Valoa vuodenvaihteeseen

Ensin oli ihmeissäni tuosta sohvanvaihto-operaatiosta jääneen pahvimäärän kanssa. Kun nyt näyttää siltä, että saan lojua uudella sohvallani kaikessa rauhassa, päätin pitää omat kivat uudenvuoden kunniaksi ja tuikkasin tuleen koko roskan. Töhkää tuli, mutta omapa on piha. Siivoan kun muilta kiireiltä ehdin.

Iloisesti paloi ja tunnelmaa riitti.

Innostuin kuvaamaan muitakin talven valopilkkuja ja laitetaan tähän vielä se perinteisempi pimeänkarkottaja.

Hyvää uutta vuotta koko konkkaronkalle!

Epätodennäköisyyden laki iski jälleen

Vein pojat Kimmon luokkakaverin luokse leikkimään. Arja-äidin kanssa tuli juteltua jonniin aikaa, johtuen varmaan heidän eläintarhastaan, johon lukeutuu kolme koiraa ja marsu.

Rosmariini-marsu on heidän Iisa-tyttären omistuksessa. Ihana, ystävällinen ja sosiaalinen olento. Se kulkee nuoren emäntänsä mukana kavereitten luona ja eräällä kaverilla on poikamarsu Ruuti.
Arja oli muistuttanut Iisaa, että katsokaa niitten perään kun ovat eri sukupuolta. Iisa siihen, että no problem, homma on hanskassa.

Homman handlausta edesauttoi se, että Rosmariini yli kaksivuotiaana on todennäköisesti jo liian vanha tiinehtymään ja Ruuti puolivuotiaana todennäköisesti vielä liian nuori panemaan tiineyttä alulle.
Nyt jokainen jo varmasti arvaa, mitä tapahtui. Rosmariini oli - vieläpä Ruutin luona kyläillessään - pyöräyttänyt neljä pientä palleroista.

Rapsuttelin Rosmariinia ja ihastelin pentuja. Rosmariini on rusettimarsu ja Ruuti lyhytkarvainen. Nämä epätodennäköiset pennut ovat nyt kolmeviikkoisia ja täysillä kiinni todellisuudessa. Vielä ei kunnolla erota, mutta aika näyttää, minkälaiset turkit kukin niistä saa.

Voi hyvänen aika sentään! Teki mieli heittäytyä selälleen sätkimään ja huutamaan "mutku mie halluuuunn!!!" Minun piti suorastaan repiä itseni sen häkin ääreltä ja sännätä Jatsin kanssa jäähylle pitkin tietä vipeltämään, etten olisi siltä istumalta lähtenyt ostamaan häkkiä ja muita kapistuksia.

Miten voi marsunpennut tehdä tämmöisen vaikutuksen? Minuun, joka ei ole tähän asti ollut häkkilemmikkien perään? Kaiken näkee kun vanhaksi elää. Huh, että on rankkaa, mutta järki voitti vielä tämän kerran.

Uusi sohva!

Vihdoinkin uutta ilmettä pirttiin! Rahaa maksoi ja paljon, mutta mitä siitä kun

a) itselleen osti

b) kannatti kotimaista

c) sai kuitenkin loppujen lopuksi alle puoleen hintaan.

Mainoksissa näillä kyseisillä kalusteilla makailee Janne Ahonen, Tommi Evilä tai joku muu miespuolinen julkkis. Mieluummin siis katselen sohvamainoksia kuin mitä tahansa muita mainoksia, joissa lähes poikkeuksetta keekoilee puolialastomia naisia.

Pelkän sohvan kuvaaminen on tylsää. No, Evilän Tomppa sattui olemaan varattu eikä millään päässyt kuvauksiin, joten mitäs muuta kaunista sohvalleen asettaisi kuin oman koiransa.

Ilmeestä ehkä häthätää huomaa, että malli käskettiin paikalleen eikä ilahtunut käskystä.

Sitten vähän laajakulmaa paremman kokonaisuuden hahmottamiseen. Malli oli tässä vaiheessa jo totaalikyllästynyt ja vihelsi skarppauskäskyille.

Ei puutu kuin istujat. Tervetuloa meille kylään!

Yleensä nakkaan pannun tulille heti kun joku tulee ovesta sisälle ja sitten istuskellaan pöydän ympärillä. Seuraavat vieraat täytynee komentaa sohvalle edes siksi aikaa kun kahvi valmistuu.

Voi joulun pyhä jysäys ja sen turhuus!

Aatonaattoako silloin elettiin kun kirjoittelin henkeviä joulusiivouksesta ja sensemmoisesta? Niin se taisi olla ja Ojalan laskuopin mukaan siitä on kuusi päivää.

Äskettäin tässä istuskellessani päätin vähän verrytellä verenkiertoa ja viruttaa selkääni. Ojentauduin taaksepäin niin paljon kuin huippuergonomisen tuolini selkänoja antoi periksi ja mitä näinkään?! Lampunkuvussa on kolme kärpästä!! Kuusi päivää = kolme kärpästä. 365 päivää = tuhoton määrä öttiäisiä kun kesäkin on välissä.

Nythän pitäisi olla talvi, joten tuskin ne ainakaan ulkoa ovat tulleet. Olisivat odottaneet edes kevääseen! En enää tiedä, onko meillä hyvät vai huonot oltavat kun kärpäset syntyvät tyhjästä ja menevät samantien kuolemaan lampun sisälle.

Enkä muuten piruuttanikaan tyhjennä tuota kupua. Keskityn joka ilta laskemaan kärpäset.

Pitipä eksyä telkkarin ääreen

Katsoin äsken Lieksa! -elokuvan. En tajunnut siitä höykäsen pölähtävää.

Pölösestä on varmaan kehkeytynyt niin suuri taiteilija, ettei niitä juttuja tavan tallaaja voi tajuta. Omasta mielestäni hänen elokuvissaan ei koskaan ole ollut päätä eikä häntää - muutamien viihdyttävyydestä huolimatta - mutta nyt on tainnut hävitä keskikohtakin.

Ei elokuvaa, kuten muutakaan taidetta tarvitse ymmärtää, mutta siitä pitää pystyä nauttimaan. En sano, että tämä kyseinen leffa olisi tylsä, koska sinnittelin sen loppuun asti, mutta en minä siitä juuri nauttinut. Tai sitten olen vaan liian tyhmä.

Esimerkiksi Kellopeliappelsiini on käsittämätön, mutta silti olen katsonut sen useamman kerran eli jollain oudolla tavalla osaan nauttia siitä. Raakahan se on, mutta tuskan ja nautinnon rajan sanotaan olevan usein aika häilyvä.
Montako kertaa se pitäisi katsoa, että tajuaisi idean? En tiedä enkä välitä.

Pitää olla tosiaan tekemisestä pula, jos tuota Lieksaa huutomerkkeineen tulee vahdattua toisen kerran.

Ugh. Olen puhunut.

Ja sitten siihen varsinaiseen joulunviettoon

Aattoaamu käynnistyi rosolliaineitten pilkonnalla ja muilla asiaankuuluvilla pikkujutuilla. Jatsi makasi sohvalla myrtyneenä ja vakuuttuneena siitä, ettei se mamma enää ikinä tee hänen kanssaan mitään.

Meillä oli Marin kanssa suunnitelma lähteä koirat lenkittämän ja jättää Jarno lapsenvahdiksi. Kyllähän se suunnitelma toteutui, pienen viivästyksen jälkeen mutta lenkille päästiin.
Jatsin pellenaama alkoi hymyillä kun viimeinkin päästiin ulos. Se oli niin riemuissaan, että pyysi Wallua leikkimään! Ihmeitten aika ei ole ohi. Jatsinkin joutilaisuudella on joku raja ja se ylitettiin joulusiivouksilla ja kaikilla muilla älyttömillä hommilla. Todella epätoivoiselle kelpaa se viimeinenkin vaihtoehto.

Wallun jengi jatkoi matkaa Outokumpuun ja me lähdettiin mökille lahjapakettien kanssa. Olin aamulla maininnut pojille, että ei se joulupukki oikeasti niitä lahjoja tuo, mutta varsinkin Atte ei meinannut uskoa minua. Onhan se olemassa kun hän on sen nähnyt. No joo. Lapsi on terve kun leikkii, mutta sairas kun ei osaa lopettaa. Tätä sääntöä voisivat tietyt aikuisetkin noudattaa. Joku raja lasten huijaamisella on ja sekin raja ylitettiin tänään.

Mökillä päästiin suoraan saunaan ja äiti avantoon. Minä en mennyt, vaikka kai se olisi pitänyt käyttää hyväksi kun semmoinen tilaisuus oli. Minulle oli avantoa ihan tarpeeksi kun läpsyttelin sieltä vettä hakemaan ja laiturilla tuuli ihan kivasti. Veden nautin sisäisesti ja hyvää oli. Talviaikaan kun se ei pääse edes sekoittumaan millään lailla niin ei sitä kaivovedestä erota.

Pojat kävivät ukin ja Pekka-enon kanssa saunassa ja sitten päästiin syömään. Markkukin tuli käymään ja piipahti saunassa.

Syönnin päälle eräät alkoivat olla jo levottomia, joten aloitettiin lahjojen jakaminen. Sain sen minkä toivoin eli akkuporakoneen. Pojat saivat myös toivomiaan juttuja ja vähän muita lisäksi. On se heidän ilo niin mukavaa seurattavaa. Ihan sama, oliko joulupukki siinä osallisena vai ei.
Jatsi sai ison pallon ja kaikenlaista syötävää.

Ilta oli jo sillä mallilla, että minun piti joutua uuninlämmitykseen. Markku vei pojat Kumpuun, joten nyt vietetään joulua Jatsin kanssa kaksistaan. Äsken käytiin lenkki heittämässä. Rapsakka ilma, lämpötila noin -22 astetta.

Nyt voi hyvällä omallatunnolla vaan uunia lämmittää, olla ja ihmetellä.

"Joulunviettomme alkaa jo toukokuussa..."

... sanoi Juice suuressa viisaudessaan jo kauan sitten. Fiksu aloittaisikin joulunsa kevään korvalla.

Kaikki aina toitottaa, että älä stressaa, joulu on rauhoittumisen aikaa. Just joo. Siihen rauhoittumiseen asti kun ollaan päästy, on pää hajonnut moneen kertaan. Ei se itse joulu minuakaan rassaa, vaan se valmistautuminen.

Sen voisi ihan hyvin aloittaa vaikka siitä toukokuisesta kevätsiivouksesta. Eihän siitä ole kuin puolisen vuotta jouluun ja olisipa sekin homma tehty. Minultahan se keväthomma jäi tekemättä ja nyt sai maksaa laiskuudestaan. Oma moka.

Paitsi että tarkemmin ajateltuna ei se muuttanut asioita miksikään.
En siivonnut kaappeja. Siihen ryhtymiseen tarvitaan motivaattoriksi vähintään hiirenpapanoita.
En luutunnut kattoja kun ei siellä kävellä, lattian moppaus riitti oman maalaisjärjen mukaan. Enkä kääntänyt lattialautoja imuroidakseni alapuolet. Siellä ei rapistele kuin hiiret ja joku rauha niilläkin pitää olla, etteivät tunge kaappeihin, jolloin joutuisin tiskaamaan niitten sisukset. *puistatus*

Joulusiivouksen meillä erottaa tavallisesta siivouksesta yhdestä asiasta. Tietyntyylisten valaisimien kupuihin kertyy kesän aikana kaikenlaista ötökkää ja sinne ne jäävät kuolemaan. Lampunkupujen irrotus on tasapainoa ja sorminäppäryyttä vaativa työ. Kärpäsille vietettävät viralliset hautajaiset roskapöntön äärellä on lyhyt, mutta sitäkin juhlallisempi tilaisuus. Ja lopuksi itse kuvun pesu. Sitä pölyn määrää! Sen tiskaus on sarjassaan niitä töitä, jossa työn jäljen huomaa heti. Veden likaisuus on varmaan suoraan verrannollinen valoisuuden lisääntymiseen operaation jälkeen.

Tämän joulun siivous oli pakkasen takia mielenkiintoinen juttu. Lämmitin uunia samaan aikaan ja kun sain työt päätökseen ja matot takaisin lattioille, olin lähestulkoon paleltua sisätiloissa. Lämmintä oli mittarin mukaan 17 astetta! Ilmeisesti ne hyytävän jäätävät matot imivät kaiken lämmön ennen kuin uuni alkoi kunnolla lämmittää. Illalla piti ottaa pörröinen torkkupeitto toiseksi kun oli niin kylmä ettei uni tullut. Eikä tämä vielä mitään, mutta arvatkaapa mistä tietää, että oli oikeasti kylmä? Aamulla näytti siltä kuin Jatsi olisi yrittänyt kaivautua viereisen peiton alle ja sitä ihmettä ei vielä ole tapahtunut. Sehän on aussie, herraparatkoon! Bikinikunnossa, mutta ei nyt ihan karvaton kuitenkaan.
Aamulla ilmasto oli kuitenkin jo huomattavasti siedettävämpi.

Pojat nousevat aikaisemmin kuin minä. Kimmo on välillä ruokkinut Jatsin ja tässä eräänä aamuna taas kysyi, saisiko antaa sille tuokaa. Sanoin että siitä vaan ja jäin kuuntelemaan. Nappuloita ropisi kuppiin ja päälle vähän makkaraa.
"Istu!"
Juujuu!
"Maahan!"
Osaan tämänkin, helppoa kuin mikä!
"Saa ottaa!"
Hyvin on oppi mennyt opettamattakin perille. Jatsin kunnioitus poikien komentoja kohtaan on vielä vähän niin ja näin, mutta se on selkeästi pomo, jolla on ruokakuppi kädessä.
"Irti" on myös niitä käskyjä, joita se tottelee, käskipä kumpi tahansa.

Atte alkoi mietiskellä, en tiedä mistä lie keksinyt:
"Mitähän se musta makkara on? Se on varmaan semmosta että on ollu grillissä niin pitkään että on kärynny ihan mustaksi."
Aloin nauraa. Selitin, mitä se oikeasti on ja tuomio oli aivan odotettu "yääk, en varmana syö!"

Tänä aamuna pojat olivat joutessaan tehneet olohuoneenpöydälle välipalapöydän. Siinä oli hedelmäkori, pähkinöitä ja pipareita. Syötiin aamupala siinä aatonaaton kunniaksi.
Sitten lähdettiin viemään kummeille joulupaketteja.

Jatsia en aina oikein tajua. Meidän poissaollessa piparilautanen oli siinä matalalla pöydällä edelleen koskemattomana. Sen sijaan iltasella lähes minun silmien alla se varasti pöydältä omenan ja söi sen kaikessa rauhassa. Tietenkin rauhassa, syökööt kun kerran aloitti. Luotettava, mutta silti niin kiero.

Alkuperäiseen aiheeseen viitaten lahjojen hankinnan aloittaminen toukokuussa olisi viisauden huippu. Milloinkahan se viisaus saavuttaisi tämän tason? Säästyisi viime hetken ruljanssilta.

Minä sain päähäni kyllästyä sohvakalustoon ja tilasin uuden sohvan. Kaikki tietävät, miten kalliita mööpelit ovat ja varsinkin kun on koira. Eli sohvakankaan pitää kestää muutakin kuin hyvinpehmustettuja ahtereita. Mitä parempi materiaali, sen kalliimpi hinta. Halvimmillaan sohvan olisi saanut kolmellasadalla eurolla. Kangas olisi ollut sensorttista, että yksi koiran hyppäys sohvalle olisi tehnyt siihen 16 pientä reikää. Jos koira kiertää kolme kiekkoa itsensä ympäri ennen kuin asettuu makuulle, montako reikää on kankaassa? Laskekoon ketä kiinnostaa, mutta halpaankin hintaan nähden aivan liikaa.
Toisin sanoen, Jatsin olemassaolo säästi minut siltä viime hetken ruljanssilta. Ei ollut varaa hankkia kenellekään mitään, joten sai olla kotona ja värkätä jotain omintakeista ja uniikkia.

Huomenna on jouluaatto. Jos nyt saisin asettua vaan olemaan kun ne rassaavat valmistelut on tehty, ennätysajassa jälleen kerran.

Olen vuoden mittaan kuullut, miten nämä enemmän tai vähemmän oudot höpinäni ovat saaneet monet ihmiset hyvälle tuulelle. Se taas tekee minut iloiseksi ja kannustaa jatkamaan samaan tyyliin, ettei tylsyys tunge juttuihin mukaan.

Oikein hyvää joulua kaikille blogini lukijoille!

Vipinää Virolaisessa

Lauantaina kokoonnuttiin aussieväen pikkkujoulupippaloihin Miimin luokse. Viime vuonnahan meitä oli Aijan luona enemmän porukkaa, mutta ei koiria. Nyt otettiin koirat mukaan. Paikalle tuli meidän lisäksi Hilkka ja Kiri sekä Satu, Sirkku ja Susu. Mari, Jarno ja Wallu liittyivät seuraan vähän myöhemmin.

Talon isäntä ei ollut läsnä. Miimi oli antanut Hannulle ukaasin, että joko osallistut tai menet kokonaan pois, mutta et makaa sohvalla telkkaria tuijottamassa. Kotvasen mietittyään tämä ilmoitti lähtevänsä Petroskoihin! Kaipa se oli tarpeeksi kaukana mokomasta kanalaumasta. Itseäni kyllä vähän harmitti, koska tunnustan olevani Hannu-fani. Sillä tyypillä on niin hulvattomat jutut, että olisi saanut olla paikalla.

Minulla oli pojat mukana, joten emme osallistuneet porukkalenkille. Jatsi lähti, tosin vastentahtoisesti, mutta lähti kun vietiin. Erittäin laumastaan huolehtivainen koira, mutta niinhän kunnon aussien pitää ollakin. Lenkiltä palattua se kertoi hyvin äänekkäästi ja kuvailevasti, miten kamalaa sillä oli ollut lenkillä ilman mammaa! Voi hirveää.

Sisällä vauhti ei ainakaan hiljenemään päin ollut ja Kirin vauhdikkuus vähän pelotti poikia. He kököttivät olohuoneessa nojatuolissa ja komensivat yhteen ääneen:
"KIRI ALAS!!"
Käskyissä alkoi ajan mittaan olla asennetta ja Kiri viisaana koirana totteli.

Ruokalistalla oli peruna-purjososekeittoa ja melko sienivoittoisia pikkulämpimiä. Aikuis- ja nuorisoväestön mielestä herkullista, mutta lapsiporukan naamoista pystyi lukemaan suoraan, että "onks pakko syödä jos on näin pahaa?" Hälläkö väliä kun se oli odotettavissa. Leivälläkin saa nälän häädettyä ja suklaapiirakka sekä omenat ja suklaat meni sitäkin paremmin.

Illan ohjelmaan kuului Amin ja Jatsin luonnetestien katsominen. Paha vaan, että teknologia näytti meille pitkää nenää eikä suostunut näyttämään levyjä sen enempää tietsikalta kuin telkkaristakaan. Siinäpä sitten odoteltiin kuumeisesti Maria, joka ammattilaisena pisti heti hommat pyörimään.

Aika vierii ja Jatsinkin testistä on jo ainakin kolme vuotta aikaa. En muistanut siitä juuri mitään ja oli tosi mukava nähdä koko juttu ikäänkuin ulkopuolelta. Hupsu koira, häntä vipatti alusta loppuun, tapahtui mitä tahansa. Niinhän se tekee vieläkin, ikiliikkuja lienee.

Mitä isompi talo, sen hitaammin iskee kissaoireet. Olimme Miimin luona varmaan viisi tuntia, kunnes Kimmon nenää alkoi kutittaa ja Atella silmiä punoittaa ja aivastuttaa. Kotimatkan ajan kuului niiskutusta ja vielä jonkin aikaa kotona pojat olivat aika tuskaisen oloisia, mutta äkkiä olo parani.

Mukavaa oli siitä huolimatta. Tänä aamuna pojat tuumasivat:
"Kyllä siellä Miimin luona oli tosi kivaa! Ja se Kiri oli ihana koira."
Allekirjoitan edellisen. Paitsi että kaikki koirat oli yhtä ihania ja ihmiset myös.

Tottistelua ja pallottelua

Lyhyt valoisa hetki kannattaa käyttää hyödyksi. Otin pienen tottishetken pihalla, pääpaino seuraamisessa.
Patukka kainalossa -menetelmä toimii edelleen loistavasti. Olen päässyt etenemään pikkuhiljaa jo juoksuvauhtiin.

Tämän jälkeen mentiin naapurin pellolle palloa heittämään, kuten on jo muutaman kerran tehty.

Naapuri on pari vuotta kasvattanut pakettipelloillaan ruokohelpiä, joka on jonkun sortin energiakasvi. Sen pitää kasvaa monta vuotta, ennen kuin kuiva-ainetta on kertynyt tarpeeksi korjuuta varten. Nyt pellossa on ilmavia ja melko korkeita mättäitä kun heinä on vaan jätetty lumen alle kaatumaan.

Heitin narupalloa ja Jatsi säntäsi perään. Helppo homma löytää pallo. Vaikeutin tehtävää niin, että ensin heitin ja vasta sitten annoin luvan lähteä etsimään. Joskus pallo upposi mättääseen, mutta liian helppoa oli edelleen.
Seuraavaksi heiton jälkeen otin pienen seuraamispätkän, että laskeutumispaikka hävisi näkömuistista ja sitten oli etsinnässä tehoa. Häntä viuhtoi niin ettei sitä nähnyt. Pieni tuuli kävi ilmassa ja työskentely oli erittäin tehokasta. Kävi jopa tarkistamassa edellisen löytöpaikan, mutta ei jäänyt sinne ällistelemään. Jatkoi heti matkaa kun huomasi, että täällähän kävin jo.

Esineruutua vartenhan tässä treenattiin, vaikka tallaamattomalle alueelle palloa heitin. Jälkeä Jatsi osaa ajaa ja ruudussa vähän liiankin hyvin. Jos ilma on tyyni ja ruutua ei ole tallattu ihan vieriviereen, se vaan kulkee jälkeä pitkin ja jää ihmettelemään, jos esineitä ei löydy.

Tällä systeemillä saa ainakin harjoiteltua liikkumista ja nenänkäyttöä. Narupalloa käytän vain siksi, että se lentää tarpeeksi kauas. Muillakin esineillä voisi kokeilla, mutta ne olisi vietävä etemmäs. Tai voisihan sukkaan tunkea kiven ja singota sen huitsinnevadaan asti.

Katsellaanpa keväällä, onko ruudussa ihmettelevä vai työskentelevä koira.

Älynystyrät ja niiden jähmeä toiminta

Muutama vuosi sitten muutettiin sähkösauna puulämmitteiseksi. Tein koulussa hormin ja hyvin toimii, vaikka ruma onkin.

Ongelmaksi tuli kiuas, joka on nyt liian iso saunan kokoon nähden. Jos aikoo saada löylyä irti vähän pitemmästi, on saunassa niin kuuma että pääpaholainenkin lähtisi alimpaan kattilaansa jäähdyttelemään jo ennestään punoittavia perskarvojaan.
Jos taas aikoo järjestää miellyttävän hiostavan lämpötilan, muutama ripsaus kiukaalle ja sittenpä ei kivet enää kuivukaan. Niin tai näin, kylpynautinto jää molemmissa tapauksissa aika vähäiseksi.

Olen mietiskellyt ja herätellyt sisäistä timpuriani siinä samalla. Jos repisi seinää ja laajentaisi saunaa ulospäin kuistin leveyden verran, ongelma pienenisi kertaheitolla.
Tänä iltana se sisäinen timpuri heräsi. Laajensin saunaa, mutta en ulos- vaan sisäänpäin. Jätin saunan oven seposelälleen ja tälläsin pesuhuoneen oven kiinni.

Oma tupa, oma lupa. Kuka kieltää minua lämmittämästä sekä saunaa että pesuhuonetta?
Sai pitää reilua tulta pesässä ja kiuas kuumeni eikä vain luullut olevansa hiukan haalea.

Päivänpolttama kysymys kuuluu: Miksi nämä neronleimaukset antavat odottaa itseään niin älyttömän kauan?
Vuositolkulla pitää jonkun asian kanssa kituuttaa ja tuskailla kun vastaus on todella yksinkertainen ja hyvin lähellä.

Huh, kun on kuuma, sanoi jänis pakkasella!

-20ºC tänä aamuna meidän kuistilla eli vähintään -22 kun laskeudutaan tielle. Ei se mitään, kun vaatetta riittää, mutta mihinkähän käärisi passattiparan? Tänä aamuna sanoi vaan, että ei tänään, ei ei! Toivoa sopii, että muutaman tunnin päästä se olisi muuttanut mielipidettään. Isä käy onneksi ostamassa uuden akun kun finitohan tuo nykyinen on.

Pari päivää sitten käytiin Pilkossa ostoksilla. Kimmo muisti erään tärkeän asian lähes yhdennellätoista hetkellä.
"Äiti hei, mie sain kutsun Saran synttäreille ja ne on torstaina!"
"Sara? Sehän on tyttö! Mitä ihmettä semmoselle osaa ostaa?"
"Höh, no kyllä mie tiiän mistä se tykkää."

Hyvä juttu, itselläni ei olisi ollut aavistustakaan. Leluosastolta löytyi Pet Shop -juttuja. Kyse ei ollut mistään erään kasaribändiin liittyvistä kamasta, vaan semmoisia pieniä ötököitä. Ei hajua, mitä niillä pitäisi tehdä, mutta ihan varmaa on, että 7-vuotiaat likkalapset niistä tykkää. Juuh. Keräilinkö minä sen ikäisenä tuommoisia? En muista. Ei silti, että niitä olisi edes 30 vuotta sitten edes ollut, mutta jotain vastaavia. Legoilla silloin leikittiin niin kuin järkevät poikalapset leikkii edelleen.

Parin tunnin kuluttua päästään (jos päästään) ihmisten ilmoille ja Jatsi pääsee Turren kanssa treffeille. Eivät ole nähneet aikoihin, joten pientä keskustelua voi olla odotettavissa.


Edittiä illanhämyssä:

Turre oli soikeana ilosta, Jatsi myös muttei kauan. Atte jäi Miron kanssa sisähommille ja me paineltiin lähisaareen pikkulenkille.
Sillalla oli ilmeisesti pakkasen aiheuttamaa jännitystä ja kun astuin sille, se paukahti niin että seutu raikui. Jatsihan ei voi ymmärtää mitään, mikä paukkuu tassujen alla ja meni ihan pois tolaltaan. Hiipi varovasti sillan yli kuin valmistautuen lähtemään lentoon, jos jotain tapahtuu. Turre sai tavallista kauemmin houkutella, että sai Jatsin juoksemaan. Tällä kertaa oli niin tiukassa, että joutui näykkäämään persuksista ennen kuin Jatsin sisu hiiltyi ja ralli alkoi. Mutta se on Turre ja Turre osaa.

Sisälle palattua hieroin Elinaa, jolla oli jotenkin oudosti kokonaisvaltaisen paha olo. Selässä kuin myös monessa muussa paikassa oli kieltämättä jumittuneita lihaksia ja olo parani käsittelyn jälkeen. Hyvä että oli apua.

Mitenkähän pitkään tämä kyläily kaikkiaan kesti? En muista, mutta toista tuntia varmaan. Atte oli koko ajan sisällä talossa, jossa majailee kaksi kissaa. Ei mitään aivasteluja. Peräti hämmästyttävää. Pikkuista nuhaa ilmeni, mutta sekin vasta hyvän aikaa sohvalla kissan vieressä oleilun jälkeen. Kotiinlähtö oli siinä vaiheessa muutenkin edessä, joten ulos vaan raittiiseen ilmaan. Ihmettelen silti.

Liitelyä pitkin aakeeta laakeeta

Järvissä on upeat, tasaiset jäät eikä lunta kuin nimeksi. Mihinkähän naftaliiniin ja kuinka syvälle olen luistimeni haudannut? En löytänyt vintiltä enkä komeroista, joten ehkä ne ei halua olla käytettävissä.

Käytiin päivällä kirppiksellä kun Kimmolle piti hankkia isommat luistimet. Katselin samalla itselleni ja löysin lähes täydellisen parin. Joku on ilmeisesti parit lipat vedettyään kyllästynyt lajiin ja pistänyt vehkeet kierrätykseen. Sain 12 eurolla käytännössä uudet luistimet. En tiedä paljonko maksanevat urheilukaupassa, mutta veikkaisin että jonkun verran enemmän.

Mentiin mökille ja laiturilla sonnustauduttiin tamineisiin. Kimmolla on homma vielä aika hakusessa, mutta niinhän me kaikki ollaan tyvestä puuhun noustu.
Itselläni pienen harjoittelun jälkeen luistimet toimivat ihan entiseen malliin. En varmaan ole tällä vuosituhannella luistimilla ollut enkä ikinä ole mikään taitava siinä(kään) lajissa ollut, mutta mukavaa oli silti. On se ihan toista viilettää pitkin järven jäätä kuin pyöriä jossain pienellä ja tylsällä kentällä.
Ahneus iski ja kroppa huomaa sen varmaan huomenna tai ylihuomenna. Ei tätä lystiä niin usein koe, että kannattaisi olla hankkimatta itseään kipeäksi.

Jatsillakin oli rankkaa, mutta enemmän sillä henkisellä osastolla. Se itki ja valitti rannalla kun ei uskaltanut tulla jäälle kuin pikaisesti piipahtamalla. Lähdin luistelemaan pitkin rantajäätä ja Jatsi laukkasi tukevasti maankamaran puolella. Saihan koiran noinkin lenkitettyä.

Viimeiset tanssit

Vähän harmittaa kun liian monena torstaiaamuna piti jäädä petin pohjalle tai muuten vaan luistella hyppelyistä.

Tänään oli viimeinen tämän syksyn dance mix -kurssista ja tehtiin kooste opituista jutuista. Lattarit jätettiin väliin kun tunti on turhan lyhyt aika.

Opettaja Mira Merisaari on ihana, pirtsakka ja innostava nuori nainen. Opettaja isolla O:lla. Katsoi tarkkaan peileistä meikäläisten suorituksia, hioi niitä paremmiksi ja antoi myös kehuja kun oli kehujen paikka.

Aloitettiin nykytanssilla, joka kävi lämmittelystä rauhallisena ja venyttelevänä.
Hikeä potkaistiin pintaa afrojazzilla, joka oli hyvin muistissa päässä ja lihaksissa.
Lopuksi lisää liikettä lihaksiin hiphopin rytmeillä ja se oli kyllä ihan kohokohta. Ihmeen hyvin oli jäänyt nekin liikkeet mieleen, vaikka välillä meni oikeat ja vasemmat sekaisin. Hällä väli kun kivaa oli.

Loppuhuipennukseksi pyysin Miraa esittämään koko hiphop-kuvion. Kappale oli pitkä eikä me olisi millään ehditty koko koreografiaa treenata, mutta oli kiva nähdä se ammattilaisen suorittamana. Huikeaa! Niin upean näköistä, että leuka loksahti ja jäi hinku että tuota pitää saada opetella lisää itsekin.

Kaikkea ei saa eikä yhtä aikaa varsinkaan. Aloitan työharjoittelun Heilissä tammikuun alussa, joten kevättanssit jäävät minun osalta. Suunnittelin käyväni tekemässä jutun aiheesta, jos päätoimittaja suostuu ja miksei suostuisi. Omasta mielestäni aihe on hyvä ja siitä voisi saada kivoja kuvia.

Mamma tekee minut värivirheelliseksi!

Tänään oli ihan kiva päivä, paitsi eräät pikkuseikat. Tai siis aika isot, järkytyksen aiheuttama hengenlähtö oli lähellä ainakin kahdesti. Harmaat karvat ei haittais valkoisissa osissa, mutta kun minussa on tummanruskeaa aika paljon ja siinä ne haittaa.

Päivällä käytiin mamman ja poikien kanssa pyörälenkillä. Ja pitihän se arvata, taas rantaan! Mikä vimma niillä on sinne? Ne hihkuivat innoissaan ja liukuivat pitkin jäätä joka oli älyttömän liukas ja voi pettää alta. En tykkää!
Tulkaa pois sieltä! Se särkyy ja hukutte! Voi kamaluus kun ne ei totelleet! Yritä tässä sitten huolehtia laumasta, itkujen itku!

Mamma sanoi, että jäätä on ilmakuplia tihrustamalla ainakin 10 senttiä. Pupunpapanat, sanon minä! Se voi hajota alta ihan koska vaan! Ei ne onneksi hukkuneet, vaan lähdettiin pois.

Illalla tuli Mari ja Jarno. Ja tietysti Wallu. Mari sanoi olevansa kuolemaisillaan nälkään ja mamma ruokki ja kahvitti ne siinä. Sitten piti lähteä lenkille, mutta... ei tässä näin pitänyt käydä! Mamma alkoi paistaa lettuja!

Eeeeiii!!! En lähe noitten kanssa! En! En! Mamma laittoi pimeysvaljaat ja Mari alkoi vetää minua ulos. Aina ne on minua vastaan! Mamma ei yrittänytkään pelastaa minua tältä salajuonelta. Yyhyyy!! Pakko oli lähteä, voimat ei riittäny rimpuiluun. Kaikkeni yritin, Liimatan mäelle asti, mutta sitten piti antaa periksi. Voih!

No ei se mitään. Onneksi niillä oli sentään älyä sen verran että heittivät keppiä meille. Jarno nakkasi kepin jonnekin jorpakkoon niin kauas, että meiltä meni puoli iltaa sitä etsiessä. Minä muuten löysin sen, kröhöm! On tuolla Wallulla vielä vähän opiskeltavaa näissä jutskissa.

Kotiin tultua päästiin sisälle. Wallun päästi suoraan tupaan, mutta minut se kierrätti suihkun kautta. Ei oikein tasa-arvo aina toteudu tässä talossa. Ihme pilkunviilaaja. Jos on vähän tassut mustana niin mitä sitten?

Atte oli taas kiva kun ei jaksanut syödä pullaansa ja me Wallun kanssa saatiin se. Wallu on alkanut oppia olemaan nirsoilematta tarjoilujen suhteen. Jotain olen minäkin saanut sille opetettua. Niin sitä pitää, kun jotain annetaan niin se hotkaistaan siihen tyyliin että on puolimatkassa persieen ennen kuin on ehtinyt älytä, mitä se oli. Silmät tapilla se vahtasi sitä pullaa, mutta mamma huolehti että molemmat sai yhtä paljon.

Vieraat lähti, mutta minulta puuttui vielä jotain. Iltaruoka. Nappuloita ja makaronilaatikkoa, tosi hyvää.
Ja sitten vielä yksi juttu. Luu. Nyt se on osannut ostaa tosi hyviä luita ja semmoinen pitää iltaisin saada jälkkäriksi. Tiedän missä kaapissa niitä on ja toisinaan pitää muistuttaa, jos joku meinaa unohtaa.
On mulla hyvin koulutettu emäntä. On se ihan nappi!

Pientä edistystä

Miimin blogissa oli juttua Pamin edistämisestä seuraamisessa ja miten sitä voisi korjata. Suoraan sanottuna luetun ymmärtäminen oli vähän niin ja näin sen asian suhteen, mutta onneksi soveltaminen on sallittua. Meillä kun on Jatsin kanssa sama vaiva.

Mentiin tässä illanhämyssä vähän puuhailemaan pihalle ja Jatsi oli jälleen kerran hyvin vastaanottavainen.

Nakkasin patukan vasempaan kainaloon niin, että etupuolella siitä ei näkynyt yhtään. Kun seuraaminen oli kohdillaan, pudotin patukan ja se putosi siis aina taakse ja yllytti näin ollen koiraa pitämään paikkansa. Toimi muuten ihan älyttömän hyvin! Tehtiin pitkät pätkät, vaihdellen palkkaustiheyttä ja hyvin pelitti. Pystyin jopa kävelemäänihan vauhdikkaasti ja jos alkoi edistää, pieni käännös suuntaan tai toiseen auttoi. Yleensä vasempaan. Patukalla en riekuta kuin ihan vähän eikä Jatsi ole siitä kuumunut. Ei ainakaan niin paljon, että suoritukseen vaikuttaisi. Hienoa, nyt on taas yksi uusi resepti kokeiltu ja lisää vaan tätä lajia.

Ruudussa käytin myös patukkaa, mutta nyt jätin sen ruutuun ja palkkasin siellä. Vauhtia oli ja jos se hiipuu, vien esineen taas ruudun taakse. Jotenkin vaan vaikuttaa siltä, että se itse ruutu pitää saada taottua Jatsin kupoliin eikä se tunnu onnistuvan sillä, että juoksutan ruudun läpi.
Kokeillaan tätä nyt jonkin aikaa.

Muita hysteerisen kohtauksen aiheuttaneita kivoja juttuja oli metalli ja tunnari.
Metallikapulasta sain jo kerran houkuteltua ottamaan kunnon otteella, joten ehkä se tästä etenee.
Tunnari meni hyvin. Tein eri pituisilta matkoilta ja kapulat eri asennoissa eikä se enää niin paljon sählännyt hajuttomien kanssa. Noukki hajustetun ja se oli siinä.

Kyllä tuon kanssa on niin mukava tehdä näitä juttuja kun se on niin kiitollinen kaikesta toiminnasta. Mieletön pallopeli lopuksi ja molemmille jäi hyvä mieli.

Aussiejengiä ja rotuun tutustujia koolla

Aussie tuntuu rotuna kiinnostavan ihmisiä aina vaan enemmän. Hyvä tilaisuus seurailla koirien touhuja laumana on järkätä treffit. Tänään kokoonnuttiin Jamiksella ja porukkaa oli lyhyesti sanottuna sukukokous + Wallu.

Minun ja Jatsin lisäksi Miimi, Unelma ja Pami, Satu, Sirkku ja Susu, Hilkka ja Kiri sekä Jarno ja Wallu. Jennalla on kaksi bullmastiffia, mutta haaveilee aussiesta. Lisäksi mukana oli minulle tuntematon nainen pikkutyttönsä kanssa.

Wallu oli ainoana uroksena elementissään tyttöjensä keskellä, mutta naama venähti kun Jennan Darra lähti mukaan lenkille. Se ei voinut käsittää, miksi tuo riivattu narttu koko ajan rypisteli naamaansa hänelle! Darra-parka ei voi omalle ulkomuodolleen mitään ja Wallu päätti pistää omalle naamalleen samanlaisen ilmeen ja reilulla ärinällä säestettynä. Jos Darra olisi ollut toisenluontoinen, olisi täysi rähinä ollut päällä, mutta se pysyi tyynenä ja Wallu saatiin houkuteltua pois ärisemästä. Loppuajasta Wallukin alkoi ymmärtää, että ei sillä tyypillä ollut mitään henkilökohtaista Wallua vastaan. Olipahan vaan ruttuturpa.
Huvitti kun jossain vaiheessa Wallu ja Darra osuivat nokatusten ja Wallun ilme oli näkemisen arvoinen. Se pyöräytti silmiään tyyliin "Tsiisusgaad mikä naama!" ja kääntyi pois.

Jenna joutui lähtemään iltavuoroon, joten lenkkiä jatkettiin pelkällä aussieporukalla. Sovittiin ensin, että Jenna tulee käymään meillä niin pääsee näkemään, millainen hirviö Jatsi on kotioloissa.

Jatsin houkutteleminen juoksemaan on Wallulle sekä henkinen että ruumiillinen haaste. Se yritti mitä suuremmilla karahkoilla ja välillä onnistui, mutta se leikki loppui lyhyeen kun Pami änkesi väliin ja näytti Jatsille oikein siskon kädestä (siis hampaasta). Ei noita kahta voi tajuta. Jatsi ei saanut tehdä mitään kun Pami oli heti niskassa.

Susu oli saanut Wallulta joskus pikkupentuna turpiinsa ja ärhenteli vanhoja muistojaan sille. Lopulta Wallu hermostui mokomaan ja rähinähän siitä tuli. Koirat saatiin erotettua toisistaan ja lenkki eteni huomattavasti sopuisammin. Varsinkin kun Satu ja Sirkku sanoivat Susulle tiukemmalla asenteella, että noin ei tehdä. Piste.
Wallukin yritti hieroa sopua Susun kanssa ja kertoa, että ei ole enää semmoinen ääliö kuin ennen.

Lähtöä suunnitellessa huomasin, että yksi ylimääräinen oli lähdössä mukaan. Jatsi oli jo takakontissa ja kun olin istumassa itse kyytiin, Wallu hyppäsi penkille. Oli vissiin sitä mieltä, että tätä lystiä jatketaan privaatisti Jatsin kanssa Viinijärvellä. Jarno, se tylsimys, oli toista mieltä ja halusi Wallun omaan autoonsa. Okei, tämän kerran.

Olipa mukavaa, kiitos kaikille osallistuneille. Meillä ainakin makailee sohvalla kohtalaisen tyytyväinen koiraneito.

Uusi vanha harrastus

Pitipäs tämäkin ihme vielä kokea. Pääsin ratsastamaan noin kahdeksan vuoden tauon jälkeen! Minna on käynyt erään meidän yhteisen tuttavan kanssa läheisellä tallilla, mutta tänään Terhi ei päässyt, joten minä menin tilalle. Kyllä kannatti! Siltikin, että piti hieman konstailla, että sai pidettyä minun erittäin allergiset lapset ja hevoskamat erillään toisistaan.

Minähän kävin pikkukersana jonkun kerran ratsastamassa, mutta ei siitä mitään tullut kun pelkäsin ihan hillittömästi itse asiaa ja varsinkin niitä kamalia opettajia.
Parikymppisenä aloitin uudestaan ja muutamana kesänä oli hoitoheppoja naapurin pakettipellolla. Vuonna 2001 oli viimeiset kesähepat ja siihen se harrastus aika pitkälti jäi kun aloin lisääntyä.

Mutta nyt! Sain alleni Alman, 8-vuotiaan suomentamman. Se oli ihana, reipas menemään ja miellyttävä ratsastaa. Kenttä oli kova, joten siinä ei paljon laukkailtu, mutta muuten semmoista perussettiä tehtiin. Siirtymisiä, pysähdyksiä, voltteja ja kiemurauria. Alma oli herkkä tottelemaan, kun ensin päästiin samalle tajuudelle eikä sitä tarvinnut potkia eteenpäin. Päinvastoin, välillä oli vauhtia vähän liiankin kanssa.

Oli niin kotoisa olo heti satulaan hypättyä. Pauliinan kommentti tunnin jälkeen oli, että ihan kuin ratsastuksessani ei olisi mitään taukoa ollutkaan. Se lämmitti mieltä ja kannusti jatkamaan.

Sunnuntaina uudestaan. Ehkä jätän kimpsuni sinne, etten vahingossakaan siirtele hevospölyä kotiin. Poikien takia on näköjään oltava tosi tarkkana tuon asian suhteen, mutta asiathan ovat järjesteltävissä.

Jos voisin, lentäisin kuuhun. Just nyt.

Onko maatamo yhtä kaunis kuin kuutamo? Hyppiikö kuu-ukot yhtä hulluina maatamolla kuin me maaemon asukit kuutamolla?

Ei nukuta, ei sitten millään. Olen ehkä joskus ennenkin valittanut samaa. Viime täydenkuun aikaan kirjoitin lehteen yleisönosastolle. Nyt ei edes ideat sinkoile. Hukkaan menee hyvät valvomiset.

Mutta on siellä kehä kuun ympärillä. Kohta tulee lunta.

Joutavaa löpinää aiheesta ja vierestä

Aamulla soi puhelin ja ruudussa luki 'tuntematon'. Jotkut eivät kuulemma suostu vastaamaan moisten tuntemattomien soittoihin, mutta minuapa vaivaa uteliaisuus.

"Tapiola-ryhmästä päivää. Soitinko pahaan aikaan?"
"Noo... Riippuu vähän mitä asia koskee."
"Olisin varannut teille ajan talouden turvatarkastukseen."
"Minun talous on turvattu ja tarkastettu."
"Tuota... Tarkoittaako tämä sitä, että vakuutusasiat on kunnossa?"
"Kyllä, sitä se nimenomaan tarkoittaa."

Voi kiesus noita järkeviä ajatuksia, mistä niitä oikein riittää? Jos minun talous on vatupassissa, niin siitä älyhalosta on toinen silmä rikki ja toinen katsoo vähintään kieroon.
Mutta pääsinpä kaupustelijasta kohtalaisen kohteliaasti eroon.

Illalla päätin palata siihen mitä joskus uhkasin eli kosketusalustan opettamiseen Jatsille. Otin esille hiirimaton, naksun, nameja ja suuret odotukset.

En tiedä, miten ne naksuttelijat hommansa tekee, mutta eihän tuo pässi tajunnut ollenkaan mitä ajoin takaa. Yritin ohjata tassua matolle ja kun se siinä oli, naksautin ja palkkasin. Monta ja monta kertaa. Odotin, että jos hän suostuisi yrittämään itse, mutta ei. Kyseli vaan neuvoja, että mitä pitäisi tehdä. Kävi maahan, heittäytyi selälleen ja lopulta tuli siihen tulokseen että kun hiipii hiljaa ja matalana pois niin mamma ei huomaa eikä tartte tehdä mitään.

Totaalisen mielikuvitukseton tyyppi. Ei minkäänlaista oma-aloitteisuutta. Ja kuka onkaan syyllinen? Se, joka on pennusta asti koiralle sanonut, mitä pitää tehdä. Sen saa mitä on tilannut.

Jälkitreenit noin iäisyyden pituisen tauon jälkeen

En muista, milloin on viimeksi jälkeä ajettu, mutta kauan siitä on. Tänään sain tehtyä Jatsille hyvän jäljen. Metsä oli mehevän kostea eikä tuulta ollut kuin nimeksi ja jälki vanheni liki kaksi tuntia eli erinomaiset olosuhteet.

Takajälki on viime aikoina ollut enemmän sääntö kuin poikkeus ja päätin, että oikealle jäljelle lähtö on tuolle koiralle taottava kalloon vaikka millä opilla. Kehno kun sillä nuorena nousi korvat niin pystyyn. Lieneekö se syynä, että tuuli käy läpi pään ja huuhtoo asiat idästä länteen suorinta mahdollista tietä.

Tein takajäljenajajalle källin ja laitoin ekalle suoralle kaksi janamerkkiä. Jos se olisi ekaksi ottanut takajäljen, olisin antanut viedä itseni autolle ja lähdetty kotiin miettimään, mikä meni pieleen. Enhän minä kokeessa tiedä, mihin suuntaan jälki menee. Eli koira olisi itse evännyt itseltään palkkion mahdollisuuden ja jonkin ajan harkinnan jälkeen olisi yritetty uudestaan sille seuraavalle janamerkille.

Eipä tarvinnut vippaskonsteihin turvautua. Merkkasin ekan kepin, muut jätin pimeiksi. Jatsi teki tauon virkistämänä oppikirjajäljestyksen. Kaksi tienylitystä, kulmat otti tarkasti, tsekkasi harhajäljet, ilmaisut ihan nappiin, kaiken se teki NIIN hyvin!

Tätä tekniikkaa käytän tästä lähtien enkä merkkaa enää keppejä. Nyt opetellaan luottamaan koiraan ja sillä hyvä. Lopetan ohjaamisen ja annan Jatsin tehdä työn kun se sen kuitenkin osaa. Jos se vie hakoteille, vieköön. Ei palkkaa tekemättömästä työstä ja korjataan pikimmiten, että pääsee suoriutumaan kunnialla.

Lopuksi mahtavat narupalloleikit. Kahdesti onnistuin nakkaamaan pallon niin, että se katosi. Siinä tuli samalla harjoiteltua tyynen sään esine-etsintää. Monta kertaa se höperö jäi tuijottamaan ja kyselemään, että missä se pallo on kun ei löydy. En mennyt halpaan, vaan sanoin että kun ei tuule, käytä jalkojasi siitäkin edestä. Hyvin löytyi.

Jos Miimi kloonaisi Unelman niin kyllä minäkin kloonaisin Jatsin. On se vaan niin mainio olento. Melkein Unelman kloonihan se onkin.

Marin ja Wallun kanssa treffeillä

Mari sai sikataudit ja muut oheisvaivat kärsittyä ihan pitemmän kaavan mukaan ja kyseli eilen, että lähtisinkö lenkille. Pojat mieluilivat mummolaan yöksi ja se kävi paremmin kuin hyvin.

Menin Marin luo ja Wallu oli revetä ilosta kun minut näki pitkästä aikaa. Laskeuduin alemmas rapsuttelemaan, ettei herra koiran tarvinnut hyppiä. Se pökkäsi märällä kuonolla nenääni ja naksautti etuhampailla korvanlehdestä. Tuli ihan Outin Rudi-belgi mieleen. Se otus jostain syystä rakastaa minua niin paljon, että kokeilee hampailla, että on se siinä ihan ilmielävänä. Liekö Wallulla ollut samat aatokset kun ei olla aikoihin nähty.

Lähdettiin tallaamaan säkkipimeään Jamiksen metsikköön. Reitin varrella tehtiin koirille kepin etsintää vain ja ainoastaan vainun perusteella. Hajustettu keppi singottiin pöpelikköön ja koirat perään. Oli muuten tehokas treeni nenänkäyttöön kun ei voinut silmiä käyttää apuna, vaikka olisi halunnutkin. Suunniteltiin, että tämä pitää toistaa joskus esineruudussa. Nyt kun tuota pimeyttä riittää niin otetaan siitä hyöty irti.

Wallu on viime aikoina olosuhteista johtuen ollut vähällä tekemisellä ja se väsähti ihan täysin. Oli reppana ihan poikki.

Marin luokse palattua koirat saivat siankorvat natusteltavaksi ja me vaihdettiin vähän salonkikelpoisemmat vermeet päälle. Lähdettiin Fiestaan kebabille ja sen jälkeen Feveriin jälkkärille. Mari pääsi Seitsemänteen taivaaseen ja minä olin Mansikkaorgasmin pauloissa. Tosin autoilun takia alkoholittoman, mutta eipä se nautintoa yhtään heikentänyt.

Ollut on mennyttä, tuleva on ainoa olevainen. Elämä jatkuu Jatsin tahdissa.

Huuhaa-blogin virallinen hautajaistilaisuus on tänään, tässä ja nyt. Hävittäkää se muististanne ja tiedostoistanne, sitä ei enää ole. Liian vaikeaa on ylläpidon kirjoittaa ja lukijoiden seurata saman höpöttäjän tarinoita kahdesta paikasta. Olkoon Jatsi pääosan esittäjä tai sijaiskärsijä. Kun artisti maksaa niin artistilla on oikeus tehdä mitä haluaa.

Kopsaan tähän yhteen rimpsuun sieltä toisaalta ne tekstit, joilla on jotain merkitystä. Minulle tai jollekin... Plejadien seitsemännessä tähdistössä. Tai sukulaisille Betelgeuzessa, josta siis olen itse oikeasti kotoisin. Ääk! Ei sitä pitänyt tunnustaa. Menkööt.

Olen selvinpäin. Okei, vähäsen liikaa piparitaikinaa syöneenä.


Josepan pikkujoulu
Ei ole hyvä tämä. Blogiuudistus nimittäin. En enää tiedä, kumpaan kirjoittaa mitäkin. Nytkin oli koiraporukasta kyse, mutta kun koiria ei enimmäkseen ollut hommissa mukana, menköön tälle osastolle.

Josepan pikkujoulut vietettiin hotelli Aadassa lauantai-iltana. Varasin Sonjan majatalosta yöpaikan, että voin juhlia pitemmän kaavan mukaan eikä tarvitse taksiin kaikkia rahoja kantaa.

Miimi kysyi kainosti, josko hakisin hänet kyytiin ja sehän passasi. Jatsi riemuitsi nähdessään Hannun pitkästä aikaa ja jätinkin sen sinne yöksi. Mukavampi sillä oli sukulaisten kanssa riekkua kuin vahtia Sonjan kissoja.

Vietiin minun kamat Sonjan luo ja Essi oli iloisena vastassa, samoin kissat ja varsinkin se uusi asukas. Kääpiöpinseri Esko, 10 viikkoa. Voi mahoton mikä värkki! Onko ennen nähty niin reipasta ja selväpäistä pikkukoiraa? En muista. Se tuli moikkaamaan ja sitten hyppäsi penkomaan kassiani. Kissat perässä, mutta Essi ei sinne enää ängennyt.

Vaihdoin vermeet ja lähdettiin porukalla juhlapaikalle. En varmaan puoliksikaan tiennyt, mitä söin, mutta hyvää oli.

Valliuksen Mika oli järjestänyt koira-aiheisen tietokilpailun. Pelissä oli eritasoisia kysymyksiä, helppoja, keskivaikeita ja vaikeita. Väkeä oli kolmisenkymmentä ja pöytäkunnittain osallistuttiin kilpailuun eli joukkueet A, B ja C. Suurin osa valitsi vaikeimmat kysymykset ja välillä tuntui homma menevän tuomaripeliksi. Tämä aiheutti lievää tunteiden kuumenemista, mutta leikkiähän se vaan oli. A ja C -joukkueen kesken kisa meni aika kireäksi, mutta lopulta C eli meidän pöytä voitti. Hurjan voitonhuudon säestyksellä.

Sonja oli järkännyt seuraavan ohjelmanumeron, joka oli näytelmä. Ensin jaettiin roolit ja Sonjan lukeman tarinan mukaan piti toimia. Minä sain osakseni todella vaativan luonneroolin. Olin teltta.
Sanatarkasti en tarinaa tähän laita, mutta lyhennelmän kuitenkin:

"Tuuli (Heli) huojutti puuta (Lea). Puun oksalle lensi huhuilemaan pöllö (Miimi). Metsään saapui mies (Hemi) kantaen selässään telttaa (minä). Mies rojautti teltan maahan ja alkoi kasata sitä."
(Toim. huom. Se rojautus aiheutti yleisössä kauhunhuutoja, mutta kun kyseessä oli näytteleminen niin näin meidän kesken voin tunnustaa, että heittäydyin. Ihan vaan dramaturgisista syistä.)
"Mies meni telttaan nukkumaan. Paikalle saapui nainen (Auli) taluttaen koiraa (Janne). Koira reuhtoi ympäriinsä, nosti jalkaa puuta vasten ja haukkui pöllöä. Pöllö lähti lentoon ja koira säntäsi sen perään.
Naisen kimppuun hyökkäsi roisto (Karo) ja kaatoi naisen alleen. Mies heräsi naisen kirkaisuihin ja meni apuun. Koira jätti pöllön ja puri roistoa persuksista.
Poliisi (Reijo) tuli pamputtamaan roistoa ja sai tämän aisoihin. Kiitollinen nainen hyppäsi miehen kaulaan ja he menivät yhdessä telttaan."

Voin luvata ja vakuuttaa, että yleisöllä oli yhtä hauskaa kuin näyttelijöillä. Esitys oli erittäin vauhdikas.

Pienen hetken vapaan seurustelun jälkeen lähdimme etenemään. Vein Miimin Feveriin Jarkon vihreille ja sen jälkeen piipahdettiin Gloriassa. Muuta porukkaa ei näkynyt eikä kuulunut, joten Miimi puolestaan sivisti minua ja lähdettiin Jokelaan, jossa en ole ennen käynyt. Sonja, Ilkka ja Ari tulivat hetken päästä sinne myös. Miimi esitteli minut baarimikolle ja hän suositteli minulle lakuversiota salmarista. Maistui kuulemma vanhalle kunnon hopeatoffeelle. Niin teki ja upposi meikätyttöön kuin löyly kiukaaseen.

Muuan Kemal oli soittamassa pianoa. En enää muista, mistä päin maailmaa hän on kotoisin, mutta Miimi kertoi hänellä olevan absoluuttinen sävelkorva. Soittaa ihan mitä vaan ja todella hyvin. Jos häneltä käy toivomassa jotain kappaletta eikä satu osaamaan sitä, hän käy YouTubesta kuuntelemassa ja soittaa sen jälkeen. Kerrassaan uskomatonta!

Miimi kävi toivomassa Abbaa ja kuultiin sikermä. Minä annoin vähän haastetta ja kävin toivomassa Metallicaa. Kumma juttu, ei suostunut soittamaan. Seuraavaksi kävin toivomassa Jääkärimarssia. Tyyppi katsoi minua jälleen kuin jotain, jonka ufo oli tipauttanut maan kamaralle ja Jääkärimarssikin jäi kuulematta. Ei se mitään. Sen illan aikana kuultiin niin hienoa musiikkia laidasta laitaan, että ei pysty sanoin kuvailemaan sitä ihastelun määrää. Kemal takoi pianoa semmoisella voimalla, että taukojen aikaan takuulla upotti kätensä jääpalaämpäriin. Naurettiin, että takahuoneessa sihinä kuuluu kun pianisti jäähdyttää sormiaan.

Puolilta öin Miimi soitti Hannun hakemaan ja minä Sain Sonjalta kyydin Kimmeliin.
"Do you wanna dance?"
What the fuck? Hyvä kun ehdin tiskille rantautua, niin jo ulkomaalaiset hyökkäsi kimppuun.
"No thanks, I'm looking for my friends."
Mukavanoloinen nuorimies sai rukkaset, mutta silti sain osakseni kiitollisen vuodatuksen siitä, miten kivaa oli kuulla englantia. Ei kuulemma kukaan ole hänen kanssaan ruvennut keskustelemaan. On se kumma, että ei edes viinan voimalla suomalaisten kielenkannat irtoile kun on kyse vieraan kielen puhumisesta. Ei voi käsittää.

Kampaajani Mian kanssa piti tavata, mutta en löytänyt häntä mistään. Oli kyllä tavallista enemmän porukkaa muutenkin, mutta outoa silti. Löysin kyllä muita kavereita ja tanssimaan pääsi, että ei siinä mitään.

Eräs miekkonen halusi tanssimaan kanssani ja lievää väkivaltaa käyttäen pääsin häneltä lopulta eroon.
"Kun sinä oot niin ihana, haluaisin jutella sinun kanssa ihan rauhassa..."
Phöh. Sanonko mikä minussa niin ihanaa on. Pakenin, että tyyppi pääsi vonkaamaan sitä "juttelua" joltain muulta.

Taksijonossa joku muukin oli menossa Niinivaaralle, joten selvisin tosi edullisesti kyydistä.

Sonja oli jättänyt ulko-oven auki, mutta välioven lukkoon ettei Essi syö minua kun rumuan sisälle. Se varmaan tunnisti minut kun oli ihan hipihiljaa. Se siitä vahtikoirasta.

Aamulla leikitin Eskoa ja kissoja. Esko on niin pieni, että kissanlelut käy sille hyvin ja kissat pomppii siinä samalla. Niin pomppi iso kissa Essikin, mutta sen kokoinen otus käsitteli leluja vähän kovakauraisesti. Kissat on Eskoa vielä noin kolme kertaa isompia, mutta se ei pikkukoiraa häirinnyt. Kynttä tuli välillä, mutta karkuun ei lähtenyt.
Essi aivasti ja Esko varmaan säikähti, mutta näytti ihan siltä kuin olisi ilmavirran takia lentänyt selälleen.

Sonja lämmitti saunan ja se teki eetvarttia. Saunan jälkeen lähdettiin kävelylle ja hakemaan Pizza-pojilta evästä. Esko ei suostunut jäämään ulos odottamaan, joten nappasin sen kainaloon ja sanoin pizzanpaistajalle että sori vaan, oli pakko ottaa pentuparka sisälle. Tämä katsoi vain vähän pahalla silmällä, mutta ei järjestänyt kohtausta.

Kotimatkalla Esko pääsi Sonjan takin sisään matkustamaan ja oli tyytyväinen. Pitkän reissun noinkin pieni jaksoi kävellä. Sitkeä tapaus.

Syönnin jälkeen piti jo toimeutua taipaleelle. Jatsi pois hoitopaikasta ja uuninlämmitykseen. Kiitos kaikille asianosaisille tasapuolisesti. Oli jälleen kerran ihan huippuhauskaa.


Sika!
Vanha kunnon haukkumanimi on nykyään ollut kovasti tapetilla, lähes kova sana.
Niin meilläkin. Pojat sairastivat sikainfluenssan yhtä aikaa ja heidän tervehdyttyä minä sairastuin.

Rankkaa. Kuume ei noussut kuin reiluun 38 asteeseen, mutta oli siinä näillä kymmenillä kestämistä siinäkin. Joka paikkaa kolotti päästä kantapäihin ja kuusi päivää sitä kesti kaikkiaan. Välillä oli yskä ja välillä nuha, mutta ihme kyllä kurkku ei ollut kipeä. Peräti hämmästyttävää. Välillä tauti tuntui paranevan, mutta tuli takaisin uusin voimin vieden voimat minusta.

Soitin aamusella neuvolaan ja kysyin koululaisille tarjotusta rokotuksesta. Sanoin, että kun koko sakki pidettiin jo mokoma tauti, joten kannattaako yleensä rokottaa. Terkkari oli samoilla linjoilla kanssani ja ruksasi Kimmon pois rokotettavien listoilta.

Jatsi oli niin kärsivällinen, ettei voi kuin ihmetellä noita koiraeläimiä. Se varmasti tajusi, että nyt ei mammalla ole ihan asiat kunnossa eikä se laiskuuttaan jätä lenkittämättä. Ei hyppinyt seinille, vaikka joutui olemaan joutilaana pitkät ajat. Onneksi ystävät ja naapurit olivat käytettävissä, kiitos siitä. Koira, joka suunnilleen hyperventiloi joutuessaan jonkun muun ulosviemäksi, alkoi lähes tottua moiseen käytäntöön.

Eilen alkoi olo jo korjaantua ja Jarno tuli Wallun kanssa meille, joten päästiin porukalla kävelylle. Hieman heikossa hapessa hitaasti, mutta varmasti.

Tänä aamuna iski mieletön jälkitauti siivousvimman muodossa. Ihmeesti oli kertynyt viikon aikana karvattomasta koirasta karvaa huoneistoon. Pesin lattiat ja paukutin petivaatteista loput pöpöt kankaalle. Sipaisin vielä keväästä lähtien rullalla olleet matot paikoilleen ja heti muuttui maisema kodikkaammaksi.


Otanta yleisönosastolta
Täysikuu aiheuttaa minussa hyvien ideoitten inspiroitumista. Koska jotkut ajatukset oikein huutavat päästä muuhunkin julkisuuteen kuin näihin blogeihin, lähetin yhden höpinän maakunnan pää-äänenkannattajaan Karjalaiseen. En ole kyseistä tekstiä painettuna nähnyt, joten en tiedä oliko sensuurin punakynä villellyt jossain siellä. Yritin tapojeni mukaan pysyä asiassa ja ennen kaikkea asiallisena. Tässä originaali versio.


Katso, jalankulkija pomppaa… päin tuulilasia

Ajelin eräänä päivänä Siltakatua kohti Joensuun keskustaa länsipäässä, missä katu on nelikaistainen. Aikomus oli kääntyä Sepänkadulle vasemmalle ja pysähdyin odottelemaan rakoa vastaantulevassa liikenteessä suojatien eteen. Peräti neljä autoa pyyhkäisi ohi ilman aikomustakaan pysähtyä. Eivätkö ihmiset todellakaan tiedä, muista vai vaan välitä, että tieliikennelaki käskee pakolliseen pysähtymiseen suojatien edessä seisovan ajoneuvon rinnalle?

Otsikko oli tarkoituksella harhaanjohtava ja huomionhakuinen. Onneksi jalankulkijoita ei ollut ylittämässä katua mahdollisesti kohtalokkain seurauksin.

”Autokoulu viisivuotiseksi” on iät ja ajat ollut humoristiseksi tarkoitettu kommentti törmättäessä kaikenmaailman törppöihin. Omasta mielestäni tuossa lausahduksessa ei ole mitään huvittavaa. Aika on rahaa ja rahaa monet kunnioittavat.Voin vilkkaalla mielikuvituksellani nähdä tämän autokoulun sihteerin ja tulevan asiakkaan fiktiivisen puhelinkeskustelun:

”Autokoulu Kuskinpukki hyvää päivää!”
”Päivää, haluaisin hankkia ajokortin.”
”Sehän sopii, tervetuloa vaan.”
”Paljonkos tämä lysti maksaa?”
”Varsinainen opetus 20 000 euroa ja insinööriajo 8 000 euroa siihen päälle.”
”Mitä?! Sehän on tolkuttoman kallista!”
”Niinhän se on. Yleisen piittaamattomuuden vuoksi hinnat päätettiin nostaa tähtitieteellisiksi, että ihmiset tietäisivät mihin ovat ryhtymässä ja voisivat luottaa siihen mitä saavat eli tehokkaan ajo-opetuksen ja ankaran asennekasvatuksen. Valitettavasti ei voi kuin huokailla, kun katselee täällä notkuvaa porukkaa. Ilmeisesti pikkurillin ympäri kietaistuja rikkaita isukkeja riittää ja mikään ei loppujen lopuksi kuitenkaan muutu.”
”No tuota, ehkä minä vielä harkitsen…”
”Oikein hyvä, harkitkaapa todella tarkkaan. Kuulemiin!”
”Kuu…lemiin.”

Hanna Paakkunainen
Koskemattomana ja elossa (toistaiseksi)


"Kielet sain, kielet kitaraan..."
Jälleen toteamme laajan tuttavapiirin hyödyt. Aina löytyy joku, joka osaa enemmän kuin muut eli minä.

Olin jo muutamaan kertaan ehtinyt tuskailla Jiriltä ostamani kitaran vaikeutta. Jarno kokeili sitä kerran ja totesi, että on turhan jäykkä miehenkin voimille, saati sitten minun. Nostan hattua Jirille jos siitä vehkeestä oikeasti sai jotain irti.

Eipä hätä ollut tämän näköinen kun kieliä on saatavilla erilaisia. Mari ja Jarno tulivat tänään käymään kielipaketti mukana sopivasti iltaruokailun aikaan. Pistin ensin heidät syömään makaronilaatikkoa ja sitten hommiin.

Minulla oli ollut huono olo jo päivällä kun piipahdimme Aten kanssa mökillä. Jalat katosivat alta ja todellisuudentaju heitti. Äiti käski mitata verenpaineen ja se selitti paljon: 99/69. Ei ihme, että huippasi.

Mari sai lähteä lenkittämään koirat. Minä makasin sohvalla puolipökerryksissä ja Jatsi piiloutui selkäni taakse kun käsitti, mitä oli tapahtumassa.
"Ei! En lähe tuon mukaan, en varmana lähe!!"
Ei auttanut itku markkinoilla. Mari tälläsi päälle pimeysrensselit eli hälyvalolla varustetut valjaat. Naru kaulaan ja väkisin mukaan kun kehotukset eivät menneet perille. Jatsi-parka näytti suunnilleen siltä kuin sitä olisi vedetty rukkastehtaalle. Puoli kilometriä ja sittenpä oli jo unohtunut, että mamma ei ollut mukana. Wallukin oli loppujen lopuksi oikein mukavaa seuraa.

Sillä välin Jarno otti soittimen hellään hoivansa ja vaihtoi soittimeen uudet ja löysemmät kielet.
Hyvä tuli ja eron huomasi heti ensihipaisulla. Jospa tuota lajia hyvinkin innostuisi opiskelemaan aina joutessaan.

Mutta en just nyt. Kroppaa kolottaa päästä kantapäihin. Saa nähdä, mikä tästä vielä tulee mutta huonolta näyttää.


Tautista aikaa eletään
Nyt on perjantai. Atte sairastui viime lauantaiaamuna ja Kimmo sunnuntai-iltana. Molemmilla ampaisi kuume korkeuksiin, Atella 39,7 ja Kimmolla vähän vähemmän. Aika raukeaa porukkaa olivat muutaman päivän. Kurkku oli vähän kipeänä molemmilla, yskää ja nuhaa. Kimmo mainitsi myös että selkään ja jalkoihin koski. En tiedä oliko kyseessä flunssa, tavan influenssa vai sikasemmoinen. Molemmilla älli säilyi ja henki kulki, joten en vienyt lääkäriin. Siellä olisi kuitenkin jonottanut muutama paljon sairaampi.
Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Kimmolla oli tosin vieläkin kuumetta, mutta annetaan vähän tasoitusta kun myöhemmin sairastui.

Halpoja elätettäviä ovat kyllä olleet. Kummallekaan ei luonnollisista syistä ole maistunut muu kuin mehu, jota yritin tarjota joka välissä milloin vain olivat hereillä. Itselleni en se kummemmin viitsinyt vääntää ruokaa. Tein ison satsin keittoa, jota sai pistellä monta päivää. Kieltämättä rahaa säästyi kun ei tarvinnut käydä kaupassa.

Oma olo on ollut vähän väliä alavireessä. Ei huono, mutta ei kovin hyväkään. Sitten taas joinain päivinä ihan normaali.

Eilen äiti toi säkillisen linnunsiemeniä ja samalla pääsin käyttämään Jatsin vaihteeksi kunnollisella lenkillä. Törmättiin vielä koiralliseen lenkkeilijään metsässä, jossa ei yleensä ikinä ole ketään muita. Jatsi säntäsi sen koiran perään ja kyllä hävetti kun ei meinannut kuunnella luoksetulokäskyjä. Mokomakin huonosti koulutettu hurtta!

Katsellaanpa minkälainen pöpö minuun iskee. Ihme olisi jos säästyisin joltain pahemmalta, mutta enpä suotta maalaile piruja seinille. Puunkoputus ja menoksi.


Pling! Plong! Tsing! Däng! Voi #¤%&!!
Ostin nuorelta ystävältäni kitaran. Hemmetti mikä värkki! Se on niin jäykkä ja vaikea, että revin sen kanssa sormenpääni, hermoni ja pelihousuni. Se soi paljon kauniimmin kuin Kimmon pieni nailonkielinen ja kun halvalla sain niin kannatti. Nyt kun se on oma ja maksettu niin ehkä se kannustaa silloin tällöin näpelöimään.

En kuvittelekaan, että minusta tällä lahjattomuudella tulisi huonoakaan kitaristia, mutta kunhan on jotain aivotyötä ja itsensä kehittämistä.

Jos joskus saisi edes yhden sävelen kerrallaan soimaan puhtaasti. Kaksi ja useampi olisi tosi kova juttu ja sehän tietääkseni tekee jo soinnun. Onneksi kukaan ei pakota ja on oma asiani, teenkö mitään vai enkö tee. Eläköön ihana valinnanvapaus!

Ilmeisesti ihmisen ja soittimen värähtelyt ovat sopusoinnussa keskenään. Se vaan jotenkin rauhoittaa vaikka kuinka huonosti soittaisi. Jos siinä samalla jotain oppii, niin sehän on vaan plussaa. Oma ilo, paras ilo.

Miimi lainasi blogissaan http://miimi.vuodatus.net/blog/archive?&y=2009&m=10 mainioita Karjalaisessa olleita tekstejä. Allekirjoitan molemmat. En alennu kadehtimaan musiikillisesti minua lahjakkaampia enkä tunge kaiken maailma kykybongauksiin kun tiedän ettei kykyjä ole. Säästän ympäristöäni riitasoinnuilta ja ilahdutan vain itseäni.


Halloween!
Siitä ne nuorison iltajuoksut alkaa. Koululla oli eilen halloween-juhlat ja kostyymit tietysti piti olla tyylin mukaan. Kerrankin olin aikanaan asialla ja saatiin Kimmolle kummajaiskaapu ja sopiva työkalu. Elinalla olisi ollut kokemusta maskeerauksessa, mutta oli estynyt ja jouduin turvautumaan omaan meikkipussiin ja mielikuvitukseen. Kovin rajua maalausta ei asiakas halunnut kun sain yleensä suostuteltua koko hommaan. Meinasi nääs jänistää.

Vein Kimmon ja Paavon koululle ja otin yhden pienemmän pojan Aten kaveriksi meille siksi aikaa. Jos en olisi tiennyt, mikä oli homman nimi, olisin juossut ja lujaa. Herraisä miten järkyttävän näköistä sakkia vilisti ympärillä!

Ohjelmassa oli tanssia, ongintaa, kilpailuja ja kaikenlaisia herkkuja syötäväksi. Ja oli viimeisen päälle mukavaa.

Tuommoiset naamiaiset on kyllä mukavia, vaikka periaatteessa vastustankin lähes kaikkea jenkeistä tulevia hullutuksia. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu "trick or treat" -jekut ja sillä hyvä. En takuulla päästä lapsiani kerjäämään karkkia pitkin kyliä. Olen tylsä ja vanhanaikainen ja ylpeä siitä.

Voin varsin hyvin kuvitella seniorikansalaisten painokelvottomat ajatukset, kun eivät tiedä yhtään mistä on kyse kakaralauman toisensa perään käydessä ovella vonkumassa karkkeja.
Siinpä tulikin aiheen saarnaosuus ja nyt on hyvä mieli. Hyvää pyhäinpäivää!



Vaihtelua ruokavalioon
Meillä asuu kaksi ennakkoluuloista nirppanokkaa, jotka eläisivät omasta mielestään vallan hyvin pelkällä makaronilla ja roiskeläppäpitsoilla.

Kaiken uhallakin päätin ottaa riskin ja kokata jotain helppoa, nopeaa ja ennenmaistamatonta. Paistoin broilerisuikaleita ja lykkäsin ne kattilaan porkkanoitten ja maissien kaveriksi. Vielä vähän nuudelia ja sopivia yrttimausteita sekaan. Mikä olikaan ensivaikutelma kattilankannen raottamisen jälkeen?
"Näyttää tosi pahalta." (Kimmon mielipide)
"Yääk!" (Atte)

Masentavaa. Aten mielipiteistä ei tosin kannata nykyään juuri välittää, koska miekkonen vihaa kaikkea tasaisen tappavaan tahtiin. Mikään ei mene mielen mukaan ja kaikista pikkuseikoista pitää änkyröidä. Jos jotain tekee, pyrkii tekemään niin hitaasti kuin mahdollista ja kaikenlaisia sijaistoimintoja mukaan sotkien. Kaiken kaikkiaan hirveä angsti päällä lähes koko ajan. Onneksi tämä ei ole uutta. Kimmon kanssa jo koettiin lähes-melkein-kuusivuotisuhma. Paranee ajan kanssa jos oma pää ei leviä sitä ennen.

Sanoin, että nyt mättämään soppaa ääntä kohti tai olkaa nälissänne.
Mikä olikaan lopputulos? Minä söin kolme annosta ja pojat kumpikin kaksi. Kiittivät hyvästä keitosta ja Kimmo vielä varmisti, että teen toistekin samaa ruokaa. Oli tosi hyvää ja kevyttä. Mitähän seuraavaksi keksisin...? Sitä paitsi, pojat oppivat eilen teenjuojiksi. Ei ne varmaan ole ihan toivottomia tapauksia.


Asiakaspalvelua vai asiatonta palvelua
Kävimme kerran Marin kanssa harrastamassa ihmisen varsinaista pääelinkeinoa eräässä joensuulaisessa itämaista ruokaa tarjoilevassa ravitsemusliikkeessä. Oli melko myöhäinen ilta ja ruoka oli hyvää.

Marilla on periaate, jonka mukaan jälkiruokaa otetaan vasta sitten, kun tarjoilija tulee kysymään. Tällä kertaa sitä kysymystä ei meidän kohdalla koskaan tullut. Muilta ruokailijoilta kyllä udeltiin mahdollisia mieltymyksiä friteerattujen banaaneitten ja muiden imelyyksien perään. Olimmeko kenties tarjoilijaneitosen mielestä tarpeeksi syöneen näköisiä vai mitä, ken tiennee.

Asia selvisi kun tovi siinä ihmeteltiin ja paikka alkoi tyhjetä asiakkaista. Aloin laskea yhteen yksi ynnä yksi lähes samaan tahtiin kun tarjoilijatypykkä laski kassaa ja mustanpuhuva harmin pilvi synkkeni hänen päänsä päällä.

"Tää pulju menee oikeesti kiinni, tiiätkö?" ihmettelin Marille.
"Uskomaton tyyppi", totesi tuo palvelualan varsinainen ammattilainen.

Alkoi jo huvittaa. Mitä pitemmälle kassan laskenta edistyi, sitä kovemmalla kilinällä typykkä paiskoi kolikkoja. Nyt jo hampaitten kiristelystä erotti painokelvottomat ajatukset kun eräät asiakkaat eivät millään älyä poistua. Mutta sanaakaan ei pukahtanut ääneen.

Jopa minä olisin osannut muotoilla näin kohteliaan lauseen:
"Anteeksi, mutta suljemme aivan hetken kuluttua."
Kyllä siitä olisi tyhmempikin älynnyt pyytää laskun ja lähteä litomaan.

Päätimme lopulta lopettaa reppanan kiusaamisen ja mennä jälkkärille naapuriin. Kävellä läpyttelimme reilun korttelin verran ja menimme - nyt voi jo nimenkin mainita - Rossoon. Siellä oli erittäin mukava rouva tarjoilemassa meille ihanaa kirsikkasuklaajäätelöä. Hän oli hyvillään kun sai tarjota meille jotain, mitä edellisessä paikassa ei ollut eli kunnon palvelua. Jätskiannoksiin saimme vielä lohdutukseksi ihanat kevätpörriäiset, minä vihreän ja Mari keltaisen.

Siitä paikasta jäi hyvä mieli kaikille osapuolille. Pörriäinen kököttää nyt rahapuussa ja siinä pysyy.


Totuus lasten suusta
Olimma äsken poikien kanssa pihahommissa. Tai minä haravoin ja nuo alkoivat omasta aloitteestaan auttaa. Ihmeellistä. Sanoin, että kyllä minä haravoin, viekää te kottikärryillä lehdet pois. Eikä muuten jäänyt yhteen tai kahteen kärrylliseen.
"Kylläpä mulla on ahkeria apulaisia", ihastelin.
"No niin se nyt vaan on!" Tuumi Atte.
"Aateltiin että ei yks vanha ihminen kaikkia lehtiä millään saa pois", jatkoi Kimmo.

Voi hyvä ihme, että ne osaa! Siirryin sivummalle hihittämään kun toinen oli niin tosissaan.
Ahkeruuspuuska jatkui sisällä porkkanoiden pilkonnalla. Kai noista vielä joskus tulee jotain.


Suuren ajattelijan tunnusmerkit
Pojat olivat viikonlopun mummolassa. Kävin heidät hakemassa ja lukaisin lehden samalla. Karjalaisen paras ominaisuus on todella hieno paperinlaatu uuninsytytykseen, mutta sunnuntainumerossa on aina jotain mielenkiintoista.

Nyt oli joku toimittaja testannut kännilasit. Semmoinen laskettelulasien näköinen härpäke, joka vääristää etäisyydet, pinnanmuodot, ääriviivat ja aiheuttaa huojuntaa ja oksettavan olon.

Hieman kaukaa harpaten, mutta aiheeseen liittyen lainasin kirjastosta Viivi ja Wagner -lehden. Siinä eräässä stripissä Wagner tuumii ajatustensa olevan niin syvällisiä, että oli välttämätöntä hankkia peruukki ja sulkakynä.

Kuinka ollakaan, mieleni taivaalle räpsähti välittömästi kuva omasta itsestäni aasinmyssy päässä ja kännilasit silmillä. Hahhaa, sallikaa minun nauraa! Se siitä ajatusten syvällisyydestä.
Täysin oma idealismi ja vääristynyt maailmankuva. Vai väittääkö joku vastaan?


Ah tuota syksyistä aurinkoa!
On se vaan niin ihana, milloin pilvet sattuu suomaan armoa ja raottamaan verhoaan. Valo tulee viistosti ja on erilainen kuin kesällä. Lämmin, ei niin räikeä ja antaa ihan eri värisävyn ilmaan.

Tämä pätee siis vain ulkona.
Sisätiloissa se antaa ihan eri efektit. Pölyä, koirankarvaa, tahroja, pölyä, hiekkaa, sormenjälkiä, pölyä... Mitähän vielä? Niin, muistinko mainita pölyn?

Valo tekee valokuvalle ihmeellisiä asioita ja se sama valo jollain kumman konstilla triljoonakertaistaa huoneissa asuvan pölyn ym. tarpeettoman määrän.

Ihmeellisintä tässä on se, että miten se valo yleensä pääsee sisälle noista läpeensä paskaisista ikkunoista? Keväällä minä ne pesin ja nyt se mokoma aurinko kyllä saa rauhassa tehdä tekosiaan ja paljastaa laiskuuteni, mutta minä tuskin näen ulos!

Ihmettelen, siis elän. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän kertyy ihmeteltävää.


Uusia tuulia liikuntaosastolla
Syksyisin kansalaisopiston vihkon saapuminen innostaa aina johonkin suuntaan. Naapurin Minnan kanssa todettiin, että vapaaopistolla torstaiaamupäivisin kokoontuva dance mix -ryhmä sopii meille kuin nyrkki silmään. Kimmo on silloin koulussa ja Atte seurakunnan kerhossa, joten menoksi vaan.

Aloitettiin street dancellä, jota myös hiphopiksi kutsutaan. Vetäjänä on nuori nainen, joka osaa pilkkoa asiat tarpeeksi pieniksi, että meikäläinen palikka-aivo pystyy ne jotenkin sulattamaan. Jo normitanssit on minulle rytmihäiriöiselle vaikeita, mutta hiphopissa rytmi ei ole säännöllistä eikä se silti helpota asiaa yhtään. Hauskaa oli, joka lihas sai oman huomionsa ja hiki lensi.

Ihmeesti viikon aikana asiat hautuivat mielessä ja jäsenissä, joten seuraava kerta sujui niin hyvin, että opekin ihmetteli.

Suunnitelma oli, että käydään kutakin tanssilajia aina kolme kertaa ja sitten vaihdetaan.
Olosuhteista ja osin omasta tyhmyydestäkin johtuen en päässyt paikalle viime kerralla ja se harmitti. Ei voi kun itkeä ja yrittää treenata kotosalla.

Tänään oli vuorossa afrojazz. Ainakin tällä ekalla kerralla helpompaa kuin hiphop, mutta ihan yhtä tehokasta. Yläselkäni lauloi enkelten lailla, kun sai taas sopivaa liikettä.
Tämä kurssi on vain joulukuun alulle asti ja saa nähdä pääsenkö viimeisille tunneille mahdollisten työkuvioitten takia. Toivottavasti. Ei tuota millään malttaisi kesken jättää.


Say it in english
Laitoin tässä eräänä iltana poikia nukkumaan. Aten sängynpäätyä vasten on ikivanha jääkiekkopeli ja Atte luki sen kyljestä:
"Tuossa lukee play off (vieläpä ihan oikein lausuttuna btw). Se tarkottaa, että pelaa kiinni."
Totesin tyypin tosi taitavaksi ja selitin, että off tarkoittaa myös pois. Play off -pelit ovat karsintapelejä, joissa voittaja pääsee mitalipeleihin ja hävinnyt joukkue saa lampsia jorpakkoon koko turnauksesta.
"Tajusitko yhtään koko selityksestä?" kysyin Atelta.
"No en kyllä sitten pätkääkään!"

Oli miten oli, mutta aika hyvin viisivuotiaan suomentamaksi.
On tässä viime aikoina tullut viihdyttyä parin timantinjärjestelypelin ääressä ja pojista on lysti seurata jalokivien räjähtelyä. Siinä sivussa on tullut täysin selväksi sanojen good, excellent, incredible ja amazing merkitykset. Loud and clear.
Sana sieltä, toinen täältä. Siitä ne vaan oppii.

Kuinka paljon intoa pienestä koirasta irtoaa?

Keskikokoisen voimalan verran.
On tässä ollut hiljaiseloa ihan liian pitkään. Ensin sairautta ja sitten laiskuutta. Sairasteluaikana Jatsi varmaan oppi, että ei se mamma kuitenkaan enää ikinä tee miun kanssa mitään joten parempi vaan ottaa rennosti. Nyt se tosiaan osaa ottaa rennosti. On niin rauhallista, että ihan kuin talossa olisi 16-vuotias sydän- ja lonkkavikainen koira.

Ei se sentään ihan sohvalta ammuttavaksi ole mennyt. Ehei! Kun ehdotin, että jospa tehtäis jotain järkevää niin reitti ulko-ovelle löytyi alta aikayksikön.

Seuraaminen oli sieltä ja syvältä aivan odotetusti. Ei kannata huolestua, vaan tehdä vähän useammin niin edistystä voisi tapahtua.

Jäävät liikkeet olivat kaikki tosi hyviä. Tein ne neliökävelynä, koska ongelmana on ollut paikallaan pysyminen, varsinkin seisomisessa. Nyt joka tassu oli aloillaan, hyvä hyvä.

Metallikapulasta se höppänä oli ihan innoissaan. Ote on semmoinen outo. Ottaa suoraan kun ojennan kapulan, mutta noudossa tarttuu sillai varovaisesti että kapula on vinossa. Noh, en tiedä mitä sille tekisi ja onko edes väliä. Ja osaa muuten edelleen kiertää kapulan.

Tunnari on lempiliike nykyään. Varmaan siksi kun viimein se on tajunnut homman idean. Joka kerta nousee oikea palikka, mutta mahdottoman sähläyksen jälkeen. Vähän auttoi kun laitoin palikat tarpeeksi harvaan, että ei niin tullut kiusaus näpelöidä kaikkia.

Ruuduksi laitoin reilun kokoiset kukkaruukut ja narupallo taakse. Vauhtia oli ja siihen satsataan. Ei olla tosi pitkään aikaan tehty ja silloin kun tehtiin, hidasteli vähän mennessään. Kosketusalustan opetusta voisi iltojen ratoksi kokeilla.

Merkki oli taas vähän unohtunut, mutta se on ollut vaikea tähänkin asti.

Mitäs me vielä tehtiin? Ai niin, kaukkarit. Tässä palattiin reilusti taaksepäin ja otin ihan nami nenän edessä -tyyliin ja kädestä pitäen opastamalla. Hyvin meni. Takatassut pysyivät paikoillaan. Nyt kun joku potkisi persuksille, että joka ilta pitää tehdä näitä vaikka missä välissä ja vaikka kuinka ei huvittaisi. Kyllä sille menee asiat jakeluun ajan ja laulun kanssa. Millähän ihmeellä saisi itsensä motivoitua? Sama homma tuohon merkkijuttuun. Helppo toteuttaa iltatoimien ohessa sisälläkin.

Eteenmeno oli vauhdikas, mutta maahanmeno hidas. Mikä yllätys. Kannattaisi tätäkin treenata niin toimisi edes jollain tavalla.

Aika pitkä treeni vedettiin, mutta mitään hyytymisen merkkejä ei ollut näkyvissä. Pääsipähän edes vähän patoutumat purkautumaan.

Jo toisen kerran lunta tänä syksynä!

Olikohan se eilen vai toissapäivänä kun satoi lunta? En muista, mutta parisenkymmentä senttiä tuprautti. Harmi kun nenä vuotaa niin ettei mistään tule mitään. Pistäisikö ämpärin kaulaan ja lähtisi kolaamaan vai odottaisiko kevättä? Vanhat sanoo, ettei marraslumi maassa pysy. En ole tuosta sanonnasta tehnyt tilastoja, mutta toivottavasti pysyisi. Ei tuota viime vuosina niin paljon ole ollut.

Mari kävi käyttämässä Jatsin lenkillä. Nyt se lähti huomattavasti helpommin liikkeelle. Johtuu varmaan siitä kun eilen ei ressukka päässyt mihinkään. Rannassa kävivät kääntymässä ja jo sillä välin tuo eräs tohelo onnistui liukastumaan ja kaatui paranemassa olevan kätensä päälle. Otan syyn niskoilleni. Mitäs pyysin tänne vaaralliselle maaseudulle tulemaan.

Koirat sentään saivat liikuntaa. Wallu juoksutti Jatsia koko matkan ajan niin, että molemmat olivat ihan puhki. Sohva kutsui kuin seireenin laulu lenkin jälkeen.


Jatsi on höpsönä lumeen. Kaikki samat vanhat puuhat on ihan erilaisia kun on lunta.

Tää pallo kuolee NYT!!

Kevväämmällä, sannoo sahapukki.

Onneksi ei edes huvita sahata. Hyvä lumi, pysy vaan siinä. Paikka!

Kaikenkarvaisia vieraita kylässä

Mari osasi jälleen kysellä aikataulua ja suunnitelmaa yhdennellätoista hetkellä. Olin juuri lähdössä Jatsin kanssa lenkille, joten odottelin vielä parikymmentä minuuttia niin sain seuraa. Olivat Jarnon kanssa palelleet BH-kokeen talkoissa ja kun pistettiin töppöstä toisen eteen, lämpeni olotila hyvin.

Kierrettiin Särkijärven ympäri lyhintä tietä, mutta Wallu sai innostettua Jatsin juoksemaan kilpaa niin monesti, että liikunnantarve tuli molemmilla varmasti täyteen.

Lenkin jälkeen luonnollisesti kahvia, teetä ja tällä kertaa porkkanapiirakkaa. Oli hyvää myös vieraitten mielestä.

Illemmalla Minna ja Nelma kävivät lenkillä ja ettepä ikinä arvaa kuka oli mukana! Timo-leijona tietenkin. Uskomaton kissa. Se on niin seurallinen, rohkea ja kiintynyt ihmisiinsä, että sipsutti mukana meille. Välimatkaa on noin 700 metriä. Eikä siinä vielä kaikki. Se ei houkuttelemalla lähtenyt pois, vaan jäi tekemään tupatarkastusta ihan kaikessa rauhassa.

En saanut sitä Jatsin kanssa samaan kuvaan, mutta todistusaineisto piti tietenkin näpätä.

Timo ei ollut moksiskaan koiran läsnäolosta, mutta Jatsi oli ihmeissään. Johan se oli nähnyt Timon heillä moneen kertaan, mutta ilmeistä päätellen tämän vierailu meillä oli ennenkuulumattoman pöyristyttävää.

Kantamalla se piti lopulta saatella kotimatkalle. Ihana katti. Tervetuloa toistekin, mieluusti niin että pojatkin ovat kotona. Kun ei meille ainakaan toistaiseksi voi ottaa omaa kissaa, niin naapurin vierailu on enemmän kuin mukavaa.

Lämmittelyksi leffailta ja päänäytös hakumetsässä

Sovimme Sonjan kanssa jo noin kuukausi sitten, että lähdetään pyhäinpäivänä kaupungille kummittelemaan. Pieni roiske flunssa-aallosta häiriköi myös meitä ja Sonja ehdotti, että pistettäisiin suunnitelma ja aikataulu uusiksi. Tuloksena oli koti-ilta Sonjan luona perjantaina ja se kävi minulle ja Jatsille hyvin.

Ensin lähdettiin poikien kanssa avustamaan Elinaa ullakonsiivouksessa. Sykäistiin sisään niin yllättäen, että Turrella naama venähti ja toimintakyky hyytyi ihan kokonaan. Kesti jonkin aikaa, että se älysi ketä tulijat olivat ja alkoi tervehtiä riekkuvalla tavallaan.

Elina puuhasi yläkerrassa ja meidän mukaan lähti vaatteita, palapelejä ja muita pelejä ja pikkuiset jakkarareput. Kierrätys kunniaan.

Seuraavaksi vein pojat mökille mummon ja ukin paapottaviksi ja pääsin Elinan kanssa lenkille. Turre pisti Jatsiin vauhtia useamman kerran eikä koirat olleet edes hengästyneitä. Mietittiin, että montakohan metriä meidän pitäisi kirmata täyttä vauhtia perätysten, että oltaisiin vielä elävien kirjoissa. Kyllä olisi syytä ottaa oppia nelijalkaisista.

Odottelin jonkin aikaa, että Sonja ehti kotiutua. Pasi etsi erästä elokuvaa ja noitui kakaroita kun olivat sotkeneet kaapin. Katselin häntä ikään kuin sillä silmällä ja ehdotin, että Pasi voisi piipahtaa meillä yhden asian suhteen. Elina ilmoitti välittömästi siippansa puolesta, ettei se nyt millään jouda kun on niin paljon tekemistä. No, kunhan joskus joku miehenvonkale tulee käymään niin pistän hänet rutistamaan sikafleksipuristinta että saan ne muuan kipinäpellit liimattua lattiaan. Omat voimat ei näköjään riitä ja siihen hommaan kelpaa kuka tahansa. Ainakin kun neuvon vierestä.

Epäilin vähän Jatsin suhtautumista Essi-rotikkaan, mutta Sonja vakuutti että Essi on kotosalla asiallinen muille koirille. Hmmm... Niin kävi. Essi tutustui fiksusti ja lähdettiin samantien kävelylle. Sattuneesta syystä tosin autolla osan matkaa, mutta pääsipä maalaistollo ihan viralliselle kaupunkikävelyllekin. Koirat odottelivat hetken aikaa kun kävimme videovuokraamossa ja Päätalo tarttui mukaan. Palatessa meinasi tulla konflikti kun Jatsi tervehti riehakkaalla ja laulavalla tyylillään. Ilmeisesti Essi oli sitä mieltä, että ole nyt kunnolla koiriksi ihmisten ilmoilla äläkä pelleile.

Taas huomattiin, miten vähän roskiksia katujen varsilla on. Ihan turha on kenenkään valittaa koiranläjistä, jos ei joka kadunkulmassa ole mitään mihin ne voisi työntää. Fiksuna maalaisena keräsin Jatsin tortun pussiin ja sehän piti ottaa mukaan juuri selittämästäni syystä.
Autossa alkoi leijua semmoinen käry, että ei tosikaan. Avasin ikkunan, lykkäsin pussin ulos ja suljin ikkunan. Siinäpä roikkui. Hah, olisi pitänyt ajella rundi ja toivotella hyvät halloweenit sille, joka uteliaisuuksissaan olisi nykäissyt outoa pussia ja saanut paskat päällensä.

Perillä alettiin valmistaa tortilloja ja päästiin leffan kimppuun. Koirat tulivat hyvin toimeen keskenään. Jatsi välillä rutisteli kuonoaan, mutta ihana, pitkämielinen Essi jätti ne rypistelyt omaan arvoonsa ja sopu säilyi. Viisikuiset kissalapset Tiuhti ja Viuhti aloittivat iltarallinsa ja Jatsia harmitti. Olisi pitänyt ojentaa mokomia, mutta tylsä mamma ei antanut.
Elokuva oli hyvä ja ilta vierähti myöhään, kun piti tsekata telkkarin puolen tarjonta samalla.

Aamupalan jälkeen suunnattiin Sipriin. Oli ihana ilma, aurinkoinen pikkupakkanen. Elina tuli myös ja Turrekin pääsi pitkästä aikaa tositoimiin. Alkulämmittelyn koirat suorittivat riehumalla. Kävi kuten Elinan kanssa ennustettiin, eli Jatsi oli taas kolmas pyörä kun toinen narttu oli läsnä. Turre oli ihan pyöreänä onnesta, kun sai Pamin tyylisen ronskin naisen kimppuunsa. Jatsi oli poliisina välissä, mutta ei mahtanut mitään. Turre oli Essin lumoissa ja sillä hyvä.

Päästettiin Turre ensin töihin ja korvat soiden voin todistaa, että hyvin toimi. Se haukku kyllä kuuluu vähän kauemmaksikin.

Jatsilla niistä hommista on todella kauan aikaa ja pitkin syksyä tätä keikkaa suunniteltiin. Lainattiin Essin rullapantaa, mutta irtorullilla tietenkin otin ilmaisut. Koska meitä oli vain kolme, Sonja toimi ykkösenä ja kolmosena ja Elina oli välissä kakkosukko.

Piip! Piip! Jatsi oli ihan liekeissä. Lähetin ja se ampaisi raketin lailla matkaan, mutta ihan väärään suuntaan. Tuulta ei ollut yhtään ja se vähän sotki ideaa. Kaksi kertaa se teki mielettömän laajan kaaren, mutta ei tajunnut mitä piti tehdä. Sonja hyppäsi haamun ja silloin valkeni. Haki rullan ja lähti näytölle ilman pienintäkään epäröintiä. Toisen ja kolmannen ukon kohdalla ei ollut alusta lähtienkään mitään epäselvää. Hieno koira! Kyllä tätä lajia voisi taas ruveta treenaamaan, kun koira noin kovin tykkäsi. Sai juosta lujaa ja tehdä töitä eli sama homma kuin viestillä, mikä nyt on olosuhteista johtuen poissa laskuista.

Iloisena onnistuneen treenin jälkeen lähdin hakemaan poikia. Surukseni Atte oli sairastunut ja oli kovin kuumeinen ja yski, mutta minkäs sille voi. Kotiin lepäilemään ja ottamaan rennosti.

Oli kyllä kerrassaan mukavaa. Kiitos molemmille kivasta seurasta ja Sonjalle yöorresta. Meille seuraavaksi!

Voihan vilu ja viiraus

Viime aikoina on ollut pientä alavirettä yleiskunnossa. Ei sairas, mutta ei ihan tervekään. Liekö sekin vähä aiheuttanut aivotasolla jonkunlaista vauriota kun tässä illanhämyssä sain päähäni ulostautua talosta pihalle tokoilemaan. Ihan totta!

Motivoinniksi riitti tunnarikapulalaatikon siirtäminen kuistille. Jatsi oli sitä mieltä, että nyt päästään taas asiaan.

Seuraamiset meni miten meni kun intoa oli taas enemmän kuin kymmenessä normaalissa koirassa. Hitaasti ja varmasti se on otettava, ei näköjään muu auta.

Metallinouto meni muuten hyvin, kun vain ote olisi sievempi. Ei kai sillä ole isompaa merkitystä kuin tyylikysymys, mutta samaan rahaan voisi senkin tehdä kunnolla. Iloisena se kyllä lähti noutamaan ja piti pudottamatta jos siitä lähdetään.

Tunnarin vuoro. Ensimmäinen etsintä meni hirveäksi kaahotukseksi. Oikea palikka löytyi, mutta kaikki piti tarkistaa moneen kertaan, että asia varmasti varmistui. En puuttunut, kun asenne oli ihan oikea. Seuraavilla kerroilla neiti Kierrosmittari oli jo sen verran rauhoittunut, että malttoi ne väärät jättää omaan arvoonsa. Tässä ainakin luulisi edistystä tapahtuvan ja matkaa pidennetään.

Uusimmassa Canis-lehdessä oli vinkkejä merkille lähettämiseen. Otin meille parhaaksi systeemiksi ns. kompassimenetelmän. Siinä merkki on koko ajan koiran ja ohjaajan välissä niin, että kun ohjaaja siirtyy puolelle tai toiselle, koira siirtyy aina olemaan nokatusten. Ensin ihan lähekkäin ja kun varmuus kasvaa, ohjaaja pidentää matkaa merkille, mutta koira tietenkin pysyy siinä ihan äärellään. Palkkaus naksulla.
Olisiko parisen viikkoa sitten, kun testasin sisällä ihan huvin vuoksi. Jatsia piti melkein tuuppia, että älysi siirtyä tarpeen mukaan, mutta palkkasin vähäisestäkin askeleesta oikeaan suuntaan.
Nyt se oli hautonut asiaa ilmeisesti tarpeeksi, koska lähetin noin metrin päästä ja se kiepsahti hienosti merkin taakse kuono minua kohti. Sähläystä ja steppailua, mutta periaate oli selvillä.
Vielä tarvitaan paaaljon treeniä, mutta onhan meillä aikaa. Alku näyttää hyvältä.

Kaukkarit sen sijaan ei näyttäneet yhtään hyvältä. Ihan kuin olisi unohtunut koko idea. Kärsivällisyyttä, etenkin minulta ja kyllä se siitä.

Koiralla oli kivaa ja enimmäkseen minullakin. Jos jostain jäi paha maku, on se ihan omaa syytä ja turha moittia koiraa. Luoksetuloja en ottanut ollenkaan enkä ota. En riskeeraa pk-tottista sen suhteen kun sekin lysti on jo kokeiltu.
Ajattelin loogisesti, että jätän luoksetulon silleensä ja jos joskus pääsen kehään asti, teen sen läpijuoksuna. Kun muut liikkeet on täydelliset, ei yksi viitonen haittaa yhtään. Opetellaan ne pysäytykset sitten kun nimen edessä komeilee FIN KVA.

Kaksi- ja nelijalkaisia yllätysvieraita

Sen kummempaa päiväjärjestystä meillä ei tänään(kään) ollut, mutta sekin vähä meni mukavalla tavalla ylösalaisin, kun Miimi soitti aamupäivällä ja ehdotti porukkalenkkiä. Kyllä tuolla saa yksinään tallustaa sen verran, ettei moisesta ehdotuksesta voinut kieltäytyä. Mari liittyi joukkoon mukaan ja tytöt koirineen tulivat iltapäivällä meille.

Käytiin vain ihan lyhyt rundi. Lyhyt sen takia, etten jätä poikia keskenään kovin pitkäksi aikaa. Ei sillä etteivät pärjäisi, mutta ihan periaatteen vuoksi.

Wallu oli ainoana edes osapuilleen urospuolisena edustajana elementissään päästessään kolmen nartun kanssa reissuun. Se lysti loppui lyhyeen kun ei akkojen tosikkomaisuudella ollut mitään rajaa. Ei vaikka kuinka houkutteli, ei leikkikavereita löytynyt. Wallu poimi säälittävän pienen risun ja yritti sillä. Ei vaikutusta. Pari seuraavaa välinettä voi jo ihan kepeiksi luokitella, mutta tulos oli yhtä huono. Haukkumisesta ei ollut muuta hyötyä kuin että sai lopulta Jatsin ärähtämään itselleen. Pami antoi vahingon kiertää ja nappasi Jatsia korvanjuuresta. Mitähän sekin oikein ajatteli?
Viimein Wallu karsi tienposkesta kokonaisen pajun ja johan alkoi tapahtua. Jatsi hyökkäsi toiseen päähän ja vetokisa alkoi. Tulimme siihen tulokseen, että koolla on väliä. Koiratkin sen jo tietää.

Lenkin jälkeen kahvinkeittoon. Onhan se aina merkkitapaus, kun koirani kasvattaja saapuu visiitille. Koska en voi olematonta lippua vetäistä vielä metsässä kasvavaan salkoon, sai marjapiirakka kelvata. Marikaan ei yleensä pullikoi vastaan kun on mitä tahansa lörtsyä tarjolla.
Samalla tutkittiin tuoretta Palveluskoirat -lehteä ja varsinkin luonnetestituloksia on aina niin kiva siunailla.

Illalla pojat pyysivät minua piilosta leikkimään, mutta ehdotin, että otettaisiin Jatsi mukaan leikkiin. Annoin namin käteen ja jompi kumpi meni piiloon. Sitten vain lähetin Jatsin etsimään. Vähän se oli aluksi pihalla, mutta äkkiä tajusi mitä piti tehdä. En lähettänyt hakutyyliin, vaan käskin etsimään nimeltä joko Aten tai Kimmon. Tarkoituksena oli opettaa erottamaan pojat nimen perusteella. Suunnittelin, että homma etenee niin että molemmat ovat piilossa ja käsken etsimään vain toisen, jolta saa palkan. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta onpahan erilaista aivotyötä. Kaikki osapuolet olivat tosi innoissaan ja se oli pääasia.
Jatketaan harjoituksia huomenna ulkosalla.

Agikoira lainaohjaajan testauksessa

Nakitin Sirkun kirjoittamaan seuraavaan Josepa-lehteen agilitystä. Juttu ei ole mitään ilman kuvia, joten kuvaustilaisuus järjestyi tänään puolen päivän aikaan.

Vein pojat mummolaan ja muistin jopa laittaa Moonalle viestiä, etten pääse yhdeltä alkaviin jälkitreeneihin. Kentälle tultuani ällistelin suurta autiutta, vain Moona itse oli paikalla jonkun toisen dobberi-ihmisen kanssa.

"Miun piti olla täällä kuvaamassa, mutta kuvattavia ei näy", ihmettelin Moonalle.

"Dobbereitten vuorohan nyt on", tämä vastasi.

"Muistitko kääntää kelloa?" Moonan kaveri kysyi.

"Täh?!"

"Ilmeisesti et."

Voi ihme. Mieluummin näin päin, ehdinpä käyttää Jatsin lenkillä ja katseltiin ihan uusia maisemia. Piipahdettiin Vaahteramäellä ja tsekkaamassa Linnunniemen huvila. On se vaan upea pytinki, sanokoot muut mitä tahansa.

Moona oli vielä kentällä, joten kuvasin Riian ja Jykän tulospalstaa varten. Sitten tulivat Satu ja Sirkku, joten päästiin rataa virittelemään. Sususta ja Topista sain väliin sakeahkosta lumisateesta huolimatta muutamia hyviä kuvia, mutta niitä en tähän laita. Antaahan lehden ilmestyä ja katsellaan siitä.

Sirkku otti Jatsin haltuunsa ja punainen pyörremyrsky pääsi vauhtiin. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset nauravat nähdessään minut Jatsin kanssa puuhailemassa. On se semmoinen väkkärä, ettei mitään rajaa. Mikään kohta siinä koirassa ei ollut aloillaan kuin sen hetken, kun Sirkku käski sen odottamaan lähtölupaa. Häntä tietysti vipatti silloinkin.

Putki oli taitettu niin, että suuaukot olivat puomille menon molemmin puolin. Jatsin piti mennä putkeen, mutta karkasi puomille ihan väkisin. Moneen kartaan sai ottaa uusiksi ja kannustin Sirkkua käskemään kunnolla, että käskyt menisivät perille asti. Jatsi kävi niin kuumana, että ihan huoleti sai vääntää reilusti volyymiä ääneensä. Sitten kun Sirkulla osui asenne kohdilleen, alkoi koirakin toimia. Kyllä oli lystiä koiralla ja yleisöllä.

Sirkun tuomio Jatsista oli, että mölleihin voisi mennä kisaamaan. Taitoa, intoa ja vauhtia riittää. Siitä vaan. Annoin Sirkulle luvan lainata Jatsia ihan koska vaan. Jos koira nauttii jostain puuhasta noin paljon, mutta oma ohjaaja ei, niin mikäs siinä. Enimmäkseen Jatsi ei tuntunut edes huomaavan, että tällä kertaa oli väärä ihminen mukana hommissa.

Pudotettu esine vol. 2

Pääsin pitkälle lenkille ja jatkettiin eilistä treeniä. Nyt ei ollut pimeää, hädin tuskin hämärää, joten jätin hanskan reilun kauas. Käpälät kipinöiden lähti hän matkaan. Luvan saatuaan, tietenkin. Eihän meillä sooloilla omaan tahtiin. Noin 30 metrin päässä Jatsi kääntyi tuijottamaan minua ja kyselemään neuvoja. Höh, koulutuksen tässä vaiheessa ei tarvitse tulla kyselemään. Muikenin kuin vaari ja Jatsikin oivalsi, ettei tämä homma katselemalla parane. Pinkaisi taas eteenpäin ja palautti hanskan tehokkaasti tapettuna minulle.

Seuraavaksi taas huulirasvaputkilo. Vauhdilla reissuun ja nyt sain nähdä lähes nelitassujarrutuksen, kun täydestä nelistä sai vainun esineestä. Eikä tarvinnut miettiä, että nostaako vaiko eikö.

Jos Jatsi olisi ihminen, se varmasti pitäisi minua täytenä ääliönä kun yhtenään hukkaan tavaroita. Onneksi se ei ole ihminen, vaan koira joka nauttii tehdessään mokomia hommia. Oli minulla peräti nappuloita mukana, että sain edes jotain antaa vastalahjaksi. Kyllähän se ahneena otuksena ne söi, mutta kävi välittömästi hakemassa kepin ja selitti että "tässä olisi nyt se väline siihen oikeaan palkkaukseen, tiedät mitä sille pitää tehdä."
Tiesinhän minä. Narupallon puuttuessa keppi kävi oikein hyvin.

Pudotetun esineen harjoitus

Pääsin eilen käymään aivan luvattoman lyhyen lenkin, joten paikkasin vähän pienellä oheistoiminnalla.

Oli jo pimeää, joten näkökyky ei auttanut hommia ja pudotin hanskan. Kävelin reilun matkaa ja lähetin Jatsin hakemaan. Ei ongelmia. Jonkin matkaa kuljettuamme pudotin toisen hanskan. Siinä välillä oli mutka ja höppänä joutui etsimään vielä vähän kauempaa. Hyvä juttu, palveli samalla irtautumista esineruudussa ja hanska löytyi.

Kaivelin taskujani enkä löytänyt muuta kuin huulirasvan. No eikun se vaan kankaalle. Jäin tarkoituksella lähemmäs, että voin puuttua jos alkaa tapahtua aussiemaisia sovelluksia. Jatsi pinkaisi reilun matkan päähän, mutta tuli lähemmäs kun hanskaa ei löytynyt. Se jäi ihmettelemään huulirasvan luokse, että tämäkö tästä nyt ihan oikeasti pitää tuoda. Ja kas kummaa, nosti ilman eri käskyä ja toi hienosti ja jopa yhtenä kappaleena! Taitava koira!

Ilma oli sakea. Ihana farmarinaapurini oli ajanut paskaa pellolle ja löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Vaikka olen sielultani juuriani myöten maalainen ja luulin jo tottuneeni kaikenmaailman hajuhaittoihin niin tämä pisti haukkomaan henkeä ja kirvelemään silmiä. Nostin hattua koiralle, jonka hajureseptorit toimivat silti. Itse en olisi siinä sulotuoksussa nenän avulla löytänyt omaa ahteriani, vaikka olisin kääntänyt sen nurin.

Annetaan lainaan kisaavalle ohjaajalle osaava agilitykoira

Loma ei ole oikea loma ilman reissua. Ehdotin, että lähdettäisiin Vantaalle, mutta Atte ilmoitti suoraan ja selvästi, ettei aio istua autossa niin kauas. Ei sitten. Aikani mietittyä muistin, että jalkapuoli-Hanne on vielä sairaslomalla ja voisi ilahtua vieraista. Siitäpä sitten keula kohti Iisalmea.

Matka meni muuten hyvin, mutta Jännevirralla se onneton kuudenkympin rajoitus tupsahti taas niin yllättäen vastaan. Tällä kertaa mahtoi peltipoliisi olla passissa ja räpätä tyylikkään kuvan Passatin rekkarista. Jäämme jännityksellä seuraamaan postin kulkua.

Perille päästyä haukattiin vähän välipalaa ja hyökättiin Nintendon kimppuun. Super Mario Bros 3:n pelaamisesta on aikaa vähintään 15 vuotta, mutta ihmeesti on taidot säilyneet.

Välillä annettiin pelin jäähtyä ja käytiin hallilla agilitaamassa. Jatsi oli revetä liitoksistaan! Onhan se tohkeissaan, tehtiinpä mitä tahansa, mutta nyt se innokkuus nousi aivan uskomattomiin sfääreihin.
Siellä oli kisarata valmiina ja muutaman kerran se vedettiin läpi sekä otettiin keppitreeniä. Hannen jyrkkä tuomio oli: Kisoihin siitä! Heti!

Joo, Jatsi lähtisi kiljuen, mutta jonkun taitavan ohjaajan kaveriksi. Ei se minulle pahasti sanonut, mutta turhautui selkeästi kun olen niin pöljä ja enemmän haittana siellä radalla.
Keinua se ei vielä kunnolla selvitä, mutta jos jotakuta kiinnostaa muuten kisavalmis koira, napatkoon mukaan. Minä en sitä lajia osaa eikä kiinnosta opetella, mutta Jatsista voisi tämmöinen tilaisuus tehdä vielä vähän onnellisemman koiran.

Treenin jälkeen päästettiin vielä hetkeksi Mario ja Luigi vastakkain. Suklaakakkua naamaan ja kotimatkalle. Hanne saa pikaisesti parannella jalkansa ja tulla vastavierailulle.

Kaksi väsynyttä tyyppiä pääsi nukkumaan ja minun työleiri jatkui uuninlämmityksellä. Sainpa mennä saunaankin ihan issekseni. Se on luksusta se.

Ylösajava spanieli

Jatsia on pentuna ja nuorena kahteen eri otteeseen luultu englanninspringerspanieliksi. Nyt täytyy tunnustaa, että on ne ihmiset jotain tienneet.

Tänään lenkillä Jatsi ajoi ylös hienon kiiltävänmustan ukkoteeren. Se ajoi takaa, kunnes teeri laskeutui puuhun ja jäi vingahtelemaan puun juurelle. Sanoin sille, että nyt pitäisi haukkua kunnolla niin se pysyisi siinä puussa. Ei rohjennut. Lintu lähti ja eksytti suuren valkokirjavan metsästäjän.

Saisikohan paimenkoiran opetettua lintukoiraksi? On se vaan niin viisas, että takuulla saisi. Sehän samalla paimentaisi minulle jänikset, ketut ja supikoirat ampumaetäisyydelle. Siinä vaan seisoskelisin keskellä metsää tärkeänä haulikko tanassa ja saisin särvintä pöytään.

Tulisi taas yksi lisäys australianpaimenkoirien ennestään kirjavaan lajivalikoimaan. Joko lähden ostamaan pyssyä ja kyselemään paikkaa kanalintutaippareihin?

Tästäpä päästiin sopivaa aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen.
Iltapäivällä autoa tankatessa eräs täkäläinen tuli kysymään, tietäisinkö uutta kotia hänen jämtilleen. Ihan vaan kotikoiraksi, koska ei toimi metsällä. En siltä seisomalta tiennyt.
Metsästäjät ei semmoisella koiralla tee mitään ja luulen, että siinä on sen verran riistaverta että se on pidettävä lenkillä kiinni ja semmoisella koiralla taas minä en tee mitään.
Mutta jos joku tätä kautta tietää jonkun, joka haluaisi mukavan lenkkikaverin niin viestiä tänne päin.

Koko päivä Josepan leivissä ja eväissä

Aamupalan söin kotona, mutta sitten menikin säästön puolelle.

Menin Pärnälle viestikokeeseen henkilöryhmään, mutta olin niin hyvissä ajoin paikalla, että ehdin kuvata Sinikan Popia ja ottaa Jatsin kanssa tottistreenit. Tällä kertaa meni hyvin, koska taivaalla seilasi pouta- eikä sadepilvet.

Eräs asia on mennyt erinomaisesti jakeluun. Olen surkea kapulanheittäjä ja opetin Jatsin siihen, että esteen yli on hypättävä mennen tullen, olipa kapula miten syrjässä tahansa.

Nakkasin kaksikiloisen tyypilliseen tasamaanoudon tapaan ja tällä kertaa sain kapulan lentämään sinne kuin pitikin. Jatsi lähti rivakasti ja tuli yhtä rivakasti, mutta hyppyesteen kautta. Ääh! Normiaussien ajatusmaailman mukaan kapula oli syrjässä esteeseen nähden, mutta niin olin minäkin eikä se sitä ottanut huomioon. Ei kannata yrittääkään olla koiraansa viisaampi, kun nuo mokomat näköjään pistää 6 - 0 joka tapauksessa.

Ei se mitään. On se hyvä, että edes jotkut asiat tulee esiin treeneissä. Kyllä se keksii kokeissakin kaikkea kivaa minun pääni menoksi. Oma perässä laahaava huumorintaju ainakin kehittyy jos ei mikään muu.

Metsässä olijat viipyivät niin tehokkaasti, että ehdittiin Sonjan kanssa juoksuttaa vanhaa viestikoiraa kentän päästä toiseen. Olihan tuo maisema vähän aakeeta laakeeta siihen hommaan, mutta Jatsille kelpasi. On se niin tohkeissaan kaikesta tekemisestä.

Henkilöryhmässä pyöriessäni ehdin kuvata tuttuja koirakkoja. Hilkka ja Kiri aloittivat viestiuransa. Juoksu ei onnistunut ja tottis oli vähän haahuilevaa, mutta kyllä se siitä ajan mittaan. Tsemppiä jatkoon heille.

Kenttähommien jälkeen painuin Jatsin kanssa jatkamaan keskeytynyttä karpalonmetsästystä. Nyt suo ei ollut ihan niin jäässä ja jonkin verran sain marjoja. Aika pian piti kuitenkin ampaista viemään koira kotiin, että pääsin uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa Jokiasemalle. Josepan perinteinen talkoolaisten illanvietto keräsi peräti kolmisenkymmentä jäsentä nauttimaan yhdessäolosta, saunasta sekä ilmaisista ruoka- ja juomatarjoiluista.

Monta uutta asiaa tuli opittua. Esimerkiksi se, että 13 cm pitkä puutikku meni beaglen suusta sisään ja anuksesta ulos täysin suorana ja ehjänä. Uskomatonta, mutta pakko oli uskoa kun kertoja elää ja oli omin silmin nähnyt.

Heinillä on kolme poikaa ja jälleen raskaana. Jos tuleva lapsi on poika ja pyöräyttää vielä siihen päälle kolme samanmoista, joku ihmeen Seitsemän veljestä -yhdisys maksaa heidän kaikkien koulutuksen, valitsivatpa minkä alan tahansa. Kuka tiesi tämän ennestään? En minä ainakaan. Sitten kun se seitsemäs lapsi on tyttö, niin entäs sitten. Lapset ovat herran lahja ja sillä hyvä. Joka lajissa on riskinsä.

Kuulin myös ensimmäistä kertaa eläissäni jansmakko-humalasta. En voi kertoa mikä se on, koska se pitäisi näyttää ja asianomaisten henkilöiden yksityisyyssuojan takia ei ole kuvaa esitettävänä. Loppujen lopuksi se jäi itsellenkin vähän hämärän peittoon, joten pistetään vahinko kiertämään. Ei kaiken tarvitse olla itsestäänselvää. Elämä ei ole kiinnostavaa ilman arvoituksia.

Uroskoiran kastroinnista monen mutkan kautta juttu levisi miesbalettitanssijoihin. Heillä pitää kuulemma olla alasuojus kuin jääkiekkoilijoilla konsanaan, ettei perhekalleudet joko käytännöllisistä tai esteettisistä syistä heilu hervottomana sinne tänne. Näitä perhekalleuksia siinä sitten väännettiin pitkään ja hartaasti lahkeesta toiseen, mutta vain tyttöporukalla. Miesväki oli eksynyt omaan sakkiin pitkän pöydän toiseen päähän. Mistähän syystä?

Jennan kohdalle osui illan omituisin juttu. Hän kävi ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja eräs mies tuli puhuttelemaan.
"Te ootte kuulemma koiraporukkaa?"
"Niin? Ollaan joo."
"Kun mulla on yks koiraongelma."
"No minkähänlainen ongelma sulla on?"
"Mulla on bichon frise enkä kehtaa käydä sen kanssa kävelyllä."
Mies nosti pikkurilliään sillai sirosti, tyyliin tiedätte kyllä.
"Jos ihmiset pitää minua vähän outona kun raavas mies kävelee semmoisen pumpulipallon kanssa."
"Meidän isällä on neljä bichonia, eikä kukaan pidä sitä yhtään outona. Että revi siitä", Jenna lohdutti miekkosta.
Tarinan loppu jäi vähän epäselväksi, mutta mies oli outokumpulainen. Sillä ominaisuudella voi selittää monta seikkaa.

Olen valittanut ennenkin suomalaisten ujosta suhtautumisesta kameran läsnäoloon. Illan pidetessä sain houkuteluta linssin eteen kaksi Ottoa. He kutsuivat Golden Cap -liigaan mukaan herrat Meukow, Kopparberg ja Carlsberg. Muutama muu tyyppi myös, liekö olleet maskotteja.



Porukka väheni pikkuhiljaa ja jäljelle jäi paikan siistiminen ja sieltä poistuminen. Vein Marin kotiin ja kun ei väsyttänyt, jäin Maaritin, Villen, Karon, Miian ja Jennan kanssa kaupungille.

Jokiasemalla nautittu lohikiusaus oli hyvää, mutta oli ilmeisesti tehty tavalliseen maitoon. Ei tarvinnut kutsua lääkäriä ja ravitsemusterapeuttia tekemään diagnoosia, koska oma mahani huolehti siitä. Väänsi, korvensi, pieretti ja paskatti. Sen kanssa pystyi elämään, kunnes Cornerin toisessa vessakopissa ei ollut paperia. Kaiken uhalla menin sinne, koska hyvinvarustautuneella naisella oli puuhakassissaan nenäliinoja ja terveyssiteitä. Ja valtakunnassa oli jälleen kaikki hyvin.

Kiitos kaikille seurasta ja seuralle tarjoiluista. Sain myös myönteistä palautetta omasta ulosannistani ja se oli mukavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä bloginpitäjäkin piristyy pienestä henkisestä silityksestä.

Lähdin pois, kun nukkumatti alkoi hyppiä olalla. Kotiin tullessa odotti vielä yksi yllätys.
Jatsi oli voinut vähän huonosti jo aiemmin päivällä. Iltaruokaa se ei halunnut, mikä oli peräti kummallista. Ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen piti sekin ihme nähdä, että tuo ahmatti nyrpistää nokkaansa ruokakupin äärellä. Fiksu olisi nostanut kupin pois, mutta eihän meillä niin fiksuja asu. Yöjuoksusta palattuani eteisen matto oli laatoitettu. Ihanaa. Eihän minulla ollut puoli kolmen aikaan yöllä muutakaan tekemistä kuin ryhtyä mattopyykille.

No hei kamoon! Vein sen suihkun lattialle likoamaan ja painuin pehkuihin. En kai minäkään nyt sentään ihan hullu ole!