Kirjaintaiteilua

Ärsyttää toistaa itseään, mutta teen sen silti. En siksi, että rakastaisin omia tekstejäni ylenmäärin ja haluaisin nostaa itseni jalustalle, vaan siksi, että facebook-maailma on hetken lapsi ja kaikki tarinat katoavat informaatiotulvan alle alta aikayksikön. Sen sijaan blogeista ja keskustelupalstoista mielenkiintoiset keskustelut saa kaivettua esiin kätevästi jos on tarvis joskus muistiaan virkistää.

Kaikenlaisia haasteita siellä kulkee jatkuvasti, mutta Sari tarjoili eteeni varsinaisen helmen. Piti kirjoittaa päivän puuhista viikon ajan kulloisenkin päivän alkukirjaimella toteutettuna. Kun muutenkin jatkuvasti sanoja päässäni pyörittelen, otin riemusta kiljuen haasteen vastaan. Alku meni lämmitellessä, mutta siitä ne hyvin alkoivat irrota. Aika paljon myös senhetkinen fiilis vaikutti siihen, miten pitkät tarinat sai sepitettyä.
Kiva oli myös muiden kirjainpäivityksiä lukea ja huomata, miten sanoja riittää ja jokainen sai omista hommistaan aikaan omanlaisensa päivityksen.

Maanantai. Mielenkiintoista möllytellä munkkeja maisemaan mussukoitten makuupaikoista. Muut miettikööt mitä mahtenee meinata.

Tiistai. Totista touhua tottiskentällä. Tyttölöitä treenatessa tuuli tuiskusi taivaalta, tikkuili tuulenhalkojaan. Täyshäntäinen tyylitteli tottishypyllä taidolla tai tuurilla. Taisi tosin toistoista tavallaan turhautua. Touhukasta töpöä tallasin tassulle. Tokkopa toiseen treeniin tokenemme? Tuota tohtii tuumailla. Taidetaan tarvita terapiaa.

Keskiviikko. Kaveri kessua ketjunaan kiskoo, kaipa ketuttaa kurja kohtalo kun kuukauden koipi kipsissä keppeineen konkkasoo. Koninkikkareet karsinoista kankaalle kärräsin, kitapurje kireänä köhin kutterinpölyä keuhkoistani. Kotona kanat kiitollisina kujersivat kun kauroja kuppiin kiikutin. Kuopuskoirakin koppiin kuikuili kateellisena kanojen kuvuntäytteistä.
Koostahan kuulostaisi kehkeytyvän kertomusta kokonaiseksi kirjaksi!

Torstai. Toistaitoisen tunarointia tulvillaan. Turon T-piisin tyyliin taidan tempasta tequilat tauluun. 

Perjantai. Ponipuuhastelun perästä pääsi pari piskiä pellolle poseeraamaan. Päteviä potretteja, paitsi pikkuisen puhuri pöllytti perskarvoja. Pelakuu plus pallolehti porukoineen puolestaan pääsivät puhtaisiin pehkuihin. Pojat poistuvat pirtistä pariksi päiväksi. Päristelen puulavetteja pieniksi, puusavottaa pukkaa penskoille pinottavaksi.

Lauantai. Lukaaliin lupsakka lisäjäsen lymysi, lorvehti laverilla liikaa. Lavetinleikkuusta laistettiin löpön loppuessa lyhyeen. Lähdettiin lenkille löllöön litostelemaan, likat läiskyttelivät lätäköissä. Lounaaksi lärviin lammasta limniläisittäin. Leffa leppoisan lauantain lopuksi, lystiä!

Sunnuntai. Siirtyminen suviaikaan säpsäytti; sikamaisen sukkelaan sujahti sunnuntai! Siron soidintanssin seuraamista, sorjakaulat siellä siivillään suihkivat, säveliään soittelivat. Sohvailua, syömistä, soratassujen siistintää. Sielunsiskon sivistävää sekä samanhenkistä seuraa. Se siitä söndaagista, suotta suurempia stressaamaan. Sanataiteiluhaaste siirtyköön suoritettuna syrjään, sottailen seuraavia suunnitelmia. Suttako saati sekundaa siitä seurannee, sama se.

Hevosmaiset tekstit johtuivat siitä, että olen viime aikoina touhunnut tallityttönä. Muuan kaveri kolusi ponin kanssa ja jäi alimmaiseksi murtaen nilkkansa. Joutilaana olentona tarjouduin tekemään aamutallin arkisin sen aikaa minkä apua tarvitaan. Kivaa vaihtelua elämään ja kroppa kiittää kun saa vähän toisenlaista rasitusta osakseen.

Solar eclipse

Muistan heinäkuun 22. päivän vuonna 1990 kirkkaana kuin pläkki. Äiti oli silloin vielä sairaalassa töissä ja sitä ominaisuutta käytettiin hyväksi. Menimme sairaalan kymmenenteen kerrokseen jollekin parvekkeelle aamun pikkutunneilla odottamaan kuun siirtymistä auringon eteen. Valotettuja filmejä oli varusteena kuten siihen aikaan monella muullakin.

Sieltä se hiipi. Maiseman pimentyminen kävi hitaasti, mutta kun viimeinen säde katosi kuun taakse, tuntui kuin yhtäkkiä koko maailman eteen olisi vedetty esirippu. Ihan kuin kaikki sen takana lakkasi olemasta. Linnut hiljenivät ja ainakin itse koin, että kaikki muutkin äänet lakkasivat kuulumasta. Auringon korona oli huikaisevan upea.

Tänään nähtiin osittainen auringonpimennys ja meidän seudulla se oli noin 82-prosenttinen. Askartelin valottuneista filmeistä, mustasta pahvista, teipistä ja kumilenkeistä objektiivin eteen suodattimen. Välillä katselin sillä omin silmin, välillä tsekkasin aurinkoa ja säädin tarkennusta. Valotusajan pidin mahdollisimman lyhyenä ja aukon pienenä säästääkseni kennoa liialliselta rasittumiselta ja jopa hajoamiselta. Alivalottaminen oli muutenkin välttämättömyys, että jotain sai näkyviin. Ja onnistuihan se.

Väriä, valoa ja kontrastia piti tietenkin säätää jälkikäteen, vaikka periaatteessa se alivalottunut punainen aurinkosirppikin oli oikein hieno.

Mediassa oli etukäteen varoiteltu kuvaamasta muilla kuin tarkoitukseen soveltuvilla suodattimilla. Tarpeeksi tummaa hitsauslasia tai Astrosolar-kalvoa ei tähän hätään saanut, joten otin tietoisen riskin ja tein homman niin sanotusti vanhanaikaisella tavalla. No, kamera ei rikkoutunut ja oma näkö on tallella.

Oli se tämänpäiväinen pimennys hieno, vaikka ei täydellinen ollutkaan. Koulussa olivat myös katselleet aurinkoa kuka milläkin konstilla. Hyvä kun saivat muksuille tarjottua sen elämyksen.

Hankikannon hyvät puolet

Hankiainen on täällä taas. Harvinaista herkkua sekä kestonsa että ilmestyvyytensä puolesta. Ilmeisesti pitkä lämmin jakso on tehnyt lumen niin vesipitoiseksi, että pienikin yöpakkanen riittää tekemään hangen kantavaksi iltapäivään asti. Niinpä se on viimeisen parin viikon ajan tullut käytettyä tehokkaasti hyväksi koirien lenkityksessä ja kameraa ulkoilutettaessa.

Esimerkiksi Särkijärven rannasta nouseva Rantuvuori kohoaa kohti taivasta paikoin hyvin äkkijyrkkänä eikä sen juurelle ole menemistä kesällä ilman venettä ja talvella ilman suksia tai lumikenkiä. Hankiaisella äärelle pääsee kaikista kätevimmin.

Muutenkin on mukavaa kun ei tarvitse olla teiden vankina, vaan pääsee mihin tahansa, myös semmoisiin paikkoihin mihin kesälläkään ei pääse.

Sisäinen kuvausintoilijani halusi haastetta kehiin eli miten onnistuu mustan koiran kuvaaminen aurinkoista hankea vasten. Kontrasti on melkoinen ja yleensä joko hanki ylivalottuu tai koira alivalottuu.

Kyselin vielä Facebookissa Valokuvaajan neuvola -ryhmässä valotusvinkkejä ja niitähän tuli pilvin pimein. Siitä kyselystä tuli tosi pitkä keskustelu ja menin aivan ulalle kaikesta tietomäärästä. Lopulta hoksasin, että porukka selvitti samaa asiaa jonka jo tiesin, mutta minä käsitin sen jotenkin väärällä tavalla ja vänkäsin siis itseäni vastaan. Mutta hyvä näin, ja sain myös tosi hyviä vinkkejä jälkikäsittelyyn.

Maarit tuli mainion Eepinsä kanssa meille lauantaiaamuna ja lähdettiin pellolle.

Tämä on suosikkikuvani, jossa sekä  hangessa että koiran turkissa on sävyjä eikä vain joko tai. Tosin viisto aamuaurinko helpotti hommaa, mutta silti.

Otettiin muna mukaan, että saadaan porukkaan vähän vauhtia.

Kaikki kuvat on nähtävissä tämän linkin takana. Osan käsittelin tarkoituksella "yli" eli muokkaus näkyy niissä liian selkeästi. Onpahan muistissa itselle, että missä kulkee raja.

Mainittakoon, että edellisen operaation ansiosta sain taas käytännön esimerkin pikkukaupungin hyödyistä ja siitä, että kanta-asiakkuus kannattaa. Minun on pitänyt jo kauan hankkia kameraan isompi muistikortti. 2 gigan tilavuus ei riitä kovin moneen RAW-kuvaan ja varsinkaan, jos sarjatulella roiskii.

Perjantaina havahduin tähän tosiseikkaan ja ampaisin kaupunkiin Heliokseen, jossa olen tottunut asioimaan. Myyjä esitteli 16 gigan Sandiskiä, jossa riittää nopeutta sarjakuvaukseen eikä tila takuulla lopu kesken. Huono puoli oli 70 euron hinta, johon ei sillä hetkellä ollut varaa. Sanoin, että elän tällä hetkellä valtion säälirahojen varassa eivätkä ne ole vielä tulleet tilille.
"No, pannaan piikkiin. Pitäähän sinun päästä kuvaamaan ja käyt maksamassa sitten kun voit."

En meinannut uskoa korviani. Että nykyaikana luottoa löytyy tarvittaessa ihan noin vaan. Maanantaina tsekkasin tilin ja menin maksamaan velkani pois. Kallis ostos sinänsä jos pelkkää hintaa katsoo, mutta käytännössä tuo pieni kapine on ikuinen (ellei nyt vallan pölkylle pistä ja iske lekalla) ja sopivuus mahdolliseen seuraavaankin runkoon todennäköinen.

Kuvauksen jälkeen lähdettiin vielä kävelemään Särkijärven jäälle, mutta ei siellä ollut kivaa. Lämpötila kohosi vauhdilla ja railoja lähti jalkojen alta etenemään kovalla rutinalla. Jäihin putoamisen pelkoa ei ollut, mutta koirat ahdistuvat moisesta moukunasta eikä Maaritkaan näyttänyt liiemmin nauttivan olostaan.

Oli kyllä kivaa! Digiaikaa olen kehunut ennenkin ja taas pitää mainita, että filmiaikana en ehkä sitä 137 ruutua olisi raskinut räpsiä kun lopputulos oli nuo 14 kuvaa. Mutta ilo onnistumisista hipoi pilviä.

Näyttelytreeniä

Liperin Kennelkerho ilmoitti järjestävänsä muutamat näyttelytreenit maanantai-iltaisin Ylämyllyn Shellillä etupäässä metsästyskoirille, mutta muutkin ovat tervetulleita eikä edes maksa mitään. Kun eilen ei ollut Aten kuskaamista partioon, päätin Hipan kanssa mennä kokeilemaan kehäkäyttäytymistä kun oikeaan kehään ollaan ensi kuussa menossa.

Voi taivas mikä määrä koiria siellä oli! Meidän ryhmässä oli 13 koirakkoa ja kahdessa muussa suunnilleen saman verran. Saipahan siinä sivussa treenata kärsivällisyyttä ja seisottamista. Kävin välillä myös juoksuttamassa, ettei koiruus ihan jähmety.

Treeneissä ei sinänsä mitään uutta ollut. Vetäjä kävi moikkaamassa koirat, juostiin rinkiä ja kuultiin, mitä ja millä tavalla kehässä toimitaan. Ilmeisesti Hippa esiintyi sen verran edukseen, että se herätti huomiota muutenkin kuin rotunsa puolesta.
"Te ootte varmaan olleet näyttelyissä?"
"Joo, muutaman kerran."
"No tulkaapa sitten tänne näyttämään mallia!"

Kas! Päästiin ensimmäisenä yksilösuorituksiin. Ensin tietysti seisomaan sopivalle etäisyydelle "tuomarista" ja sitten ympäri ja edestakaisin. Tilaa oli reilusti, kunpa oikeissakin näyttelyissä olisi.
Mittaamiseen se suhtautui vähän epäluuloisesti, mutta saatiin mitattua. Neiti on 53 cm korkea, joten sekin selvisi kun kotioloissa mittaaminen on enemmän tai vähemmän epätarkkaa.

Hippa oli iloinen, rauhallinen odotellessa ja toimi kivasti silloin kun tapahtui.
Lopuksi vielä kahden ihmisen voimin kiersivät kopeloimassa koirat ja homma oli siinä. Kivaa oli.

Ulkoilmailua

Tarkoittaa suomennettuna oleilua ulkoilmassa eikä ulkoilua yläilmoissa. No heh.

Atte valmistautui perjantaina Arktiseen hysteriaan eli viikonlopun partioleirille Reponiemeen asianmukaisesti pukeutuneena:

Huomaa varsinkin huivin solmussa roikkuva hakaneuloista ja helmistä koottu isänmaallinen koriste.
Paita on käytetty, mutta uudenveroinen ja vähän kookas, mutta kympin hinta Lehmosta haettuna ei ollut paha nakki kun uusi maksaa moninkertaisesti ja paidan omistaja tulee kasvamaan vielä.

Mutta kyllä oli pitkä aika odotella lähtöhetkeä! Mentiin porukalla koirat lenkittämään kun siinä sai sentään vähän toista tuntia kulumaan. Juttu eteni partioaiheisiin sanontoihin.
"Aina valmiina!" minä sanoin.
"Et sie niin voi sanoa kun et oo partiolainen! Siun pitää kysyä." Atte valisti.
"Ai kysyä mitä?"
"Että oletko valmis?"
"No oletko?"
"EI NOIN kun siun pitää kysyä koko kysymys!"
"Oletko valmis?"
"Aina valmiina!"

Niin kuin partiopoika konsanaan. Menihän se tyhmemmällekin lopulta jakeluun.

Leirillä oli mukavaa. Puiden kantoa, pilkkimistä, trangiaruokaa, puolijoukkueteltan pystytystä ja kipinämikkona valvomista. Ensimmäisen yön olivat teltassa, mutta toisena iltana nousi mahdoton myrskytuuli ja joukko majoittautui laavuun. (Ampumahiihdon MM-kisoissa Kontiolahdella eivät osanneet ottaa niin voimakasta tuulta huomioon ja kudit viuhuivat ohi, sikäli kuin se ketään kiinnostaa.)

Atte kertoi saaneensa selville teen tarkoituksen. Sen avulla kuulemma pysyy kipinävuorossa hereillä. Uusi makuupussikin todettiin tarkoitukseen sopivaksi, joten oikein onnistunut reissu oli.

Sillä välin me Kimmon kanssa puuhattiin omiamme. Kimmo kävi ennen hiihtolomaa koulun kanssa Maarianvaaralla laskettelua kokeilemassa ja tykästyi lajiin. Siispä lauantaina suuntasimme keulan Maarialle. Kimmolle suksisetti ja minulle lauta. Onhan minulla omakin, mutta en halua sillä 24-vuotiaalla retrolaudalla enää laskea. Liian pitkä, painava ja jäykkä nykyisiin verrattuna.

Tulin miettineeksi, että miten kauan siitä on kun viimeksi kävin rinteessä ja laskutoimituksen tulos oli, että viisi vuotta sitten. Mitä ihmettä olen tehnyt viimeisenä viitenä vuotena? Ei voi aika kulua näin nopeasti. Pakko olla niin kun talvella 2010 olin Heilissä työelämävalmennuksessa ja kävin tekemässä juttua eräästä lautailijapojasta, joten pääsin Mustavaaralle ihan ilmaiseksi rinteeseen. Taisin käydä parikin kertaa enkä sen jälkeen ole laudan päälle hypännyt. Voi sentään.

No, nyt pääsin ja kroppa oli sitä mieltä, että voisi harrastaa vähän useammin. Kolmen tunnin lippu riitti vallan mainiosti tekemään joka toisen jäsenen armottoman kipeäksi. Takajalan etureisi oli loppuajasta ihan hapoilla, mutta seuraavana päivänä sen lisäksi olivat myös sääret, kyljet ja hartiat kuin hakattuja.

Mutta kivaa oli ja niin oli Kimmollakin. Päivä oli melko synkän pilvinen, kuten kuvasta näkyy.