Psykedeelistä meininkiä
Valvoin viime viikolla erään yön miettien ratkaisua muuan ongelmaan ja se löytyi. Päivänvalossa suoritettu käytännön testi vieläpä vahvisti asian.
Mikähän stressin purkautuminen lie tapahtunut, mutta kun viimein sain unen päästä kiinni, järjetön painajainen valtasi pääkoppani.
Olin poikien kanssa jossain kuppaisessa pikku kerrostalokämpässä ja yritettiin nukkua lattialla patjojen päällä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vessanpönttö, joka innostui tulvimaan vähän väliä. Piti kaameaa kurlutusta ja kansi pomppi kun viemäri yritti oksentaa sisustaansa meidän majapaikkaan.
Pakenin parvekkeelle, josta avautui alue talon katolle. Siellä hyppi jostain tietokoneanimaatiosta karanneita jättikokoisia oravia, jotka terrorisoivat kaikkea ja kaikkia. En saanut rämää ovea kunnolla lukkoon, että pysyisivät siellä missä olivat ja voi kammotus sitä pelottavaa tunnelmaa.
Olen ennenkin paennut uniahdistusta lähtemällä lentäen pois tilanteesta ja niin tein nytkin. En olekaan lentänyt pitkään aikaan ja tämä kokemus oli sarjassaan huikea.
Ampaisin tähtitieteellistä vauhtia korkeuksiin. Jostain syystä pelotti, joten pidin silmiä kiinni ja vielä käsiä silmien edessä. Pakotin itseni avaamaan silmät ja ällistyin, kun sormien lomasta paistoi aurinko! Tätä ennen olen aina lentänyt vain yöllä.
Huitelin mereltä jonnekin mantereelle ja huomasin keltaisen taksin, jonka katossa luki "Coney Island". Mitä ihmettä?
Päätin tarkistaa sijaintini ja syöksyin kohti stratosfääriä. Jep, Jenkeissä oltiin. Oli mahtavaa nähdä armas Telluksemme sellaisena kuin se avaruuskuvissa on nähty.
Laskeuduin alemmas ja aloin nauttia matkustuksesta ja uusista maisemista. Seuraavaksi olin jossain aurinkoisella hiekkarannalla. Liitelin värikkäitten aurinkovarjojen keskellä jonkin aikaa.
Palasin jonnekin sisätiloihin, ehkä siihen ahdistavaan kämppään, ehkä jonnekin muualle. Leijuin ikkunan edessä ja työnsin käteni lasista läpi ihan vain siitä ilosta, että pystyin niin tekemään.
Lopulta laskeuduin ja palasin normiolotilaan.
Nuo reissut ovat niin mielettömiä, ettei sanat riitä kuvailemaan! Nousut ja laskut tuntuvat mahanpohjassa täysin todellisina ja homma oli hanskassa koko ajan niin että lensin sinne minne halusinkin. Onnea niille jotka osaavat kokea saman.
Kävin New Yorkissa 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen haaveillut pääseväni sinne takaisin, varsinkin Manhattanille. Aika lähelle pääsin, kaiken hyvän lisäksi ilmaiseksi ja ajatuksen nopeudella.
Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tätä kirjoittaessani aloin ladata Google Earthia, että voisin katsella samat maisemat virtuaalisesti uudestaan. Kesken kaiken kone sammutti itsensä ja yritti käynnistää uudestaan, mutta yritykseksi jäi. Systeemi kaatui railakkaasti kuin mummo jäätiköllä. Kutsuin hätiin Petrin ATK-avun ja hyvin pitkällisen rukkaamisen jälkeen sain työkaluni takaisin. Syy ei selvinnyt, mutta pääasia että homma pelittää ja kaikki tiedostot ovat tallessa.
Mikähän stressin purkautuminen lie tapahtunut, mutta kun viimein sain unen päästä kiinni, järjetön painajainen valtasi pääkoppani.
Olin poikien kanssa jossain kuppaisessa pikku kerrostalokämpässä ja yritettiin nukkua lattialla patjojen päällä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vessanpönttö, joka innostui tulvimaan vähän väliä. Piti kaameaa kurlutusta ja kansi pomppi kun viemäri yritti oksentaa sisustaansa meidän majapaikkaan.
Pakenin parvekkeelle, josta avautui alue talon katolle. Siellä hyppi jostain tietokoneanimaatiosta karanneita jättikokoisia oravia, jotka terrorisoivat kaikkea ja kaikkia. En saanut rämää ovea kunnolla lukkoon, että pysyisivät siellä missä olivat ja voi kammotus sitä pelottavaa tunnelmaa.
Olen ennenkin paennut uniahdistusta lähtemällä lentäen pois tilanteesta ja niin tein nytkin. En olekaan lentänyt pitkään aikaan ja tämä kokemus oli sarjassaan huikea.
Ampaisin tähtitieteellistä vauhtia korkeuksiin. Jostain syystä pelotti, joten pidin silmiä kiinni ja vielä käsiä silmien edessä. Pakotin itseni avaamaan silmät ja ällistyin, kun sormien lomasta paistoi aurinko! Tätä ennen olen aina lentänyt vain yöllä.
Huitelin mereltä jonnekin mantereelle ja huomasin keltaisen taksin, jonka katossa luki "Coney Island". Mitä ihmettä?
Päätin tarkistaa sijaintini ja syöksyin kohti stratosfääriä. Jep, Jenkeissä oltiin. Oli mahtavaa nähdä armas Telluksemme sellaisena kuin se avaruuskuvissa on nähty.
Laskeuduin alemmas ja aloin nauttia matkustuksesta ja uusista maisemista. Seuraavaksi olin jossain aurinkoisella hiekkarannalla. Liitelin värikkäitten aurinkovarjojen keskellä jonkin aikaa.
Palasin jonnekin sisätiloihin, ehkä siihen ahdistavaan kämppään, ehkä jonnekin muualle. Leijuin ikkunan edessä ja työnsin käteni lasista läpi ihan vain siitä ilosta, että pystyin niin tekemään.
Lopulta laskeuduin ja palasin normiolotilaan.
Nuo reissut ovat niin mielettömiä, ettei sanat riitä kuvailemaan! Nousut ja laskut tuntuvat mahanpohjassa täysin todellisina ja homma oli hanskassa koko ajan niin että lensin sinne minne halusinkin. Onnea niille jotka osaavat kokea saman.
Kävin New Yorkissa 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen haaveillut pääseväni sinne takaisin, varsinkin Manhattanille. Aika lähelle pääsin, kaiken hyvän lisäksi ilmaiseksi ja ajatuksen nopeudella.
Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tätä kirjoittaessani aloin ladata Google Earthia, että voisin katsella samat maisemat virtuaalisesti uudestaan. Kesken kaiken kone sammutti itsensä ja yritti käynnistää uudestaan, mutta yritykseksi jäi. Systeemi kaatui railakkaasti kuin mummo jäätiköllä. Kutsuin hätiin Petrin ATK-avun ja hyvin pitkällisen rukkaamisen jälkeen sain työkaluni takaisin. Syy ei selvinnyt, mutta pääasia että homma pelittää ja kaikki tiedostot ovat tallessa.
Kommentit