Rankka reissu, muttei turhimmasta päästä

Viime viikonloppuna oli äksöniä vaikka toisille jakaa. Niin muuten jaoinkin eli Jatsin Elinan hellään huomaan.

Sunnuntain ohjelmassa oli aussieyhdistyksen vuosikokous ja kasvattajapäivät hotelli Salpauksessa Lahdessa. Vähän harhaanjohtava nimitys, koska niiltä luennoilta sai muutkin kuin kasvattajat tosi arvokasta tietoa terveys- ja perimäasioista.

Lähdimme Marin ja Wallun kanssa liikenteeseen jo lauantaina puolilta päivin. Päätimme varata huoneen hotellista, koska lähes vuorokauden mittainen istuminen autossa, luennolla, kokouksessa ja taas autossa ei houkutellut. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Mari sai varattua viimeisen vapaan huoneen ja koiraystävälliseen hotelliin myös Wallu oli tervetullut.

Menomatka meni hyvin. Minä olen yhteisillä reissuillamme ennenkin niittänyt mainetta todella loistavana kartanlukijana, joten Mari otti suosiolla navigaattorin mukaan. Eipä ollut erehtymätön sekään. Kun kone väitti meidän olevan perillä, täytyi laittaa Marin oikea käsi, pinkki miniläppäri tulille ja tarkistaa tienoot. En tiedä tänä päivänäkään, missä ihmeessä olimme, mutta ei ainakaan Salpauksen pihassa. Koneeseen syötettiin tietoja uudestaan ja johan alkoi lyyti kirjoittaa kun sai sen kuuluisan osoitteensa. Pienen lenkin jälkeen päästiin majoittautumaan.

Kamat kämppään ja koiranlenkitykseen. Wallun lisäksi pari muutakin tyyppiä olivat iloisia päästessään vihdoin oikomaan koipiaan. Minä olin jo parin korttelin kulman jälkeen pihalla kuin maalaisrusakko konsanaan, mutta citypupu Mari huolehti meidät siiderikaupan kautta hotellille.

Wallu asettui syömään luuta ja me lähdettiin saunaan. Poistuttuamme koira alkoi haukahdella ja ihmeteltiin siinä, että mitä tehdään jos se lähtee perään. Ovi aukesi kevyesti ulospäin.

Menimme respaan kysymään, että olisiko vaikka harjanvartta tarjolla, että saisi pönkättyä oven ulkoa päin kiinni. Ei ollut, mutta respan tytöillä riitti ymmärrystä ja toinen heistä kävi laittamassa oven avaimella takalukkoon. Erinomaisen loistavaa palvelua! Sai siinä viikonlopun aikana muutaman kerran juosta edestakaisin, mutta meillä säilyi mielenrauha kun tiesi Wallun säilyvän huoneessa.

Saunassa oli leppoisat löylyt ja uima-altaassa aika viileä vesi, joten väkisin virkistäytyi.

Sitten vaan sidukkaa naamaan ja vapaalle. Tai ei ihan, mutta siideri kävi hyvin asennusöljystä kun Marin piti vielä vähän hoidella seuraavan päivän asioita. Pistettiin taas Pinkki pyörimään ja joku ystävällinen naapuritalon asukas antoi suojaamattoman nettiyhteytensä meidän käyttöön. Hienoa, sivut avautuivat lähes ajatuksen nopeudella.

Pikkuhiljaa päästii tutkimaan lahtelaista yöelämää. Aika hiljaista oli, mutta meillä oli mukavaa. Tehtiin ihan vanhanajan baarikierros, mutta turha kysyä missä kuppiloissa tuli käytyä. Ei ainakaan minun muistikapasiteetti riitä niin pitkälle. Liekö tuolla niin väliä.

Olisi ollut mukava jututtaa paikallista väkeä, mutta ei meidän seura tuntunut kelpaavan. Missä vika? Ainoat ihmiset, joiden kanssa vähän sanoja vaihdettiin, olivat Kiteeltä. Kiitos ja näkemiin.

Hotellille palattua iski nälkä ja suunniteltiin, että minä haen viereisestä Hesestä evästä ja Mari kävelyttää Wallun sillä aikaa. Sapuskan haku onnistui, mutta Wallu näytti hyvät laumanhallintaominaisuutensa eikä hievahtanut Hesen ovelta mihinkään. Että se siitä. Porukalla mennään jos mennään, oli Wallun mielipide.

Yö meni enemmän tai vähemmän valvoessa, mutta siitä se päivä kirkastui hyvän aamiaispöydän ääressä.

Luennoitsijat esittivät asiansa hyvin, vaikka allekirjoittaneelta meni ainakin perinnöllisyysasioista leijonanosa ohi tajunnan. Väsymys?

Ruokailu kuului päivän pakettiin ja taas tintattiin maha uhalla täyteen. Minkä voi kun on niin hyvää ruokaa? Ja entäs ne päiväkahvilla tarjotut herkut? Minä käytin Wallun lenkillä ennen kokousta ja Mari otti sillä välin minulle teetä ja joka sorttia syömistä ihan hillittömän läjän. Arveli varmaan, että alkaa äkkinäistä heikottaa. Tee kyllä ehti jäähtyä, mutta oma vika kun menin taas kerran eksymään siihen valtavaan metropoliittaan. Wallu varmaan nauroi partaansa kun viiden minuutin kusetuslenkit venyivät puolen tunnin mielipuoliseksi raviksi siksakkia pitkin kaupunkia.

Kokous eteni vauhdikkaasti ja minäkin löysin itseni uuden hallituksen jäsenten joukosta. Mikäs siinä. Reissuamista se tietää, mutta sattuneesta syystä onhan minulla aikaa.

Kotimatkalla ei juttu luistanut enää ihan entiseen malliin eikä ihme, kun miettii miten rankka päivä oli takana. Kymmenen jälkeen oltiin meillä ja kylläpä omassa sängyssä nukutti hyvin.

Maanantaina iltapäivällä poikien kanssa Jatsi hakemassa hoidosta. Voi sitä jälleennäkemisen riemua! Jiri ja Miro toimivat taas vähän aikaa lapsenvahteina ja Elinan kanssa käytiin koirat lenkittämässä. Jatsilla oli jo perjantaina vähän nuha ja se vaivasi edelleen. Hyvin se oli viihtynyt ja mikä oli viihtyessä kun sai lojua sohvalla joko Elinan tai Pasin päällä, toisin sanoen eli ja oli kuin kotonaan.

Todistusaineistoa kehiin. Siinä me paiskitaan töitä Pinkki kuumana. Juu-u.

Tienvarsitokoilua

Vesirokkoontunut Kimmo alkoi olla suht terve, joten lähdettiin vähän ulos mökkihöperyyttä ehkäisemään. Kimmo suksille ja minä nakkasin liivin niskaani kun iski yllättäin treeni-innostus. Se on nykyään niin harvinainen oire, että ei kannata jäädä odottelemaan fiilisten laimentumista.

Jatsi pyöri jälleen kuin olisi chilipalko ollut pyllyssä. Kertokaa minulle, mitä on mielentyyneys, niin minä näytän teille koiran, joka menee kolmeentoista suuntaan yhtä aikaa. Huoh.
Tämänpäiväinen nk. treeni meni namista luopumisen opetteluun.
Otinpa sitten seuraamista tai jääviä liikkeitä, naksun jälkeen koira oli vielä aloillaan, mutta kun käsi meni taskuun, siellä oli myös koiran pää. Käsi pois taskusta, uusi yritys, käsi taskuun ja taas koira pomppii. Tässä vaiheessa olin siis jo naksun jättänyt pois ja siirtynyt kokonaan siedättämään käsi taskussa -olomuotoa.
Miten jästipää voi koira olla?! Menihän se lopulta kovaankin kalloon, että kun vapautusta ei kuulu sen enempää kuin muutakaan käskyä, tässä ollaan. Hievahtamatta, kunnes palkka tulee.

Välillä täytyi pitää naurutauko, ei mahtanut mitään. Pitäisi pysyä peilityynenä, että se nelijalkainen tulenliekki ei riehahtaisi täyteen loimotukseen, mutta. Ilo suunnilleen pursuu Jatsin kaikista karvanjuurista, mutta kaikkein eniten kuitenkin suusta. Ei sitä nauramatta aina pysty kuuntelemaan.

Viimeiseksi vakio eli eteenmeno. Siihen on aina hyvä päättää, kun koira saa tehdä työnsä ja pääsee täysillä pallon kimppuun palkkaamaan itsensä. Maahanmenot tein monelta eri matkalta ja ne oli vähän hitaita, mutta ei sentään tarvinnut montaa kertaa käskeä. Ehkä me tästä noustaan.

Kohta ollaan ylikunnossa

Jälleen tuli vietettyä puoli päivää ulkosalla, tällä kertaa Marin ja Wallun seurassa.
Menimme Jamiksella ja jätin auton muuntajalle parkkiin. Siitä lähtee suuntaan ja toiseen tosi hyvä kelkkareitti mitä kävellä. Melkein kuin tie.

Kävelimme etelän suuntaan ja tulimme turvetuotantoalueelle. Matkalla oli muutama tienylitys ja ne menikin hyvänä harjoituksena. Tielle tullessa täytyy vilkkaammankin koiran odotella ja kärsivällisyys kasvattaa luonnetta.

En tiedä mistä oltiin myöhässä, mutta kelkkailijoita porhalsi ihan tolkuttomat määrät ja kaikki takaa ohi. Mentiin aina sivuun odottamaan, että kelkka menee menojaan ja kaikki hiljensivät vauhtia meidän kohdalla. Monet moikkasivat joko tervehtiäkseen tai kiittääkseen väistämisestä. Ihan sama, mutta me ainakin kiitettiin kun varoivat niin tarkkaan meitä ja koiria. Metsäpätkällä etummainen kuski jopa varoitti takana tulevia, että reitillä on jotain odottamatonta. Uskomattoman kohteliasta väkeä, kyllä tuli hyvä mieli.

Marilla oli kamera mukana ja nyt saatiin todistusaineistoa siitä, että Wallulla ja Jatsilla alkaa olla välit kunnossa. Kyllä ne jaksoivat juosta eestaas ja jahdata keppejä ja möykkyjä. Tälläkin reissulla vierähti reilut 2,5 tuntia, joten tästähän alkaa tulla tapa. Matka ei ollut yhtä pitkä kuin sillä Siprin megalenkillä, koska aikaa kului kuvaamiseen. Muutamia hyviä kuvia tuli, mutta paremmin nähdään kun Mari saa ne selviteltyä.

Lenkin jälkeen Marin luona oli teetä, sympatiaa, laskiaispullia ja kaksi todella väsynyttä koiraa.

Ensi viikko menee kotosalla kököttäessä. Kimmolla on nyt vesirokko ja hyvä niin. Pääseepähän siitäkin ennen kouluun menoa.
Pari päivää sitten Atte oppi lukemaan. Aika hyvä suoritus juuri viisi vuotta täyttäneeltä. Äitiinsä tulevat siinä suhteessa. Että edes jotain hyvää tästä luonne- ja tyyppivikaisesta on siirtynyt jälkipolville.

Vuoroin vieraissa ja The Lenkki

Elinalla oli kaksi perättäistä vapaapäivää ja nehän piti käyttää hyväksi.
Eilen he tulivat Turren kanssa meille maisemia katselemaan. Koirilla oli lystiä entiseen malliin. Täytyy yhä ihmetellä sitä Turren gentlemantyyliä, jolla se saa Jatsin 99 %:n varmuudella härnättyä leikkiin. Turre vaan yksinkertaisesti tekee sen just oikein.
Puolitoista tuntia meni kävelyllä ja osa siitä rämpiessä melko inhua metsätietä. Se oli se liikunnallinen osa. Kuka on sanonut, että lenkkeilyn pitäisi olla helppoa? Ulkoilun jälkeen teetä, sympatiaa ja laskiaispullia.

Tänään ampaisimme vuorostaan me reissuun ja tuttuun tyyliin Siprin korpeen. Kävelimme ensin lähes hiittiradan alkuun, josta lähti hyvä kelkkareitti. Kummallakaan ei ollut isommin havaintoa, mihin reitti vei, mutta päätettiin että lenkki heitetään eikä omia jälkiä palata takaisin. Polku näytti päättymättömältä, kunnes se tökkääntyi sorakuopan kupeeseen ja päästiin kävelemään ihan tietä pitkin. Se vaikutti yhtä päättymättömältä, kunnes tuli puomi eteen ja sen takana isompi tie.
"Missä hemmetissä me ollaan?" tuli ihmeteltyä eräs jos toinenkin.
Olimma vakuuttuneita, että se oli Kerolantie, joka veisi Kulhon kylälle ja siitä pääsisi teitä pitkin hyvin lähtöpaikkaan. Kissanviikset! Vähän aikaa patikoituamme Elina tunnisti maisemat ja oltiin Selkientiellä.
Ylpeys kävi lankeemuksen edellä, joten palattiin omia jälkiä takaisin. Parasta tässä oli se, että Turre oli kartalla koko ajan, mutta eipä voinut sanoa meille. Elinan hakuryhmä oli kokoontunut juuri sillä samalla puomilla, jonka yli me loikittiin kahteen otteeseen. Eihän maisemia voi tuntea, kun toisesta suunnasta tullaan.
Loppumatkasta seurueen ihmisjäsenet alkoivat olla hiljaista tyttöä, mutta koiria ei vaivannut väsymys. Sama riekkuminen jatkui hiitillä, kun ei karkea hanki kiusannut ja oli väljempää kisata. Kaksi ja puoli tuntia meni sillä vaelluksella ja kartasta mitattiin, että matkaa kertyi arviolta 11-12 km. Että se eilinen lenkinpoikanen oli vasta verryttelyä.

Jo puolessa matkaa oli kamala nälkä ja kun päästiin lopulta perille, lähdettiin heti syömään. Sain mieliteon testata Dragon House ja kyllä kannatti. Siitä voisi tulla kantapaikka, oli sen verran maukasta itämaista safkaa. Nam!

Vaihteeksi kenttätyöskentelyä

Mari sai houkuteltua minut ja Hilkan porukkatreeneihin. Wallulla ja Kirillä oli pienoisia keskittymisvaikeuksia, joten tyytyivät omistajineen seuraamaan meidän touhuja.

En ole käynyt kentällä herran aikoihin, joten virtaa jälleen riitti. Otin seuraamista ja nyt on oikeasti keskityttävä oikeisiin asioihin eli paikkaan ja kontaktiin. Meidän kohdalla näihin auttaa vain ja ainoastaan naksu. Pallo taskussa kuumentaa jo ennestäänkin kiehuvan koiran ja katse on taskussa eikä minun naamassa. Kontaktissa ei ollut moitteen sijaa, mutta lievää yliyrittämistä (eli jonninjoutavaa sähläystä) oli havaittavissa. Johtuu vain niistä ylimääräisistä kierroksista. Seuraamisen seassa otin myös jääviä liikkeitä, ne menivät kohtuullisen hyvin.

Noudossa ei ollut riemulla rajaa ja se näkyi! Jatsipalleroinen lähti vauhdilla, toi vauhdilla ja luovutus tapahtui justiin siinä kun pitääkin eli aivan edessäni. Näinköhän se oppii astumaan sen viimeisenkin askeleen ihan apuja antamatta? Toiveissa on. Sekä hyppy- että tasamaanouto onnistuivat yhtä hyvin enkä höylännyt kumpaakaan turhan takia.

Eteenmenossa taas näkyi muutaman kuukauden treenaamattomuus. Hyvä minä, nyt nolottaa, mutta minkäs laiskuudelle teet.
Maahan -käsky kaikui loistavasti ohi korvien. Jatsi on siitä ihana, että ainakin tässä tilanteessa se kestää toistoja todella hyvin. Se jaksoi juosta edestakaisin monet kerrat, kunnes olin suoritukseen tyytyväinen ja päästin sen pallon kimppuun. Täytyy vaan itse pitää pää kylmänä. Vähän tiuhempi treenaaminenkin voisi auttaa.

Treenien päätteeksi ajelimme Sipriin koiria juoksuttamaan. Aurinko paistoi ja sain otettua kuvia, jopa jokusen hyvän. Kiri on kuvissa aina niin kaunis. Jatsi ja Wallu ovat enemmän keskittyneet viihdytysjoukkoina toimimiseen ja ilmeet ovat sen mukaisia. :D
Kiitoksia molemmille seurasta ja Marille linssin lainasta.

http://s133.photobucket.com/albums/q57/hannanfotot/Porukkalenkki/

Mitä tulee yhtälöstä -3 celsiusastetta + vesisade + myrskytuuli?

Kirjaimellisesti jäätynyt koiranlenkittäjä tietenkin.
Lähdin Jatsin kanssa sille piiitkälle sunnuntailenkille. Ensimmäiset kolme kilometriä ilma oli hyvä. Kun päästiin kunnon peltoaukealle, jostain tupsahti sade ja tuuli piiskasi sen naamaan neulanterävänä. Suomalainenhan kävelee koiransa kanssa, vaikka puukkoja sataisi, kunhan tulevat kahvat edellä. Nämä pirulaiset vain tulivat kärjet edellä ja aika vauhdilla vielä.

Uskon, että jokainen autoilija on joskus raapinut tuulilasista jäätävää tihkua irti. Kun katsahdin omaa etumustani, olisin normitilanteessa nauranut omalle olemukselleni. Takki hihoineen huppuineen oli parin millin jääkerroksen sisällä ihan kuin joku panssariasu! Jääraappa vain puuttui. Tyydyin kiroilemaan suupielestäni, että kaikella sitä pitääkin itseään kiusata. Naamaa ei naurattanut, koska oli jäätynyt epätoivoiseen irvistykseen ja neulasade tuikki kivuliaasti loputkin huumorintajut huit hittoon.

Mutta ollapa koira! Jatsi nautti olostaan ja elostaan räysin rinnoin. Tavalliseen tapaansa se jahtasi noin 3,5-kiloisia jäämöykkyjä ja piehtaroi lumessa kuin olisi ottanut jotain varastoon ensi kesää varten.

Lopullinen naula arkkuuni oli se, kun kengät kastuivat läpi. Voi kun se onneton kännykkä olisi edes unohtunut kotiin, niin kurjuus olisi ollut täydellinen! Märkien varpaiden läpi valui se kuuluisa suomalainen sisu pitkin tietä Siikakosken aakeelle laakeelle ja soitin Markun hakemaan. Pääsinpä vähän nopeammin kuoriutumaan ulkoisesta jäästä ja teekupposella sulattamaan sisäistä.

Joutenolon harjoittelua eli monenmoista puuhaa

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös iloinen opiskeluelämä. Torstaina kävi työkkärin ukko kertomassa työtilanteesta (mikä vitsi!) ja otti lähes koko porukalta samalla vaivalla tiedot ylös, että voi käydä ilmoittautumassa kortistoon.
Perjantaina saatiin todistukset juhlakahveineen ja eikun kilometritehtaalle. Olen ensimmäistä kertaa rehellisesti työttömänä. Tai miten sen nyt ottaa. Ilmoitin Kotiseutu-uutisiin olevani jälleen käytettävissä jos tarvitaan, mutta vielä eivät ole tarvinneet. Avustavan toimittajan säälittävillä juttupalkkioilla ei elä, mutta se luokitellaan osa-aikatyöksi ja näin ollen on oikeus saada liitosta soviteltua päivärahaa.

Lauantaina mentiin Aten kanssa katsomaan Unnun pentuja. Kimmo ei halunnut lähteä mukaan, mutta on nuo muksut näyttäneet omituisuutensa ennenkin. Oli ne ihania palleroisia!
Iltasella tuli Eeva pentureissultaan meille yöksi. Sattui sopivasti se talven ainoa Oikea Pakkaspäivä, aamulla mittari tipahti näyttämään -27 astetta ja Eeva oli tyytyväinen päästessään suoraan saunaan sulattamaan varpaitaan. Se ilta meni mukavasti höpötellessä asiat halki, poikki ja pinoon.

Sunnuntai valkeni juhlapäivän merkeissä. Atte täytti viisi vuotta ja alkoi vieraiden odotus. Mummo ja ukki kävivät puolilta päivin ja kaverit tulivat myöhemmin iltapäivällä. Tyttöystävä Helka oli vesirokossa, joten ei päässyt tulemaan, mutta Paavo ja Eero pitivät huolen että pikkuäijäjengillä oli lystiä.
Jatsilla ei ollut. Se murmatti ja vapisi kun ei voinut huolestumiselleen mitään. Kuinkahan paljon meillä pitäisi vieraita rampata, että se otus osaisi edes vähän rauhoittua?

Vesirokkoon pitäisi riittää yksi sairastaminen, mutta kovan onnen kundi Atelta onnistui hankkia tauti toisen kerran ja on aika hurjan näköinen tällä hetkellä. Kuumetta oli enimmillään 39,1 astetta, mutta nyt on elämä jo helpottunut. Näppylöitä ja kaameita kraatereita on pitkin ja poikin kroppaa. Joutaapahan tässä olemaan hoitsuna.
Pojat ovat hoidossa edelleen, koska en halua menettää hyvää hoitopaikkaa. Toisaalta elän siinä toivossa, että juttukeikkoja vielä pukkaa ja niitä voi tulla suht lyhyellä varoitusajalla.

Mari kävi tiistaina olemassa lapsenvahtina (lue: nukkumassa sohvalla) kun lähdin käyttämään koiria lenkillä. Lähdin kahden koiran kanssa, mutta kotiuduin yhden koiran kanssa. Wallulle tuli mammaa ikävä jo alkumatkasta ja se kääntyi pinkomaan takaisin.
Kotiin palattua soitin eskariin ja kysyin, haluaako Kimmo jo kotiin kun eskaritunnit oli ohi ja olisi mahdollisuus käydä hakemassa. Ei halunnut. Että terkkuja vaan N. Mikkoselle, kyllä meidän kylän keskitysleiri kotiolot voittaa.

Eilen toimin isännän tsupparina. Nakkasin potilaan mökille ja suunnistin kaupunkiin Hartikaisen autotalolle. Löysin oikean paikan ja sanoin varaosamiehelle, että muuan Tiilikainen on tilannut Nissaniin osan. Myyjä tutki tilauslistaa ja kävi ilmi, että tilaukset on tehty puhelinnumeron eikä nimen perusteella. Listasta löytyi tutunnäköinen numero ja osoitin sitä myyjälle. Tyyppi livahti hyllyjen uumeniin ja palatessaan kopsautti osan tiskille.
"Mikä tuo on?" minä kysyin.
"Se on oven sarana."
"Vesiletkuhan siitä posahti eikä sarana!"
Taas tutkittiin listaa ja niin vain miekkonen oli osannut poimia silmiinsä juuri sen väärän numeron, joten kävi vaihtamassa oikean osan.
Minä en voi sille mitään, että kuvittelen tapahtumat loppuun asti ja väkisin pisti nauramaan:
"Kyllä se minua meleko blondina olis pitäny, jos sen saranan kanssa oisin kotiin menny."
"Ehkä, mutta nyt oli harvinaisen blondi myyjäkin!"
Kaveri osoitti erinomaisen hyvää huumorintajua. Taas nähtiin, miten jalo taito itselleen nauraminen on.

Iltalenkillä löysin uuden reitin. Joku oli ajanut kelkalla pellonreunoja ja seurattiin Jatsin kanssa jälkeä, kun se oli sopivan kova kävelyyn. Jatsilla oli kivaa. Kai sitä tympii ne samat tylsät reitit yhtä paljon kuin minuakin. Tiesin suunnilleen, missä oltiin, mutta aikamme käveltyä kelkkapolku teki vinkkelimutkan ihan vikasuuntaan. Jo huonollakin suuntavaistolla voi päätellä, että jos sinne olisin mennyt, luoja tietää mistä olisin itseni löytänyt. Palattiin takaisin ja päätettiin yrittää uudelleen joskus paremmalla ja valoisammalla ajalla.

Tänä aamuna kuulin Marilta surusanoman, että Nymanien Usko-rotikka oli yllättäen kuollut. Joskus se tien pää tulee vastaan ihan liian aikaisin. Osanotto ja voimia Hilkalle ja Pekalle!