Rokkia ja romua

Yksi vuoden odotetuimmista viikonlopuista eli Ilosaarirock oli ja meni jälleen kerran. Tänä vuonna saimme viettää sitä enimmäkseen kahden kesken kun Vihtori rokkaili äitinsä kanssa ja Kimmo on jo sen verran iso, että sai palloilla alueella omin nokkineen. Eikä hänen mukana roikottamisessa olisi muutenkaan ollut järkeä kun sen verran paljon meidän musiikkimaut poikkeavat toisistaan. Rahaa ruokaan, kännykkä yhteydenpitoon (silloin kun linjat yleensä toimivat) ja avain tukikohtaan eli mummolaan muutaman korttelin päähän ja homma pelitti hyvin.

Lauantai oli aurinkoinen, mutta ei tolkuttoman kuuma kuitenkaan. Ihmehän tuo olisikin, jos tänä kesänä joskus pääsisi hiki tulemaan. Juhlan eli lähes lapsettoman rokin kunniaksi suunnattiin kaljateltalle. Valikoima oli mitätön, joten kolmesta pahasta valitsin pienimmän eli tavallisen lonkeron. Seitsemän euron hinta hirvitti ja itse litku aiheutti mahakipua. Toisen tuopin jälkeen luovutin kun ei euron hintaisia panttejakaan löytynyt niin paljon, että raskisi moista soppaa hakea itselleen.

CMX oli hyvä vaikka en varsinaisesti bändiä fanitakaan. Laulajan ääni on korviahivelevää, mutta sanoista en saanut selvää.

Amorphis soitti 20 vuotta sitten julkaistun albuminsa Tales from the Thousand Lakes kokonaan ja muutaman muun biisin siihen päälle.

Bändillä on hyvä uusia kappaleita, mutta senaikainen laulutyyli ei vetoa minuun. Sen sijaan soitto kuulosti sitäkin paremmalta. Erotin nimittäin joka ikisen soittimen ja se tarkoittaa sitä, että miksaus oli justiin kohdallaan.

Apocalyptican esitys oli riemukas. Tukka lensi ja sello soi niin että kielet katkeilivat. Tuo kielen katkeaminen oli muuten ihan tosi juttu. Oli huvittavaa seurata kun soittaja kesken kaiken alkoi käyttäytyä omituisesti ja ampaisi selloineen lavan takanurkalle. Kielen vaihtaminen ja viritys vei vain hetkisen.

Oli heillä laulajakin, mutta en tykännyt. Minun mielestä tämä musiikki kuulostaa instrumentaalina paremmalta, se ei yksinkertaisesti kaipaa laulua sotkemaan itseään.

Vähän harmitti kun Battle Beast esiintyi samaan aikaan, mutta ei sitä malttanut lähteä seuraamaan kun tämä porukka veti niin antaumuksella.

Illan päätti Placebo, mutta ei sytyttänyt. Lehdessä oli juttu, että bändin esiintyminen oli niin hiottua, että hipoi liikaa täydellisyyttä eikä välispiikkauksissa ollut sen enempää persoonallisuutta. Jos ei ollut fani ennen, tuskin tuli faniksi nyt ja siinä komppaan toimittajaa.

Encorea ja sen myötä ilotulitusta odotuttivat tuskastuttavan pitkään. Painukoot Britteihin ja pysykööt siellä minun puolesta.

Sunnuntaina oli vähän viileämpää ja aika moni rokkikansalainen oli varustautunut iltapäivän sadekuuroihin sonnustautumalla kumisaappaisiin. Meillä oli vain sadetakit mukana, mutta pahimman ukkoskuuron aikana olimme siestaa viettämässä ja toisen kuuron aikana kastuin vain vähän.

Menimme alueelle vasta kolmeksi Von Hertzen Brothersin keikalle ja Kimmo suuntasi omiin menoihinsa. Matkalla tähtiteltalle Elastinen veti päälavalla omaa keikkaansa. En fanita, mutta on sen tyypin hyväntuulisuus jotain ihmeellistä.

"Mennäänkö kalja-alueelle?"
"Miten vaan, mutta mie en kyllä juo mittään kun oli niin pahaa se lonkero."
"Vieläkö koskee mahhaan?"
"Ei ennää, mutta heräsin puol kuuelta kamalaan mahakipuun. Mietin että onko se joku ruokamyrkytys ja yritin muistella mitä söin eilen. Aattelin siinä valvoessa että entäs jos vaikka hampparin majoneesissa oli salmonella ja miten mie voin mennä kotiin ja kanoja hoitamaan kun tartutan niihin sen."
"On sulla kyllä aika lennokasta tuo ajatuksenjuoksu."
"No niinpä, mutta kun osais suunnata sen sillai fiksusti että voisin kirjan kirjottaa, mutta ei se toimi niin."
"No entäs jos kirjotat semmosen niin ku Juoppohullun päiväkirja mutta muuten vaan hullun?"

Hahhaa! Markolla on taito piristää.

Valitettavasti jo pitkään kipuillut ja porukoitten pihaan lopulta hyytynyt passatti veti mielen niin matalaksi, ettei mikään piristys toiminut. En voi sille mitään, että jään jumiin omaan mielentilaani eikä sitä voi muuttaa vaikka kuinka yrittäisi. Mieli teki mennä potkimaan bajamajoja nurin, mutta pinnistelin ja käyttäydyin.

Henkinen paha olo täydentyi fyysisellä yökötyksellä kun tajuntaan tungettiin Sunn O))), joka "soitti" kummallista epämusiikkia. Kuin vahvistin olisi väännetty täysille ja sieltä kuului vain kaikki paikat täyttävä pörinää.
Kyllähän livekeikoilla bassorumpu toimii sydämentahdistimena, mutta se ei ole epämiellyttävää. Tämä tuntui kääntävän sisuskalut kokonaan sekaisin ja aiheutti suorastaan paniikkia. Poistuin pian ja kauas piti poistuakin, että kroppaan pakkautuva pörinä lakkasi. Teltan ulkopuolella päivystivät lääkintämiehet, ilmeisesti kuljettaakseen pökertyneet kuulijat turvaan.

Marko jatkoi keikan seuraamista ja minä menin käymään härkäratsastuksessa. Pysyin vain 23 sekuntia eikä se ollut edes kilpailuohjelma. Vähintään 30 sekuntia sitä rajumpaa röykytystä tietäisi palkinnoksi ilmaisen benji-hypyn, mutta kun en missään tapauksessa aikonut hypätä, tyydyin vähän kesympään kyytiin.

Ghost oli minulle entuudestaan tuntematon bändi, mutta veti valtavan upean keikan. Sen minkä välispiikkauksista tajusin, pääkallopäiseksi piispaksi pukeutunut laulaja Papa Emeritus III nimitti itseään vanhaksi pieruksi eli huumoria riitti. Musiikki kuulosti tosi hyvältä. Sitä voisi kuvailla lähinnä synkäniloiseksi. Tässä näyte: Cirice

Bändi soitti encoren toisensa perään ja kunnes lopulta malttoi lopettaa, oli Apulanta päälavalla juuri aloittanut. Marko meni kaljakarsinaan ja minä änkeydyin lähemmäs lavaa. Bändi soitti vanhoja ja tosi vanhoja huippuhyviä hittejään ja kun rokkikansa hyppi ympärillä, ei voinut kuin hyppiä mukana. Oikeanlaisella musiikilla on ihmeellinen vaikutus ja mieli koheni.

Jossain vaiheessa Marko jollain ihmeen tavalla löysi minut ja ilmestyi viereen. En tajua miten, koska koko alakenttä oli ihan täynnä porukkaa. Onneksi ilmestyi, koska encorena kuultiin Ilona ja taas heitti mielialat häränpyllyä:
"Sä olit perhonen jonka siivet eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen." 
Poikien velipuoli kuoli pari vuotta sitten yllättäen sairaskohtaukseen ja kämppiksensä löysi hänet  kylpyammeesta hengettömänä. Tuo kappale oli liikaa ja niiden kyynelten mukana vaikutti valuvan muutakin sisälle padottua elämäntuskaa. Ehkä ihan hyvä niin.

Kimmo jäi yöksi mummolaan, jonne myös Atte oli tullut illan mittaan. Minä lainasin isän kaupunkifillaria ja poljeksin Markon kanssa heille yöpymään. On se mussukka kun jaksaa sietää minua ja hankalaa luonnettani kun jatkoin elämän nurjan puolen märehtimistä.

Aamulla aloin soitella eri paikkoihin passatin kohtalosta ja vaikutti siltä, että romuttamolle tai varaosiksi vaan. Kun vein pyörän takaisin ja suunniteltiin poikien kanssa kotimatkaa, kävi ilmi että ei kannata hätiköidä tuomiolle viennin kanssa. Isän Kimmo-serkku tietää autoista keskivertoihmistä enemmän ja kerrottuani kaikki oireet, rohkaisi, että vielä sille on tehtävissä henkiinherätys mahdollisesti kohtuuhinnalla. Se projekti jatkuu edelleen ja aika näyttää päästäänkö me vielä jatkamaan yhteisiä kilometrejä.

Luontoretkellä

Koko kesän ajan on ollut takaraivossa ajatus lähteä kävelemään Kolvananuuron viiden kilometrin reitti ja lopulta se toteutui. Maanantaina lähdettiin eväinemme reissuun. Reitti on paikoin niin haastava, että koirat jäivät kotiin. Hippa saattaisi suoriutua, mutta Jatsi-mummeli ei millään.

Tulipaikalta en ottanut kuvaa, mutta makkaroitten lämmitessä ehti kuvaamaan kaikkea muuta mielenkiintoista. Atella oli perimmäisenä ajatuksena nähdä lihansyöjäkasveja, mutta niiden pieni koko taisi olla herralle pieni pettymys. Minä sen sijaan jaksoin kastella suossa varpaitani kun kyykin kuvaamassa näitä kaunokaisia.

Pyöreälehtikihokki esittäytyy.

Lakka teki raakileita.

Lumpeet ja ulpukat porukassa.

Maariankämmekkä on uskomattoman kaunis ilmestys.

Evästelyn jälkeen lähdettiin varsinaiseen asiaan. Kyllä siinä polku menee, ihan totta! Mahaa ei auttanut ympätä täpötäyteen kun kävelyreitti oli pitkän matkaa tämmöisella alustalla taiteilua.

Aikamoinen seinämä. Kuva ei anna oikeutta enkä osaa kuvata niin että antaisi.

Puro solisi jossain kivenmurikoitten alla ja välillä tuli näkösälle. Pojat himoitsivat siellä uiskentelevia pikkuisia kaloja, joita yritin kuvata. Hui kamalaa mikä naama ilmestyi kuvaan kun selasin otoksia! Lieköhän itse näkki tullut sanomaan, että näitä kaloja ei häiriköidä!

 Vanamo on herkkyyden floristuma.

Aikanaan polku vei rotkolaakson toiselle puolelle. Kiipeämistä oli aika paljon, ihan kuntotestistä kävi.

 Ylhäällä oli valkolehdokkeja ihanine tuoksuineen.

 Alas on pitkä matka.

Lähdön opastetaulussa sanottiin, että reitti on vaikeakulkuinen ja sen kiertämiseen kannattaa varata 4-6 tuntia aikaa. Ihan oikeassa oli. Meillä meni kaikkiaan nelisen tuntia ja enemmänkin olisi saanut kulutettua, jos olisi pidemmäksi aikaa jäänyt ällistelemään kaikkia kasveja ja muita ihmeitä. Kävellessä ei voinut katsella kuin jalkojaan, ettei vallan katko niitä.

Hienoa, että lähellä on näitä kotiseutumatkailukohteita. Ne on opasteilla merkattu niin hyvin, että ilman nykyajan vempeleitä löytää perille. Minä en ole vieläkään navigaattorin omistaja.

Kotimatkalla toivoin olevani. Kolvananuuro on pääteiltä syrjässä ja monen tienhaaran takana. Miksi niitä risteyksiä ei voisi merkata myös toiseen suuntaan? Edes pieni viitta, että tuohon suuntaan menemällä pääsee Joensuuhun. Muualta tulleet osaavat varmaan kääntyä siihen toiseen suuntaan.

Minähän loistavan muistini ja hahmotuskykyni ansiosta käännyin jossain väärin ja aloimme ihmetellä, että missä ihmeessä olemme. Kääntyilin tienhaaroista ihan summamutikassa ja vaistonvaraisesti, ja tie näytti levenevän eli jossain vaiheessa päästään sivistysalueelle. Niin päästiinkin, vastaan tuli asvalttitie, jossa oli kyltti Eno-Joensuuntie. Kontiolahden jälkeen Heinävaaranteitä me sinne menimme, mutta kierrettiin sitten Jakokosken puolelta pois.

Eikä siinä vielä kaikki. Passatti-parka sanoi, ettei jaksa enää ja sen menohalut hävisivät lähes olemattomiin. Kyllä se kulki kun aikaa antoi, mutta kiihdyttäminen oli toivotonta.

Seuraavana aamuna soitin korjaamolle ja pääsin onneksi heti viemään auton testeriin. Se näytti kolmea eri virhekoodia ja päällimmäinen diagnoosiepäily oli, että turbo kanittaa. Auton sammuttaminen poistaa vaivan väliaikaisesti, mutta muuta sille ei sillä hetkellä voinut ja maanantaina olisi Taivalkoskelle lähtö. Sitä reissua on odotettu keväästä lähtien ja jos se peruuntuu niin minun mielenterveys on melko katkolla. Kyllä tuolla kotterolla voi jotenkin ajaa, mutta jos matka katkeaa esimerkiksi Kontiolahdelta alkaviin ylämäkiin niin sitten ei ole itku kaukana.

Yritän hengittää syvään ja ajatella positiivisia ajatuksia, vaikka vaikeaa se on. Jos joku on ikuista niin huoli ja murhe mokomasta kulkuneuvosta.

Mikäli kiinnostaa, kaikki kuvat löytyvät tästä linkistä.

On se koiraharrastus vaan vaikeaa

Olin menossa Hipan kanssa toko-kokeeseen. Tosin tämä tapahtui yöaikaan ja kokonaan oman pääni sisällä, mutta ne seikathan eivät suinkaan tee asiasta vähemmän mielenkiintoista. Pikemminkin päinvastoin.

Koe käytiin kahdella kentällä. Toisella tuomari ohjeisti koirakkoa ja samaan aikaan toisella kentällä toinen koirakko teki hyppy- ja kiertoliikkeet (en tiedä itsekään mitä ne kiertoliikkeet tarkoitti, mutta näin vain oli) omin nokkineen. Kun liikkeet oli suoritettu, koirakot vaihtoivat kenttää ja homma jatkui.

Hyppykentällä oli monenlaisia esteitä, ja ainakin yhden noin 70 cm korkuisen esteen yli piti ohjaajan hypätä tasajalkaa. Nämä liikkeet kuuluivat vain voittaja- ja erikoisvoittajaluokkiin. Mietin kentän laidalla ihmetellessä, että onneksi olen niin surkea kouluttaja, ettei me Hipan kanssa sinne asti edetä. Kyllä jäisi hyppimättä.

Tuomarikehässä oli suoritettavana rally-tokon käytösruutu, mutta ohjaajan sijaan tuomari suoritti liikkeen koiran kanssa. Tuomari tietenkin määräsi missä asennossa koiran piti olla ja tällä kertaa sen piti seistä edessä. Tuomari käyttäytyi hyvin levottomasti ja koira siitä häiriintyneenä laskeutui maahan kesken liikkeen. Tuomari istahti maahan hajareisin koiran eteen ja häiriköi ihan kunnolla koiraa vielä lisää.
Voi pyhä jysäys sentään. Punoin päätäni epätoivoisena.

Missään ei ollut lähtölistoja enkä tiennyt yhtään milloin meidän piti mennä kehään. Hermostutti.

Yhtäkkiä meidän kulmasohva ilmestyi tuomarikehän nurkkaan, ihan parikymmentä senttiä kehän ulkopuolelle ja minä istuin siinä sohvalla. Kehänauhaa ei ollut, vaan kehä oli piirretty kengällä vetäen viiva maahan. Muuan koirakko oli suorittamassa jotain liikettä siinä samassa nurkassa ja koira pyrki sohvalle minun syliin. Ohjaaja sai vaivoin pidettyä koiran kehässä, ettei karkaamisesta hylättäisi.

Pirisen Maarit istui vieressäni ja hänellä oli joku pikkuinen musta piski mukana. Se yritti purra sormiani. Minä aloin luennoida Maaritille:
"Kun sie puuhaat niin kamalan paljon koiries kanssa niin ne on periaatteessa koko ajan käsky päällä. Sitten ne ei osaa käyttäytyä kun pitäs vaan olla." (Tämä Maarit on todellinen henkilö ja nostan hattua hänen koulutustaidoilleen, on tehnyt monta tokovaliota eri rotuisista koirista. Toim. huom.)

Kentän laidalla oli talo. Olin kadottanut Hipan hihnan ja menin taloon etsimään sitä. Kokeen arvostelu suoritettiin luonnetestityyliin niin, että tuomari meni parin muun tyypin kanssa eristykseen antamaan koirakoista arvostelut. Kuulin erään oven läpi puhetta:
"Tällä koiralla kyllä meni niin loistavasti, että mistäs me keksittäs pudottaa pisteitä?"
Arvosteltavana oli se koira, joka pyrki kehästä sohvalle. Ajattelin, että onpa ollut puusilmät asialla kun sillä ei todellakaan mennyt hyvin.

* * *

Onneksi heräsin jo tässä vaiheessa. Tuo ei ollut ihan painajainen, mutta ei paljon puuttunutkaan. Osasinpa aika päteävsti sumplia monen eri lajin ominaisuuksia yhteen kokeeseen.

Kaikenkarvaiset elukat kaupungissa

Maatalousnäyttely eli nykyilmaisuna Farmari 2015 oli ja meni. Osallistuimme poikien kanssa karkeloihin torstaina, jolloin oli ohjelman mukaan eniten semmosia esityksiä, mitkä minua kiinnostivat.

Yleensä koko eläinosasto veti puoleensa meitä eläinrakkaita. Hevoskentällä oli ensin eri hevos- ja ponirotuja esittelyssä. Eestin raskas vetohevonen veti vertoja massiivisuudessa.

Tämän rotua en muista, mutta emän mukana kulkenut pikkuvarsa heitti välillä pomppuvaihteen päälle.

Pojat ihastuivat ikihyviksi hevosiin ja poneihin. Allergiastaan huolimatta kopukoita piti päästä taputtelemaan vähän päästä. Eipä haitannut aivastelu eikä ihon kutina.

Muut eläimet kierrettiin moneen kertaan. Tässä on suomenkarjaa näyttelykehässä.

Yksi odotettu ohjelmanumero oli paimennusnäytös, jossa laumaa liikuttelivat bordercolliet. Ensin yhdellä koiralla ja sitten kahdella. Silmiä hivelevän taitavaa tuöskentelyä.

Lauman jakaminen kahtia onnistui, mutta pian erotetut lampaat karkasivat koiralta. Lampaiden laumavietti on niin vahva, että erillään pitäminen ei sinä päivänä onnistunut.

Pia Leskinen on lännenratsastuksen hallitseva Suomen mestari ja tämä esitys oli ykkösenä omalla suosikkilistallani. Käsittämättömän upeaa, saumatonta työskentelyä!
Spin eli paikallaan pyöriminen ei stillkuvassa näytä miltään, mutta hienosti meni.

Ratsastaja pyytää hevosta tekemään 180 asteen käännöksen neliön sisällä. Puomit eivät kolisseet.

Onneksi jäätiin westernin jälkeen hevoskentän laidalle notkumaan. Sain nähdä ensimmäistä kertaa eläissäni kuumakengitysnäytöksen ihan aitiopaikalta katseltuna.
Kengitysseppä Antti Vanninen vuoli kavion ja sovitti kengän kylmänä ihan normaalisti, mutta lykkäsi sitten kengän ahjoon. Siellä se lämpeni punahehkuiseksi ja kun se pienen takomisen jälkeen  oli jäähtynyt 700-asteiseksi, seppä iski kengän kavioon.

Lieska leimahti kun kuuma kenkä poltti kavion pohjan sileäksi. Aika karu näky, eikä hevonen ollut moksiskaan. Eipä tietenkään, kun ei siinä kohtaa ole tuntoa.

Sitten jäähdytys vesisaavissa ja eikun naulaamaan kiinni. Takuulla pysyy ja on passeli.

Meillä meni messuilla puoli päivää ja iso osa alueesta jäi kiertämättä. Konekenttä ei näitä karvamoottorifaneja niin vetänyt ja myöhemmin kuulin, että alpakat ja muut eksoottiset eläimet olivat ihan jossain muualla kuin missä me olimme, joten nekin jäi näkemättä. Kanakopit sentään syynättiin pariin otteeseen.

Passatti oli jälleen korjaamolla useamman päivän ja messupäivänä sen sai pois. Menimme kaupunkiin yhdeksän bussilla, vältimme valtavan ruuhkan eikä tarvinnut maksaa vitosen parkkimaksua. Sen sijaan ostin autoni takaisin korjaamolta 500 eurolla.