Pääsiäisrauhaa!

Vajaa pari viikkoa sitten Martan alta kuoriutui neljä tuommoista sirputtajaa. Lainattiin pari niistä hetkeksi kuvausta varten kun sattuivat sopivaan sesonkiaikaan syntymään.

Sitkeää porukkaa nämä maatiaiskanat. Kolme neljästä ilmoitti talven mittaan haluavansa lapsia, mutta minä julmuri nakkelin kanat pesistään ja keräsin munat pois, että jättäisivät mokomat höyryämiset. Ei sinne pikkukopperoon mahdu keskellä talvea ja kun muistelee miten kylmä oli, ei lapsivuoteessa kököttäminen muutenkaan olisi ollut järkevää.

Martta lässähti toisen kerran kahden viikon sisällä, ja tällä kertaa annoin sille haudontaluvan. Kyllä se oli onnellinen. Viime kesänähän se hautoi neljä poikasta ja kaikki olivat kananpäitä. Nyt sillä on myös neljä tipua, jotka ensi tutkinnan perusteella olisivat kanoja kaikki. Onneksi naapuri on luvannut ostaa kananuorikot. Hän kannusti jo talvella, että anna vaan hautoa, mutta nyt on parempi ajankohta, joten saamansa pitää.

Palatakseni pääsiäiskortin valmistamiseen, eläimiä ei vahingoitettu kuvauksessa. Järjestin rekvisiitan valmiiksi ja säädin kameraan valotuksen. Sitten haettiin tipuset kanalasta ja asetettiin ne "ruohikkoon" joka on oikeasti kauranorasta. Ne jähmettyivät niille sijoilleen ja olivat ihan hipihiljaa. Varmasti ihmettelivät outoa ympäristöä ja kummallisia hajuja.
Sitten parahti yhteen ääneen täydellä voimalla "ÄÄÄÄIITIII!!!", josta päättelin olevan korkea aika palauttaa tirpat emonsa luokse.

Sinne pääsivät ja saivat kaikki muutkin samoja oraita syötäväksi. Kyllä maistui. Vanhat kanat melkein repivät vaatteet päältä kun ahneuksissaan haalivat tuota herkkua itselleen.

Sisäruåtsia ja sukulaisia

Tervepä teille! Mamma antoi taas vaihteeksi minulle puheenvuoron. Tykkään.

Tässä päivänä muutamana mamma alkoi ruuvata meidän autohäkistä väliseinää pois. Voi kehveli, se tarkoittaa sitä, että lähdetään jonnekin pitemmälle matkalle. On nääs mukavampaa olla kontissa kun saa olla vähän väljemmin.

Jonkun aikaa siellä ihmeteltiin kunnes parkkeerattiin jollekin isolle aukealle. Mamma käytti meidän pissillä ja sitten hävisi kohti isoa rakennusta, jossa on kaksi ovea. Toisessa lukee "Ingång" ja toisessa "Utgång". 

Vaikka koira olenkin niin kyllä ihmisten kielet meikätytön päässä taipuu. Sanoin Jatsille, että miksi sisämaalaisille ja ulkomaalaisille on omat ovet? Eikö se ole vähän... hmm... epätasa-arvoista? Jatsi moitti minua tyhmäksi. Sanoi, että ne tarkoittaa sisään- ja uloskäyntiä ruotsiksi kirjoitettuna. 

Ruotsiksi? Saatan tyhmä ollakin, mutta ei se tätä varsinaista asiaa muuta yhtään sen viisaammaksi. Nyt ollaan Suomessa ja vieläpä melko syvällä Savossa. Miksi opastukset pitää olla ruotsiksi? Täällä päin on niin vähän ruotsalaisia turisteja saati asukkaita, että kyllä ne harvat osaavat päätellä suomen kielellä mistä mennä sisään ja mistä tulla ulos.

Ollapa samat kyltit savoksi, hihi. 
Sisäänkäynti = Ka, tervetulloo ja käykkeehän peremmälle! 
Uloskäynti = Elä, elä siitä sissään pakkaja vuan rumella kohen tuota toesta ovvee!
Siinä sitä länsinaapuri pohtisi, että sjutton också sentään, mitähän nuo tarkoittaa. On meillä koirilla sentään helppoa, sama kieli toimii ympäri maailmaa.

Ei tarvinnut pitkiä unosia ottaa kun mamma jo palasi ison laatikkopinon kanssa. Kippasi ne takapenkille ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Paino sanalla jatkamaan, ei palattukaan suoraan kotiin, vaan jonnekin muualle kävi tie. Selvisi, että mentiin Vehmersalmelle minun Tessu-veljeä moikkaamaan! Kivaa!

Mamma ja Mirka siinä höpisivät omia juttujaan ja jonkin ajan päästä lähdettiin lenkille. Kyllä kuuli koko naapuruskunta, että täällä on vieraita ja me mennään nyt! Topin suunnasta olisi kyllä vähempikin ääni riittänyt. Se ärjyi koko ajan minun korvaan ja Tessu säesti. Yritä siinä puolustautua kahta vastaan. Jatsi sai olla rauhassa, mutta se on jo niin vanha, että saa pelkän iän vuoksi enemmän arvostusta.

Lenkiltä palattua Tessu hyppäsi sänkyyn tervehtimään Samia, joka oli sillä välin tullut töistä. Minäkin kävin moikkaamassa eikä yhtään häätänyt pois vaikka kesken päiväunien heräsi sängyssä pomppiviin koiriin. Kiva tyyppi.

Kun Sami oli vetänyt tarpeeksi unta palloonsa, lähdettiin tallille. Heillä on kaksi hevosta ja Sami lähti ajamaan toista niistä. Ei me niistä polleista piitattu kun niitä on nähty ennenkin, mutta ettepä arvaa mitä tallilla oli? Täällä se jossain on... juu, kissa! No ollaan me niitäkin nähty, mutta silti ne vaan on niin mielenkiintoisia otuksia. Jos se vaikka lähtisi juoksemaan, että me saataisiin antaa sille vielä enemmän vauhtia?

 Mutta ei. Tämä yksilö heittäytyi ihan patsaaksi.

Olkoot mokoma. Sami lähti ajamaan ja mamma varustautui kameran kanssa, että saa otettua ajokuvia. Aina se vahtaa kameransa läpi. Tylsää.

Kun kuvat oli otettu, lähdettiin kotiin. Johan tuota joutikin, mutta voitaisi piipahtaa vähän useammin. Monta vuotta vierähti viime visiitistä. Sanoivat, että huhtikuussa tulee uusi perheenjäsen, kaksijalkainen tosin. Se saattaa olla hyvä syy lähteä käymään aika pian uudestaan. Elämme toivossa.

Mamma pyysi sanomaan, että kaikki kuvat löytyvät täältä.

Setolkkaremmi siansorkalle ja länget rahkeisiin

On se taas kumma kun ei saa aikaiseksi näitä tarinoita, ei vaikka millä itseään piiskaisi. Sitten kun aloittaa, tekstin tulemista ei estä mikään. Mutta se aloittaminen.

Kati vinkkasi minulle jo kuukausia sitten hevosmetsätyökurssista, että josko lähtisin mukaan. Houkuttelu ei ollut kovin vaikea tehtävä. Johan se oli kaksi viikkoa sitten, mutta palataan nyt siihen kun on vielä vallan hyvin muistissa.

Maukkulan Mustikkamäessä pidetty kurssi oli Ilomantsin hevosystäväinseuran ja Työhevosharrastajien yhteistuumin järkkäämä perehdytys perinteisiin hevosella tehtäviin savottatöihin. Kurssi oli kaksipäiväinen ja Mustikkamäessä olisi voinut yöpyä, mutta me päätettiin ajella edestakaisin kun ainakin allekirjoittaneella oli kanojen hoito, uuninlämmitys ja muut päivittäiset taloustoimet kokonaan omalla kontolla.

Porukkaa oli suhteellisen paljon, melkein 20 henkeä. Onneksi hevosiakin oli riittävästi, että jokainen pääsi treenaamaan valjastusta. Mielenkiintoiseksi asian teki se, että valjastustapoja on niin monta kuin on valjastajiakin. Tämän olen jo oppinut Jutan ponien kanssa puuhatessa ja niille eri vermeitä päälle suunnitellessa, enimmäkseen silavaljaita rintaremmin kanssa.

Kurssilla avautui se salaisuus, että miten länkien sopivuus testataan ja millä tavalla luokki tulee rahkeisiin kiinni. Siansorkkasolmunkin osaan kiepauttaa kahdella tyylillä vaikka unissani.
Eri säätöjähän sitten riittää pyörrytykseen asti, mutta pääperiaate selkeni ja eri osien nimet saivat merkityksen.

Seuraavaksi ohjaksiin. Ensimmäinen ajettava oli Vilma ja sen perässä pitkä parireki. Olen ajanut pienellä kappireellä sekä ponilla että hevosella, mutta tämä ajoneuvoyhdistelmä oli aivan jotain muuta. Pituuden joutui ottamaan huomioon käännöksissä, mutta parijalakset tekivät siitä tosi mukavan ajettavan. Vilma oli kunnon polle, malttoi seistä aloillaan kuormaan tehdessä ja purkaessa ja veti silloin kun piti. Tosin toisena päivänä joutui vähän patistamaan.

Toinen työmyyrä oli Tiina, joka taas ei pitämättä pysynyt aloillaan, mutta vetohaluja sillä piisasi monen hevosvoiman edestä. Silmät loistaen se lähti töihin, olipa mimmoinen kuorma tahansa vedettävänä, ja piti tasaista vauhtia yllä.

Kolmas oli Rikori (en tiedä miten se kirjoitetaan, mutta noin kuulin sanottavan) ja se oli aika vinkeä otus. Keuli ja reutoi niin, että ensimmäisenä päivänä sillä taisivat ajaa enimmäkseen vain vanhat ja kokeneet hevosmiehet. Kuorman kiskominen polveen yltävässä hangessa rauhoitti sen verran, että sunnuntaina me tavan tallaajatkin pääsimme sen ohjaksiin.

Parilla reissulla se joutui seisomaan pienessä alamäessä, jolloin mäkivyö painoi takamusta ja luokki valui kohti niskaa. Rikori suivaantui moisesta niin, että yritti purra kun pitelin päitsistä aloillaan ja potki etusellaan länkiä osuen siinä samalla minua lonkkaan. Siihen päälle vielä hyvin pahalla silmällä mulkoilut niin tiesi tuntevansa itsensä pahemman luokan eläinrääkkkääjäksi. Liikkeelle lähdettyä huomattiin, että rinnustin oli auennut. Voi Rikori-parkaa kun joutui äkkinäisten kanssa tekemisiin, mutta tulipa samalla käytännön ongelmia ratkaistavaksi. Taas seis ja hihnaa kiinni sitomaan.

Laanipaikalle vievä ylämäki oli rekien tallauksesta kovettunut, ja kaiken muun sähellyksen lisäksi Rikori putosi polvilleen jyrkimmässä kohdassa. Onneksi se kimposi heti ylös ja Kati sai kannustettua sen samaa vauhtia eteen päin.

Mukavaa oli se, että ropsit ajettiin ihan oikeasti metsästä pihapiiriin eikä vain pyöritelty paikasta A paikkaan B pelkän opetuksen ja harjoituksen vuoksi. Metsässä ajaminen pitkä reki perässä on ihan erilaista kuin tiellä ponikärryjen kanssa.

Ei voi kuin ihmetellä noitten eläinten nöyryyttä ja työintoa, joten syvä kumarrus ja kunnioitus suomenhevoselle siitä. Semmoisen omistajaksi kun joskus olisi mahdollisuuksia. Siitäkin huolimatta, että huoleton on hevoseton.

Kuvaaminen on näissä käytännön töissä hankalaa kun siksi aikaa jäi varsinaiset hommat kakkossijalle. Pakkohan se oli ikuistaa näin ainutlaatuista toimintaa.

Aisakello vielä paikalleen ja Tiina alkaa olla valmis hommiin.

Hyvin kulkee.

Nyt on painava! Tiina ei anna periksi.

Kati ohjastaa kuin vanha tekijä.

Vilma pitää taukoa.

Sain todistusaineistoa, että en ihan höpöjä ajotaidoistani tässä naputtele.

(Kuva: Kati Parppei)