Minkä tehokkuudessa voittaa, sen nostalgiassa menettää

Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää.

Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa.

Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa.

Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma purettiin torniin. Siellä alkoi polkijaporukka hämmentää massaa talikolla ilmavaksi ja polkea ilmat pois ihanassa muurahaishappohumalassa. Kuski siirtyi silppurin äärelle täyttämään seuraavaa kärryllistä. Ihannetapauksessa kärryn toinen traktori toi vaihtokärryn, jolloin silppuroija pääsi jatkamaan työtään ilman odottelua.

Naapurin pellolla seuraamani korjuutapahtuma katkesi vain sen hetken ajaksi kun täyttyneen kärryn kuski irtosi viemään kuormaa aumalle ja toinen siirtyi puimurin rinnalle. Mikäli mistään mitään tiedän, kolmas traktori suoritti polkemisen.

Tekipä homman niin tai näin, laatu on tärkeintä. Huonolla rehulla ei saa hyvää maitoa.

1990-luvun alussa lomittajanurani aikana ällisteltiin maatalouden koneellistumisen nopeutta. Karjanhoito muuttui yhä helpommaksi kun keksittiin erilaisia ruokinta- ja muita laitteita. Vähän jopa siunailevalla sävyllä sitä tuumattiin ja samaan hengenvetoon sanottiin, että lehmät sentään pitää vielä lypsää ihmiskäden kosketuksella. Isoäidit kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, ettei sekään enää päde.

Alkuaikana ensimmäistä kertaa taloon mennessä sai pohtia, että onko siellä kannu- vai putkilypsy. Parhaimmassa tapauksessa nykylomittajat eivät enää kysele, onko talossa lypsyrobotti, vaan että kuinka monta niitä on.

Onneksi ihmistä vielä tarvitaan lehmien käsittelyyn monessakin asiassa. Vaikka kuinka tuotantoeläin on kyseessä, inhimillinen ote on se, mikä auttaa vasikan maailmaan ja elämään hyvän elämän.

Keskikesää

Tänä mittumaarina on puuhaa piisannut niin paljon omassa pihapiirissä, ettei lähdetty kokkoa katsomaan. Menköön juhlan kunniaksi viimevuotinen kuva Jokiasemalta. Hyvää juhannusta kaikille!

Kevätpläjäys

Ihan ensiksi pitää esittää pahoittelut kaikille puolelle miljoonalle lukijalle laiskasta päivitystahdista. En edes yritä selittää mitään, koska kaikki syyt ovat tekosyitä.

Harvinaisen kylmää kevättä on menty. Sitten kun välillä hoksasi, että pitkät kalsarit ovat aivan liikaa ja uskalsi niistä luopua, tuli takaisin niin kylmä, että piti ne onnettomat pitkikset kaivaa uudestaan naftaliinista esiin.

Outokummun terkkarilla tuli palelevainen fiilis pelkästään näitä narsissiparkoja katsellessa. Jotenkin ovat väärässä paikassa tai ajassa (27.4.).

No, siitä se pikkuhiljaa lämpeni. Toukokuun lopulla ei enää tarvinnut lenkillä kahlata sohjossa.

Samoihin aikoihin piipahdimme Ripen kanssa Kermankoskea kuvaamassa, sekä still- että videokuvaa. Harjoitteluksi meni, mutta onpahan yritetty. Pitää kesällä piipahtaa toisen kerran.

Kävin välillä tyttöjen kanssa tutkimassa, mitä ne Hynnilänsalmen sillalta nähdyt punaiset kukkulat oikein ovat. Purua. Ihan vaan hienompaa ja karkeampaa paperisilppua.
Jälkien perusteella paikka vaikutti olevan mopopoikien suosiossa, mutta koska sillä hetkellä ei pärinää kuulunut, päästin koirat vapaaksi. Poistuimme erittäin sopivaan aikaan, koska heti lähdettyä paikalle pörisi useampi crossari.

 

Välillä lämpeni niin, että omakin prätkä sai kilometrejä mittariinsa. Kävimme porukalla Paksuniemen satamassa Rääkkylässä ja se olikin minun kohdalla pisin reissu tähän mennessä. Menomatkalla kuljin keulilla ja ajoin varovaisesti, mutta paluumatkalla vauhti kiihtyi palan matkaa toiselle sadalle. Minkäs teet kun äijäporukassa mennään niin en todellakaan aio jäädä jarruksi. Omat (puutteelliset) taidot huomioon ottaen tietenkin.

Viimeisenä kirsikka kakun päällä eli se varsinainen kevään uutinen. Meillä on uusi perheenjäsen!

Tämä ihanuus on Nomsa eli Patchcoat Animosha. (Pientä merkkiuskollisuutta havaittavissa.)
Nomsa asuu meillä sijoituksessa eli se on Miimin omistuksessa siihen asti kunnes sillä teetetään pennut tai sijoitussopimus syystä tai toisesta raukeaa. Toivottavasti kaikki menee terveyden ja tulosten puolesta hyvin, sillä Nomsa vaikuttaa todella lupaavalta tapaukselta.

Tässä kuvassa Hippa on vähän vaivautunut, mutta nyt Nomsa on ollut meillä viikon ja likat ovat tosi hyviä kavereita. Jatsi sietää pentua hyvin, mutta ei tuppaudu ystäväksi ja pentukin jättää mummelin rauhaan. Vanhuksella on semmoista auktoriteettia, että paljoa ei tarvita. Voi kun itselläkin olisi joskus semmoinen tatsi koiriin.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en ole kokopäiväisesti kotona pentua kasvattamassa. Töihin piti sännätä, siihen ei auttanut mikään, mutta onneksi on kesä ja pojat kotona. He huolehtivat Nomsasta siihen asti kunnes minä tulen töistä ja vuoro vaihtuu.

Kunnollinen vakuutus tuolle penskalle on hankittava. Välillä tuntuu, että se käyttää kauniin sinisiä silmiään vain ihmisten hurmaamiseen eikä katseluun. Mennä touhottaa päätä pahkaa päin puita ja kiviä! Toistaiseksi ei ole sattunut mitään ja toivottavasti ei satukaan.