Kaikki tiet vievät Tuusniemelle

Talven perinteinen ryhmänäyttely toi eilen Tuusniemen taimitarhalle yli kolmekymmentä aussieta ruotsalaisen Kurt Nilssonin arvosteltavaksi.

Minähän otin ennakkoa jo edellisenä yönä ja pyörähdin Hipan kanssa kehässä kesäisen Joensuun rantapuistossa.
Arvoin näyttelyhihnojen kanssa, että otanko kahdesti katkaistun joka lyhyydestä huolimatta toimii hyvin ja tykkään siitä vai pitemmän, joka unen liioittelun takia oli suunnilleen kolmimetrinen. Otin lyhyemmän ja ihmettelin kun piti niin kovin kumarassa juosta. Katsoin alas ja kauhistuin, koska Hippa oli muuttunut villakoiraksi!
Sen siitä saa kun haukkuu koiraansa puudeliksi.

Hilkka nappasi meidät kyytiin. Tuusniemellä on aina niin kiva käydä, koska järjestelyt toimivat erinomaisesti. Niin nytkin. Alueelle tullessamme parkkimies kysyi, missä kehässä koirat esiintyvät ja eihän semmoista kukaan normi-ihminen muista. Miekkonen katsoi luettelosta ja ohjasi meidät kyseisen hallin läheiselle parkkipaikalle. Opasteet oli spraymaalattu hangen kylkeen. Kannattaa olla paljon lunta niin semmoinenkin järjestely toimii.

Leiriydyimme kehän laidalle odottamaan ja siinä ehti jutella ihmisten kanssa. Oli kiva nähdä Kariluotoskaa pitkästä aikaa ja melkein kotinurkilla, hän kun ajoi sentään Sipoosta asti koiriaan näyttämään.

Junnunarttuja oli hurja määrä, mutta Hippa puolestaan ypöyksin nuorten luokassa. Kehä oli olosuhteista johtuen pieni, mutta meillä oli sentään etuna ylimääräistä tilaa juosta huoletta kun kilpakumppaneita ei ollut.

Näyttelysäännöt uudistuivat ja nykyään muovinauhoja ei jaella, vaan kehätoimitsija heilauttaa väriviuhkastaan tuomarin sanelun mukaan sopivan värisen lätkän. Nilsson oli kovin ihastunut sverigenkeltaiseen, joka nykysääntöjen mukaan on H eli hyvä.

Kuten Miimi omassa blogissaan mainitsi, lähdimme tavoittelemaan Hipalle sertiä. Hippa esiintyikin tosi hienosti. Antoi katsoa hampaat ja kopeloida kropan ilman isompaa kiemurtelua, juoksi kauniisti ja malttoi seisoskella sievästi arvostelun ajan. Hyvin menee, ajattelin.

(kuva: Marja-Leena Taivassalo)

Täytyy sanoa, että joka-aamuinen meditointi auttaa. Vain jostain maailmankaikkeuden tuolta puolen lähtöisin olevat energiavirtaukset estivät leukaani loksahtamasta kun toimitsija hujautti keltaisen liuskan esiin. Hymyilin ja kiitin kauniisti, vaikka koko elimistön solut luita ja ytimiä myöten huusivat perkelettä.

Arvostelulomaketta odotellessa vaihdoin kehätoimitsijan kanssa pari sanaa, joten tilannetta en nähnyt, mutta taustajoukkojen kertoman mukaan Hippa toi oman keltaisen mielipiteensä julki lirauttamalla kehätolppaan, reteästi jalkaa nostaen tietenkin.

Kiitos Miimin ja Hilkan suomennoksen, Hipan arvostelu meni jotakuinkin näin:
Feminiininen. Pää voisi olla täyteläisempi. Hieman pitkä ja kapeahko kuono-osa. Hyvä kaula. Tyydyttävät mittasuhteet (hyvällä tavalla, ei niin että ”kunhan on hänessä” vaan täyttää tyypilliset mittasuhteet, toim.huom.). Riittävä rintakehä. Riittävät kulmaukset. Voisi olla vahvempi luusto. Hieman epävakaat etuliikkeet, tyydyttävät takaliikkeet.

No, se oli tämän tuomarin näkemys. En ole edelleenkään näyttelyihmisiä, mutta pakko tunnustaa että hieman petyin. Oma koira on tietenkin kaikkein kaunein, mutta Hippa on minun lisäksi monen muunkin mielestä ulkonäöltään, rakenteeltaan ja luonteeltaan erinomainen rotunsa edustaja, enemmän kuin H:n arvoinen.

Se siitä tällä kertaa. Oli kivaa nähdä ihmisiä ja koiria roppakaupalla. Ostin kotiin viemisiksi possunkorvia kun niitä eivät ole syöneet pitkään aikaan ja pitihän Jatsille olla tuliaisia kun joutui jäämään talonvahdiksi.

Kotimatkalla sovittiin Hilkan kanssa, että jää matkalla meille kahville kun olin paistanut piirakkaakin. Koirat saisivat samalla palautua rankasta reissusta. Kunnon riehuminen on parasta lääkettä pitkän ajan mielenhillintään trafiikintäyteisessä hallissa.

Miimi soitti matkalla ja kysyi lenkkiseuraa, joten toivotin tervetulleeksi joukkoon mukaan.

Hippa huutaa tervetulotoivotukset korkealta ja KOVAA!!

Etsi kuvasta kuusi koiraa.

Kahvin ja teen jälkeen kipaistiin pieni lenkki rannassa eikä sen pitempää kaivannut kukaan. Koirat kyllä huolehtivat liikunnasta kukin omaan tyyliinsä. Hippa on Viian ja Valon suosikkitäti, eikä syyttä. Että ne jaksaa riehua keskenään!
Loppuilta oli hyvin rauhallinen.

Voi Jappiainen!

Mitä minä teen? Taannoisen sairas(lue:kidutus)lomani aikana Jatsin päivittäinen kipulääke jäi pois ja periaatteessa hyvä olikin. Lähes kolmen kuukauden kuuri alkoi olla täynnä ja samalla tuli kokeiltua, pärjääkö se ilman. Hyvin se siellä isossa laumassa pärjäsi, oli iloinen ja liikkui hyvin.

Tässä hiljalleen olen huomannut liikkumisen ja iloisuuden laita olevan vähän niin ja näin. Eilen aamulla hieroin Jatsin selän ja molemmin puolin keskellä selkää oli tosi kipeät kohdat. Piti muokata hyvän aikaa, että valitus vaikeni ja koiruus rentoutui.

Voi ihme sentään. Jatkanko lääkitystä, vienkö hierojalle, kuvautanko selän uudestaan? Rahaa ei ole oikeastaan mihinkään noista. On se vaikeaa. Turvaudun omiin pikku hyppysiini ja toivon parasta.

Hipalla ei onneksi ole ongelmia. Tai on, mutta vain hetkellisesti. Niuho mamma kun ei päästä Hippa-ressua tekemään lapsia naapurin Remun kanssa.

On nuo molemmat tyypit joskus niin käsittämättömän sikamaisia olentoja, ettei heitä sivistyneiksi nartuiksi uskoisi. Se tuli tänään lenkillä todistettua.
Hippa juoksuhöyryissään lorotti suunnilleen suorilta jaloin ja Jatsi meni alle ottamaan suihkun. Hyi ällötys!

Ei oppi ojaan kaada...

...eikä tieto lisännyt tuskaa tällä kertaa.
Joskus pitää sivistystä lisätä ja tein sen koetoimitsijakurssin 2-osan verran, joka koski luonnetestiä. Muutama innokas kokoontui Marjalan ABC:lle lauantaiaamuna Josepan järkkäämälle ja Miimin vetämälle kurssille.

Teoriaosuuden jälkeen oli koe, jonka kaikki selvittivät kutakuinkin hyvin eli tästä lähtien olen kortillinen luonnetestin koetoimitsija.
Varsinkin sääntökirjassa selvitetyt arvosteluperusteet avasi aihetta ihan uudella tavalla. Nyt jopa minä ymmärrän, mitä missäkin osakokeessa ylipäätään testataan.
Koiriahan minä en osaa lukea pätkääkään, paitsi omia koiria, mutta sekin taito on kuulemma opittavissa. Hyvä niin, kiinnostusta kyllä piisaa.

Iltapäivällä mentiin Pärnälle rataa rakentamaan. Josepan testit on aina olleet Pärnällä ja sinänsä vähän turhauttavaa kun ei mielikuvitusta juuri tarvinnut käyttää. Kun pyörä oli jo keksitty ja parhaalla tavalla hyväksi havaittu niin miksi vääntää uudestaan. Miimille pointsit siitä, että oli kysellyt jotain muuta paikkaa, mutta sinne ei jostain syystä päästy.

Kokonaisuutena oikein hyvä kurssi.

Pojat olivat sen aikaa kavereittensa luona ja viihtyivät sen verran hyvin, että hain koirat ja lähdettiin Terhin kanssa lenkille.
Heillä on 11-vuotias irlanninsetteri Nita ja 8-kuinen gordoninsetteri Tami. Hippa ja Tami löysivät yhteisen leikkisävelen ja Nita oli äärettömän onnellinen kun Tami ei roikkunut sen niskassa kuten tavallisesti. Nita-reppana ei osaa komentaa pentua ollenkaan. Jatsi sen sijaan osaa ja Tami pyöritteli silmiään kun vieras täti ärjyi vähän väliä, mutta oppi paikkansa ja se oli hyvä se.

Seuraavana päivänä oli taas porukkalenkki edessä kun mentiin Roukalahdelle sukukokoukseen. paikalle tuli meidän lisäksi Hilkka Kirin ja Valon kanssa sekä Satu ja Viirumaija. Viiruhan se virallisesti vaan on, mutta kun työnimi on niin osuva ja passeli, että Viirumaija ei vieläkään ole pelkkä Viiru. Niin pieni ja suloinen, että tuommoinen ylisöpöys pitäisi lailla kieltää! Kertakaikkiaan syötävä olento.

Hipalla alkoi juoksu perjantaina, mutta se ei vauhtia hiljennä eikä luonnetta muuta mihinkään suuntaan. Nuoriso mennä rumelsi yhtenä mylläkkänä ja Jatsi jatkoi taannoisen hoitoaikansa savottatöitä niissä paikoin, missä hommat oli jollain tavalla kesken jääneet.

Ilmon kodalla käytiin kääntymässä eli lenkki ei ollut pitkä. Mitä väliä, kun suurin osa koirista väsytti itsensä ihan takuulla. Takaisin palattua saatiin kahvia, teetä ja laskiaispullia.
Hannu ehti nimittää minua invalidiksi, mutta tiedoksi vaan että kävelen nykyään jo ihan hyvin. Pystyn jopa juoksemaan. Vähän kun vielä harjoittelen niin lauantaina viiletän Hipan kanssa kehässä ihan entiseen malliin.

Treenasin Jatsin kanssa tokojuttuja ja Hipan kanssa tottista aamupäivällä kotona.

Jatsi pääsi ekana hommiin ja tehoa oli kuin Imatran voimalassa. Tarkkuus taas kärsi ylimääräisestä intoilusta, mutta seuraaminen oli hämmästyttävän hyvää. Jopa erinomaista. Olen viime aikoina treenannut kainalopallon kanssa, mutta nyt jätin sen pois ja otin sen sijaan naksun käyttöön. Toimi älyttömän hyvin, paikka pysyi jopa juoksussa.

Merkkiä treenatessa olen ottanut ohjatun noudon kapulat mukaan ihan vaan häiriötekijäksi. Viime kerralla nimittäin merkille lähetettyäni Jatsi ampaisi suoraan kapuloille ja olisi kerännyt ne kaikki, jos olisin antanut.
Nyt kapulat saivat olla, mutta merkille meno ei ollut niin tarkka kuin viimeksi. Noh, lisää reeniä.

Jäävät liikkeet menevät vanhasta muistista, samoin tunnari onnistui hyvin.

Luoksetulossa kokeilin tällä kertaa seisottamista ja hyvin meni. Viime keväänä opittua kiertämistä pitäisi ottaa paljon enemmän ja useammin, että menisi kunnolla jakeluun ja saisin tehoa pysäytyksiin. Kun muistaisi pitää nakkeja tai jotain koko ajan jääkaapissa.

Hippa oli tosi asiallinen siihen asti kun otin noutokapulan käteeni. Silloin alkoi älytön komentaminen ja kun nouto onnistui hyvin kaikilta osin, seuraavaksi puututaan haukkumiseen. Se pitää loppua ihan tyystin.

Seuraamisessa palkkasin Hippaakin naksulla, mutta patukka toimii yhtä hyvin. Tuo kun ei kuumu samalla tavalla kuin Jatsi, että kesken treenin voi palkata rajummin.

Liikkeestä maahanmeno onnistui hyvin ja seisominen kohtalaisesti.

Istuminen oli aluksi ihan hakusessa. Otin käskyn kanssa samaan aikaan pienen taka-askeleen, jolloin koira istahti ja voin nakata namin suuhun ja jatkaa pari askelta matkaa. Hyvin pelitti, Hippa on tosi nopea oppimaan.

Eteenmenossa se älyää sännätä pihan perälle viedyn pallon luokse, mutta seuraamista pitää hioa vielä paljon. Samoin maahanmenoa en ole vielä edes harkinnut yhdistää liikeeseen enkä yksinään aio edes yrittää. Jos tämän koiran kanssa saisi heti aluksi tehtyä homman edes suurinpiirtein oikein.

Miimiä lainaten kiva koira se on kouluttamattakin, mutta huippuhyvä siitä tulee kun tekee sen kanssa asioita.

"Ihminen tarvitsee sellaistakin, mitä hän ei halua"

Tuon mietteen luki ystävämme H. Virolainen muiden poimimiensa hajatelmien seassa tammikuun lopulla synttärijuhlissani. Enpä olisi osannut arvata, että viisaus kopsahtaisi omalle kohdalleni lähes saman tien.

Kaikki alkoi reilu viikko sitten torstaina 2. helmikuuta kun heräsin polvi kipeänä. Oikean lumpion alla oli patti, joka oli arka koskettaa eikä antanut kävellä kunnolla. Otin kipulääkettä ja ajattelin, että se menee sillä ohi.
Ei mennyt. Iltapäivällä patti oli kasvanut kolminkertaiseksi ja kuume kohosi korkeuksiin.

Kahdeksan aikaan illalla soitin äidille, että olin tosi kipeä. He sanoivat tulevansa heti kun saavat auton lämpimäksi. Tuumin, että siinä kestää kolme tuntia ja soitin itselleni ambulanssin, mutta porukat tulivatkin yhtäaikaa lanssin kanssa. Koirat olivat äänestä päätellen aivan järkyttyneitä tilanteesta ja ensihoitajat käskivät sulkea ne toiseen huoneeseen.

Annoin tietojani ja tekivät siinä vähän tutkimuksia, mutta eivät ottaneet kyytiin. Kun isä oli kykeneväinen kuskiksi ja äiti jäi poikien luokse, ajeltin sitten peräkkäin Liperiin, jossa oli päivystys iltakymmeneen asti.

Olo huononi ja kun pääsin vastaanotolle, kuume keikkui jo yli 39 asteessa. Ensimmäinen diagnoosi oli polven limapussin tulehdus, mutta polven muuttaessa väriä punaiseksi, tulos oli ruusu. Todennäköisesti enterorokon ihorikosta menneen pöpön aiheuttama. Lääkäri sanoi, että aloitetaan välittömästi suonensisäinen lääkitys ja ennen maanantaita en pääse pois.

Aha. Normioloissa olisin juossut ja lujaa, huutanut vain lekurille että siitä vaan jos saat kiinni, mutta korkea kuume näköjään loiventaa reaktioita.
Kanyyli kämmenselkään, tippa valumaan ja vuodeosastolle.
Äiti ja isä jäivät vastaaviksi talonmiehiksi, joten pojilla ei ollut hätää.

Jouduin huoneeseen, jossa oli kaksi mummoa ennestään. En tiedä mikä sitä toista mummoa vaivasi, mutta lääkitys tuntui olevan pahemman kerran kohdallaan. Pönttö pimeänä se vouhotti koko yön eikä nukkumisesta tullut mitään.

Aamulla ilmoitin Miimille tilanteesta ja hän kävi hakemassa koirat meiltä. Olivat kuulemma laulaneet korkealta ja kovaa, että mikä kamala katastrofi heitä oli kohdannut. Eivätkä ujostelleet yhtään, kun Miimi avasi auton oven ja sanoi että nyt lähdetään. Varmaan ajattelivat, että kun mamma vietiin väkisin pois, on ihan sama missä he ovat. Järkeviä koiria.

Hoitajat vaihtuivat ja jokainen vuorollaan ällisteli tippatelinettäni.
"Ohhoh, onpas sulla lääkitys! Mikäs sinua oikein vaivaa?"
Ilmeisesti suoniini valui vähän tujumpia aineita. Henkilökunta oli mukavaa, mutta kämppiksistä en nauttinut. Onneksi perjantai-iltana pääsin muuttamaan omaan yksiöön.

Tuskantäyteinen aika matoi.
Tippapullon vaihtoa, antibioottia, kipulääkettä, urheilusuoritusta vastaavia vessareissuja, ruokaa jota en voinut syödä, vettä jonka oksensin heti pois, kipua makuulla, kipua ylhäällä.
Jalan koskettaminen pisti huutamaan, jopa peitto piti asetella niin ettei se painanut väärällä tavalla.

Aina kolmesti vuorokaudessa antibiootin ja kipulääkkeen tiputtamisen jälkeen olin jonkin aikaa tajuissani kun kipu ja kuume hellitti hetkeksi. Sain myös pahoinvointia estävää lääkettä, joten pystyin syömään vähän.

Lauantaina tapahtui käänne, mutta valitettavasti huonompaan suuntaan kun rinnassa tuntui inhottavaa puristusta. Pahus. Sydänkohtaukseenko tässä nyt kuollaankin? Mainitsin asiasta illansuussa hoitajalle.
"Voi kuule, se johtuu vaan siitä kun sinä olet niin kamalan sairas."
Niin kai sitten.

Jaksoin nauraa Putoukselle, mutta kipu siirtyi palleaan ja olo oli tuskaisa kuin puhaltuneella lehmällä keuhkojen painuessa kasaan. Makuulla oli paha olla eikä istualtaan voinut nukkua. Yöllä tuli kaksi hoitajaa vaihtamaan tippaa ja sanoin heille, etten voinut olla kun koski niin kovasti. Hoitsu soitti päivystävälle lääkärille, joka käski toimittaa minut keskussairaalaan. Ambulanssi tuli ja kolmen aikaan yöllä olin Tikkamäellä ensiavussa.

Taas piti kertoa kaikki juurta jaksain. Enterorokko, iho rikki, ruusu, palleaan koskee pirusti ja kamala kuume kaiken taustalla.
Pääsin ensiksi sydänfilmiin, joka oli onneksi täysin puhtoinen. Seuraavaksi otettiin verinäytteitä ja lääkäri kävi haastattelemassa.
Muuta siihen aikaan yöstä ei juuri voinut tehdä, joten piti keskittyä odottamaan.

Eräs hoitaja kysyi, että onko kipuja ja kun myönsin, hän antoi minulle jotain morfiinipohjaista kipulääkettä. Suoneen iskettynä ei kestänyt kauan kun se oli järjestelmän kiertänyt ja vaikutus humahti kuin kemiallinen koivuhalko tajuntaani. Kipu lähti, mutta niin lähti älykin! Vastalahjaksi sain huikeita visuaalisia elämyksiä.
"Tuon sulle pahoinvointia estävää lääkettä, älä nyt lähde siitä mihinkään."
No heh. Ikään kuin sillä aaltoilevalla lattialla olisi edes päässyt etenemään.

Makuupaikassani oli verho vedetty seinän viereen ja sängyn pääty oli työntänyt sen pienelle kierteelle.
Katselin verhoa ihastuneena, koska se eli. Verho näytti huumattujen verkkokalvojen läpi katseltuna tekevän jatkuvaa kiertoliikettä itsensä ympäri. Vaikea kuvata, mutta hienolta näytti.
Vaikutus meni melko nopeasti ohi, mutta kipu onneksi pysyi jotenkin hallinnassa.

Kuuden kieppeillä aamulla pääsin kirurgin kuulusteltavaksi ja hän yritti ottaa punktiota polvestani. Järkyttävän ison neulan survominen polven sisälle ei ollut kovin kivaa ja lopulta täysin turha toimenpide. Ei sieltä mitään näytettä irronnut.
Toinenkin kirurgi jutteli kanssani, mutta sitten ne heittivät hanskat tiskiin ja sanoivat sisätautiläkärille, että pidä hyvänäsi koko värkki. Ei tuolle mitään osaa tehdä.

Muuan Pasi huolehti minusta sinä aamuna ja laittoi uuden kanyylin antibioottia varten. Se kävi näppärästi ja sitten taas odoteltiin ja katseltiin joutessaan NHL:n ottelua. Lauantain ja sunnuntain väliseksi yöksi ensiavussa oli yllättävän hiljaista. Kipakka pakkanen varmaan vaikutti asiaan.

Minun piti seuraavaksi mennä ultraäänitutkimukseen ja keuhko- ja maharöntgeniin, koska maksa-arvot olivat koholla jostain tuntemattomasta syystä. Epäilivät sappikiviä.

Kipu alkoi taas vaivata ja Pasi sanoi tuovansa minulle saman morfiinipiikin kuin aiemmin saamani, mutta nyt lihakseen pistettynä, jolloin vaikutus kestäisi pitempään.

Odottelin vaikutusta vartin verran ja sitten sitä lähdettiin reissuun. Leijuin keveän pilven päällä ja heti kun pistin silmät kiinni, lähdin lentämään jonnekin ja vastaani tuli ihan mielettömiä kuvia jatkuvalla syötöllä. Ne kulkivat tajunnan läpi ja menivät menojaan eikä mitään jäänyt muistiin, joten sen tarkemmin en voi fiiliksiäni kuvailla.

En nukkunut, koska kuulin kaiken mitä ympärillä tapahtui ja pystyin avaamaan silmät koska tahansa, mutten halunnut. Olin vain ja nautin olostani.
Minähän vastustan huumeita, en ole koskaan kokeillut omin päin enkä aiokaan. Mutta, näin valvotuissa olosuhteissa ja oikein käytettynä oli se vaan mahtava kokemus.

Ultrassa ei näkynyt kovinkaan ihmeitä, sappirakko oli hieman turvoksissa, mutta kiviä ei ollut. Varma tiineettömyytenikin tuli samalla todistettua täysin vuorenvarmaksi.
Samoin röntgenissä käynti oli taudinkuvan kannalta läpihuutojuttu. Ei mitään.

Äiti ja isä kävivät poikien kanssa iltapäivällä kun odottelin lääkärille pääsyä. Miimi piipahti jälleen kerran ja hänen vierailun aikana pääsin lopulta sisätautilääkärin vastaanotolle.

Lääkäri pohti outoja oireita, toinenkin lääkäri tuli huoneeseen ja pohtivat porukassa että mitä tälle tyypille pitäisi tehdä. Oliko ruusu yleensä ruusua ja maksatulehdus samaa vai eri tautia, vai mitä ihmettä?
Lopulta lääkäri päätti vaihtaa antibiootin semmoiseen, joka tehoaa myös ruusuun eli puoliksi hakuammuntaa. Muutin sisätautien osastolle makailemaan.

Lääkitys osui oikeaan, koska puna alkoi väistyä ja turvotus pikkuhiljaa laskea. Joka aamu otettiin verinäytteet maksa- ja tulehdusarvoista ja sen mukaan katseltiin jatkoa.

Maanantaina aamupäivällä lääkkeiden tiputuksen jälkeen tunsin oloni niin hyväksi, että lähdin lenkille. Kipaisin hissukseen ensiapupolille Elinaa moikkaamaan. Siellähän se sisar hento valkoinen otti asiantuntevana potilasta vastaan ja kun näki minut, naama levisi hämmästyksestä. Siitä on aikaa kun viimeksi nähtiin ja nyt hiippailin sairaalan tyylikkäissä vetimissä hänen työpaikalleen, joten vähemmästäkin ihmetystä piisasi.

Takaisin omalle osastolle päästyä tulin siihen tulokseen, että vaikka olo on olevinaan hyvä, ei se tarkoita terveyttä. Lopun päivää lojuin lähes puolikuolleena.

Sain kämppäkaverikseni filippiiniläisen Teresitan. Hän ihan selkeästi ujosteli hoitajia ja lääkäreitä eikä suomen kieli oikein taipunut, mutta minun kanssa jutteli tosi hyvin.
Filippiineillä on kuulemma kuusi kuukautta kesä ja lämmin, vähintään 35 astetta, sitten kolme kuukautta sataa ja loput kolme kuukautta on kylmä, mikä tarkoittaa Teresitan kotiseudulla vähintään 15 asteen lämpötilaa. Se siitä kylmyydestä.

Tiistaina ei ollut kotiinpääsystä vielä mitään tietoa, koska antibioottiin ei ollut vastaavaa tablettilääkettä ja koska se tehosi, piti minun saada sitä suoneen sen aikaa että jalka asettuu. Taisin päästä eroon tipasta, koska pystyin juomaan omin voimin sen verran minkä tarvitsi. Kuume alkoi hellittää otettaan, mutta joka yö piti pyytää ylimääräistä kipulääkettä jalkaa varten.

Keskiviikkona palleaan ei enää sattunut.
Yksi lääkäri väitti, että maksatulehdus on harvinainen, mutta mahdollinen enteron jälkitauti. Toinen taas väitti, että maksavaiva liittyy luonnollisena osana muihin tulehduksiin, koska on elimistön "kaatopaikka". Niin tai näin, sekä maksa- että tulehdusarvot alenivat joka-aamuisissa näytteissä ja se oli pääasia.

Torstaina Miimi tuli taas uskollisena käymään, mutta hoitajat ajoivat hänet käytävään, koska minulle oltiin laittamassa uutta kanyyliä. Toisin sanoen yrittivät laittaa. Yksi hoitaja tökki eikä löytänyt suonta, toinen yritti ja löysi hermon kaksi kertaa. Auuh, sattui sormenpäissä asti! Silloin ensiavussa polvipunktion aikaan mölysin kohtuullisesti, mutta hermoon tuikkimisen aikaan huusin ihan keuhkonpohjasta asti. Joku hoitaja säntäsi huoneeseen kysymään, että mikä hätänä. Ei mikään, sanoivat hoitsut, mutta minulta ei kysytty. Kyllä oli hätä.

Kolmas hoitaja osasi kuulemma vaikka silmät kiinni etsiä suonen, mutta ei tällä kertaa. Suoneni pakenivat piiloon ties minne ja siinä vaiheessa olin kivusta jo niin shokissa, ettei vertakaan tullut vaikka kuinka tökki. Päättivät soittaa anestesialääkärin paikalle. Nehän pistää ihmisiä päivät pitkät ja varmasti osaavat sen taidon.

Illalla tuli nuori mies vihreissään paikalle, mutta ei onnistunut sen paremmin. Kolme vai neljä kertaa yritti oikeaan käteen ja sitten siirtyi vasempaan.
"Kestä vielä vähän, minä pistän tämän yhden kerran ja se on sitten siinä."
Piti minkä lupasi. Hyvä olikin, koska olin jo aivan pökerryksissä niistä toimituksista.

Johanna tuli leikkaussalista moikkaamaan kun oli joutilas hetki ja viipyikin reilut puoli tuntia. Oli se petissä makaaminen niin pitkästyttävää, että jokainen vieras oli enemmän kuin tervetullut ja onneksi vieraita kävi, kiitos siitä kaikille ystäville ja sukulaisille.

Perjantaina verinäytteet olivat jo melkein asettuneet normaaleiksi, joten pääsin iltapäivän lääkkeen tiputuksen jälkeen kotiin. Antibiootti muuttui suun kautta otettavaksi ja se on vähän eri lääke kuin suoneen saamani. Lääkäri antoi takuun viikonlopun yli eli jos jalka menee huonompaan kuntoon, minun pitää mennä heti ensiapuun. Hyvä niin, mutta yhtään piikitystä en enää kaipaa, joten pidetään peukkuja että paraneminen jatkuu.

Saunaan ei ole asiaa niin kauan kuin ruusu vähänkään kukkii. Teresitan luona käyneeltä vieraalta kuulin myös sen, että ruusu jää hermoratoihin muhimaan. Näin ollen hermoratahierojalla käynti on ehdottomasti kiellettyä tästä lähiten, koska se saa ruusun nousemaan pintaan.

Ihorikkoja jaloissa pitää välttää, koska ruusu saattaa puhjeta uudestaan koska tahansa pöpön kammettua sisään. Ehkä henkilökohtainen opetukseni tästä on se, että alan huolehtia jaloistani paremmin.

Minulla on järjettömän korkea kaarijalka eli vapaasti seisoessa jalkapohja ottaa maahan vain päkiän ja kantapään alalta. Vaikka en ole ylipainoinen, kohdistuu pienelle alalle niin iso paine, että se teettää kovettumia kantapäihin ja päkiöihin. Niitä sitten tulee revittyä pois ja se touhu loppuu nyt. Kovettumat poistetaan jalkahoidossa eikä kynsillä.

Tätä naputtaessa on lauantai ja huomenna saan koirat takaisin kotiin. Hyvin ne ovat viihtyneet, mutta ehkä ne vielä haluavat olla minunkin kanssa. Kovin pitkiä tai vauhdikkaita lenkkejä en voi vielä niille tarjota, mutta aikanaan. Miimi lupasi auttaa lenkityksessä, sikäli kuin reilun viikon riekkumisen jälkeen arvon neidit jaksavat tehdä muuta kuin maata sohvalla. Hyvä niinkin, kaipaan kainaloisia hoitamaan itseni kuntoon.

Niin, eihän sitä millään muista kaikkea kerralla mainita. Äärimmäisen suuret kiitokset Miimille ja Hannulle murusteni hoitamisesta. Hipan ja Jatsin keekoiluista voi lukaista Miimin blogista