Hippasen verran höpinää

Wanha Jokela ja sen kohtalo on kuohuttanut Joensuun ja lähiseudun kansan mieliä viime aikoina. Eilen oli Joensuun kaupunginhallituksen kokous, jossa päätettiin Jokelan kohtalosta. Suojellaanko, puretaanko, korjataanko vai ammutaanko vain taivaalle. Jopa oma alitajuntani on ottanut kantaa asiaan, koska näin viime yönä melko mielenkiintoisen unen. Olin Jokelassa, jossa lattiasta oli sahattu muutaman neliön kokoinen siisti suorakulmio pois ja alla oli maapohja. Semmoista oikein kuohkeaa ruokamultaa ihan lattiapintaan asti. Siellä oli taikuri, joka taikoi isoja kapallisia tosi hyvännäköisiä perunoita sinne maapohjaan. Kappa toisensa perään katosi multaan ihan kuin perunat olisivat uponneet juoksuhiekkaan. Ihmisiä katseli esitystä ja eräs vanhempi mies kommentoi: "Kyllä niillä on hommoo kun tuota ruppeevat korjoomaan kun tuommosessa perunamiärässä pittää luovia!" Se oli siinä. Aamulla oli semmoinen fiilis, että ei sitä vielä pureta. Ei niin, mutta ei sitä ihan vielä päätet

Miimi heitti haasteen, joten siihenhän on vastattava. 1. Mitä "ei niin fiksuja" tapoja koirillasi on? Räyhääminen. Ne ilmoittavat tiellä liikkujat ravaamalla hulluna aidanviertä hillittömien äänitehosteiden säestyksellä. Sama homma kun meille tulee joku kylään. Mikään ei auta vaikenemiseen, niiden on itse todettava tulija vaarattomaksi ja vasta sitten laskeutuu rauha taloon ja hiljaisuus pirttiin. 2. Onko sinulla jokin koiriin liittyvä tarvike, jota ilman et pärjäisi? Siis mikä tahansa tarvike, joka liittyy koiriin, mutta toimii muuallakin elämässä? Eipä tule mieleen. Tai no, takakontissa oli noutajahihna jota on käytetty muuhunkin kuin koiran taluttamiseen. Lomittikohan se joskus peräti hinausköyttä? Viimeksi kun vaihdettiin takavalon polttimoa, se hihna paloi poikki eli ei ole enää sitäkään. En keksi muuta. 3. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja tavoitteita teillä on? Hipan kohdalla tämä on helppo. Jälki 1 ensi kesänä ja siitä sitten etiäppäin. Jatsilla on ta

Tuli tässä muuan päivänä mainos postin mukana ja päätin tilata maakunnan kakkoslehden pariksi kuukaudeksi. Välissä oli liite Joensuun joulunavajaisista, ja sitä tutkittiin koko perheen voimin. No, koiria ei kiinnostanut kuitenkaan. On noilla muksuilla hoksottimet ojossa näköjään ihan jatkuvasti. Kysyivät siinä sivussa, että paljonko mahtanee tuon kokoinen mainos maksaa. Vastasin, etten tiedä kun en ole ilmoitusihmisiä. Puntaroitiin siinä, että ei varmaan sataset riitä, hyvä jos ykköstuhannetkaan. "No ketkäs siellä Heilissä on ilmoitusihmisiä", kuului seuraava kysymys. Luettelin kyseiset henkilöt ja nuoriso tyytyi siihen. Ei voi tyhmä toimittaja (evp) tietää, koska ilmoitusten myyminen ja värkkäminen kasaan on ihan toiselta planeetalta olevaa hommaa kuin juttujen tekeminen. Kesällä Heilissä ollessani sattui pari kertaa niin, että joku soitti ja halusi ostaa ilmoituksen. Hassuinta tässä oli se, että henkilöt soittivat avustajapuhelimeen, jonka numero ei ole julkisesti mi

Kirjava aussiejengi sai vahvistusta mustanpuhuvista rotikoista kun suunnattiin pitkästä aikaa metsätreeneihin. Miimin ja Reetan kanssa otettiin esineruutua ja Hirvolanvaaran kankaalla vierähti mukavasti parituntinen kun seitsemälle koiralle vuoronperään annettiin etsittäväksi kaikenkarvaista kamaa. Mummokoirilla tai muuten vaan eläkeläisillä ei ole enää suorituspaineita ja muut ovat melko aloittelijoita, joten tallattiin vain kymmenisen metriä leveä kaistale. Hipan ongelma on ollut se, että hakee yhden ja sitten päivittelee silmät pyöreinä kun palkkaa ei kuulu vaikka työ on tehty. Tai minun ongelmahan se on, kun en osaa kertoa sille että kaikki esineet on tuotava, olipa niitä miten monta tahansa. Niin nytkin. Ensimmäisen esineen toi vauhdilla, mutta toinen haettiin jälleen kerran kilpajuoksulla kun muuten ei arvon neiti edennyt mihinkään. Tätähän me ollaan harrastettu ja päätin, että joskus siitä mukana juoksusta on päästävä eroon. Onneksi on asiantuntijoita mukana. Hippa harki

Valvoin viime viikolla erään yön miettien ratkaisua muuan ongelmaan ja se löytyi. Päivänvalossa suoritettu käytännön testi vieläpä vahvisti asian. Mikähän stressin purkautuminen lie tapahtunut, mutta kun viimein sain unen päästä kiinni, järjetön painajainen valtasi pääkoppani. Olin poikien kanssa jossain kuppaisessa pikku kerrostalokämpässä ja yritettiin nukkua lattialla patjojen päällä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vessanpönttö, joka innostui tulvimaan vähän väliä. Piti kaameaa kurlutusta ja kansi pomppi kun viemäri yritti oksentaa sisustaansa meidän majapaikkaan. Pakenin parvekkeelle, josta avautui alue talon katolle. Siellä hyppi jostain tietokoneanimaatiosta karanneita jättikokoisia oravia, jotka terrorisoivat kaikkea ja kaikkia. En saanut rämää ovea kunnolla lukkoon, että pysyisivät siellä missä olivat ja voi kammotus sitä pelottavaa tunnelmaa. Olen ennenkin paennut uniahdistusta lähtemällä lentäen pois tilanteesta ja niin tein nytkin. En olekaan lentänyt pitkään aikaan j

Minähän en jännitä enkä stressaa mitään testejä tai kokeita etukäteen. Zeniläisen tyyni mieleni pitää koirankin rauhallisena kun ei suotta vouhota. No toenperrään! Kylläpä vaan kaikesta huolimatta kummallisen raskas kivi putosi harteilta kun sekä BH että luonnetesti läpäistiin kaikella kunnialla. Hyvä niin. Ensi kesänä koittaisi aika osallistua varsinaisiin pk-kokeisiin ja paljon on tehtävä vielä sillä saralla. Metsäosuudessa tökkii esineruutu ja janatyöskentely, mutta palataan niihin viimeistään keväällä. Jos tuo ensilumi sulaa pois, niin ehkä vielä tänä syksynä. Tiistain toivotuissa eli tottiskentällä oli paljon porukkaa. Paras juttu oli kun Miimi ja Viia hyörivät ihan lähietäisyydellä. Hipan loistava seuraaminen himmeni huomattavasti, kun se kuikuili parhaan kaverinsa suuntaan. Käytin hihnaa muistuttamaan mitä oltiin tekemässä ja pyysin Miimiä hihkumaan omalle koiralleen ihan rohkeasti ja ääntä säästelemättä. Hyvin toimi. Ei kentälle olla ennenkään tultu leikkimään, joten Hip