Lauantain viettoa aussiekvintetin säestyksellä

Hannu toi heti aamuvarhaisella Unelman, Pamin ja Viian meille hoitoon. alkuperäisen suunnitelman mukaan ne olisivat olleet viikonlopun, mutta parempi yksikin päivä kuin ei yhtäkään.

Viia suhtautui asiaan terveellä asenteella. Ihan sama missä ollaan, kunhan saa riehua Hipan kanssa. Jatsi komensi nuorisoa, ja Uu ja Pami ikävöivät isäntää nenät ovenraossa.

Ovi ei auennut ja Pami komensi minua viemään heidät kotiin ja heti paikalla. Kun en taipunut hänen armonsa tahtoon, hän otti ja lirautti matolle vastalauseensa.
Rähjäsin Pamille hyvien tapojen merkityksestä ja kylläpä osasi katsoa vastaan pahalla silmällä!
"Voi v***u mikä ämmä!"
"No niin olen ja silti pomo tässä talossa, että saat olla minusta ihan mitä mieltä haluat!"

Tämän keskustelun jälkeen menin sohvalle ja avasin telkkarin. Kohta Pami kiipesi syliin ja taas oltiin yhtä ylimmät ystävykset kuin ennenkin.

Koirat alkoivat käydä levottomiksi, joten lähdettiin lenkille. Lenkin jälkeen piti tietenkin kaivaa kamera esille. Harmi kun meidän pihassa on aina yhtä hämärää, mutta kuvata vaan pitää.

Hippa ja Viia intoutuivat pallopeliin. Jatsi meni nuorison mukana, Pami säästi itseään ja tyytyi enimmäkseen tarkkailemaan ja Unelma paheksui syvästi mokomaa ryntäilyä.

"Onks pakko poseerata kun muut saa leikkiä?"

Turhaa napinaa, Viia sai leikkiä ihan riittämiin.

Hannu toi tullessaan paketin, jossa oli ihana koirakirja. En tiedä mistä Miimi noita aarteita oikein löytää. Siinä oli mahtavia kuvia 1800- luvun lopulta ja 1900-luvun alkupuolelta. Muoto- ja tilannekuvia sen ajan ihmisistä ja koirista sekä tekstissä analysoitiin koiria yleensä ja monia nimeltä mainittuja yksilöitä. Joukkoon mahtui loruja haukkumattomaksi loitsintaa varten ja kaikenlaista muuta. Kiitos Miimille siitä!

40

Päivän luku ja hyvästä syystä. Tasan kello 01.00 pyörähti omalla kohdallani viides kymmen alulle. Kuulostaa pahalta ja tuntui aamutuimaan vielä pahemmalta. Onkohan se nyt se keski-ikä käsillä?

Sanotaan että vanhuus tulee nopeammin kuin arvaakaan, mutta enpä olisi millään arvannut, että se käy noin vaan yhdessä yössä. Heräsin ennen kellonsoittoa kun selkään koski samaan tyyliin kuin jos olisi lojunut sängyssä liian pitkään ja päivän mittaan kolotus levisi raajoihin asti. Perin tuskallista. Eihän siinä auttanut kuin turvautua buranaan, että loppuelämä lähtisi kutakuinkin käyntiin.

Ja lähtihän se.
Lenkillä törmättiin tyttöjen kanssa eräänlaiseen Suomi-ilmiöön. Se oli silkkaa sisua mustavalkoisessa paketissa eli naapurin nuori karhukoira Kaaleppi. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä, jos Hipalta kysytään ja Kaaleppi tuntui olevan samaa mieltä. Hyvä ihme mikä äijä! Eikä uskonut millään isäntänsä kutsuja sen enempää kuin Jatsin häätäviä ärinöitä. Upea uusi tuttavuus.

No nyt se onneton selkä taas muistuttaa olemassaolostaan. Kohta nakkaan kierrätykseen koko värkin.

Kuopijjoon!

Taesin jossaen aekasemmassa selevityksessä maenita voettanneeni hiäyön. Häestä ei tosin ou tiettookkaan, suati suluhasesta sen isompoo havvaenttoo. Mutta minun elämänvilosovian mukkaan tärkkeintä ei ou mitä voettaa, vuan miten sen voeton käättää.

Kaveriks pyytämänj tyttökaverikkii anto rukkaset, että ei kovin hyvin männä sekkään, vuan mitteepäs tuota pienistä narisemmaan. Ommiin sivupersoonoihinj ja heijän seoranpitotaetoloihinj oon luottanna ennennii.

Minähän oun Kuopijosta syntysin ja ensmäeset kuus vuotta siellä asuna, että on se aena niin mukava piipahtoo entisessä kotkaapunnissa. Viimme viikonloppuna minä sinne ajjoo tärräytin.

Ja jos työ oekeet Savolaeset löyvättä jonniin viännöksen olevan jotennnii päen perperijä niin eikun vuan kommenttija tulemaan. Niintä on aena mukava lukkoo enkä minä pallaatteesta nokkiinj ota. Korjoompahan sitten tae jätän korjoomata.

Vuan eeköhän nyt ou lukijoeta riäkätty tarpeeks. Poekkeen jonniinjoutavat jorinat ja männään asijaan. Ja muunmualaesija kunnijoettaen ihan suomeks.

Lauantaiaamuna ensin vein koe… koirat Miimin luokse. Höh, savolaismoodi näyttää jäävän päälle niin että kirjakieli unohtuu.

Siellä se riemu repesi kaikilla muilla paitsi Jatsilla. Sehän aavisti, että mistä oli kyse, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Hyvään hoitoon jäi.

Ensimmäiseksi piipahdin Rauhalahdessa ikään kuin työasioilla ja sieltä ampaisin Mirkan luokse. Tessu oli kuin siskonsa kuva, sekä ulkonäöltä että käytökseltään. Epäluuloiset haukut sain osakseni, kunnes tunnistamisen jälkeen en enää päässytkään irti koko elukasta. Jälleennäkemisen riemu oli jotain käsittämätöntä.

Aikamme höpöteltyä siirryin keskustaan ja asettauduin Puijonsarveen taloksi. Hetken päästä sain tervetuliaisskumpat, kuten majoituslahjaan kuului. En välitä kyseisestä juomasta eikä tämä ollut poikkeus. Lahjahevosen suuhun ei pitäisi katsoa, mutta minkä teet. Onneksi oli suklaata mukana. Ne meni irvistelemättä.

Lähdin kylille katselemaan ja varsinkin torilla tai lähinnä sen alla oli ihmeteltävää. Siellä on valtava remontti, kun aikovat laajentaa parkkialuetta ja tehdä maanalaisen verkoston torin ympäristön eri kauppoihin. Kaikkea ne savolaiset keksiikin.

Kaunis kauppahallikin on ympäröity kaikella... ei niin kovin kauniilla.

Pari tuntia meni mukavasti ja soitin Mirkalle, että alkaa kampeutua seuraksi. En tiedä paikallisista ruokapaikoista, joten paikallisen asukkaan suosituksesta mentiin erääseen kiinalaiseen. Kyllä kannatti! Ruoka oli ihan järjettömän hyvää, ja juhlan kunniaksi otettiin koko setti alkupaloista jälkiruokaan.

Pyörimällä sai lähteä pois, mutta mikäpä oli alamäkeen pyöriessä. Mukavan mäkinen kaupunki tuo Kuopio.

Suunnattiin seuraavaksi Ale Pupiin yhdelle, mutta ei siellä kauaa viihtynyt kun joka nurkassa tuli telkkarin tai screenin täydeltä SM-liigan jääkiekkoa. Ei kiitos. Minä katson vaan maaotteluita ja niitäkin vain jos Mertaranta selostaa.

Jokalauantainen Putous vyöryy tajuntaani semmoisella mahdilla, ettei sitä voinut nytkään jättää näkemättä. Mirka lähti koirineen Siilinjärvelle ja minä kömmin huoneeseeni nauramaan Suomi-komiikalle.

Illan mittaan mahassa alkoi tuntua siltä, että nyt on tullut syötyä jotain sopimatonta. Sanoin heipat alkuperäiselle suunnitelmalle ja jäin pitämään seuraa telkkarille. Taidan olla tosiaan vanha, kun en osannut edes olla pahoillani yörumuamisen peruuntumisesta. Eikös tuota ehtine, jos elonpäiviä piisaa.

Sopimukseen kuului aamiainen huoneeseen tarjoiltuna ja syötyäni lähdin kävelylle muistelemaan menneitä.

Asuin kaksivuotiaaksi asti Huuhankadulla, mutta taloa en löytänyt ennen kuin soitin äidille ja kysyin tarkemman osoitteen. Sitten alkoi muisti virkistyä. Kolmannessa kerroksessa sitä asustettiin ja muistan ne ajat aika hyvin.

Muistan esimerkiksi sen, että naapuritalon pääty oli inhottavannäköisillä läiskillä ja ruskeilla valumilla. Se kuulemma johtui siitä, että talon katto oli vuotanut. Minusta se oli tosi pelottavan näköistä, inhosin naapuritaloa ja silti siinä se tojotti suoraan silmien edessä vaikka ei olisi halunnutkaan.

Äiti nauroi kippurassa kun kerroin tästä, ihmetteli että kaikkea sinäkin muistat ja onpa reppanalle jäänyt kauheat traumat.

Jatkoin lenkkiä isolle hautausmaalle ja yritin etsiä Minna Canthin hautaa. En löytänyt ja se oli ihan omaa tyhmyyttä. Herra Google tietää kaiken ja olisi pitänyt kysyä vinkkiä aikanaan, mutta olen viisaampi seuraavalla kerralla.
Ennen muinoin hautuumaalla oli kesyjä oravia tosi paljon ja ne tulivat pähkinöitä kerjäämään. Nyt en nähnyt yhtäkään, mutta jätin niille pähkinäkasan.

Tuomiokirkko on massiivinen ilmestys.

Pikkuhiljaa oli aika pakata kimpsut ja poistua paikalta. Jatkoin muistelureissua Julkulaan, jossa oli seuraava ja viimeinen asuinpaikkamme ennen Joensuuhun muuttoa.
Olen kahdesti nähnyt unta, että käyn entisessä kodissa ja päätin toteuttaa uneni. Harmi kun talonväki ei ollut kotona, mutta ehkä ensi kerralla.

Aussieystävämme Riitta asuu siinä samassa pihassa, mutta eri talossa ja eipä olisi voinut enempää yllättyä kun pölähdin yllättäen kylään. Siellä meni mukavasti jutellessa ja Viettiä kiusatessa. Hassu pieni koira ja tykkää lapsista. Seuraavan kerran otan pojat mukaan sitä kiusaamaan.

Ilma ja maa oli sakeanaan lumenpöllyä, joten toimeuduin kotimatkalle, ettei tarvitsisi ihan pimeässä koko matkaa ajaa.

Liperissä ollessani Miimi soitti ja kysyi, että missä olen tulossa. Kävi ilmi, että ajeltiin ihan perätysten ja lenkille tuskin tarvitsi lähteä kun Hannu oli päivän koiria riekuttanut. Hippa ja Viia kyllä osasivat riekkua keskenäänkin jatkuvalla syötöllä eikä siitä tullut loppua ennen kuin lähdimme tyystin pois. Jatsikin oli viihtynyt, vaikka tapansa mukaan aluksi päivysti portilla.

Ihanaa kun on hoitopaikka, missä niillä on niin hyvät oltavat. Ja mikä parasta, saan ensi viikonlopuksi trion vastalahjaksi meille.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ei vaiskaan, mahavaiva ei nimittäin äitynyt pahemmaksi.

Ei mahda mitään, mutta tykkään Kuopiosta. Onneksi se on sen verran lähellä, että voi piipahtaa koska vaan, kun saisi aikaiseksi.

Nauti flunssasta!

On se kumma kun joka syksy tai viimeistään talvella törmää jonkun sairaalloisen terveen toimittajan toimintaohjeisiin, kuinka suhtautua lentsun yllättäessä.
"Kääriydy torkkupeittoon, lue kirjaa, katso rästiin jääneet ohjelmat telkkarista ja juo kuumaa. Syö suklaata, sairaanahan on kaikki sallittua. Ota rennosti ja nauti parista vapaasta."

Uskomatonta potaskaa!
Kolme päivää kyseisen taudin kourissa viettäneenä tiedän asiasta jotain. Nyt on neljäs päivä ja elämä taitaa sittenkin voittaa.

Lue kirjaa? Miten, kun pimeässä ei näe ja valoisassa kirvelee silmiä? Kyyneleet estävät lukemisen ja päänsäryn moukari takoo otsalohkoa. Kirjaimet hyppivät niin että pelottaa niiden putoavan sivuilta kokonaan pois.
Sama koskee telkkaria. Sitä näkee katsoa pimeässäkin, mutta itse laite häikäisee kyyneleet ja hetki sitten hellittäneen päänsäryn esiin.

Torkkupeittoon kääriytymistä periaatteessa kannatan, mutta peitto on solmussa kun koko kropan kattava kolotus estää rauhassa makoilun. Peitto päällä on kuuma ja pois nakkaaminen paleltaa. Ole siinä sitten.

Kuuma juoma saattaa tepsiä normaalille ihmiselle, mutta minun kurkkuun se koskee entistä enemmän. Turrutan kurkkuni mieluummin jäätelöllä.

Entä suklaa? Sehän tunnetusti poistaa kaikki vaivat panetuksesta pahaan mieleen.
Ei muuten poista! Jokainen tietää, ettei flunssassa henki kulje kuin takaoven kautta ja huonosti sieltäkin. Makuaistin puuttuessa suklaan varsinainen nautinto menee täysin hukkaan ja muu vaikutus kerääntyy pihtipieliin.

Ylimääräinen vapaakin koskee vain duunareita. Pienyrittäjän tulonmenetys on kokonaan toinen juttu, että se siitä rentoutumisesta.

Moisen ällösiirappisen lässytyksen lukemisesta pukkaa lähinnä oksennustautia ja siihen verrattuna mikä tahansa tavallinen flunssa on kieltämättä kevyttä kauraa.

Näin syvällisiä mietteitä syntyy lumessa kahlaten ja hiessä kylpien eli kolan kanssa seurustellessa. Suosittelen flunssaa inspiraation lähteenä! Muuhun siitä ei ole.

Jos olisin Mikko Zetterberg, sanoisin että flunssa on kuin hesalaiset. Niitä kestää pieninä annoksina ja tarpeeksi harvoin.

Koiria siellä, koiria täällä...

Eilen aamulla soitin Miimille ihan muissa asioissa, mutta lopputuloksena päädyttiin lähtemään heille lenkille. Viia oli kuulemma kysellyt jo monta päivää kunnollista riekkumakaveria, kun mummoista ei aina ole.

Naapurin Remu oli pinkaissut meille tyttöjä moikkaamaan. Sillä on nykyään tapana kadota näkyvistä aina kun vähänkin ovi raottuu. Hyvä puoli asiassa on se, että yleensä tietää mistä sen löytää. Isäntänsä epäilee, että joku naapuri on antanut Remulle turpiin, kun ei antaudu kiinni, mutta minua ja poikia se ei pelkää. Kun kerta oltiin lähdössä, otin Remun kyytiin ja nakattiin se matkalla kotiin.

Roukalahdelle saavuttua pojat jäivät keskenään talonvahdeiksi kun me lähdettiin lenkille ja Hannu oli hiihtämässä.

Voi sitä riemua kun Viia sai Hipan kaveriksi! Jatsikin intoutui riekkumaan kuin mikä tahansa normaali nuori ja terve koira. Ihanaa katseltavaa.
Käytiin Ilmon kodalla kääntymässä eli lenkki ei ollut pitkä, mutta pääasia oli koirien liikuttaminen ja ne todellakin liikkuivat. Laijasta laitaan kuin Ievan polokkaa vetäen.

Eikä koiramaisuus siihen loppunut.
Pois lähdettyä ennen Liperiä osui kohdalle irti juokseva porokoira. Pysäytin auton, että kokeilen jos se antaisi kiinni ja kyllä antoi. Itse asiassa tunki itseään syliin ja oli hyvin ystävällinen. Puhelinnumero pannassa ei ollut käytössä ja kahdessa ensimmäisessä talossa, joissa piipahdin, ei ollut ketään kotona. Kolmannessa talossa tärppäsi, tavallaan. Emäntä soitti tutulleen, joka tiesi kenen koira oli kyseessä ja tämä lähti hakemaan sitä omalle omistajalleen. Me päästiin jatkamaan matkaa.

Suunnaksi Joensuu ja pojille luistimia etsimään. Atelle löytyi Kontista hyvät käytetyt, mutta Kimmolla on niin iso jalka, että sen kokoiset ei näköjään kierrä enää niin nopsaan tahtiin. Uusia en ostanut, joten annoin olla toistaiseksi.

Kun koirat sattuivat olemaan mukana, käytin tilaisuutta hyväksi ja käytin Hippaa Prismassa. Ne liukuovet ovat kamala juttu, kertakaikkiaan! Käytiin Lemmikkikeskuksessa ihastuttamassa ihmisiä ja kuljettiin ovista monta kertaa tottumuksen vuoksi.

Kahden pyhän välissä kun mentiin, ihmisiä oli liikkeellä suunnilleen enemmän kuin laki salli. Sekin hämmästytti pientä maalaistolloa, mutta hyvä vain oli. Tätä lisää niin kyllä se siitä.

2012

Siitä se lähtee. Mitä kujeita vuosi tuo tullessaan, jää nähtäväksi. Tai minähän tiedän ja pari muutakin, mutta julkaistaan se kunhan systeemit valmistuu.

Tänään oli vaihteeksi kiva valo, tai valoa ylipäätään, joten otin kameran mukaan lenkille.
Keppileikkiin ei noita tarvitse kahdesti houkutella.

Saalistus...

Nappaus...

Ja hävinneen protestointia.

Se on MINUN, usko jo!

Mutta toinen meistä osaa posettaa.

Lonely rider... Mää en jaksa... Lakeutta niin kauas kuin silmä kantaa...

Jatsi ei lääkityksensä takia kipuile selkäänsä, joten meni jäällä siinä missä Hippakin. Jonkin aikaa kuljettuamme jää alkoi moukua. Se ääni on niin inhottava, että Hippakin alkoi vaivaantua.
Jää kantoi kyllä ja seurasin varmuuden vuoksi jonkun isokenkäiseltä vaikuttavan tyypin jalanjälkiä. Suunnittelemani reitti kulki erään salmen läpi ja siellä kaislikko muuttui sen verran luhdaksi, että eipä ollutkaan läpi jäätynyt. Jäljitettäväni oli kääntynyt kannoillaan ja minä perässä.

Yritettiin rantautua toisesta kohdasta. Suomalainenhan menee eksyessään toisen tyhmän perässä vaikka mihin jorpakkoon, mutta edelläkävijälläni taisi olla kumisaappaat. En mennyt perässä rantaan, koska talvipakkasella kuivat varpaat ovat arvossa arvaamattomassa. Samaa reittiä piti mennä takaisin mitä tulinkin.
Koirat kävivät rannassa monta kertaa ja takuulla ihmettelivät, kun minä vaan sitkeästi käännyin takaisin jäälle. Ehkä muutama kymmenen kiloa vaikutti siihen, mutta selitäpäs se heille.

Kotiin tultua Wienin uudenvuoden konsertti oli lopuillaan. Ehdin kuulemaan Tonava kaunoisen ja Radezky-marssin. Vaikka ne on kuultu suunnilleen joka vuosi, on varsinkin jälkimmäinen aina yhtä ihastuttavaa katsella ja kuunnella kun kapellimestari kapelloi toisella kädellä orkesteria ja toisella yleisöä, tai paremminkin sen taputuksen voimakkuutta.