Hippasen verran höpinää

Talven perinteinen ryhmänäyttely toi eilen Tuusniemen taimitarhalle yli kolmekymmentä aussieta ruotsalaisen Kurt Nilssonin arvosteltavaksi. Minähän otin ennakkoa jo edellisenä yönä ja pyörähdin Hipan kanssa kehässä kesäisen Joensuun rantapuistossa. Arvoin näyttelyhihnojen kanssa, että otanko kahdesti katkaistun joka lyhyydestä huolimatta toimii hyvin ja tykkään siitä vai pitemmän, joka unen liioittelun takia oli suunnilleen kolmimetrinen. Otin lyhyemmän ja ihmettelin kun piti niin kovin kumarassa juosta. Katsoin alas ja kauhistuin, koska Hippa oli muuttunut villakoiraksi! Sen siitä saa kun haukkuu koiraansa puudeliksi. Hilkka nappasi meidät kyytiin. Tuusniemellä on aina niin kiva käydä, koska järjestelyt toimivat erinomaisesti. Niin nytkin. Alueelle tullessamme parkkimies kysyi, missä kehässä koirat esiintyvät ja eihän semmoista kukaan normi-ihminen muista. Miekkonen katsoi luettelosta ja ohjasi meidät kyseisen hallin läheiselle parkkipaikalle. Opasteet oli spraymaalattu hangen k

Mitä minä teen? Taannoisen sairas(lue:kidutus)lomani aikana Jatsin päivittäinen kipulääke jäi pois ja periaatteessa hyvä olikin. Lähes kolmen kuukauden kuuri alkoi olla täynnä ja samalla tuli kokeiltua, pärjääkö se ilman. Hyvin se siellä isossa laumassa pärjäsi, oli iloinen ja liikkui hyvin. Tässä hiljalleen olen huomannut liikkumisen ja iloisuuden laita olevan vähän niin ja näin. Eilen aamulla hieroin Jatsin selän ja molemmin puolin keskellä selkää oli tosi kipeät kohdat. Piti muokata hyvän aikaa, että valitus vaikeni ja koiruus rentoutui. Voi ihme sentään. Jatkanko lääkitystä, vienkö hierojalle, kuvautanko selän uudestaan? Rahaa ei ole oikeastaan mihinkään noista. On se vaikeaa. Turvaudun omiin pikku hyppysiini ja toivon parasta. Hipalla ei onneksi ole ongelmia. Tai on, mutta vain hetkellisesti. Niuho mamma kun ei päästä Hippa-ressua tekemään lapsia naapurin Remun kanssa. On nuo molemmat tyypit joskus niin käsittämättömän sikamaisia olentoja, ettei heitä sivistyneiksi nartuik

...eikä tieto lisännyt tuskaa tällä kertaa. Joskus pitää sivistystä lisätä ja tein sen koetoimitsijakurssin 2-osan verran, joka koski luonnetestiä. Muutama innokas kokoontui Marjalan ABC:lle lauantaiaamuna Josepan järkkäämälle ja Miimin vetämälle kurssille. Teoriaosuuden jälkeen oli koe, jonka kaikki selvittivät kutakuinkin hyvin eli tästä lähtien olen kortillinen luonnetestin koetoimitsija. Varsinkin sääntökirjassa selvitetyt arvosteluperusteet avasi aihetta ihan uudella tavalla. Nyt jopa minä ymmärrän, mitä missäkin osakokeessa ylipäätään testataan. Koiriahan minä en osaa lukea pätkääkään, paitsi omia koiria, mutta sekin taito on kuulemma opittavissa. Hyvä niin, kiinnostusta kyllä piisaa. Iltapäivällä mentiin Pärnälle rataa rakentamaan. Josepan testit on aina olleet Pärnällä ja sinänsä vähän turhauttavaa kun ei mielikuvitusta juuri tarvinnut käyttää. Kun pyörä oli jo keksitty ja parhaalla tavalla hyväksi havaittu niin miksi vääntää uudestaan. Miimille pointsit siitä, että oli

Tuon mietteen luki ystävämme H. Virolainen muiden poimimiensa hajatelmien seassa tammikuun lopulla synttärijuhlissani. Enpä olisi osannut arvata, että viisaus kopsahtaisi omalle kohdalleni lähes saman tien. Kaikki alkoi reilu viikko sitten torstaina 2. helmikuuta kun heräsin polvi kipeänä. Oikean lumpion alla oli patti, joka oli arka koskettaa eikä antanut kävellä kunnolla. Otin kipulääkettä ja ajattelin, että se menee sillä ohi. Ei mennyt. Iltapäivällä patti oli kasvanut kolminkertaiseksi ja kuume kohosi korkeuksiin. Kahdeksan aikaan illalla soitin äidille, että olin tosi kipeä. He sanoivat tulevansa heti kun saavat auton lämpimäksi. Tuumin, että siinä kestää kolme tuntia ja soitin itselleni ambulanssin, mutta porukat tulivatkin yhtäaikaa lanssin kanssa. Koirat olivat äänestä päätellen aivan järkyttyneitä tilanteesta ja ensihoitajat käskivät sulkea ne toiseen huoneeseen. Annoin tietojani ja tekivät siinä vähän tutkimuksia, mutta eivät ottaneet kyytiin. Kun isä oli kykeneväinen