Minä, sisäinen lapseni ja ne kaksi konkreettisesti minusta ilmestynyttä lasta olemme hulluina 3D-elokuviin. Olemme lähikaikoina käyneet kolmesti elokuvissa. Kimmo sen lisäksi vielä Markon kanssa Hobitteja katsomassa.
Itse ilkimys 2 oli loistava. Siitä ei ole muuta sanottavaa kuin että kannattaa katsoa.
Sen jälkeen oli Frozen, jossa oli omasta mielestäni liikaa liian kimeällä äänellä esitettyä laulua, mutta tarina itsessään oli kiva ja huumori hyvää.
Kunhan sitä ensin pääsi katsomaan. Minulla on pieni pää ja lasit tuntuivat vähän löysiltä. Ajattelin, että jos tuosta ihan pikkuisen väännän... Ei olisi kannattanut. Sanka katkesi.
"No niin, nyt sie rikoit ne ja saat maksaa uudet!" Atte möykkäsi.
Menin nolona ovimiehen luokse ja anteeksi pyydellen sanoin, että nämä ikään kuin meni rikki.
"No, ne onkin aika heikkoa tekoa", miekkonen sanoi ja sieluni silmin näin "vanha ämmä ja noin helvetin idiootti" -ajatuskuplan pään päällä.
Eikä siinä vielä kaikki. Kun nauha lähti pyörimään - onko se muuten kela mikä pyörii? Nykyään kaikki on niin digitalisoitunutta - ja ensimmäiseksi näytettiin mainos "Käsittele 3D-laseja huolella" missä tyyppi katkaisee sangan.
"Kato nyt, ihan kun sie!" Kimmo sanoi.
Juu, tiedän.
Kolmas oli The Lego Movie.
Huomio! Jos et ole kyseistä leffaa nähnyt ja haluat mennä katsomaan, lopeta lukeminen tähän! Seuraa kunnon spoilaus.
Legomaailmassa oli Emmet-niminen tavallinen kaveri, hyvin positiivinen mutta ei juuri kavereita. Hän eksyy jonnekin josta ei saa mitään tolkkua (lue: en muista juonta), mutta samassa sekamelskassa seikkailee Batman, Lincoln ja Milhousekin vilahti. Vauhtia kyllä riitti.
Lopussa kuvaan ilmestyy oikeita ihmisiä. Isä oli rakentanut kellariin valtavan legokaupungin, johon ei saanut kukaan muu koskea.
Hänen arviolta 7-10 -vuotias poikansa meni sinne luvatta ja sitten ratkottiin isän ja pojan välisiä ristiriitoja. Lopulta poika sai luvan leikkiä isän leluilla.
"Nyt kun sinä saat leikkiä täällä, niin arvaa kuka muu saa leikkiä myös?"
"No kuka?"
"Sinun siskosi."
"MITÄ?!!"
Mentiin takaisin Lego-maailmaan, jonne tipahteli isoja palikoita:
"Me ollaan Duploja ja ollaan tultu tänne tuhoamaan teidät kaikki!"
Repesin aivan totaalisesti! Loistava loppuratkaisu!
keskiviikko 26. helmikuuta 2014
Vaihteeksi tokotreeniä
Kahden viikon yskiminen ei ollut kiva juttu. Muuten olo oli lähes kuumeeton, mutta keuhkojen puoliteholla käyminen vaikeutti kaikkea muutakin käymistä, kuten lenkillä ja treeneissä.
Viime sunnuntaina kokoonnuimme Miimin, Hilkan ja Sadun kanssa Pärnälle porukkatreeneihin.
Hippa pääsi ryhmäpaikkamakuuseen ja suoritti sen ensimmäistä kertaa niin, ettei kääntänyt etutassua alleen. Kävin palkkaamassa välillä - ei sen takia etteikö pysyisi, sen se jo osaa - vaan että kokonaisuus pysyisi sfinksimäisessä asennossa. Pysyi!
Talvi on mennyt meillä kuten muutkin talvet, laiskotellessa, mutta seuraaminen on taas entisellään eli jotain olen saanut aikaan. Hippahan suivaantui viime syksyn ampumistreeneistä niin, ettei mikään huvittanut enkä sen takia ole vaatinut liikoja. Hauskuuden palautus on ollut lähiaikojen tavoitteena ja se on saavutettu.
Seuraaminen oli taas tiivistä, häntä heilui ja kontakti pysyi. Näin se pitää tehdä, loistava Hippa!
Seisomaan pysäytys oli hieman unohtunut, mutta se palautettiin mieleen. Olen käyttänyt takapalkkaa, mutta ensin tehtiin toisella tavalla.
Annoin lussupallon Miimille, joka asettui syrjään semmoiselle kohdalle, että kun käsken koiran pysähtyä, Miimi nakkaa pallon palkaksi.
Helpommin sanottu kuin tehty. Hippa tuijotti Miimiä eikä kontaktista ollut tietoakaan, mutta annoin tuijottaa.
Olen sitä mieltä, että jos koira ei ota kontaktia oma-aloitteisesti ja sitä alkaa houkutella mitä moninaisimmillä tavoilla, ollaan jo menossa metsään niin että kintereet roikaa. Mikäli treenitilanteessa koira opettaa ohjaajansa hakemaan kontaktia itseensä, miten se toimii koetilanteessa? Huonosti.
Nyt Hippa tuijotti kaikkea muuta kuin minua, mutta olihan minulla aikaa odottaa. Kun kontakti palasi, palkka eli toiminta alkoi. Hyvin pelitti ja samalla tuli motivaatiotreeniäkin.
Otettiin myös noutoa, jossa on tapahtunut myös edistystä. Vieläkin se kiukkuaa kapulalle, mutta menee ja tulee vauhdilla ja luovuttaa täydellisessä asennossa. Siitä on syytä olla iloinen ja olenkin.
Entäs Jatsi. Intoa täynnä kuin ilmapallo, jälleen, eikä mikään määrä treeniä ei saa sitä koiraa väsymään.
Seuraaminen oli aluksi mahdotonta haahuilua, mutta parani aikaa myöten kun enin virta purkautui. Jäävät liikkeet se osaa ja metallikapulakin oli kiva.
Kaukkareissa otin vain pari asennonvaihtoa maasta istumaan ja maasta seisomaan ja ne meni ilman etenemistä. Olin antanut kipulääkettä muutama päivä sitten, ja uskon vakaasti että sillä on vaikutusta. Kaukkarit ja varsinkin maasta seisomaan ja takaisin on Jatsille kaikista vaikeimmat liikkeet.
Suoraan sanottuna en tiedä enää, että jaksanko viilata sitä koekuntoon. Onhan kehässä kiva käydä tuommoisen koiran kanssa, joka tekee huumorilla ja loistoasenteella kaiken, vaikka ei läheskään täydellisesti. Mutta kannattaako maksaa ilmoittautuminen ja matkustus siitä että revityttää tuomarilla tupeeta ja hauskuttaa yleisöä, on eri juttu. Epäurheilijamainen asenne, kyllä. Saas nähdä.
Viime sunnuntaina kokoonnuimme Miimin, Hilkan ja Sadun kanssa Pärnälle porukkatreeneihin.
Hippa pääsi ryhmäpaikkamakuuseen ja suoritti sen ensimmäistä kertaa niin, ettei kääntänyt etutassua alleen. Kävin palkkaamassa välillä - ei sen takia etteikö pysyisi, sen se jo osaa - vaan että kokonaisuus pysyisi sfinksimäisessä asennossa. Pysyi!
Talvi on mennyt meillä kuten muutkin talvet, laiskotellessa, mutta seuraaminen on taas entisellään eli jotain olen saanut aikaan. Hippahan suivaantui viime syksyn ampumistreeneistä niin, ettei mikään huvittanut enkä sen takia ole vaatinut liikoja. Hauskuuden palautus on ollut lähiaikojen tavoitteena ja se on saavutettu.
Seuraaminen oli taas tiivistä, häntä heilui ja kontakti pysyi. Näin se pitää tehdä, loistava Hippa!
Seisomaan pysäytys oli hieman unohtunut, mutta se palautettiin mieleen. Olen käyttänyt takapalkkaa, mutta ensin tehtiin toisella tavalla.
Annoin lussupallon Miimille, joka asettui syrjään semmoiselle kohdalle, että kun käsken koiran pysähtyä, Miimi nakkaa pallon palkaksi.
Helpommin sanottu kuin tehty. Hippa tuijotti Miimiä eikä kontaktista ollut tietoakaan, mutta annoin tuijottaa.
Olen sitä mieltä, että jos koira ei ota kontaktia oma-aloitteisesti ja sitä alkaa houkutella mitä moninaisimmillä tavoilla, ollaan jo menossa metsään niin että kintereet roikaa. Mikäli treenitilanteessa koira opettaa ohjaajansa hakemaan kontaktia itseensä, miten se toimii koetilanteessa? Huonosti.
Nyt Hippa tuijotti kaikkea muuta kuin minua, mutta olihan minulla aikaa odottaa. Kun kontakti palasi, palkka eli toiminta alkoi. Hyvin pelitti ja samalla tuli motivaatiotreeniäkin.
Otettiin myös noutoa, jossa on tapahtunut myös edistystä. Vieläkin se kiukkuaa kapulalle, mutta menee ja tulee vauhdilla ja luovuttaa täydellisessä asennossa. Siitä on syytä olla iloinen ja olenkin.
Entäs Jatsi. Intoa täynnä kuin ilmapallo, jälleen, eikä mikään määrä treeniä ei saa sitä koiraa väsymään.
Seuraaminen oli aluksi mahdotonta haahuilua, mutta parani aikaa myöten kun enin virta purkautui. Jäävät liikkeet se osaa ja metallikapulakin oli kiva.
Kaukkareissa otin vain pari asennonvaihtoa maasta istumaan ja maasta seisomaan ja ne meni ilman etenemistä. Olin antanut kipulääkettä muutama päivä sitten, ja uskon vakaasti että sillä on vaikutusta. Kaukkarit ja varsinkin maasta seisomaan ja takaisin on Jatsille kaikista vaikeimmat liikkeet.
Suoraan sanottuna en tiedä enää, että jaksanko viilata sitä koekuntoon. Onhan kehässä kiva käydä tuommoisen koiran kanssa, joka tekee huumorilla ja loistoasenteella kaiken, vaikka ei läheskään täydellisesti. Mutta kannattaako maksaa ilmoittautuminen ja matkustus siitä että revityttää tuomarilla tupeeta ja hauskuttaa yleisöä, on eri juttu. Epäurheilijamainen asenne, kyllä. Saas nähdä.
maanantai 10. helmikuuta 2014
Taidetta Hartwall-areenalla
Monen vuoden haaveeni toteutui viimein. Varasin itselleni synttärilahjaksi lipun Apassionata 2014 -showhun. Houkuttelin Senjan kaveriksi, koska hänen luonahan minä majoittaudun kun siellä päin maailmaa liikun.
Aussieystäväni Hanna muutti Vantaalta Mikkeliin viikko sitten ja sovittiin, että lähden perjantaina matkaan ja olen Mikkelissä yön. Koska Hannallakin oli asiaa pääkaupunkiseudulle viikonlopuksi, ajeltiin kimppakyydillä.
Inhoan ja osittain pelkäänkin pimeässä ajamista, mutta selvisin hengissä perille. Hannan nykyinen kämppä on tosi mielenkiintoisella alueella. Talot ovat niin jyrkässä rinteessä, että katutason asunto on toiselta puolelta katsottuna kolmannessa kerroksessa! Hannan kämppä on kadun puolella ja valtavine ikkunoineen varsinainen akvaario kun verhoja ei vielä ole.
Koiraihmiselle paikka on oikea unelma. Kun seikkailee sisäpihan rappussokkelon läpi, edessä on kilometrikaupalla valaistuja metsäreittejä, lampia, koirien uimaranta ja ennen kaikkea luontoa. Siellä käytiin illalla koirat lenkittämässä ennen iltapuhteita eli sängyn kasaamista ja "verhojen" asentamista makuuhuoneeseen. Lainausmerkeissä siksi, että verhoratkaisu oli tavanomaista boheemimpi. Hannalla sisustusratkaisu on vielä muuttolaatikoiden sanelemaa. Hän nukkui sohvalla ja minä sain makuuhuoneen käyttööni. Valoherkkyydestä kärsivän yövieraan piti saada jotain ikkunan eteen, joten mitäpä muuta se oli kuin laatikoita. Hyvin pysyi katuvalot ulkona ja huone pimeänä.
Aamupäivällä lähdettiiin matkaan. Viikko sitten hankittu Skoda Octavia todettiin varsinaiseksi tilaihmeeksi kun kaksi ihmistä, kuusi koiraa ja matkatavarat mahtuivat näpsäkästi autoon. Hippa, Jatsi, Mai ja Pinja olivat takakontissa ja pienimmät eli Hali ja Kiila kevythäkissä takapenkillä.
Keli oli huononlainen ja pyyhkijänsulat aivan lopussa, joten oli mielenkiintoista tihrustaa maisemia ja tienviittoja kun mitään ei oikeastaan nähnyt. Suosittelin uusia sulkia. Hanna sanoi, ettei ole vielä hänen ja Octavian suhteen tässä vaiheessa kiinnittänyt huomiota pikkuseikkoihin, mutta lupasi hankkia sulat.
Pääsimme Klaukkalaan, jossa Senjalla oli ruoka valmiina. Syönnin jälkeen Hanna lähti omille reissuilleen ja me Senjan kanssa käyttämään koirat pikku lenkillä.
Meillä oli liput klo 18 näytökseen ja suunnitelma oli, että mennään julkisilla keskustaan ja käydään esityksen jälkeen jossain baarissa. Onneksi oli paikallinen asukas oppaana, koska en nimittäin yksin olisi selvinnyt matkasta. Meidän piti hypätä Helsinkiin menevästä bussista jossain kohtaa pois ja kipittää Hartwallin suuntaan menevään bussiin. Vaihto meni hyvin ja päästiin perille.
Paikka löytyi ja näköala oli hyvä. Lipussa luki, että kaikki tallennus on kielletty, mutta kuuluttaja sanoikin että ottakaa kuvia ja videoita ja laittakaa niitä Youtubeen, kunhan ette kuvaa salamalla etteivät hevoset säiky. No hieno juttu, eihän meillä ollut mitään kameroita mukana.
Se ärsytti suunnattomasti, että kiellosta huolimatta jotkut kuvasivat salamalla. Onko se niin vaikeaa totella sääntöjä? Jos joku asia on kielletty niin sen pitäisi riittää ja tässä tapauksessa se oli vielä hyvin perusteltu.
Ei se mitään, show oli mielettömän upea. Se oli äänen, valon ja liikkeen täydellistä sopusointua. Taidetta hevosilla toteutettuna.
Laitan tähän pari videota, ettei tarvitse selittää niin paljon.
Klik
Klik
Päätin, että ensi vuonna varaan hyvissä ajoin paikan, että pääsee lähemmäs ja sitten on takuulla kamera mukana.
Esityksen jälkeen mentiin keskustaan junalla ja navigoitiin itsemme thaimaalaiseen ravintolaan syömään. Tilasin ankkaa, koska en ole muistaakseni ikinä ennen moista syönyt ja kyllä oli hyvää.
Oli ihan uskomattoman kylmä! Ei tämmöinen sisämaan eläjä totu hyytävään merituuleen, ei niin kauan elä eikä halua yrittääkään tottua. Mentiin Henry's pubiin Kampin aukion laidalle lämpimään odottelemaan Klaukkalaan lähtevää bussia.
Tilasin Bailey'sin ja sanoin baarimikolle, että laittaa saman tien tuplana.
"Sori, mutta me ei saada tehdä tuplia."
"No tilaa kaks!" Senja opasti ja baarimikko laittoi tiskille isompaan lasiin yhden ja shottilasiin toisen. Oma apu paras apu, joten kippasin pikkulasista juoman isompaan ja se oli siinä.
Taas tullaan sääntöihin ja niiden noudattamiseen. Suomessa on käsittämättömiä lakeja ja pilkunnussijoita, jotka viilaavat pilkut pykälänmuotoisiksi ilman että sillä on mitään merkitystä. En ainakaan tältä istumalta pysty keksimään, miksi kermalikööri tuplana on kiellettyä myydä, mutta asiakkaan itsensä tekemänä se onnistuu. Tulos on sama.
"Kato, tuossa on se pariskunta sieltä thaikkupaikasta! Seurasivat meitä!" Senja sanoi kun eräs pari käveli ohi.
"Jaa, saattaa olla. Miten sie tunnistit ne noin vaan? En ois hoksannu jos et ois sanonu."
"Mulla jää naamat mieleen. Sie voit antaa mulle vaikka isäs ekaluokan luokkakuvan ja mie pystyn sanomaan, missä se siinä on."
"No ohhoh! Miepä kerron esimerkin itestäni: Joskus kauan sitten Markun kanssa oltiin Prismassa ja joku vanhempi mies käveli vastaan ja tervehti. Me tietysti tervehdittiin kanssa, mutta heti kun se oli menny ohi, mie kysyin että kuka tuo ukko oli. Mulla oli vaan vaaleanharmaa aavistus, että jossain olin sen nähny. Markku katto minnuu kun idioottia ja sano, että no sehän on se yks siementäjä. Sillon muistin, että ai niinpä olikin ja hulluinta tässä oli se, että edellisenä päivänä olin avustanut sitä lehmän siemennyksessä!"
Senja nauroi, että ei voi olla totta.
"Ja toinen esimerkki on vielä oudompi. Olin metalliopinnoissa ja kävelin Aikolla käytävää pitkin kun vastaan tuli vaalea pitkätukkainen nainen ja tervehti tuttavallisesti. Mie tervehdin kun se on kohteliasta, ja taas sama tuttuuden tunne oli mutta ei hajuakaan, missä olin tyypin nähnyt. Monta päivää mietin, mutta ei tullut mieleen. Eräänä iltana katselin elokuvaa ja siinä oli kohtaus, jossa Helen Hunt (pitkätukkainen blondi) seisoi kopiokoneen ääressä kasvot kääntyneenä kameraan päin.
Silloin se napsahti päähän! Olin jokin aika sitten käynyt Keslalla tutustumassa tulevaan harjoitteluun ja siellä toimistossa se sihteeri oli samalla tavalla kopiokoneen äärellä."
"No on sullakin päässä erikoiset piuhat!"
Joopa. Se pala mikä minulla on vajaa, toimii Senjalla keskimääräistä huomattavasti paremmin. Se thaikkuraflassa ollut pariskunta jutteli englanniksi, joten jos olisin kuullut heidän puhuvan, luultavasti olisin tunnistanut siitä.
Oli tosi kiva ilta. Aamulla katsottiin illalla tallennettu Putous, kun ensin kaukosäädin etsittiin.
"Kato sohvatyynyjen välistä, sinne se kake yleensä tykkää piiloutua."
"Siellähän se olikin, mutta makkarin kaukosäädin on ollu monta päivää kateissa."
"Mitäs sie makkarista säädät? Vaihtuuko siellä sisustus nappia painamalla?"
"Täh...?"
Senjalta meni hetki miettiessä minun outoa ajatuksenjuoksua.
"Jaa niin, sehän oiskin kätevä! Klik, vaihanpa tuosta verhot."
Kävin koirat lenkittämässä ja otettiin pikku päikkärit. Iltapäivällä Hanna tuli hakemaan minua ja lähdettiin kohti Mikkeliä.
Hanna oli ostanut uudet sulat ja kyllä hyvin pyyhki. Hyvin pyyhki vanhoillakin, mutta ihan muissa tehtävissä. Vaikka edellisenä aamuna lähtiessä monta kertaa tarkistettiin tavarat, kaima onnistui silti unohtamaan äitinsä asunnon avaimet kotiin. Mutta mikään ei ole niin viisas kuin ihminen ja varsinkin naisihminen. Hanna koukki vanhalla pyyhkijänsulalla postiluukun kautta oven auki ja pääsi sisälle.
Mikkeliin päästyä ilta oli jo sen verran pitkällä, että lähdin saman tien ajelemaan kotiin.
Isä oli meillä uuninlämmityksessä ja oli myös leikannut pojilta hiukset! Taitavaa työtä harrastelijaparturilta, ei siinä mitään, mutta mielellään olisin varsinkin Kimmon pitkät kutrit säästänyt.
Kiva oli päästä omaan sänkyyn nukkumaan ja nukuinkin tosi hyvin. Olen unettomuusvaivan takia nyt kaksi viikkoa sairaslomalla ja paras onkin saada unirytmi kuntoon. Jospa tästä vielä äly ja voimat palautuu.
Aussieystäväni Hanna muutti Vantaalta Mikkeliin viikko sitten ja sovittiin, että lähden perjantaina matkaan ja olen Mikkelissä yön. Koska Hannallakin oli asiaa pääkaupunkiseudulle viikonlopuksi, ajeltiin kimppakyydillä.
Inhoan ja osittain pelkäänkin pimeässä ajamista, mutta selvisin hengissä perille. Hannan nykyinen kämppä on tosi mielenkiintoisella alueella. Talot ovat niin jyrkässä rinteessä, että katutason asunto on toiselta puolelta katsottuna kolmannessa kerroksessa! Hannan kämppä on kadun puolella ja valtavine ikkunoineen varsinainen akvaario kun verhoja ei vielä ole.
Koiraihmiselle paikka on oikea unelma. Kun seikkailee sisäpihan rappussokkelon läpi, edessä on kilometrikaupalla valaistuja metsäreittejä, lampia, koirien uimaranta ja ennen kaikkea luontoa. Siellä käytiin illalla koirat lenkittämässä ennen iltapuhteita eli sängyn kasaamista ja "verhojen" asentamista makuuhuoneeseen. Lainausmerkeissä siksi, että verhoratkaisu oli tavanomaista boheemimpi. Hannalla sisustusratkaisu on vielä muuttolaatikoiden sanelemaa. Hän nukkui sohvalla ja minä sain makuuhuoneen käyttööni. Valoherkkyydestä kärsivän yövieraan piti saada jotain ikkunan eteen, joten mitäpä muuta se oli kuin laatikoita. Hyvin pysyi katuvalot ulkona ja huone pimeänä.
Aamupäivällä lähdettiiin matkaan. Viikko sitten hankittu Skoda Octavia todettiin varsinaiseksi tilaihmeeksi kun kaksi ihmistä, kuusi koiraa ja matkatavarat mahtuivat näpsäkästi autoon. Hippa, Jatsi, Mai ja Pinja olivat takakontissa ja pienimmät eli Hali ja Kiila kevythäkissä takapenkillä.
Keli oli huononlainen ja pyyhkijänsulat aivan lopussa, joten oli mielenkiintoista tihrustaa maisemia ja tienviittoja kun mitään ei oikeastaan nähnyt. Suosittelin uusia sulkia. Hanna sanoi, ettei ole vielä hänen ja Octavian suhteen tässä vaiheessa kiinnittänyt huomiota pikkuseikkoihin, mutta lupasi hankkia sulat.
Pääsimme Klaukkalaan, jossa Senjalla oli ruoka valmiina. Syönnin jälkeen Hanna lähti omille reissuilleen ja me Senjan kanssa käyttämään koirat pikku lenkillä.
Meillä oli liput klo 18 näytökseen ja suunnitelma oli, että mennään julkisilla keskustaan ja käydään esityksen jälkeen jossain baarissa. Onneksi oli paikallinen asukas oppaana, koska en nimittäin yksin olisi selvinnyt matkasta. Meidän piti hypätä Helsinkiin menevästä bussista jossain kohtaa pois ja kipittää Hartwallin suuntaan menevään bussiin. Vaihto meni hyvin ja päästiin perille.
Paikka löytyi ja näköala oli hyvä. Lipussa luki, että kaikki tallennus on kielletty, mutta kuuluttaja sanoikin että ottakaa kuvia ja videoita ja laittakaa niitä Youtubeen, kunhan ette kuvaa salamalla etteivät hevoset säiky. No hieno juttu, eihän meillä ollut mitään kameroita mukana.
Se ärsytti suunnattomasti, että kiellosta huolimatta jotkut kuvasivat salamalla. Onko se niin vaikeaa totella sääntöjä? Jos joku asia on kielletty niin sen pitäisi riittää ja tässä tapauksessa se oli vielä hyvin perusteltu.
Ei se mitään, show oli mielettömän upea. Se oli äänen, valon ja liikkeen täydellistä sopusointua. Taidetta hevosilla toteutettuna.
Laitan tähän pari videota, ettei tarvitse selittää niin paljon.
Klik
Klik
Päätin, että ensi vuonna varaan hyvissä ajoin paikan, että pääsee lähemmäs ja sitten on takuulla kamera mukana.
Esityksen jälkeen mentiin keskustaan junalla ja navigoitiin itsemme thaimaalaiseen ravintolaan syömään. Tilasin ankkaa, koska en ole muistaakseni ikinä ennen moista syönyt ja kyllä oli hyvää.
Oli ihan uskomattoman kylmä! Ei tämmöinen sisämaan eläjä totu hyytävään merituuleen, ei niin kauan elä eikä halua yrittääkään tottua. Mentiin Henry's pubiin Kampin aukion laidalle lämpimään odottelemaan Klaukkalaan lähtevää bussia.
Tilasin Bailey'sin ja sanoin baarimikolle, että laittaa saman tien tuplana.
"Sori, mutta me ei saada tehdä tuplia."
"No tilaa kaks!" Senja opasti ja baarimikko laittoi tiskille isompaan lasiin yhden ja shottilasiin toisen. Oma apu paras apu, joten kippasin pikkulasista juoman isompaan ja se oli siinä.
Taas tullaan sääntöihin ja niiden noudattamiseen. Suomessa on käsittämättömiä lakeja ja pilkunnussijoita, jotka viilaavat pilkut pykälänmuotoisiksi ilman että sillä on mitään merkitystä. En ainakaan tältä istumalta pysty keksimään, miksi kermalikööri tuplana on kiellettyä myydä, mutta asiakkaan itsensä tekemänä se onnistuu. Tulos on sama.
"Kato, tuossa on se pariskunta sieltä thaikkupaikasta! Seurasivat meitä!" Senja sanoi kun eräs pari käveli ohi.
"Jaa, saattaa olla. Miten sie tunnistit ne noin vaan? En ois hoksannu jos et ois sanonu."
"Mulla jää naamat mieleen. Sie voit antaa mulle vaikka isäs ekaluokan luokkakuvan ja mie pystyn sanomaan, missä se siinä on."
"No ohhoh! Miepä kerron esimerkin itestäni: Joskus kauan sitten Markun kanssa oltiin Prismassa ja joku vanhempi mies käveli vastaan ja tervehti. Me tietysti tervehdittiin kanssa, mutta heti kun se oli menny ohi, mie kysyin että kuka tuo ukko oli. Mulla oli vaan vaaleanharmaa aavistus, että jossain olin sen nähny. Markku katto minnuu kun idioottia ja sano, että no sehän on se yks siementäjä. Sillon muistin, että ai niinpä olikin ja hulluinta tässä oli se, että edellisenä päivänä olin avustanut sitä lehmän siemennyksessä!"
Senja nauroi, että ei voi olla totta.
"Ja toinen esimerkki on vielä oudompi. Olin metalliopinnoissa ja kävelin Aikolla käytävää pitkin kun vastaan tuli vaalea pitkätukkainen nainen ja tervehti tuttavallisesti. Mie tervehdin kun se on kohteliasta, ja taas sama tuttuuden tunne oli mutta ei hajuakaan, missä olin tyypin nähnyt. Monta päivää mietin, mutta ei tullut mieleen. Eräänä iltana katselin elokuvaa ja siinä oli kohtaus, jossa Helen Hunt (pitkätukkainen blondi) seisoi kopiokoneen ääressä kasvot kääntyneenä kameraan päin.
Silloin se napsahti päähän! Olin jokin aika sitten käynyt Keslalla tutustumassa tulevaan harjoitteluun ja siellä toimistossa se sihteeri oli samalla tavalla kopiokoneen äärellä."
"No on sullakin päässä erikoiset piuhat!"
Joopa. Se pala mikä minulla on vajaa, toimii Senjalla keskimääräistä huomattavasti paremmin. Se thaikkuraflassa ollut pariskunta jutteli englanniksi, joten jos olisin kuullut heidän puhuvan, luultavasti olisin tunnistanut siitä.
Oli tosi kiva ilta. Aamulla katsottiin illalla tallennettu Putous, kun ensin kaukosäädin etsittiin.
"Kato sohvatyynyjen välistä, sinne se kake yleensä tykkää piiloutua."
"Siellähän se olikin, mutta makkarin kaukosäädin on ollu monta päivää kateissa."
"Mitäs sie makkarista säädät? Vaihtuuko siellä sisustus nappia painamalla?"
"Täh...?"
Senjalta meni hetki miettiessä minun outoa ajatuksenjuoksua.
"Jaa niin, sehän oiskin kätevä! Klik, vaihanpa tuosta verhot."
Kävin koirat lenkittämässä ja otettiin pikku päikkärit. Iltapäivällä Hanna tuli hakemaan minua ja lähdettiin kohti Mikkeliä.
Hanna oli ostanut uudet sulat ja kyllä hyvin pyyhki. Hyvin pyyhki vanhoillakin, mutta ihan muissa tehtävissä. Vaikka edellisenä aamuna lähtiessä monta kertaa tarkistettiin tavarat, kaima onnistui silti unohtamaan äitinsä asunnon avaimet kotiin. Mutta mikään ei ole niin viisas kuin ihminen ja varsinkin naisihminen. Hanna koukki vanhalla pyyhkijänsulalla postiluukun kautta oven auki ja pääsi sisälle.
Mikkeliin päästyä ilta oli jo sen verran pitkällä, että lähdin saman tien ajelemaan kotiin.
Isä oli meillä uuninlämmityksessä ja oli myös leikannut pojilta hiukset! Taitavaa työtä harrastelijaparturilta, ei siinä mitään, mutta mielellään olisin varsinkin Kimmon pitkät kutrit säästänyt.
Kiva oli päästä omaan sänkyyn nukkumaan ja nukuinkin tosi hyvin. Olen unettomuusvaivan takia nyt kaksi viikkoa sairaslomalla ja paras onkin saada unirytmi kuntoon. Jospa tästä vielä äly ja voimat palautuu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)