perjantai 6. heinäkuuta 2018

Sydämen asioita

Radiossa oli eräänä päivänä juttua siitä, että on tehty tutkimus, jonka mukaan avioliitossa elävillä on vähemmän sydän- ja verisuonitauteja kuin sinkkulajitovereilla. Tutkimuksen mukaan yksineläjät eivät kiinnitä mahdollisiin vaivoihinsa kovin suurta huomiota ja jos kiinnittävät, eivät välttämättä mene lääkäriin ennen kuin on lähestulkoon myöhäistä. Ai miksikö? No jos elää pelkästään itselleen, mitä väliä.

Naimisissa olevien tilanne on siinä mielessä parempi, että heillä on enemmän pelissä. Ei olekaan pelkästään minä, vaan me. Jos sairastuu, aiheuttaa huolta myös toiselle ja sen ennaltaehkäisy patistaa menemään tutkimuksiin. Saattaa patistaa se toinen osapuolikin, mikä omalta osaltaan kaunistaa tilastoja kun asioihin puututaan ajoissa.

Uutista kuunnellessa omaan korvaani särähti tuo vastakkainasettelu sinkkujen ja naineiden kesken. Eihän asia ole nykyään niin mustavalkoinen, joten avioliiton tilalle olisi aivan hyvin voinut ujuttaa käsitteen parisuhde. Ei tarvitse olla naimisissa ollakseen toisesta välittävä ja huolissaan, mikäli tämä ei voi hyvin.

Entä jos tulee ero? Se jos mikä stressaa ja periaatteessa kumoaa avioliiton hyvää tekevän vaikutuksen. Särkyneen sydämen oireyhtymä on jopa tieteellisesti todettu asia.

Edellinen meni vähän sivuraiteelle, mutta alkuperäinen uutinen sai pohtimaan omaa elämäntilannettani. Mikä minun parisuhdestatus oikein on? Emme ole Ripen kanssa naimisissa, emme kihloissa, emme edes asu samassa osoitteessa kuin aina välillä lyhyitä aikoja. Näin ollen avoliitto kuulostaa himpun verran liian isolta sanalta. 
Olemme kuitenkin toisillemme ainoat ja yhteen hiileen on puhallettu sentään jo reilut puolitoista vuotta sekä siviili- että työelämän puolella, joten pelkkä seurustelusuhde kuulostaa liian pieneltä ilmaisulta.
Kuka keksisi noille jonkin välimuodon? Etäläheisyysliitto? Pariskunta vai pariskumppanit?

Emäntiä ja isäntiä me olemme puhekielessä. Kyllä minua herran taholta rouvitellaankin, enkä siitä pahastu. Äiti sanoi jo ajat sitten, että naitu neiti on rouva vaikka ei olisi naimisissakaan.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Samaa sukua, eri luonnetta

Että voi olla iso ero saman rodun eri yksilöissä. Siinä missä Hippa miettii ja varmistelee, Nomsa menee päätäpahkaa ja toteaa vasta sitten, kannattiko.

Minähän ajan työajot kohtalaisen kookkaalla pakettiautolla ja koska työ- ja siviilielämä on sulautunut mukavasti yhteen, se työhärveli viettää aikaansa myös meillä kotona.
Jos koirat ovat pihalla kun tulen töistä, saapumiseni aiheuttama riemu ilmenee yksilöstä riippuen eri tavalla.
Kun avaan oven, Hippa jää maan tasolle komentamaan minua pois kopista. Nomsa sen sijaan punkee väkisin sisälle. Konttiin ne loikkaavat molemmat heti kun ovi on sen verran raollaan, että mahtuu menemään.

Ripe tuli kerran kuormurilla meille. Koirat olivat ulkona ja oven avattuaan ei ehtinyt kissaa sanoa kun Nomsa oli juossut ne melkein pystysuorat tikkaat ylös, tehnyt kierroksen kopissa ja kipaissut takaisin alas. Siitä tulisi hyvä rekkamiehen seuralainen pitkille matkoille.

Juhannuksena testasimme vesijettiä, joka koeajossa osoittautui vähän epätasaisesti käyväksi. Siinä rantavedessä asiaa ihmetellessä Nomsa kahlasi luokse ja hyppäsi kyytiin ihan muitta mutkitta. Hippa haukkui kiukkuräksytystä vieressä ja jäi vähän epäselväksi, komensiko se pikkusiskoa pois pelottavasta laitteesta vai oliko tälle kateellinen kun ei itse uskaltanut samaa temppua.

Enkä nyt suinkaan tarkoita sitä, että Hippa ihan nössö olisi. Sillä on sentään kahdeksan elettyä vuotta takanaan ja monenlaisia tilanteita koettuna. Se vain tarvitsee paljon enemmän rohkaisua semmoisissa asioissa, missä Nomsa pärjää omillaan. Herkkis kuin emäntänsä.

Nomsa on "isin tyttö" sekä luonteeltaan että muuten. Erään kerran lähdettiin meiltä kohti Kinahmoa kahdella autolla, Ripe lähti menemään edellä. Minä huusin Nomsaa naama sinisenä ja huolesta sairaana, että ei kai se vaan lähtenyt perään juoksemaan. Sitten isäntä soittaa, että "Nomsa on täällä miun kanssa, hyppäsi kyytiin ennen kuin ehdin sanoa mitään." Olisi pitänyt arvata.

Erilainen on koirien suhtautuminen komentamiseenkin. Se oli juhannusaikaa myös kun Ripe istui tietokoneen ääressä ja minä siinä lähellä toisella tuolilla. Koirilla on ihme tapa nuolla jalkoja, vaikka siitä on huomautettu. Sillä kertaa ärähdin ihan kunnolla, että nyt riittää. Hippa meni Ripen jalkoihin kertomaan, että "tuo sanoi pahasti, tee jotain", mutta Nomsa jäi tuijottamaan vihaisen näköisenä tyyliin "voi v***n ämmä kun äkseeraa! Mitähän tässä pitäisi tehdä?"

Kumpikin niin ihania ja huvittavia omalla tavallaan.