.

Kyllä me rantauduttiinkin, totta kai. Samaan aikaan Vaivion suunnalta kuului kummaa älämölöä kun vettä pitkinhän ääni kantaa kauas. Joku äijäryhmä seilasi moottorilla kulkevalla lautalla. Kiersivät saaren kuten minäkin, mutta onneksi olin kuivilla ja pääsin kuvaamaan sen ihmetyksen.

Huutelin alas, että onpa teillä hieno terassi.
Olisi kuulemma ollut kylmää olutta ja hyvää seuraa tarjolla, mutta jätin väliin tällä kertaa. Eivätkä nuo miekkoset ole lähteneet ihan soitellen sotaan kun pelastusvene kulki mukana. Syynäsivät hyppypaikkoja eli tuon edellisen kuvan kohdasta on pitkin aikoja jotkut uskalikot hyppineet järveen. Korkeutta on parisenkymmentä metriä ja melkein saman verran väljää vettä pinnan alla.

Eipä ole tullut pieneen mieleenkään loikata, vaikka pikkulikasta lähtien olen kalliolla kiipeillyt alas kuikistelemassa. Tai mikä se pikku sitten on, -80 -luvun alussa porukat ostivat tiluksen ja siitä lähtien on Pekan kanssa vähän väliä soudettu saareen uimaan ja kiipeilemään.

Koirien lenkitys on viime aikoina jäänyt melko iltamyöhäiseen, mutta nyt me saatiin pieni lenkki saaressa kiipeillessä tehtyä. Takaisin soutu oli melkoista läähätystä, mutta eivätpä poukkoilleet veneessä sitäkään vähää kuin menomatkalla.

Yöksi en jäänyt kun osaan nukkua vain kotisängyssä. Mökillä on kiva käydä, mutta ei se silti ole sama kuin kotona oleminen, vaikka onkin ranta ihan siinä. Taidan olla kotihiiri. Joskus vielä hankin semmoisen paikan, että saa asua veden äärellä.

Kanaharrastuksen nurja puoli

Alho- ja puolialhoporukkamme kasvaa ja komistuu. Siivekkäät ovat nyt noin 5-kuisia, mutta munintaa ja kieuntaa ei ole vielä kuulunut. Sen sijaan Lotalle kuuluu huonoa. Se kuoli keskiviikkona.

Lotta oli monta päivää jotenkin noiveissaan. Söi ja kakkasi, mutta kökötti yksinään eikä ollut niin vilkas touhuamaan kuin muut kaverit. Keskiviikkoaamuna pojat toivat sen tupaan kun olivat löytäneet Lotta-paran jalattomana tarhasta.

Soitin kasvattaja-Minnalle ja kysyin, että mikä kumma mahtaa olla kyseessä ja vastaus oli Marekin tauti. Se on yleisin kanojen kuolemaan johtava virustartunta. Tehokanaloihin saa kanoille rokotteen, mutta harrastekanoille ei, useista pyynnöistä huolimatta. Tauti on herpesviruksen aiheuttama ja se tekee tulehduksen hermoissa ja/tai aivoissa tai kasvaimia elimissä. Lotalla tauti ilmeni halvaustyyppisenä.
Suunnilleen kaikki kanat saavat tartunnan ensimmäisinä elinviikkoina, mutta heikoimmat yksilöt sairastuvat ja kuolevat.

Meidän kanat ovat nuoria ja munintaa aloittamassa, joten se on stressin puolesta kriittinen hetki sairastua. Lotalle ei voinut muuta kuin lopettaa se kärsimästä. Se ei ollut helppoa se, mutta minkä teet.  Ei sitä voinut katsella vierestä kun toinen heikkenee hissukseen.
Muut Minna neuvoi pitämään vahvoina antamalla proteiinipitoista ruokaa ja vitamiinivettä. Kuulemma ihmisten monivitamiini käy hyvin, joten hain kaupasta poretabletteja ja nakkasin niitä juomaveteen.

Toivottavasti Pepin ja Sikuriinan muninta alkaa kivuttomasti. Kyllä noihin veitikoihin kiintyy eikä soisi yhdenkään menevän ennen aikojaan.

Rankemmanpuoleinen auttamisreissu

Facebook, tuo tietotulvan bittiytymä, toi verkkokalvoilleni kuvan verenluovutuksen tarpeellisuudesta. Oma veriryhmäni A- oli kuvan pisarassa pohjillaan ja surunaamainen, joten päätin lähteä luovuttamaan. Veripalveluahan Joensuussa ei enää ole, mutta pääkirjaston eräässä salissa on pari kertaa kuussa luovutustilaisuus ja sinne suuntasin eilen. Joku pienen pieni järjen ääni yritti kuiskailla, että onkohan tällä helteellä järkeä lähteä moiseen touhuun, mutta kun suunnitelma oli omassa päässäni lyöty lukkoon, järjen äänellä ei ollut suunvuoroa sen enempää.

Alkuhaastattelu oli tavanomaista perusteellisempi, johtuen reilun kahden vuoden takaisesta sairaalareissusta. Hoitsu joutui soittamaan Helsinkiin vastaavalla lääkärille, joka kyseli tarkkaan sairastamani ruusun ja sen kylkiäisenä tulleen maksatulehduksen tilanteen. Lopullinen tuomio oli, että aikaa oli kulunut riittävästi ja että tulehdus ei ollut virusperäinen, joten estettä luovutukselle ei ollut.

Vuoroa odotellessa ajatus juoksi ja mielen sopukoissa paniikki valtasi alaa. Sairaalareissu toi tullessaan pakenevat suonet ja piikkikammon. Äärimmäisen alhainen kipukynnys oli jo valmiiksi. En juossut karkuun, vaikka hetken verran järjen ääni sitäkin houkutteli tekemään.

Neulan pisto sattui, mutta kestin kuin mies ja muuten olo oli ookoo. Veripussin täytyttyä tuli tunne, että vajoan laverille pelkkänä nahkana, korvissa suhisi ja silmissä pimeni. Hoitsu kysyi, että onko kaikki kunnossa ja jouduin tunnustamaan, ettei oikeastaan ollut. Hän toi mehua ja vissyä, laski pään alas ja jalat ylös ja kehotti lepäämään niin pitkään kuin oli tarvetta. Jonkin aikaa levättyäni nousin istumaan ja lähdin kahvilaan hakemaan leipää ja mehua. Minun luovutuksen hoitaneet hoitsut istuivat naapuripöydässä ja kysyivät vointia.
- Loivasti kun liikkuu niin mikäs tässä, vastasin.
Eivät olleet huijattavissa, tarkkasilmäiset asiantuntijat. Ampaisivat pöydästä ylös ja sanoivat, että nyt pitkälleen ennen kuin pyörryt ja tapahtuu isompi vaurio. Taluttivat kuin humalaisen takaisin laverille.

Siinä olin enkä muuta voinut. Pääsin lähtemään kun väri palasi kasvoille ja äly silmiin. Ilmeisesti helle, muutenkin alhainen verenpaine, kipu ja piikkikammon tuoma jännitys vei kanttuvei. Lokakuussa saan luovuttaa seuraavan kerran ja jos sitten käy samalla tavalla, saatan harkita auttamishaluani. Ainakin seuraavaan kertaan, jos kolmas kerta vaikka toden sanoisi.

Patchcoat-sukukokous

Miimin järkkäämä kasvattajaleiri pidettiin tänä vuonna 25.-29.6. Kiteen Taivaannastassa eli Loukunvaaran vanhalla koululla olevassa koiraharrastuskeskuksessa. Talon takana on valtava ruohokenttä tokotreeneihin ja agilityesteetkin olivat meidän käytettävissä koko leirin ajan.

Harmittavan moni jäi ihan loppumetreillä pois, mutta silti paikalla oli ihmisiä, joita ei näe kovin usein. Minun ja Miimin lisäksi meitä oli Eija-Riitta ja Vaapu & Mindy, Hanna ja Mai, Hali, Kiila & seropi Pinja, Lea ja labbis Hinni, Marida ja Roosa & Pepsi, Mirka ja Topi, Heidi ja Laku, Leena ja cockeri Reiska, Hilkka ja Valo, Satu ja Viiru, Sirkku ja Susu sekä Tuuli ja Chilakin piipahtivat välillä paikalla.

Leiriohjelma oli mukavan rento. Etukäteen varattiin Pialta paimennusvuorot ja Hippa pääsi toteuttamaan itseään lampaitten kanssa kolme kertaa. Edellisestä paimennuksesta on vuosi aikaa, mutta mitään se ei ole unohtanut. Harjoittelimme vain lauman haltuunottoa ja kiertämistä. Vastapäivään kiertäminen on Hipan helppo puoli, mutta myötäpäivään liki mahdottomuus - tai oli vielä viime kesänä. Talven aikana tekemämme kuivaharjoitukset ovat tehneet tehtävänsä ja nyt kierto huonompaan suuntaan oli melkein yhtä hyvä kuin parempaankin.

(Kuva: Hanna Turunen)

Piakin on ilmeisesti tajunnut, miten tollo olen eli minulle pitää antaa palaute justiin sillä hetkellä, milloin teen oikein tai väärin. Sen palautteen ansiosta aloin jo älytä, milloin meni hyvin ja milloin huonommin. Oikein loistavaa opetusta. Sain vielä tehtäväksi välittää Miimille terveiset, että Hipan pitäisi päästä paimentamaan Miimin lampaita. Hippa on nopeampi kuin Viia, mutta yhtä herkkä käskyille ja saisi hyvää treeniä.

Edit... Nakataanpa vielä muutama Tuulin ottama kuva meistä paimenpuuhissa.

Näyttää kuin kyseessä olisi isompikin lauma.

Tekijältä tämä homma onnistuu vaikka silmät kiinni.

 

  

Enkös ollutkin hyvä?

- No olit koiraseni, aivan mahtava!

Kiitos Tuulille kuvien käyttöoikeudesta.

Jatsi jäi lammashommista sivuun, mutta pääsi loistamaan tokossa. Ruutu on meidän kompastuskivi ollut alusta lähtien ja nyt saimme Hannalta vinkkiä sen treenaamiseen.

Olin jo aikapäivää sitten vaihtanut käskysanaksi "neliö" koska Jatsi yhdisti ruudun esineruutuun. Se siis juoksi käskyn saatuaan siksakkia pitkin kenttää nenä maassa ja lopulta pysähtyi sanomaan, ettei täällä mitäään ole.
Nyt käyskentelen ruudun lähistöllä ns. vapaasti ja pyydän koiraa etsimään neliön ja kun se menee ruutuun, saa palkaksi himoitsemansa lussupallon. Jospa tästä edetään.
Muita isompia ongelmia sillä ei olekaan. Tai ainakaan semmoisia, mitä en omin nokkineni pystyisi sille opettamaan.

Hippa osaa kiertämisen eli käy kiertämässä jonkin lyhtypylvään tai minkä tahansa kentällä olevan isomman esineen. Käytän tätä molempien koirien luoksetulon pysäytysten treenaamiseen eli teen pysäytykset enimmäkseen erillisenä liikkeenä. Kun ne menee vauhdilla, käskyn voi yhdistää varsinaiseen luoksetuloon.

Hanna vinkkasi kiertämisen käyvän myös noutokapulan tuonnin vauhdittamiseen.
Annan kapulan koiralle ja käsken kiertämään. Kun koira on kiertänyt, annetaan merkki naksulla ja koira saa välittömästi pallon palkaksi. Kapulan putoaminen ei haittaa, vaan pointti on vauhdin kiihtymisessä naksua odotellessa. Aikaa myöten naksua myöhästetään eli koiran annetaan tulla kierrosta aina lähemmäksi ennen kuin saa naksun ja palkan. Toimi!

Jatsi tykkää agilitystä ja pääsi tekemään sitä ilman selkää rassaavia hyppyjä. Hippaakin totutettiin agiesteisiin ja Mirka totesi, että siitä saisi erinomaisen agilitykoiran. Nopea kuin mikä vauhdiltaan ja oppimiskyvyltään. Kivahan siellä kentällä on käydä silloin tällöin leikkimässä, mutta tavoitteellisessa mielessä minua ei sen lajin treenaaminen kiinnosta pätkääkään.

Topi oli loistava agikentällä.

Jäljellä kävimme tietenkin myös. Ensin peltojäljellä, jossa molemmilta koirilta jäi yksi keppi niin ihmeellisesti, etteivät millään löytäneet sitä paikkausreissullakaan. Kummallinen juttu.

Lea teki toiseksi viimeisenä päivänä Hipalle erinomaisen jäljen eteläkarjalaiseen pöpelikköön ja koira nosti taitavasti kaikki kepit. Ennen kolmatta keppiä se harhautui jäljeltä ja minä tein parhaani sotkeakseni lisää, mutta sitten se asettui kepille ja siitä jatkoimme loppuun asti. Oli kyllä pohjoiskarjalaiseen kangasmaastoon tottuneelle melkoinen työ roikkua liinassa. Ei puhettakaan koiran lukemisesta kun jaloilla pysyminen vei kaiken keskittymiskyvyn.

Heli Kapanen-Lappalainen kävi eräänä iltana pitämässä meille koirahierontakurssin. Miimillä oli esitys kesäteatterissa ja hän jätti Pamin Helille näytöskappaleeksi. Mutta mitä tapahtuikaan?! Pami ei antautunut läpitutun hierojan käsiteltäväksi ollenkaan. Olipa ylläri, mutta mikäs siinä. Tarjosin Jatsin hänelle ja otin itselleni Pamin, joka hyväksyi tilanteen ja homma pääsi alkamaan. Sen sijaan Mirkan harjoituskappaleena ollut Hippa tuijotti minua murhaavasti koko session ajan. Hänen prinsessuutensa oli aivan pöyristynyt kun mamma hylkäsi hänet ventovieraalle ja poistui itse melkein metrin päähän. Siinä on taas äiti ja tytär samanlaiset.
Pami oli seuraavana päivänä kuulemma kovin virkeä, joten ilmeisesti hyvin osasin sen hieroa. Jatsi veteli Helin käsittelyssä sikeitä niin ettei meinannut herätä ja ihan uusi koira oli sekin seuraavana päivänä. Mamman mussukka!

Leiri oli ihanan rento väljine aikatauluineen. Ruoka oli kerta kaikkiaan taivaallista ja paikka muutenkin tosi mukava. Ilma oli treenejä ajatellen täydellinen, poutapilvinen ja suht viileä.

Kaikki koirat pääsivät vaihtamaan vapaalle viimeisen päivän porukkariehunnassa.

 Ja pitihän se ryhmäkuvakin ottaa.

Kaikki kuvat löytyvät täältä.