Jokelan pelastus perunoilla

Wanha Jokela ja sen kohtalo on kuohuttanut Joensuun ja lähiseudun kansan mieliä viime aikoina. Eilen oli Joensuun kaupunginhallituksen kokous, jossa päätettiin Jokelan kohtalosta. Suojellaanko, puretaanko, korjataanko vai ammutaanko vain taivaalle. Jopa oma alitajuntani on ottanut kantaa asiaan, koska näin viime yönä melko mielenkiintoisen unen.

Olin Jokelassa, jossa lattiasta oli sahattu muutaman neliön kokoinen siisti suorakulmio pois ja alla oli maapohja. Semmoista oikein kuohkeaa ruokamultaa ihan lattiapintaan asti.
Siellä oli taikuri, joka taikoi isoja kapallisia tosi hyvännäköisiä perunoita sinne maapohjaan. Kappa toisensa perään katosi multaan ihan kuin perunat olisivat uponneet juoksuhiekkaan. Ihmisiä katseli esitystä ja eräs vanhempi mies kommentoi:
"Kyllä niillä on hommoo kun tuota ruppeevat korjoomaan kun tuommosessa perunamiärässä pittää luovia!"

Se oli siinä. Aamulla oli semmoinen fiilis, että ei sitä vielä pureta.
Ei niin, mutta ei sitä ihan vielä päätetty suojellakaan. Tämänpäiväisessä lehdessä oli juttu hallituksen kokouksesta, jota oli seuraamassa joukko Jokelan suojelijoita. Ainoa päätös oli se, että käsittely päätettiin siirtää joulukuun kokoukseen. Varsinaisia vellihousuja!
Sanomalehti Karjalaisen mukaan normaalisti kokouksista on ollut poissa eri syitten takia puolenkymmentä valtuutettua, mutta nyt varavaltuutettuja oli paikalla peräti yksitoista. Suojeluporukka supisi rintamakarkuruudesta ja hyvästä syystä.

Noh, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Jos minun unia tulkitaan niin ehkäpä tästä vielä hedelmällisiä keskusteluja viriää kun Jokelan alle hyvään maahan kylvetään roppakaupalla perunaa.

Taidan itsekin osallistua seuraavaan rymistelymarssiin.

Vastausta kehiin

Miimi heitti haasteen, joten siihenhän on vastattava.

1. Mitä "ei niin fiksuja" tapoja koirillasi on?
Räyhääminen. Ne ilmoittavat tiellä liikkujat ravaamalla hulluna aidanviertä hillittömien äänitehosteiden säestyksellä.
Sama homma kun meille tulee joku kylään. Mikään ei auta vaikenemiseen, niiden on itse todettava tulija vaarattomaksi ja vasta sitten laskeutuu rauha taloon ja hiljaisuus pirttiin.

2. Onko sinulla jokin koiriin liittyvä tarvike, jota ilman et pärjäisi?
Siis mikä tahansa tarvike, joka liittyy koiriin, mutta toimii muuallakin elämässä? Eipä tule mieleen. Tai no, takakontissa oli noutajahihna jota on käytetty muuhunkin kuin koiran taluttamiseen. Lomittikohan se joskus peräti hinausköyttä? Viimeksi kun vaihdettiin takavalon polttimoa, se hihna paloi poikki eli ei ole enää sitäkään. En keksi muuta.

3. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja tavoitteita teillä on?
Hipan kohdalla tämä on helppo. Jälki 1 ensi kesänä ja siitä sitten etiäppäin.
Jatsilla on tavoitetta riittämiin siinä, että saisi pitää kivuttoman elämän ja pysyisi sen myötä entisenä iloisena koirana. Voittajaluokan tokoilu on kangastellut mielessä, mutta saa nyt nähdä onko kehään asiaa jos lääkitys jatkuu.
Toisaalta, troppien ansiosta Jatsi on entisellään eli selviytyisi hyvin kokeessa. Minulla kun on muutenkin tapana tehdä älyttömiä tempauksia, voisin ihan pokalla mennä kokeeseen ja katsoa, käräyttääkö kukaan meidät.

4. Suosikkikuvasi koiristasi?
Itse ottamistani ehdottomasti tämä, jossa Jatsi on yhtä tyyni kuin taustalla oleva lampi. Jatsi inhoaa kuvaamista, koska kameran mustana tuijottava silmä on pahiten mielenrauhaa vaivaannuttava seikka hänen kuningattaruutensa elämässä.


Toinen suosikki kuvastaa Jatsin asennetta rakastamiinsa hommiin. Vuoden 2009 piirinmestiksissä tottikseen ilmoittautuminen tapahtui jatsimaisen railakkaasti.
Kuvan onnistui näppäämään Jarno Aavamäki, joka totesi jälkeen päin videokameran olevan ainoa oikea väline Jatsin tottiksen tallentamiseen. Koskaan ei tiennyt, mitä se keksi.


Hippa sen sijaan ei ainakaan vierasta kameraa. "Onks korvat hyvin?" on ensimmäinen kommentti sen nähdessä kameran.
Kuva ei ole laadullisesti parhaasta päästä, mutta ainakin näiden kahden kuvaamista koskevien mielipiteiden vertailuun se käy.


Tyyni auringonlaskuun tuijottelija...


...tai kaverin kanssa riehuja.


5. Mikä on paras tapa viettää aikaa koiriesi kanssa?
Metsälenkillä ehdottomasti. Siellä sielu lepää kaikilla ja ajatus lentää ainakin kaksijalkaisella.
Lenkkeilyn lisäksi tietenkin kaikki harrastaminen, koska on kyse käyttökoirista.
Jatsin kanssa jäljestän enää huvin vuoksi, mutta sitäkin hienompaa se on kun koira nauttii ja tekee työn täydellisesti.
Hipan koulutuksessa on haasteita ja aina uuden kivikon ylittäminen on mannaa itselle ja koiralle.

6. Miksi omistat juuri koiria etkä muita eläimiä?
Koirarakkaus iski lapsena kun naapuriin muutti nuoripari kultaisennoutajan kanssa. Samoihin aikoihin äitini työkaveri hankki labbiksen, joka palvoi maata jalkojeni alla. Nämä olivat hoidokkejani, mutta oman koiran hankin vasta kotikotoa lähdettyä.
Oli meillä ennen kissoja, mutta pojilla on taipumusta allergiaan. Haluaisin kissan edelleen, mutta jos kissattomuus on ainoa mahdollisuus pitää koiria, mieluummin näin.

7. Millä sanoilla kuvailisit koiriasi?
Jatsi on Pami-siskonsa tyyliin täynnä tulta ja tappuraa. Valmiina kuin partiopoika aina kun tapahtuu, ja näyttää menevän kolmeentoista suuntaan yhtä aikaa. Valtava vahti- ja suojeluvietti omaa laumaa kohtaan.
Maailma olisi varmasti paljon parempi paikka, jos Jatsin kaikki jutut ilmeineen saisi tulkittua ja suomennettua. Sillä on kommentti ihan kaikkeen.
Hippa on erilainen. Paljon rauhallisempi, mutta tietyissä tapauksissa äärimmäisen jääräpäinen. Kumma huumorintaju, jolla se koetteli omaani varsinkin pentu- ja nuoruusaikoina.
Jutustelun monipuolisuuden se korvaa volyymillä. Järkyttävän kovaäninen koira!

8. Pelkääkö koirasi jotain, jos niin mitä?
En enää muista Jatsin pelkoja. Sillä on jo sen verran elämänkokemusta, että pelkoja ei pahemmin ole ja aika on kullannut muistot.
Hippa pelkää kaupungin keskustaa ja varsinkin sillan ali kävelyä. Ympärillä jyrisevä liikenne aiheuttaa vapinaa jäsenissä, mutta syrjäkaduille siirtyminen palauttaa heti normiolotilan. Maalaisjuntti kaipaa ilmeisesti harjoitusta.

9. Mistä keksit koiriesi nimet?
Ihastuin Jatsin emän Unelman svengaavaan olemukseen. Ajattelin, ettei tytär voi jäädä sen huonommaksi ja oikeassa olin.
Joskus 90-luvulla eräässä lomituspaikassa oli Hippa-niminen lehmä ja olin aivan lääpälläni siihen olentoon. Se oli aluksi varautunut ja ujona käänsi päänsä pois, mutta antoi hoitaa hyvin. Kunnolla tutustuttua sai päätäkin silittää ja se vapautui näyttämään mahtavan huumorintajunsa.
Se oli jotenkin aussiemainen ja halusin jättää nimen elämään omassa aussiessa.

10. Kuinka monta koiraa on sopiva määrä?
Kaksi. Silloin voi ottaa yhden, kaksi tai vaikka kolmekin hoitoon eikä koiramäärä ole vielä mahdoton.

11. Koiriesi parhaat koirakaverit?
Hipan ylin ystävä on siskontyttö Viia. Se pari on kerta kaikkiaan kuin paita ja peppu.
Jatsilla ei nykyään ole semmoista perinteistä parasta kaveria. Naapurin cairnterrieri Topiin Jatsi suhtautuu mielenkiintoisesti. Lenkillä ollessamme Topi tulee aina aidalle moikkaamaan. Jatsi piippaa ja juttelee Topille niin, ettei sitä meinaa saada niistä tapaamisista pois.

Koska Miimin lisäksi Susanna on ainoa, joka on viime aikoina kommentoinut näitä höpinöitä, haastan hänet jatkamaan vastailua.

Paukkuarkuuden poiskoulutusta

Tuli tässä muuan päivänä mainos postin mukana ja päätin tilata maakunnan kakkoslehden pariksi kuukaudeksi. Välissä oli liite Joensuun joulunavajaisista, ja sitä tutkittiin koko perheen voimin. No, koiria ei kiinnostanut kuitenkaan.

On noilla muksuilla hoksottimet ojossa näköjään ihan jatkuvasti. Kysyivät siinä sivussa, että paljonko mahtanee tuon kokoinen mainos maksaa. Vastasin, etten tiedä kun en ole ilmoitusihmisiä. Puntaroitiin siinä, että ei varmaan sataset riitä, hyvä jos ykköstuhannetkaan.
"No ketkäs siellä Heilissä on ilmoitusihmisiä", kuului seuraava kysymys.
Luettelin kyseiset henkilöt ja nuoriso tyytyi siihen.

Ei voi tyhmä toimittaja (evp) tietää, koska ilmoitusten myyminen ja värkkäminen kasaan on ihan toiselta planeetalta olevaa hommaa kuin juttujen tekeminen.
Kesällä Heilissä ollessani sattui pari kertaa niin, että joku soitti ja halusi ostaa ilmoituksen. Hassuinta tässä oli se, että henkilöt soittivat avustajapuhelimeen, jonka numero ei ole julkisesti missään nähtävillä.
"Öö, pikku hetki, siirrän puhelun ilmoitusosastolle!" Ja sitten juostiin etsimään ihminen, joka osasi auttaa soittajaa hädässään.

Hm, menipä taas vaihteeksi sivuraiteelle.
Tänään oli ne joulunavajaiset, jonne mentiin poikien kanssa ihmettelemään. Minulla kiinnosti lähinnä ilotulitus. Siitä huolimatta, että se on edelleen joutavaa rahantuhlausta ja saastutusta, mutta kun se visuaalinen elämys on niin... vastustamaton.

Atte on meidän perheen paukkuarka ja kaikkia uusia tilanteita jännittävä. Lähdettiin reissuun osin siksi, että saisin edes vähän sammutettua kuuloherkkyyttä. Se on harmillinen ominaisuus, koska olisi kiva joskus käydä porukalla elokuvissa, mutta siihen Atte on tehnyt ehdottoman tenän.

Alun raketit eivät olleet kovin isoja, joten ei paniikkia ja väriloiston koreutumisen myötä ei pamauksetkaan enää niin vaivanneet. Kun kysyin, että mennäänkö katsomaan uudenvuoden raketitkin, oli vastaus varaukseton joo!

Ehkä me joskus edetään sinne leffaankin.

Metsä täynnä esineitä

Kirjava aussiejengi sai vahvistusta mustanpuhuvista rotikoista kun suunnattiin pitkästä aikaa metsätreeneihin. Miimin ja Reetan kanssa otettiin esineruutua ja Hirvolanvaaran kankaalla vierähti mukavasti parituntinen kun seitsemälle koiralle vuoronperään annettiin etsittäväksi kaikenkarvaista kamaa.

Mummokoirilla tai muuten vaan eläkeläisillä ei ole enää suorituspaineita ja muut ovat melko aloittelijoita, joten tallattiin vain kymmenisen metriä leveä kaistale.

Hipan ongelma on ollut se, että hakee yhden ja sitten päivittelee silmät pyöreinä kun palkkaa ei kuulu vaikka työ on tehty. Tai minun ongelmahan se on, kun en osaa kertoa sille että kaikki esineet on tuotava, olipa niitä miten monta tahansa.

Niin nytkin. Ensimmäisen esineen toi vauhdilla, mutta toinen haettiin jälleen kerran kilpajuoksulla kun muuten ei arvon neiti edennyt mihinkään. Tätähän me ollaan harrastettu ja päätin, että joskus siitä mukana juoksusta on päästävä eroon.

Onneksi on asiantuntijoita mukana. Hippa harkitsi asioita muiden koirien treenin ajan ja toisella kerralla Miimi vei takarajan tuntumaan peräti viisi esinettä. Eikun koira juoksemaan.

Välillä palkkasin tai jätin palkkaamatta, mutta sinne vaan uudestaan hakemaan. Miimi hihkui ja hyppi kuin mielenköyhä esineiden luona, että sai koiran lähtemään aina uudestaan. Hyvin toimi. Ideana oli ajaa Hipan kalloon se, että metsässä on röykkiöittäin ihania tavaroita haettavana. Luulisi sen jossain vaiheessa tuovan mukisematta kaksi tai kolme esinettä kun tottuu tuomaan kymmenen.

Pami on saanut uuden pitkävaikutteisen lääkityksen jumittuneeseen selkäänsä ja kylläpä oli ihana nähdä sen hyppivän! Vain yksi pilleri kuussa ja koira on aivan entisensä.

Lopuksi käytiin porukalla lenkillä ja vauhtia piisasi. Kolmevuotias Xandro ja puolivuotias Dix sulautuivat hyvin joukon jatkoksi. Xandro vähän liikaakin. Se ihastui juoksuaan lopettelevaan Viiaan siinä määrin, että pari piti erottaa toisistaan. Joku roti sentään.

Lenkin jälkeen piipahdettiin mökillä, jossa Jatsi intoutui murjomaan Hippaa nurmikkoon ja ajamaan takaa. Hippa kehräisi tyytyväisyydestä jos osaisi. No, doupattu koira kykenee. Olen antanut Jatsille kipupillerin muutamana iltana, joten normaali olotila on taattu. Ensi viikolla hommaan sille saman lääkityksen kuin Pamilla. Jos pitää valita, niin mieluummin otan iloisen koiran ilman että maksa poksahtaa hajalle.

Psykedeelistä meininkiä

Valvoin viime viikolla erään yön miettien ratkaisua muuan ongelmaan ja se löytyi. Päivänvalossa suoritettu käytännön testi vieläpä vahvisti asian.

Mikähän stressin purkautuminen lie tapahtunut, mutta kun viimein sain unen päästä kiinni, järjetön painajainen valtasi pääkoppani.

Olin poikien kanssa jossain kuppaisessa pikku kerrostalokämpässä ja yritettiin nukkua lattialla patjojen päällä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vessanpönttö, joka innostui tulvimaan vähän väliä. Piti kaameaa kurlutusta ja kansi pomppi kun viemäri yritti oksentaa sisustaansa meidän majapaikkaan.

Pakenin parvekkeelle, josta avautui alue talon katolle. Siellä hyppi jostain tietokoneanimaatiosta karanneita jättikokoisia oravia, jotka terrorisoivat kaikkea ja kaikkia. En saanut rämää ovea kunnolla lukkoon, että pysyisivät siellä missä olivat ja voi kammotus sitä pelottavaa tunnelmaa.

Olen ennenkin paennut uniahdistusta lähtemällä lentäen pois tilanteesta ja niin tein nytkin. En olekaan lentänyt pitkään aikaan ja tämä kokemus oli sarjassaan huikea.

Ampaisin tähtitieteellistä vauhtia korkeuksiin. Jostain syystä pelotti, joten pidin silmiä kiinni ja vielä käsiä silmien edessä. Pakotin itseni avaamaan silmät ja ällistyin, kun sormien lomasta paistoi aurinko! Tätä ennen olen aina lentänyt vain yöllä.

Huitelin mereltä jonnekin mantereelle ja huomasin keltaisen taksin, jonka katossa luki "Coney Island". Mitä ihmettä?
Päätin tarkistaa sijaintini ja syöksyin kohti stratosfääriä. Jep, Jenkeissä oltiin. Oli mahtavaa nähdä armas Telluksemme sellaisena kuin se avaruuskuvissa on nähty.

Laskeuduin alemmas ja aloin nauttia matkustuksesta ja uusista maisemista. Seuraavaksi olin jossain aurinkoisella hiekkarannalla. Liitelin värikkäitten aurinkovarjojen keskellä jonkin aikaa.

Palasin jonnekin sisätiloihin, ehkä siihen ahdistavaan kämppään, ehkä jonnekin muualle. Leijuin ikkunan edessä ja työnsin käteni lasista läpi ihan vain siitä ilosta, että pystyin niin tekemään.

Lopulta laskeuduin ja palasin normiolotilaan.
Nuo reissut ovat niin mielettömiä, ettei sanat riitä kuvailemaan! Nousut ja laskut tuntuvat mahanpohjassa täysin todellisina ja homma oli hanskassa koko ajan niin että lensin sinne minne halusinkin. Onnea niille jotka osaavat kokea saman.

Kävin New Yorkissa 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen haaveillut pääseväni sinne takaisin, varsinkin Manhattanille. Aika lähelle pääsin, kaiken hyvän lisäksi ilmaiseksi ja ajatuksen nopeudella.

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tätä kirjoittaessani aloin ladata Google Earthia, että voisin katsella samat maisemat virtuaalisesti uudestaan. Kesken kaiken kone sammutti itsensä ja yritti käynnistää uudestaan, mutta yritykseksi jäi. Systeemi kaatui railakkaasti kuin mummo jäätiköllä. Kutsuin hätiin Petrin ATK-avun ja hyvin pitkällisen rukkaamisen jälkeen sain työkaluni takaisin. Syy ei selvinnyt, mutta pääasia että homma pelittää ja kaikki tiedostot ovat tallessa.

Uutta intoa tottisteluun

Minähän en jännitä enkä stressaa mitään testejä tai kokeita etukäteen. Zeniläisen tyyni mieleni pitää koirankin rauhallisena kun ei suotta vouhota.
No toenperrään! Kylläpä vaan kaikesta huolimatta kummallisen raskas kivi putosi harteilta kun sekä BH että luonnetesti läpäistiin kaikella kunnialla.

Hyvä niin. Ensi kesänä koittaisi aika osallistua varsinaisiin pk-kokeisiin ja paljon on tehtävä vielä sillä saralla. Metsäosuudessa tökkii esineruutu ja janatyöskentely, mutta palataan niihin viimeistään keväällä. Jos tuo ensilumi sulaa pois, niin ehkä vielä tänä syksynä.

Tiistain toivotuissa eli tottiskentällä oli paljon porukkaa. Paras juttu oli kun Miimi ja Viia hyörivät ihan lähietäisyydellä.
Hipan loistava seuraaminen himmeni huomattavasti, kun se kuikuili parhaan kaverinsa suuntaan. Käytin hihnaa muistuttamaan mitä oltiin tekemässä ja pyysin Miimiä hihkumaan omalle koiralleen ihan rohkeasti ja ääntä säästelemättä.
Hyvin toimi. Ei kentälle olla ennenkään tultu leikkimään, joten Hippa palasi kuriin ja herran nuhteeseen tekemään töitä minulle.

Jäävissä liikkeissä istuminen ja maahanmeno ovat jo lähes idioottivarmoja, mutta seisominen kaikkea muuta. Kun en tunnu millään osaavan kertoa, että mitä haluan Hipan tekevän. Vähintään pieni käsiapu tarvitaan pysähtymiseen, vaikka se kyllä seisoo kuin tatti paikallaan kun saa siihen asettumaan.

Eilen illalla jauhettiin tätä vielä omalla pihalla lisää. Kaipa tarvittava määrä toistoja ei vaan vielä ole kasassa. Hippa on asettanut liikkeiden oppimiselle ihan omat kiintiöt.

Paikkamakuu meni oikein hyvin. Ihan tyystin selin en uskaltanut kääntyä, kun ei ollut varasilmiä vahtimassa koiraa ja megalomaaninen häiriö vieressä hillumasa.

Hyppy on myös varsinainen kompastuskivi koeuralla. Että voikin noin pomppivaisella koiralla on suunnattomia vaikeuksia ylittää metristä estettä käskystä ilman kiukkuilua. Annahan olla, kun kuljetaan muuten vaan esteen ohi, niin tämä hyväkäs leiskauttaa yli puolen metrin ilmavaralla ja nauraa vielä mennessään.

Henna ja narupallo esteen takana olivat hyvänä apuna. Jos Hippa kiersi esteen, narupallo meni piiloon. Jos se hyppäsi, narupallo putosi palkaksi. Hyvin loogista ja koirakin sen älysi.
Tarkoitus oli pelkästään opettaa, mitä "hyppy" tarkoittaa. Se kai tässä jarruttaa, että koira menee saalisvietillä vaikka puuhun, mutta itse käsky on hämärän peitossa.

Eilen aloitin aamun uuninlämmityksellä ja lumitöillä. Yöllä oli satanut kymmenkunta senttiä hyötyliikuntaa ja minähän innosta piukeana kaivoin kolan naftaliinista, vaikka säätiedotuksia seuraamalla olisi voinut arvata, että poishan se sulaa ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Sama tilanne puolen vuoden päästä ei olisi saanut minua edes vilkaisemaan kolan suuntaan. Talvi yllättää joka vuosi.

Kotihommien jälkeen käytiin Miimin luona lenkillä ja tarkoitus oli tehdä esineruutua. Lopputulos oli se, että juututtiin nettiin tutkimaan ihan muita juttuja. Ehtiihän tuota lumettomanakin aikana.