Hippasen verran höpinää

Hannu toi heti aamuvarhaisella Unelman, Pamin ja Viian meille hoitoon. alkuperäisen suunnitelman mukaan ne olisivat olleet viikonlopun, mutta parempi yksikin päivä kuin ei yhtäkään. Viia suhtautui asiaan terveellä asenteella. Ihan sama missä ollaan, kunhan saa riehua Hipan kanssa. Jatsi komensi nuorisoa, ja Uu ja Pami ikävöivät isäntää nenät ovenraossa. Ovi ei auennut ja Pami komensi minua viemään heidät kotiin ja heti paikalla. Kun en taipunut hänen armonsa tahtoon, hän otti ja lirautti matolle vastalauseensa. Rähjäsin Pamille hyvien tapojen merkityksestä ja kylläpä osasi katsoa vastaan pahalla silmällä! "Voi v***u mikä ämmä!" "No niin olen ja silti pomo tässä talossa, että saat olla minusta ihan mitä mieltä haluat!" Tämän keskustelun jälkeen menin sohvalle ja avasin telkkarin. Kohta Pami kiipesi syliin ja taas oltiin yhtä ylimmät ystävykset kuin ennenkin. Koirat alkoivat käydä levottomiksi, joten lähdettiin lenkille. Lenkin jälkeen piti tietenkin kaivaa

Päivän luku ja hyvästä syystä. Tasan kello 01.00 pyörähti omalla kohdallani viides kymmen alulle. Kuulostaa pahalta ja tuntui aamutuimaan vielä pahemmalta. Onkohan se nyt se keski-ikä käsillä? Sanotaan että vanhuus tulee nopeammin kuin arvaakaan, mutta enpä olisi millään arvannut, että se käy noin vaan yhdessä yössä. Heräsin ennen kellonsoittoa kun selkään koski samaan tyyliin kuin jos olisi lojunut sängyssä liian pitkään ja päivän mittaan kolotus levisi raajoihin asti. Perin tuskallista. Eihän siinä auttanut kuin turvautua buranaan, että loppuelämä lähtisi kutakuinkin käyntiin. Ja lähtihän se. Lenkillä törmättiin tyttöjen kanssa eräänlaiseen Suomi-ilmiöön. Se oli silkkaa sisua mustavalkoisessa paketissa eli naapurin nuori karhukoira Kaaleppi. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, jos Hipalta kysytään ja Kaaleppi tuntui olevan samaa mieltä. Hyvä ihme mikä äijä! Eikä uskonut millään isäntänsä kutsuja sen enempää kuin Jatsin häätäviä ärinöitä. Upea uusi tuttavuus. No nyt se onneton s

Taesin jossaen aekasemmassa selevityksessä maenita voettanneeni hiäyön. Häestä ei tosin ou tiettookkaan, suati suluhasesta sen isompoo havvaenttoo. Mutta minun elämänvilosovian mukkaan tärkkeintä ei ou mitä voettaa, vuan miten sen voeton käättää. Kaveriks pyytämänj tyttökaverikkii anto rukkaset, että ei kovin hyvin männä sekkään, vuan mitteepäs tuota pienistä narisemmaan. Ommiin sivupersoonoihinj ja heijän seoranpitotaetoloihinj oon luottanna ennennii. Minähän oun Kuopijosta syntysin ja ensmäeset kuus vuotta siellä asuna, että on se aena niin mukava piipahtoo entisessä kotkaapunnissa. Viimme viikonloppuna minä sinne ajjoo tärräytin. Ja jos työ oekeet Savolaeset löyvättä jonniin viännöksen olevan jotennnii päen perperijä niin eikun vuan kommenttija tulemaan. Niintä on aena mukava lukkoo enkä minä pallaatteesta nokkiinj ota. Korjoompahan sitten tae jätän korjoomata. Vuan eeköhän nyt ou lukijoeta riäkätty tarpeeks. Poekkeen jonniinjoutavat jorinat ja männään asijaan. Ja muunmualae

On se kumma kun joka syksy tai viimeistään talvella törmää jonkun sairaalloisen terveen toimittajan toimintaohjeisiin, kuinka suhtautua lentsun yllättäessä. "Kääriydy torkkupeittoon, lue kirjaa, katso rästiin jääneet ohjelmat telkkarista ja juo kuumaa. Syö suklaata, sairaanahan on kaikki sallittua. Ota rennosti ja nauti parista vapaasta." Uskomatonta potaskaa! Kolme päivää kyseisen taudin kourissa viettäneenä tiedän asiasta jotain. Nyt on neljäs päivä ja elämä taitaa sittenkin voittaa. Lue kirjaa? Miten, kun pimeässä ei näe ja valoisassa kirvelee silmiä? Kyyneleet estävät lukemisen ja päänsäryn moukari takoo otsalohkoa. Kirjaimet hyppivät niin että pelottaa niiden putoavan sivuilta kokonaan pois. Sama koskee telkkaria. Sitä näkee katsoa pimeässäkin, mutta itse laite häikäisee kyyneleet ja hetki sitten hellittäneen päänsäryn esiin. Torkkupeittoon kääriytymistä periaatteessa kannatan, mutta peitto on solmussa kun koko kropan kattava kolotus estää rauhassa makoilun. Pei

Eilen aamulla soitin Miimille ihan muissa asioissa, mutta lopputuloksena päädyttiin lähtemään heille lenkille. Viia oli kuulemma kysellyt jo monta päivää kunnollista riekkumakaveria, kun mummoista ei aina ole. Naapurin Remu oli pinkaissut meille tyttöjä moikkaamaan. Sillä on nykyään tapana kadota näkyvistä aina kun vähänkin ovi raottuu. Hyvä puoli asiassa on se, että yleensä tietää mistä sen löytää. Isäntänsä epäilee, että joku naapuri on antanut Remulle turpiin, kun ei antaudu kiinni, mutta minua ja poikia se ei pelkää. Kun kerta oltiin lähdössä, otin Remun kyytiin ja nakattiin se matkalla kotiin. Roukalahdelle saavuttua pojat jäivät keskenään talonvahdeiksi kun me lähdettiin lenkille ja Hannu oli hiihtämässä. Voi sitä riemua kun Viia sai Hipan kaveriksi! Jatsikin intoutui riekkumaan kuin mikä tahansa normaali nuori ja terve koira. Ihanaa katseltavaa. Käytiin Ilmon kodalla kääntymässä eli lenkki ei ollut pitkä, mutta pääasia oli koirien liikuttaminen ja ne todellakin liikkuivat

Siitä se lähtee. Mitä kujeita vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Tai minähän tiedän ja pari muutakin, mutta julkaistaan se kunhan systeemit valmistuu. Tänään oli vaihteeksi kiva valo, tai valoa ylipäätään, joten otin kameran mukaan lenkille. Keppileikkiin ei noita tarvitse kahdesti houkutella. Saalistus... Nappaus... Ja hävinneen protestointia. Se on MINUN, usko jo! Mutta toinen meistä osaa posettaa. Lonely rider... Mää en jaksa... Lakeutta niin kauas kuin silmä kantaa... Jatsi ei lääkityksensä takia kipuile selkäänsä, joten meni jäällä siinä missä Hippakin. Jonkin aikaa kuljettuamme jää alkoi moukua. Se ääni on niin inhottava, että Hippakin alkoi vaivaantua. Jää kantoi kyllä ja seurasin varmuuden vuoksi jonkun isokenkäiseltä vaikuttavan tyypin jalanjälkiä. Suunnittelemani reitti kulki erään salmen läpi ja siellä kaislikko muuttui sen verran luhdaksi, että eipä ollutkaan läpi jäätynyt. Jäljitettäväni oli kääntynyt kannoillaan ja minä perässä. Yritettiin rantautu