Joutavaa löpinää aiheesta ja vierestä

Aamulla soi puhelin ja ruudussa luki 'tuntematon'. Jotkut eivät kuulemma suostu vastaamaan moisten tuntemattomien soittoihin, mutta minuapa vaivaa uteliaisuus.

"Tapiola-ryhmästä päivää. Soitinko pahaan aikaan?"
"Noo... Riippuu vähän mitä asia koskee."
"Olisin varannut teille ajan talouden turvatarkastukseen."
"Minun talous on turvattu ja tarkastettu."
"Tuota... Tarkoittaako tämä sitä, että vakuutusasiat on kunnossa?"
"Kyllä, sitä se nimenomaan tarkoittaa."

Voi kiesus noita järkeviä ajatuksia, mistä niitä oikein riittää? Jos minun talous on vatupassissa, niin siitä älyhalosta on toinen silmä rikki ja toinen katsoo vähintään kieroon.
Mutta pääsinpä kaupustelijasta kohtalaisen kohteliaasti eroon.

Illalla päätin palata siihen mitä joskus uhkasin eli kosketusalustan opettamiseen Jatsille. Otin esille hiirimaton, naksun, nameja ja suuret odotukset.

En tiedä, miten ne naksuttelijat hommansa tekee, mutta eihän tuo pässi tajunnut ollenkaan mitä ajoin takaa. Yritin ohjata tassua matolle ja kun se siinä oli, naksautin ja palkkasin. Monta ja monta kertaa. Odotin, että jos hän suostuisi yrittämään itse, mutta ei. Kyseli vaan neuvoja, että mitä pitäisi tehdä. Kävi maahan, heittäytyi selälleen ja lopulta tuli siihen tulokseen että kun hiipii hiljaa ja matalana pois niin mamma ei huomaa eikä tartte tehdä mitään.

Totaalisen mielikuvitukseton tyyppi. Ei minkäänlaista oma-aloitteisuutta. Ja kuka onkaan syyllinen? Se, joka on pennusta asti koiralle sanonut, mitä pitää tehdä. Sen saa mitä on tilannut.

Jälkitreenit noin iäisyyden pituisen tauon jälkeen

En muista, milloin on viimeksi jälkeä ajettu, mutta kauan siitä on. Tänään sain tehtyä Jatsille hyvän jäljen. Metsä oli mehevän kostea eikä tuulta ollut kuin nimeksi ja jälki vanheni liki kaksi tuntia eli erinomaiset olosuhteet.

Takajälki on viime aikoina ollut enemmän sääntö kuin poikkeus ja päätin, että oikealle jäljelle lähtö on tuolle koiralle taottava kalloon vaikka millä opilla. Kehno kun sillä nuorena nousi korvat niin pystyyn. Lieneekö se syynä, että tuuli käy läpi pään ja huuhtoo asiat idästä länteen suorinta mahdollista tietä.

Tein takajäljenajajalle källin ja laitoin ekalle suoralle kaksi janamerkkiä. Jos se olisi ekaksi ottanut takajäljen, olisin antanut viedä itseni autolle ja lähdetty kotiin miettimään, mikä meni pieleen. Enhän minä kokeessa tiedä, mihin suuntaan jälki menee. Eli koira olisi itse evännyt itseltään palkkion mahdollisuuden ja jonkin ajan harkinnan jälkeen olisi yritetty uudestaan sille seuraavalle janamerkille.

Eipä tarvinnut vippaskonsteihin turvautua. Merkkasin ekan kepin, muut jätin pimeiksi. Jatsi teki tauon virkistämänä oppikirjajäljestyksen. Kaksi tienylitystä, kulmat otti tarkasti, tsekkasi harhajäljet, ilmaisut ihan nappiin, kaiken se teki NIIN hyvin!

Tätä tekniikkaa käytän tästä lähtien enkä merkkaa enää keppejä. Nyt opetellaan luottamaan koiraan ja sillä hyvä. Lopetan ohjaamisen ja annan Jatsin tehdä työn kun se sen kuitenkin osaa. Jos se vie hakoteille, vieköön. Ei palkkaa tekemättömästä työstä ja korjataan pikimmiten, että pääsee suoriutumaan kunnialla.

Lopuksi mahtavat narupalloleikit. Kahdesti onnistuin nakkaamaan pallon niin, että se katosi. Siinä tuli samalla harjoiteltua tyynen sään esine-etsintää. Monta kertaa se höperö jäi tuijottamaan ja kyselemään, että missä se pallo on kun ei löydy. En mennyt halpaan, vaan sanoin että kun ei tuule, käytä jalkojasi siitäkin edestä. Hyvin löytyi.

Jos Miimi kloonaisi Unelman niin kyllä minäkin kloonaisin Jatsin. On se vaan niin mainio olento. Melkein Unelman kloonihan se onkin.

Marin ja Wallun kanssa treffeillä

Mari sai sikataudit ja muut oheisvaivat kärsittyä ihan pitemmän kaavan mukaan ja kyseli eilen, että lähtisinkö lenkille. Pojat mieluilivat mummolaan yöksi ja se kävi paremmin kuin hyvin.

Menin Marin luo ja Wallu oli revetä ilosta kun minut näki pitkästä aikaa. Laskeuduin alemmas rapsuttelemaan, ettei herra koiran tarvinnut hyppiä. Se pökkäsi märällä kuonolla nenääni ja naksautti etuhampailla korvanlehdestä. Tuli ihan Outin Rudi-belgi mieleen. Se otus jostain syystä rakastaa minua niin paljon, että kokeilee hampailla, että on se siinä ihan ilmielävänä. Liekö Wallulla ollut samat aatokset kun ei olla aikoihin nähty.

Lähdettiin tallaamaan säkkipimeään Jamiksen metsikköön. Reitin varrella tehtiin koirille kepin etsintää vain ja ainoastaan vainun perusteella. Hajustettu keppi singottiin pöpelikköön ja koirat perään. Oli muuten tehokas treeni nenänkäyttöön kun ei voinut silmiä käyttää apuna, vaikka olisi halunnutkin. Suunniteltiin, että tämä pitää toistaa joskus esineruudussa. Nyt kun tuota pimeyttä riittää niin otetaan siitä hyöty irti.

Wallu on viime aikoina olosuhteista johtuen ollut vähällä tekemisellä ja se väsähti ihan täysin. Oli reppana ihan poikki.

Marin luokse palattua koirat saivat siankorvat natusteltavaksi ja me vaihdettiin vähän salonkikelpoisemmat vermeet päälle. Lähdettiin Fiestaan kebabille ja sen jälkeen Feveriin jälkkärille. Mari pääsi Seitsemänteen taivaaseen ja minä olin Mansikkaorgasmin pauloissa. Tosin autoilun takia alkoholittoman, mutta eipä se nautintoa yhtään heikentänyt.

Ollut on mennyttä, tuleva on ainoa olevainen. Elämä jatkuu Jatsin tahdissa.

Huuhaa-blogin virallinen hautajaistilaisuus on tänään, tässä ja nyt. Hävittäkää se muististanne ja tiedostoistanne, sitä ei enää ole. Liian vaikeaa on ylläpidon kirjoittaa ja lukijoiden seurata saman höpöttäjän tarinoita kahdesta paikasta. Olkoon Jatsi pääosan esittäjä tai sijaiskärsijä. Kun artisti maksaa niin artistilla on oikeus tehdä mitä haluaa.

Kopsaan tähän yhteen rimpsuun sieltä toisaalta ne tekstit, joilla on jotain merkitystä. Minulle tai jollekin... Plejadien seitsemännessä tähdistössä. Tai sukulaisille Betelgeuzessa, josta siis olen itse oikeasti kotoisin. Ääk! Ei sitä pitänyt tunnustaa. Menkööt.

Olen selvinpäin. Okei, vähäsen liikaa piparitaikinaa syöneenä.


Josepan pikkujoulu
Ei ole hyvä tämä. Blogiuudistus nimittäin. En enää tiedä, kumpaan kirjoittaa mitäkin. Nytkin oli koiraporukasta kyse, mutta kun koiria ei enimmäkseen ollut hommissa mukana, menköön tälle osastolle.

Josepan pikkujoulut vietettiin hotelli Aadassa lauantai-iltana. Varasin Sonjan majatalosta yöpaikan, että voin juhlia pitemmän kaavan mukaan eikä tarvitse taksiin kaikkia rahoja kantaa.

Miimi kysyi kainosti, josko hakisin hänet kyytiin ja sehän passasi. Jatsi riemuitsi nähdessään Hannun pitkästä aikaa ja jätinkin sen sinne yöksi. Mukavampi sillä oli sukulaisten kanssa riekkua kuin vahtia Sonjan kissoja.

Vietiin minun kamat Sonjan luo ja Essi oli iloisena vastassa, samoin kissat ja varsinkin se uusi asukas. Kääpiöpinseri Esko, 10 viikkoa. Voi mahoton mikä värkki! Onko ennen nähty niin reipasta ja selväpäistä pikkukoiraa? En muista. Se tuli moikkaamaan ja sitten hyppäsi penkomaan kassiani. Kissat perässä, mutta Essi ei sinne enää ängennyt.

Vaihdoin vermeet ja lähdettiin porukalla juhlapaikalle. En varmaan puoliksikaan tiennyt, mitä söin, mutta hyvää oli.

Valliuksen Mika oli järjestänyt koira-aiheisen tietokilpailun. Pelissä oli eritasoisia kysymyksiä, helppoja, keskivaikeita ja vaikeita. Väkeä oli kolmisenkymmentä ja pöytäkunnittain osallistuttiin kilpailuun eli joukkueet A, B ja C. Suurin osa valitsi vaikeimmat kysymykset ja välillä tuntui homma menevän tuomaripeliksi. Tämä aiheutti lievää tunteiden kuumenemista, mutta leikkiähän se vaan oli. A ja C -joukkueen kesken kisa meni aika kireäksi, mutta lopulta C eli meidän pöytä voitti. Hurjan voitonhuudon säestyksellä.

Sonja oli järkännyt seuraavan ohjelmanumeron, joka oli näytelmä. Ensin jaettiin roolit ja Sonjan lukeman tarinan mukaan piti toimia. Minä sain osakseni todella vaativan luonneroolin. Olin teltta.
Sanatarkasti en tarinaa tähän laita, mutta lyhennelmän kuitenkin:

"Tuuli (Heli) huojutti puuta (Lea). Puun oksalle lensi huhuilemaan pöllö (Miimi). Metsään saapui mies (Hemi) kantaen selässään telttaa (minä). Mies rojautti teltan maahan ja alkoi kasata sitä."
(Toim. huom. Se rojautus aiheutti yleisössä kauhunhuutoja, mutta kun kyseessä oli näytteleminen niin näin meidän kesken voin tunnustaa, että heittäydyin. Ihan vaan dramaturgisista syistä.)
"Mies meni telttaan nukkumaan. Paikalle saapui nainen (Auli) taluttaen koiraa (Janne). Koira reuhtoi ympäriinsä, nosti jalkaa puuta vasten ja haukkui pöllöä. Pöllö lähti lentoon ja koira säntäsi sen perään.
Naisen kimppuun hyökkäsi roisto (Karo) ja kaatoi naisen alleen. Mies heräsi naisen kirkaisuihin ja meni apuun. Koira jätti pöllön ja puri roistoa persuksista.
Poliisi (Reijo) tuli pamputtamaan roistoa ja sai tämän aisoihin. Kiitollinen nainen hyppäsi miehen kaulaan ja he menivät yhdessä telttaan."

Voin luvata ja vakuuttaa, että yleisöllä oli yhtä hauskaa kuin näyttelijöillä. Esitys oli erittäin vauhdikas.

Pienen hetken vapaan seurustelun jälkeen lähdimme etenemään. Vein Miimin Feveriin Jarkon vihreille ja sen jälkeen piipahdettiin Gloriassa. Muuta porukkaa ei näkynyt eikä kuulunut, joten Miimi puolestaan sivisti minua ja lähdettiin Jokelaan, jossa en ole ennen käynyt. Sonja, Ilkka ja Ari tulivat hetken päästä sinne myös. Miimi esitteli minut baarimikolle ja hän suositteli minulle lakuversiota salmarista. Maistui kuulemma vanhalle kunnon hopeatoffeelle. Niin teki ja upposi meikätyttöön kuin löyly kiukaaseen.

Muuan Kemal oli soittamassa pianoa. En enää muista, mistä päin maailmaa hän on kotoisin, mutta Miimi kertoi hänellä olevan absoluuttinen sävelkorva. Soittaa ihan mitä vaan ja todella hyvin. Jos häneltä käy toivomassa jotain kappaletta eikä satu osaamaan sitä, hän käy YouTubesta kuuntelemassa ja soittaa sen jälkeen. Kerrassaan uskomatonta!

Miimi kävi toivomassa Abbaa ja kuultiin sikermä. Minä annoin vähän haastetta ja kävin toivomassa Metallicaa. Kumma juttu, ei suostunut soittamaan. Seuraavaksi kävin toivomassa Jääkärimarssia. Tyyppi katsoi minua jälleen kuin jotain, jonka ufo oli tipauttanut maan kamaralle ja Jääkärimarssikin jäi kuulematta. Ei se mitään. Sen illan aikana kuultiin niin hienoa musiikkia laidasta laitaan, että ei pysty sanoin kuvailemaan sitä ihastelun määrää. Kemal takoi pianoa semmoisella voimalla, että taukojen aikaan takuulla upotti kätensä jääpalaämpäriin. Naurettiin, että takahuoneessa sihinä kuuluu kun pianisti jäähdyttää sormiaan.

Puolilta öin Miimi soitti Hannun hakemaan ja minä Sain Sonjalta kyydin Kimmeliin.
"Do you wanna dance?"
What the fuck? Hyvä kun ehdin tiskille rantautua, niin jo ulkomaalaiset hyökkäsi kimppuun.
"No thanks, I'm looking for my friends."
Mukavanoloinen nuorimies sai rukkaset, mutta silti sain osakseni kiitollisen vuodatuksen siitä, miten kivaa oli kuulla englantia. Ei kuulemma kukaan ole hänen kanssaan ruvennut keskustelemaan. On se kumma, että ei edes viinan voimalla suomalaisten kielenkannat irtoile kun on kyse vieraan kielen puhumisesta. Ei voi käsittää.

Kampaajani Mian kanssa piti tavata, mutta en löytänyt häntä mistään. Oli kyllä tavallista enemmän porukkaa muutenkin, mutta outoa silti. Löysin kyllä muita kavereita ja tanssimaan pääsi, että ei siinä mitään.

Eräs miekkonen halusi tanssimaan kanssani ja lievää väkivaltaa käyttäen pääsin häneltä lopulta eroon.
"Kun sinä oot niin ihana, haluaisin jutella sinun kanssa ihan rauhassa..."
Phöh. Sanonko mikä minussa niin ihanaa on. Pakenin, että tyyppi pääsi vonkaamaan sitä "juttelua" joltain muulta.

Taksijonossa joku muukin oli menossa Niinivaaralle, joten selvisin tosi edullisesti kyydistä.

Sonja oli jättänyt ulko-oven auki, mutta välioven lukkoon ettei Essi syö minua kun rumuan sisälle. Se varmaan tunnisti minut kun oli ihan hipihiljaa. Se siitä vahtikoirasta.

Aamulla leikitin Eskoa ja kissoja. Esko on niin pieni, että kissanlelut käy sille hyvin ja kissat pomppii siinä samalla. Niin pomppi iso kissa Essikin, mutta sen kokoinen otus käsitteli leluja vähän kovakauraisesti. Kissat on Eskoa vielä noin kolme kertaa isompia, mutta se ei pikkukoiraa häirinnyt. Kynttä tuli välillä, mutta karkuun ei lähtenyt.
Essi aivasti ja Esko varmaan säikähti, mutta näytti ihan siltä kuin olisi ilmavirran takia lentänyt selälleen.

Sonja lämmitti saunan ja se teki eetvarttia. Saunan jälkeen lähdettiin kävelylle ja hakemaan Pizza-pojilta evästä. Esko ei suostunut jäämään ulos odottamaan, joten nappasin sen kainaloon ja sanoin pizzanpaistajalle että sori vaan, oli pakko ottaa pentuparka sisälle. Tämä katsoi vain vähän pahalla silmällä, mutta ei järjestänyt kohtausta.

Kotimatkalla Esko pääsi Sonjan takin sisään matkustamaan ja oli tyytyväinen. Pitkän reissun noinkin pieni jaksoi kävellä. Sitkeä tapaus.

Syönnin jälkeen piti jo toimeutua taipaleelle. Jatsi pois hoitopaikasta ja uuninlämmitykseen. Kiitos kaikille asianosaisille tasapuolisesti. Oli jälleen kerran ihan huippuhauskaa.


Sika!
Vanha kunnon haukkumanimi on nykyään ollut kovasti tapetilla, lähes kova sana.
Niin meilläkin. Pojat sairastivat sikainfluenssan yhtä aikaa ja heidän tervehdyttyä minä sairastuin.

Rankkaa. Kuume ei noussut kuin reiluun 38 asteeseen, mutta oli siinä näillä kymmenillä kestämistä siinäkin. Joka paikkaa kolotti päästä kantapäihin ja kuusi päivää sitä kesti kaikkiaan. Välillä oli yskä ja välillä nuha, mutta ihme kyllä kurkku ei ollut kipeä. Peräti hämmästyttävää. Välillä tauti tuntui paranevan, mutta tuli takaisin uusin voimin vieden voimat minusta.

Soitin aamusella neuvolaan ja kysyin koululaisille tarjotusta rokotuksesta. Sanoin, että kun koko sakki pidettiin jo mokoma tauti, joten kannattaako yleensä rokottaa. Terkkari oli samoilla linjoilla kanssani ja ruksasi Kimmon pois rokotettavien listoilta.

Jatsi oli niin kärsivällinen, ettei voi kuin ihmetellä noita koiraeläimiä. Se varmasti tajusi, että nyt ei mammalla ole ihan asiat kunnossa eikä se laiskuuttaan jätä lenkittämättä. Ei hyppinyt seinille, vaikka joutui olemaan joutilaana pitkät ajat. Onneksi ystävät ja naapurit olivat käytettävissä, kiitos siitä. Koira, joka suunnilleen hyperventiloi joutuessaan jonkun muun ulosviemäksi, alkoi lähes tottua moiseen käytäntöön.

Eilen alkoi olo jo korjaantua ja Jarno tuli Wallun kanssa meille, joten päästiin porukalla kävelylle. Hieman heikossa hapessa hitaasti, mutta varmasti.

Tänä aamuna iski mieletön jälkitauti siivousvimman muodossa. Ihmeesti oli kertynyt viikon aikana karvattomasta koirasta karvaa huoneistoon. Pesin lattiat ja paukutin petivaatteista loput pöpöt kankaalle. Sipaisin vielä keväästä lähtien rullalla olleet matot paikoilleen ja heti muuttui maisema kodikkaammaksi.


Otanta yleisönosastolta
Täysikuu aiheuttaa minussa hyvien ideoitten inspiroitumista. Koska jotkut ajatukset oikein huutavat päästä muuhunkin julkisuuteen kuin näihin blogeihin, lähetin yhden höpinän maakunnan pää-äänenkannattajaan Karjalaiseen. En ole kyseistä tekstiä painettuna nähnyt, joten en tiedä oliko sensuurin punakynä villellyt jossain siellä. Yritin tapojeni mukaan pysyä asiassa ja ennen kaikkea asiallisena. Tässä originaali versio.


Katso, jalankulkija pomppaa… päin tuulilasia

Ajelin eräänä päivänä Siltakatua kohti Joensuun keskustaa länsipäässä, missä katu on nelikaistainen. Aikomus oli kääntyä Sepänkadulle vasemmalle ja pysähdyin odottelemaan rakoa vastaantulevassa liikenteessä suojatien eteen. Peräti neljä autoa pyyhkäisi ohi ilman aikomustakaan pysähtyä. Eivätkö ihmiset todellakaan tiedä, muista vai vaan välitä, että tieliikennelaki käskee pakolliseen pysähtymiseen suojatien edessä seisovan ajoneuvon rinnalle?

Otsikko oli tarkoituksella harhaanjohtava ja huomionhakuinen. Onneksi jalankulkijoita ei ollut ylittämässä katua mahdollisesti kohtalokkain seurauksin.

”Autokoulu viisivuotiseksi” on iät ja ajat ollut humoristiseksi tarkoitettu kommentti törmättäessä kaikenmaailman törppöihin. Omasta mielestäni tuossa lausahduksessa ei ole mitään huvittavaa. Aika on rahaa ja rahaa monet kunnioittavat.Voin vilkkaalla mielikuvituksellani nähdä tämän autokoulun sihteerin ja tulevan asiakkaan fiktiivisen puhelinkeskustelun:

”Autokoulu Kuskinpukki hyvää päivää!”
”Päivää, haluaisin hankkia ajokortin.”
”Sehän sopii, tervetuloa vaan.”
”Paljonkos tämä lysti maksaa?”
”Varsinainen opetus 20 000 euroa ja insinööriajo 8 000 euroa siihen päälle.”
”Mitä?! Sehän on tolkuttoman kallista!”
”Niinhän se on. Yleisen piittaamattomuuden vuoksi hinnat päätettiin nostaa tähtitieteellisiksi, että ihmiset tietäisivät mihin ovat ryhtymässä ja voisivat luottaa siihen mitä saavat eli tehokkaan ajo-opetuksen ja ankaran asennekasvatuksen. Valitettavasti ei voi kuin huokailla, kun katselee täällä notkuvaa porukkaa. Ilmeisesti pikkurillin ympäri kietaistuja rikkaita isukkeja riittää ja mikään ei loppujen lopuksi kuitenkaan muutu.”
”No tuota, ehkä minä vielä harkitsen…”
”Oikein hyvä, harkitkaapa todella tarkkaan. Kuulemiin!”
”Kuu…lemiin.”

Hanna Paakkunainen
Koskemattomana ja elossa (toistaiseksi)


"Kielet sain, kielet kitaraan..."
Jälleen toteamme laajan tuttavapiirin hyödyt. Aina löytyy joku, joka osaa enemmän kuin muut eli minä.

Olin jo muutamaan kertaan ehtinyt tuskailla Jiriltä ostamani kitaran vaikeutta. Jarno kokeili sitä kerran ja totesi, että on turhan jäykkä miehenkin voimille, saati sitten minun. Nostan hattua Jirille jos siitä vehkeestä oikeasti sai jotain irti.

Eipä hätä ollut tämän näköinen kun kieliä on saatavilla erilaisia. Mari ja Jarno tulivat tänään käymään kielipaketti mukana sopivasti iltaruokailun aikaan. Pistin ensin heidät syömään makaronilaatikkoa ja sitten hommiin.

Minulla oli ollut huono olo jo päivällä kun piipahdimme Aten kanssa mökillä. Jalat katosivat alta ja todellisuudentaju heitti. Äiti käski mitata verenpaineen ja se selitti paljon: 99/69. Ei ihme, että huippasi.

Mari sai lähteä lenkittämään koirat. Minä makasin sohvalla puolipökerryksissä ja Jatsi piiloutui selkäni taakse kun käsitti, mitä oli tapahtumassa.
"Ei! En lähe tuon mukaan, en varmana lähe!!"
Ei auttanut itku markkinoilla. Mari tälläsi päälle pimeysrensselit eli hälyvalolla varustetut valjaat. Naru kaulaan ja väkisin mukaan kun kehotukset eivät menneet perille. Jatsi-parka näytti suunnilleen siltä kuin sitä olisi vedetty rukkastehtaalle. Puoli kilometriä ja sittenpä oli jo unohtunut, että mamma ei ollut mukana. Wallukin oli loppujen lopuksi oikein mukavaa seuraa.

Sillä välin Jarno otti soittimen hellään hoivansa ja vaihtoi soittimeen uudet ja löysemmät kielet.
Hyvä tuli ja eron huomasi heti ensihipaisulla. Jospa tuota lajia hyvinkin innostuisi opiskelemaan aina joutessaan.

Mutta en just nyt. Kroppaa kolottaa päästä kantapäihin. Saa nähdä, mikä tästä vielä tulee mutta huonolta näyttää.


Tautista aikaa eletään
Nyt on perjantai. Atte sairastui viime lauantaiaamuna ja Kimmo sunnuntai-iltana. Molemmilla ampaisi kuume korkeuksiin, Atella 39,7 ja Kimmolla vähän vähemmän. Aika raukeaa porukkaa olivat muutaman päivän. Kurkku oli vähän kipeänä molemmilla, yskää ja nuhaa. Kimmo mainitsi myös että selkään ja jalkoihin koski. En tiedä oliko kyseessä flunssa, tavan influenssa vai sikasemmoinen. Molemmilla älli säilyi ja henki kulki, joten en vienyt lääkäriin. Siellä olisi kuitenkin jonottanut muutama paljon sairaampi.
Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Kimmolla oli tosin vieläkin kuumetta, mutta annetaan vähän tasoitusta kun myöhemmin sairastui.

Halpoja elätettäviä ovat kyllä olleet. Kummallekaan ei luonnollisista syistä ole maistunut muu kuin mehu, jota yritin tarjota joka välissä milloin vain olivat hereillä. Itselleni en se kummemmin viitsinyt vääntää ruokaa. Tein ison satsin keittoa, jota sai pistellä monta päivää. Kieltämättä rahaa säästyi kun ei tarvinnut käydä kaupassa.

Oma olo on ollut vähän väliä alavireessä. Ei huono, mutta ei kovin hyväkään. Sitten taas joinain päivinä ihan normaali.

Eilen äiti toi säkillisen linnunsiemeniä ja samalla pääsin käyttämään Jatsin vaihteeksi kunnollisella lenkillä. Törmättiin vielä koiralliseen lenkkeilijään metsässä, jossa ei yleensä ikinä ole ketään muita. Jatsi säntäsi sen koiran perään ja kyllä hävetti kun ei meinannut kuunnella luoksetulokäskyjä. Mokomakin huonosti koulutettu hurtta!

Katsellaanpa minkälainen pöpö minuun iskee. Ihme olisi jos säästyisin joltain pahemmalta, mutta enpä suotta maalaile piruja seinille. Puunkoputus ja menoksi.


Pling! Plong! Tsing! Däng! Voi #¤%&!!
Ostin nuorelta ystävältäni kitaran. Hemmetti mikä värkki! Se on niin jäykkä ja vaikea, että revin sen kanssa sormenpääni, hermoni ja pelihousuni. Se soi paljon kauniimmin kuin Kimmon pieni nailonkielinen ja kun halvalla sain niin kannatti. Nyt kun se on oma ja maksettu niin ehkä se kannustaa silloin tällöin näpelöimään.

En kuvittelekaan, että minusta tällä lahjattomuudella tulisi huonoakaan kitaristia, mutta kunhan on jotain aivotyötä ja itsensä kehittämistä.

Jos joskus saisi edes yhden sävelen kerrallaan soimaan puhtaasti. Kaksi ja useampi olisi tosi kova juttu ja sehän tietääkseni tekee jo soinnun. Onneksi kukaan ei pakota ja on oma asiani, teenkö mitään vai enkö tee. Eläköön ihana valinnanvapaus!

Ilmeisesti ihmisen ja soittimen värähtelyt ovat sopusoinnussa keskenään. Se vaan jotenkin rauhoittaa vaikka kuinka huonosti soittaisi. Jos siinä samalla jotain oppii, niin sehän on vaan plussaa. Oma ilo, paras ilo.

Miimi lainasi blogissaan http://miimi.vuodatus.net/blog/archive?&y=2009&m=10 mainioita Karjalaisessa olleita tekstejä. Allekirjoitan molemmat. En alennu kadehtimaan musiikillisesti minua lahjakkaampia enkä tunge kaiken maailma kykybongauksiin kun tiedän ettei kykyjä ole. Säästän ympäristöäni riitasoinnuilta ja ilahdutan vain itseäni.


Halloween!
Siitä ne nuorison iltajuoksut alkaa. Koululla oli eilen halloween-juhlat ja kostyymit tietysti piti olla tyylin mukaan. Kerrankin olin aikanaan asialla ja saatiin Kimmolle kummajaiskaapu ja sopiva työkalu. Elinalla olisi ollut kokemusta maskeerauksessa, mutta oli estynyt ja jouduin turvautumaan omaan meikkipussiin ja mielikuvitukseen. Kovin rajua maalausta ei asiakas halunnut kun sain yleensä suostuteltua koko hommaan. Meinasi nääs jänistää.

Vein Kimmon ja Paavon koululle ja otin yhden pienemmän pojan Aten kaveriksi meille siksi aikaa. Jos en olisi tiennyt, mikä oli homman nimi, olisin juossut ja lujaa. Herraisä miten järkyttävän näköistä sakkia vilisti ympärillä!

Ohjelmassa oli tanssia, ongintaa, kilpailuja ja kaikenlaisia herkkuja syötäväksi. Ja oli viimeisen päälle mukavaa.

Tuommoiset naamiaiset on kyllä mukavia, vaikka periaatteessa vastustankin lähes kaikkea jenkeistä tulevia hullutuksia. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu "trick or treat" -jekut ja sillä hyvä. En takuulla päästä lapsiani kerjäämään karkkia pitkin kyliä. Olen tylsä ja vanhanaikainen ja ylpeä siitä.

Voin varsin hyvin kuvitella seniorikansalaisten painokelvottomat ajatukset, kun eivät tiedä yhtään mistä on kyse kakaralauman toisensa perään käydessä ovella vonkumassa karkkeja.
Siinpä tulikin aiheen saarnaosuus ja nyt on hyvä mieli. Hyvää pyhäinpäivää!



Vaihtelua ruokavalioon
Meillä asuu kaksi ennakkoluuloista nirppanokkaa, jotka eläisivät omasta mielestään vallan hyvin pelkällä makaronilla ja roiskeläppäpitsoilla.

Kaiken uhallakin päätin ottaa riskin ja kokata jotain helppoa, nopeaa ja ennenmaistamatonta. Paistoin broilerisuikaleita ja lykkäsin ne kattilaan porkkanoitten ja maissien kaveriksi. Vielä vähän nuudelia ja sopivia yrttimausteita sekaan. Mikä olikaan ensivaikutelma kattilankannen raottamisen jälkeen?
"Näyttää tosi pahalta." (Kimmon mielipide)
"Yääk!" (Atte)

Masentavaa. Aten mielipiteistä ei tosin kannata nykyään juuri välittää, koska miekkonen vihaa kaikkea tasaisen tappavaan tahtiin. Mikään ei mene mielen mukaan ja kaikista pikkuseikoista pitää änkyröidä. Jos jotain tekee, pyrkii tekemään niin hitaasti kuin mahdollista ja kaikenlaisia sijaistoimintoja mukaan sotkien. Kaiken kaikkiaan hirveä angsti päällä lähes koko ajan. Onneksi tämä ei ole uutta. Kimmon kanssa jo koettiin lähes-melkein-kuusivuotisuhma. Paranee ajan kanssa jos oma pää ei leviä sitä ennen.

Sanoin, että nyt mättämään soppaa ääntä kohti tai olkaa nälissänne.
Mikä olikaan lopputulos? Minä söin kolme annosta ja pojat kumpikin kaksi. Kiittivät hyvästä keitosta ja Kimmo vielä varmisti, että teen toistekin samaa ruokaa. Oli tosi hyvää ja kevyttä. Mitähän seuraavaksi keksisin...? Sitä paitsi, pojat oppivat eilen teenjuojiksi. Ei ne varmaan ole ihan toivottomia tapauksia.


Asiakaspalvelua vai asiatonta palvelua
Kävimme kerran Marin kanssa harrastamassa ihmisen varsinaista pääelinkeinoa eräässä joensuulaisessa itämaista ruokaa tarjoilevassa ravitsemusliikkeessä. Oli melko myöhäinen ilta ja ruoka oli hyvää.

Marilla on periaate, jonka mukaan jälkiruokaa otetaan vasta sitten, kun tarjoilija tulee kysymään. Tällä kertaa sitä kysymystä ei meidän kohdalla koskaan tullut. Muilta ruokailijoilta kyllä udeltiin mahdollisia mieltymyksiä friteerattujen banaaneitten ja muiden imelyyksien perään. Olimmeko kenties tarjoilijaneitosen mielestä tarpeeksi syöneen näköisiä vai mitä, ken tiennee.

Asia selvisi kun tovi siinä ihmeteltiin ja paikka alkoi tyhjetä asiakkaista. Aloin laskea yhteen yksi ynnä yksi lähes samaan tahtiin kun tarjoilijatypykkä laski kassaa ja mustanpuhuva harmin pilvi synkkeni hänen päänsä päällä.

"Tää pulju menee oikeesti kiinni, tiiätkö?" ihmettelin Marille.
"Uskomaton tyyppi", totesi tuo palvelualan varsinainen ammattilainen.

Alkoi jo huvittaa. Mitä pitemmälle kassan laskenta edistyi, sitä kovemmalla kilinällä typykkä paiskoi kolikkoja. Nyt jo hampaitten kiristelystä erotti painokelvottomat ajatukset kun eräät asiakkaat eivät millään älyä poistua. Mutta sanaakaan ei pukahtanut ääneen.

Jopa minä olisin osannut muotoilla näin kohteliaan lauseen:
"Anteeksi, mutta suljemme aivan hetken kuluttua."
Kyllä siitä olisi tyhmempikin älynnyt pyytää laskun ja lähteä litomaan.

Päätimme lopulta lopettaa reppanan kiusaamisen ja mennä jälkkärille naapuriin. Kävellä läpyttelimme reilun korttelin verran ja menimme - nyt voi jo nimenkin mainita - Rossoon. Siellä oli erittäin mukava rouva tarjoilemassa meille ihanaa kirsikkasuklaajäätelöä. Hän oli hyvillään kun sai tarjota meille jotain, mitä edellisessä paikassa ei ollut eli kunnon palvelua. Jätskiannoksiin saimme vielä lohdutukseksi ihanat kevätpörriäiset, minä vihreän ja Mari keltaisen.

Siitä paikasta jäi hyvä mieli kaikille osapuolille. Pörriäinen kököttää nyt rahapuussa ja siinä pysyy.


Totuus lasten suusta
Olimma äsken poikien kanssa pihahommissa. Tai minä haravoin ja nuo alkoivat omasta aloitteestaan auttaa. Ihmeellistä. Sanoin, että kyllä minä haravoin, viekää te kottikärryillä lehdet pois. Eikä muuten jäänyt yhteen tai kahteen kärrylliseen.
"Kylläpä mulla on ahkeria apulaisia", ihastelin.
"No niin se nyt vaan on!" Tuumi Atte.
"Aateltiin että ei yks vanha ihminen kaikkia lehtiä millään saa pois", jatkoi Kimmo.

Voi hyvä ihme, että ne osaa! Siirryin sivummalle hihittämään kun toinen oli niin tosissaan.
Ahkeruuspuuska jatkui sisällä porkkanoiden pilkonnalla. Kai noista vielä joskus tulee jotain.


Suuren ajattelijan tunnusmerkit
Pojat olivat viikonlopun mummolassa. Kävin heidät hakemassa ja lukaisin lehden samalla. Karjalaisen paras ominaisuus on todella hieno paperinlaatu uuninsytytykseen, mutta sunnuntainumerossa on aina jotain mielenkiintoista.

Nyt oli joku toimittaja testannut kännilasit. Semmoinen laskettelulasien näköinen härpäke, joka vääristää etäisyydet, pinnanmuodot, ääriviivat ja aiheuttaa huojuntaa ja oksettavan olon.

Hieman kaukaa harpaten, mutta aiheeseen liittyen lainasin kirjastosta Viivi ja Wagner -lehden. Siinä eräässä stripissä Wagner tuumii ajatustensa olevan niin syvällisiä, että oli välttämätöntä hankkia peruukki ja sulkakynä.

Kuinka ollakaan, mieleni taivaalle räpsähti välittömästi kuva omasta itsestäni aasinmyssy päässä ja kännilasit silmillä. Hahhaa, sallikaa minun nauraa! Se siitä ajatusten syvällisyydestä.
Täysin oma idealismi ja vääristynyt maailmankuva. Vai väittääkö joku vastaan?


Ah tuota syksyistä aurinkoa!
On se vaan niin ihana, milloin pilvet sattuu suomaan armoa ja raottamaan verhoaan. Valo tulee viistosti ja on erilainen kuin kesällä. Lämmin, ei niin räikeä ja antaa ihan eri värisävyn ilmaan.

Tämä pätee siis vain ulkona.
Sisätiloissa se antaa ihan eri efektit. Pölyä, koirankarvaa, tahroja, pölyä, hiekkaa, sormenjälkiä, pölyä... Mitähän vielä? Niin, muistinko mainita pölyn?

Valo tekee valokuvalle ihmeellisiä asioita ja se sama valo jollain kumman konstilla triljoonakertaistaa huoneissa asuvan pölyn ym. tarpeettoman määrän.

Ihmeellisintä tässä on se, että miten se valo yleensä pääsee sisälle noista läpeensä paskaisista ikkunoista? Keväällä minä ne pesin ja nyt se mokoma aurinko kyllä saa rauhassa tehdä tekosiaan ja paljastaa laiskuuteni, mutta minä tuskin näen ulos!

Ihmettelen, siis elän. Mitä vanhemmaksi elän, sitä enemmän kertyy ihmeteltävää.


Uusia tuulia liikuntaosastolla
Syksyisin kansalaisopiston vihkon saapuminen innostaa aina johonkin suuntaan. Naapurin Minnan kanssa todettiin, että vapaaopistolla torstaiaamupäivisin kokoontuva dance mix -ryhmä sopii meille kuin nyrkki silmään. Kimmo on silloin koulussa ja Atte seurakunnan kerhossa, joten menoksi vaan.

Aloitettiin street dancellä, jota myös hiphopiksi kutsutaan. Vetäjänä on nuori nainen, joka osaa pilkkoa asiat tarpeeksi pieniksi, että meikäläinen palikka-aivo pystyy ne jotenkin sulattamaan. Jo normitanssit on minulle rytmihäiriöiselle vaikeita, mutta hiphopissa rytmi ei ole säännöllistä eikä se silti helpota asiaa yhtään. Hauskaa oli, joka lihas sai oman huomionsa ja hiki lensi.

Ihmeesti viikon aikana asiat hautuivat mielessä ja jäsenissä, joten seuraava kerta sujui niin hyvin, että opekin ihmetteli.

Suunnitelma oli, että käydään kutakin tanssilajia aina kolme kertaa ja sitten vaihdetaan.
Olosuhteista ja osin omasta tyhmyydestäkin johtuen en päässyt paikalle viime kerralla ja se harmitti. Ei voi kun itkeä ja yrittää treenata kotosalla.

Tänään oli vuorossa afrojazz. Ainakin tällä ekalla kerralla helpompaa kuin hiphop, mutta ihan yhtä tehokasta. Yläselkäni lauloi enkelten lailla, kun sai taas sopivaa liikettä.
Tämä kurssi on vain joulukuun alulle asti ja saa nähdä pääsenkö viimeisille tunneille mahdollisten työkuvioitten takia. Toivottavasti. Ei tuota millään malttaisi kesken jättää.


Say it in english
Laitoin tässä eräänä iltana poikia nukkumaan. Aten sängynpäätyä vasten on ikivanha jääkiekkopeli ja Atte luki sen kyljestä:
"Tuossa lukee play off (vieläpä ihan oikein lausuttuna btw). Se tarkottaa, että pelaa kiinni."
Totesin tyypin tosi taitavaksi ja selitin, että off tarkoittaa myös pois. Play off -pelit ovat karsintapelejä, joissa voittaja pääsee mitalipeleihin ja hävinnyt joukkue saa lampsia jorpakkoon koko turnauksesta.
"Tajusitko yhtään koko selityksestä?" kysyin Atelta.
"No en kyllä sitten pätkääkään!"

Oli miten oli, mutta aika hyvin viisivuotiaan suomentamaksi.
On tässä viime aikoina tullut viihdyttyä parin timantinjärjestelypelin ääressä ja pojista on lysti seurata jalokivien räjähtelyä. Siinä sivussa on tullut täysin selväksi sanojen good, excellent, incredible ja amazing merkitykset. Loud and clear.
Sana sieltä, toinen täältä. Siitä ne vaan oppii.

Kuinka paljon intoa pienestä koirasta irtoaa?

Keskikokoisen voimalan verran.
On tässä ollut hiljaiseloa ihan liian pitkään. Ensin sairautta ja sitten laiskuutta. Sairasteluaikana Jatsi varmaan oppi, että ei se mamma kuitenkaan enää ikinä tee miun kanssa mitään joten parempi vaan ottaa rennosti. Nyt se tosiaan osaa ottaa rennosti. On niin rauhallista, että ihan kuin talossa olisi 16-vuotias sydän- ja lonkkavikainen koira.

Ei se sentään ihan sohvalta ammuttavaksi ole mennyt. Ehei! Kun ehdotin, että jospa tehtäis jotain järkevää niin reitti ulko-ovelle löytyi alta aikayksikön.

Seuraaminen oli sieltä ja syvältä aivan odotetusti. Ei kannata huolestua, vaan tehdä vähän useammin niin edistystä voisi tapahtua.

Jäävät liikkeet olivat kaikki tosi hyviä. Tein ne neliökävelynä, koska ongelmana on ollut paikallaan pysyminen, varsinkin seisomisessa. Nyt joka tassu oli aloillaan, hyvä hyvä.

Metallikapulasta se höppänä oli ihan innoissaan. Ote on semmoinen outo. Ottaa suoraan kun ojennan kapulan, mutta noudossa tarttuu sillai varovaisesti että kapula on vinossa. Noh, en tiedä mitä sille tekisi ja onko edes väliä. Ja osaa muuten edelleen kiertää kapulan.

Tunnari on lempiliike nykyään. Varmaan siksi kun viimein se on tajunnut homman idean. Joka kerta nousee oikea palikka, mutta mahdottoman sähläyksen jälkeen. Vähän auttoi kun laitoin palikat tarpeeksi harvaan, että ei niin tullut kiusaus näpelöidä kaikkia.

Ruuduksi laitoin reilun kokoiset kukkaruukut ja narupallo taakse. Vauhtia oli ja siihen satsataan. Ei olla tosi pitkään aikaan tehty ja silloin kun tehtiin, hidasteli vähän mennessään. Kosketusalustan opetusta voisi iltojen ratoksi kokeilla.

Merkki oli taas vähän unohtunut, mutta se on ollut vaikea tähänkin asti.

Mitäs me vielä tehtiin? Ai niin, kaukkarit. Tässä palattiin reilusti taaksepäin ja otin ihan nami nenän edessä -tyyliin ja kädestä pitäen opastamalla. Hyvin meni. Takatassut pysyivät paikoillaan. Nyt kun joku potkisi persuksille, että joka ilta pitää tehdä näitä vaikka missä välissä ja vaikka kuinka ei huvittaisi. Kyllä sille menee asiat jakeluun ajan ja laulun kanssa. Millähän ihmeellä saisi itsensä motivoitua? Sama homma tuohon merkkijuttuun. Helppo toteuttaa iltatoimien ohessa sisälläkin.

Eteenmeno oli vauhdikas, mutta maahanmeno hidas. Mikä yllätys. Kannattaisi tätäkin treenata niin toimisi edes jollain tavalla.

Aika pitkä treeni vedettiin, mutta mitään hyytymisen merkkejä ei ollut näkyvissä. Pääsipähän edes vähän patoutumat purkautumaan.

Jo toisen kerran lunta tänä syksynä!

Olikohan se eilen vai toissapäivänä kun satoi lunta? En muista, mutta parisenkymmentä senttiä tuprautti. Harmi kun nenä vuotaa niin ettei mistään tule mitään. Pistäisikö ämpärin kaulaan ja lähtisi kolaamaan vai odottaisiko kevättä? Vanhat sanoo, ettei marraslumi maassa pysy. En ole tuosta sanonnasta tehnyt tilastoja, mutta toivottavasti pysyisi. Ei tuota viime vuosina niin paljon ole ollut.

Mari kävi käyttämässä Jatsin lenkillä. Nyt se lähti huomattavasti helpommin liikkeelle. Johtuu varmaan siitä kun eilen ei ressukka päässyt mihinkään. Rannassa kävivät kääntymässä ja jo sillä välin tuo eräs tohelo onnistui liukastumaan ja kaatui paranemassa olevan kätensä päälle. Otan syyn niskoilleni. Mitäs pyysin tänne vaaralliselle maaseudulle tulemaan.

Koirat sentään saivat liikuntaa. Wallu juoksutti Jatsia koko matkan ajan niin, että molemmat olivat ihan puhki. Sohva kutsui kuin seireenin laulu lenkin jälkeen.


Jatsi on höpsönä lumeen. Kaikki samat vanhat puuhat on ihan erilaisia kun on lunta.

Tää pallo kuolee NYT!!

Kevväämmällä, sannoo sahapukki.

Onneksi ei edes huvita sahata. Hyvä lumi, pysy vaan siinä. Paikka!

Kaikenkarvaisia vieraita kylässä

Mari osasi jälleen kysellä aikataulua ja suunnitelmaa yhdennellätoista hetkellä. Olin juuri lähdössä Jatsin kanssa lenkille, joten odottelin vielä parikymmentä minuuttia niin sain seuraa. Olivat Jarnon kanssa palelleet BH-kokeen talkoissa ja kun pistettiin töppöstä toisen eteen, lämpeni olotila hyvin.

Kierrettiin Särkijärven ympäri lyhintä tietä, mutta Wallu sai innostettua Jatsin juoksemaan kilpaa niin monesti, että liikunnantarve tuli molemmilla varmasti täyteen.

Lenkin jälkeen luonnollisesti kahvia, teetä ja tällä kertaa porkkanapiirakkaa. Oli hyvää myös vieraitten mielestä.

Illemmalla Minna ja Nelma kävivät lenkillä ja ettepä ikinä arvaa kuka oli mukana! Timo-leijona tietenkin. Uskomaton kissa. Se on niin seurallinen, rohkea ja kiintynyt ihmisiinsä, että sipsutti mukana meille. Välimatkaa on noin 700 metriä. Eikä siinä vielä kaikki. Se ei houkuttelemalla lähtenyt pois, vaan jäi tekemään tupatarkastusta ihan kaikessa rauhassa.

En saanut sitä Jatsin kanssa samaan kuvaan, mutta todistusaineisto piti tietenkin näpätä.

Timo ei ollut moksiskaan koiran läsnäolosta, mutta Jatsi oli ihmeissään. Johan se oli nähnyt Timon heillä moneen kertaan, mutta ilmeistä päätellen tämän vierailu meillä oli ennenkuulumattoman pöyristyttävää.

Kantamalla se piti lopulta saatella kotimatkalle. Ihana katti. Tervetuloa toistekin, mieluusti niin että pojatkin ovat kotona. Kun ei meille ainakaan toistaiseksi voi ottaa omaa kissaa, niin naapurin vierailu on enemmän kuin mukavaa.

Lämmittelyksi leffailta ja päänäytös hakumetsässä

Sovimme Sonjan kanssa jo noin kuukausi sitten, että lähdetään pyhäinpäivänä kaupungille kummittelemaan. Pieni roiske flunssa-aallosta häiriköi myös meitä ja Sonja ehdotti, että pistettäisiin suunnitelma ja aikataulu uusiksi. Tuloksena oli koti-ilta Sonjan luona perjantaina ja se kävi minulle ja Jatsille hyvin.

Ensin lähdettiin poikien kanssa avustamaan Elinaa ullakonsiivouksessa. Sykäistiin sisään niin yllättäen, että Turrella naama venähti ja toimintakyky hyytyi ihan kokonaan. Kesti jonkin aikaa, että se älysi ketä tulijat olivat ja alkoi tervehtiä riekkuvalla tavallaan.

Elina puuhasi yläkerrassa ja meidän mukaan lähti vaatteita, palapelejä ja muita pelejä ja pikkuiset jakkarareput. Kierrätys kunniaan.

Seuraavaksi vein pojat mökille mummon ja ukin paapottaviksi ja pääsin Elinan kanssa lenkille. Turre pisti Jatsiin vauhtia useamman kerran eikä koirat olleet edes hengästyneitä. Mietittiin, että montakohan metriä meidän pitäisi kirmata täyttä vauhtia perätysten, että oltaisiin vielä elävien kirjoissa. Kyllä olisi syytä ottaa oppia nelijalkaisista.

Odottelin jonkin aikaa, että Sonja ehti kotiutua. Pasi etsi erästä elokuvaa ja noitui kakaroita kun olivat sotkeneet kaapin. Katselin häntä ikään kuin sillä silmällä ja ehdotin, että Pasi voisi piipahtaa meillä yhden asian suhteen. Elina ilmoitti välittömästi siippansa puolesta, ettei se nyt millään jouda kun on niin paljon tekemistä. No, kunhan joskus joku miehenvonkale tulee käymään niin pistän hänet rutistamaan sikafleksipuristinta että saan ne muuan kipinäpellit liimattua lattiaan. Omat voimat ei näköjään riitä ja siihen hommaan kelpaa kuka tahansa. Ainakin kun neuvon vierestä.

Epäilin vähän Jatsin suhtautumista Essi-rotikkaan, mutta Sonja vakuutti että Essi on kotosalla asiallinen muille koirille. Hmmm... Niin kävi. Essi tutustui fiksusti ja lähdettiin samantien kävelylle. Sattuneesta syystä tosin autolla osan matkaa, mutta pääsipä maalaistollo ihan viralliselle kaupunkikävelyllekin. Koirat odottelivat hetken aikaa kun kävimme videovuokraamossa ja Päätalo tarttui mukaan. Palatessa meinasi tulla konflikti kun Jatsi tervehti riehakkaalla ja laulavalla tyylillään. Ilmeisesti Essi oli sitä mieltä, että ole nyt kunnolla koiriksi ihmisten ilmoilla äläkä pelleile.

Taas huomattiin, miten vähän roskiksia katujen varsilla on. Ihan turha on kenenkään valittaa koiranläjistä, jos ei joka kadunkulmassa ole mitään mihin ne voisi työntää. Fiksuna maalaisena keräsin Jatsin tortun pussiin ja sehän piti ottaa mukaan juuri selittämästäni syystä.
Autossa alkoi leijua semmoinen käry, että ei tosikaan. Avasin ikkunan, lykkäsin pussin ulos ja suljin ikkunan. Siinäpä roikkui. Hah, olisi pitänyt ajella rundi ja toivotella hyvät halloweenit sille, joka uteliaisuuksissaan olisi nykäissyt outoa pussia ja saanut paskat päällensä.

Perillä alettiin valmistaa tortilloja ja päästiin leffan kimppuun. Koirat tulivat hyvin toimeen keskenään. Jatsi välillä rutisteli kuonoaan, mutta ihana, pitkämielinen Essi jätti ne rypistelyt omaan arvoonsa ja sopu säilyi. Viisikuiset kissalapset Tiuhti ja Viuhti aloittivat iltarallinsa ja Jatsia harmitti. Olisi pitänyt ojentaa mokomia, mutta tylsä mamma ei antanut.
Elokuva oli hyvä ja ilta vierähti myöhään, kun piti tsekata telkkarin puolen tarjonta samalla.

Aamupalan jälkeen suunnattiin Sipriin. Oli ihana ilma, aurinkoinen pikkupakkanen. Elina tuli myös ja Turrekin pääsi pitkästä aikaa tositoimiin. Alkulämmittelyn koirat suorittivat riehumalla. Kävi kuten Elinan kanssa ennustettiin, eli Jatsi oli taas kolmas pyörä kun toinen narttu oli läsnä. Turre oli ihan pyöreänä onnesta, kun sai Pamin tyylisen ronskin naisen kimppuunsa. Jatsi oli poliisina välissä, mutta ei mahtanut mitään. Turre oli Essin lumoissa ja sillä hyvä.

Päästettiin Turre ensin töihin ja korvat soiden voin todistaa, että hyvin toimi. Se haukku kyllä kuuluu vähän kauemmaksikin.

Jatsilla niistä hommista on todella kauan aikaa ja pitkin syksyä tätä keikkaa suunniteltiin. Lainattiin Essin rullapantaa, mutta irtorullilla tietenkin otin ilmaisut. Koska meitä oli vain kolme, Sonja toimi ykkösenä ja kolmosena ja Elina oli välissä kakkosukko.

Piip! Piip! Jatsi oli ihan liekeissä. Lähetin ja se ampaisi raketin lailla matkaan, mutta ihan väärään suuntaan. Tuulta ei ollut yhtään ja se vähän sotki ideaa. Kaksi kertaa se teki mielettömän laajan kaaren, mutta ei tajunnut mitä piti tehdä. Sonja hyppäsi haamun ja silloin valkeni. Haki rullan ja lähti näytölle ilman pienintäkään epäröintiä. Toisen ja kolmannen ukon kohdalla ei ollut alusta lähtienkään mitään epäselvää. Hieno koira! Kyllä tätä lajia voisi taas ruveta treenaamaan, kun koira noin kovin tykkäsi. Sai juosta lujaa ja tehdä töitä eli sama homma kuin viestillä, mikä nyt on olosuhteista johtuen poissa laskuista.

Iloisena onnistuneen treenin jälkeen lähdin hakemaan poikia. Surukseni Atte oli sairastunut ja oli kovin kuumeinen ja yski, mutta minkäs sille voi. Kotiin lepäilemään ja ottamaan rennosti.

Oli kyllä kerrassaan mukavaa. Kiitos molemmille kivasta seurasta ja Sonjalle yöorresta. Meille seuraavaksi!