Patchcoat-kokoontumisajot

Miimi se osaa ja jaksaa nähdä vaivaa kaikenlaisen kivan järkkäämiseen. Viime viikonloppuna ohjelmassa oli kasvattien kokoontumisajot, joka sisälsi monenlaista toimintaa.

Lauantaiaamu olisi alkanut jäljenajolla, mutta minun kohdalla se vaihtui leivänajoksi. Kuormuriin tuli sen sortin vika, että minut hälytettiin hätiin. Otin pakun ja kohtasin Ripen Selkiellä, jossa vaihdettiin loppu kuorma minun kyytiin ja matkasin leipineni Ilomantsiin. Näillehän ei mahda mitään ja luonnollisesti teen mitä vain, että hommat tulee tehtyä. Sen jälkeen on harrasteiden vuoro.

Pääsin puolilta päivin suoraan ruokapöytään, jonka jälkeen suuntasimme Pärnälle agitreeneihin. Hallin puolikas oli varattu meidän porukalle ja paikalla oli ulkopuolinen, pätevä kouluttaja. Lajiahan en harrasta, mutta osallistuin silti, koska koirat siitä tykkäävät ja tiedän agilitystä olevan hyötyä muita lajeja harrastaessa.

Hippa on kokeillut suurinta osaa agiesteistä. Tällä kertaa suoritimme tavallisia hyppyjä ja putkia. Sain jälleen todisteen siitä, miten tarkkaan koira lukee ihmisen kehoa. On ihan sama, mitä koiralle sanoo ja miten käsillään huitoo, jos rintamasuunta on jotain muuta kuin mitä pitäisi. Kun sain kropan tottelemaan, Hippa meni radanpätkää kuin tyhjää vain.

Entä Nomsa? Puolivuotiasta ei saa vielä hyppyyttää ja kun tämä ipana ei ole koskaan nähnytkään mitään tähän lajiin liittyvää, joten aloitimme ihan alkeista. Asetuin polvilleni hyppyesteen siivekkeen vierelle niin, että se jäi tavallaan jalkojeni väliin ja otin palkkanamit molempiin käsiin. Nomsa sai palkan aina kun hoksasi mennä siivekkeiden välistä puolelta toiselle. Tällä ajetaan takaa sitä, että koira hakeutuu siivekkeiden väliin, jolloin suorittaa hypyn eikä loiki mistä sattuu.

Samaa juttua voisi kotona kokeilla jollain vastaavalla systeemillä, että koira oppii kiertämään eri kohteita.

Toinen kokeiltava juttu oli putki, joka oli aluksi kohtalaisen pelottava. Kouluttaja meni namien kanssa putken toiseen päähän ja minun tehtävä oli saada Nomsa putkeen, jonka läpi menemisestä sai palkan. Putki supistettiin ihan lyhyeksi ja silti minun piti uhrautua ryömimään putken suulle, että sain namilla vedettyä koiran putkeen. Lopulta se sinne meni ja muutaman kerran jälkeen meni ihan luontevasti. Pikkukoiralle paha paikka.

Sunnuntaiaamuna oli tottistreenit Roukalahden kentällä. Kukin sai tehdä mitä halusi ja tarpeen mukaan autettiin, jos oli tarvista. Hippa oli aivan liekeissään, koska viime aikoina olen laiskotellut ihan urakalla tässä asiassa. Eipä tuo koirasta näkynyt, koska se kyllä muisti kaiken osaamansa ja teki tosi hyvin. Varsinkin edessä poispäin peruutus aiheutti ihastusta, mutta on sen eteen työskenneltykin.

Hippa sai häiriöllisen paikkamakuuharjoituksen kun pidin Petjaa paikallaan Miimin ottaessa luoksetuloa. Ei huomauttamista, siinä pysyi kuin tatti.

Nomsa sai myös luoksetulotreenin avustettuna. Vauhtia piisasi perille asti, vaikka häiriötä oli ihan kiitettävästi.

Maahanmenoa olen jauhanut pennulle lähes turhautumiseen asti, mutta lopulta se sen oppi. Ihmettelin tätä jo Hipan pentuaikoina, miten hyppäyksittäin nämä oppivat asioita. Ensin pitää jankata eikä mitään tapahdu, mutta sitten yhtäkkia asia on selvä kuin pläkki. Nyt Nomppis menee vauhdilla maahan sekä istumasta että seisaaltaan. Suorastaan läpsäyttää kyynärpäät maankamaraan.

Tottistelun jälkeen lähdettiin kävelemään Päivilänvaaran kodalle, jossa oli perinteisesti tarjolla makkaraa ynnä muuta. Etupäässä yleistä hulinaa koirien jäätyä ulos ihmisetn ruokailun ajaksi. Siellä ne vetivät rallia kotaa ympäri silloin kun eivät maukuneet ovella ikävissään (lue: makkaranhimossaan).

Minileirillä oli muitakin kauempaa tulleita, mutta en edes yritä muistella koirien, saati ihmisten nimiä. Pääsia, että mukavaa oli ja näki muitakin kuin lähiseutulaisia ja muita usein tavattuja sukulaisia. Varsinkin Peetua ja Mystiä, jotka ovat Nomsan veljiä ja viimeksi pentuaitauksessa nähtyjä. Lystiä riitti nuorimmaisilla kun päästettiin heidät keskenään riekkumaan.

Kamera unohtui kotiin, joten alla olevat kuvat ovat aikaisempaa satoa parin viikon takaa kun Tiina ja Jani Arran ja Nessan kanssa kävivät meillä. Miimi, Petja ja Pami luonnollisesti myös.

Pami pysyi hyvin porukan mukana. Virkeä mummeli!

Nessa-tolleri ja Arra malttoivat pysähtyä poseeraamaan.

 On se Nomsakin siellä Hipan ja Petjan jaloissa.

Korvista päätellen Nomsasta yritettiin tehdä Dumboa, mutta kärsä jäi lyhyeksi.

Kuusenkäpy, ihana aarre. 

Arra on vuoden ikäinen ja Nomsa puoli vuotta. Todettiin heidät melko tarkalleen saman kokoisiksi.

Koiraihmisen tuskageeni

"En enää koskaan ota toista koiraa."

Totta kai otat. Jos olet juuria myöten koiraihminen, sinulla ei ole vaihtoehtoa.

"Koiran elämä on lyhyt ja meidän joukossamme on tuskin ketään, joka ei kerran olisi murehtinut menettämäänsä ystävää. Kun on laskenut toverinsa viimeiseen lepoon puiston puun varjoon ajattelee varmana ettei koskaan enää ota toista koiraa: ei toinen koira voi korvata tuota milloinkaan, ei yksikään koira voi enää olla mitä tuo oli. Se on erehdys. Emme me rakasta vain jotain määrättyä yksityistä koiraa vaan koiraa yleensä. Ne ovat kaikki jokseenkin samanlaisia, ne ovat valmiit rakastamaan sinua ja ottamaan sinun rakkautesi omakseen. Kaikki ne edustavat Jumalan rakastettavinta ja moraalisessa mielessä täydellisintä luomusta. Jos sinä rakastit ystävääsi oikealla tavalla niin et saa rauhaa ennen kuin olet hankkinut uuden. Tästäkin sinun on erottava, sillä se jota jumalat rakastavat kuolee nuorena."
Axel Munthe: The Story of San Michele 

Kaverini Sari tuumasi jokin aika sitten facebookin puolella erään koiraystävänsä poismenon yhteydessä, että koiraihmisillä on jokin oma geeni, joka aina uudestaan saa kestämään nuo toistuvat menetykset. Mietin, että se oli fiksusti sanottu.


Ei sitä tuskallista luopumisen hetkeä ajattele silloin kun pentulaatikossa seuraa siellä mönkiviä ja parkuvia, ensin marsuja ja hetken päästä sianporsaita muistuttavia otuksia. Vähän kerrassaan ne alkavat olla koiran näköisiä ja saavat yhä enemmän omaa persoonaa. Sillä hetkellä luopuminen on ajatuksista kaukana, niin kaukana, ettei edellistä enää muista ja tulevaa ei vielä ole.

Se, joka päättää luopumisen tuskan hetkellä ja seuraavaa tuskaa pelätessään olla ottamatta uutta koiraa, luulee nostavansa Sen Yhden Koiran jalustalle, vaikka oikeasti ripustaa sinne itsensä, pakoon kaikkia koiria sen yhden mukana. Liian pelokkaana olemaan ottamatta vastaan seuraavan koiran rakkautta ja uskollisuutta ja tarjoamaan saman takaisin.

Tuskageenillä varustettu koiraihminen tekee sen kerta toisensa jälkeen ja niin sen pitääkin olla. Eron hetken kirvelevästä, sielua repivästä ikävästä huolimatta. Rakkaus koiriin voittaa tuskan, koska aika parantaa haavat, mutta ei himmennä muistoja.

Yksi ääni vähemmän

En yleensä sure kuolleita julkisuuden henkilöitä. Miksi pitäisi, koska heitä ei ole henkilökohtaisesti tuntenut. Sunnuntaina vain viisikymppisenä tuonpuoleiseen siirtynyt Antti Majanlahti tekee poikkeuksen tähän sääntöön. Hänen poismenonsa riipaisi vähän sen pienen mutta merkityksellisen henkilökohtaisen kontaktin olemassaolon takia.

Olin viisi vuotta sitten Heilin toimituksessa kesätöissä kun päähäni pälkähti lapsuuden jännittävä televisiosarja Seikkailu Olavinlinnassa. Halusin katsoa sen ja yritin etsiä sitä Ylen arkistosta ja vähän joka paikasta, mutta ei löytynyt kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Antti Majanlahti esitti toista pääosaa ja kun en muuta keksinyt, kaivoin esiin hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetin hätähuutoni sitä kautta. Jos vaikka sarjassa esiintyneillä olisi tallenne itsellään lainattavissa tai ostettavissa.
Vastausta ei kuulunut ja unohdin koko homman.

Kuinka ollakaan, eräänä päivänä Mr. Majanlahti soitti minulle! Pahoitteli kun oli ollut mökillä kaikkien härpäkkeitten kuulumattomissa ja samalla pahoitteli sitä kun ei voinut auttaa pulmassani. Onneksi olin selvittänyt varsinaisen asian vahvemmalla kommunikointitavallani jo edeltä käsin, joten en häkeltynyt kovin pahasti yllättävästä puhelusta, sekoillut sanoissani ja tehnyt itsestäni totaalista ääliötä. Juttelimme niitä näitä kuin vanhat tutut konsanaan ja totesin hänet äärettömän mukavaksi ihmiseksi. Kerta kaikkiaan ihana tyyppi.
Ja se ääni! Se on korviahivelevä ja niin persoonallinen, että sen tunnistaa missä ikinä sattuu kuulemaan. Sanoinkin Antille, että on aika hassua ihan noin vaan kuulla ääni, joka on niin tuttu telkkarista kuin vain joku voi olla.

Merkityksellistä tässä oli se, että ääni ei kuulunut telkkarista, radiosta tai mistään muustakaan kaikille tarkoitetusta tuutista vaan omasta puhelimestani ja vain minulle tarkoitettuna. Tämän keskustelun minä arkistoin mieleni mappiin, jonka selkään on kirjoitettu "elämykset".
Pelkkä Antin ääni menee "miellyttävät ihmisäänet" -mappiin. Samaan kuin Jarmo Heikkinen ja Jukka Pitkänen (lähes identtiset äänet dokkareitten lukijoina), Timo Torikka ainoana oikeana Nuuskamuikkusena ja Elina Salo missä tahansa roolissa ja eritoten Pikku Myynä.

Katsoin äsken kaikki pätkät, mitä tuosta sarjasta on nähtävillä ja täytyy myöntää, että aikako lie ajanut ohi vai mitä on tapahtunut, mutta melko pitkäveteinen se oli. Eikä siinä ollut sitä jotain, mitä etsin.
Muistelin nimittäin Olavinlinnaseikkailuun liittyvän 80-luvun alun elektroniikkapelit, pelikaanitarra ja niiden kanssa jonkun sortin vehkeilyt. Päänvaivaa aiheutti se, että Olavinlinnajuttu nähtiin vuonna 1978 ja silloin ei vielä Donkey Kong jr. piipittänyt joka toisen ala-asteelaisen käsissä.

Taas googlaamaan. Pitkällinen sitkeys palkittiin ja oikea sarja löytyi. Kuka uskoo haikaraa esitettiin vuonna 1984 ja se oli se, mitä silloin penskana vahdattiin ja kyllä oli jännä. Ja kukapa muu kuin ihana Antti esiintyy siinäkin. Ilmanko muisti sotki asiat kun pelikaanikin oli haikara. Tämän sarjan kun saisi kokonaisuudessaan nähtäväksi niin a vot. Taas tulisi yhdelle ihmiselle hyvä mieli.

Nomsa kasvaa ja harrastaa

Meidän pikku tirriäinen on jo aika iso. Jalkoja, kaulaa ja korvia oli neljän kuukauden iässä niin runsain mitoin, että Nomsa sai lempinimekseen mangusti.

Kyttäsin neidin hampaita usein ja hartaasti, mutta niissä ei tuntunut tapahtuvan mitään. Kun lopulta havaitsin yhden kulmahampaan heiluvan, saman tien se oli poissa. Ja hetken päästä kaikki muutkin. Ilmeisesti tyypillä on niin kova vauhti, että hampaat menivät sen siliän tien mikä minnekin ilman, että yhtäkään sain arkistoitua talteen.

Hälläkö väli kun vauhtia riittää myös asiallisiin asioihin. Tein niin sanotun come backin viestin pariin. On siitä aikaa kun Jatsin kanssa sitä harrastettiin. Pojat olivat ihan pieniä tappeja, mutta nyt katselen molempia ylös päin. Mokomatkin teinit kun jättivät äitiinsä mahdottoman korkeuseron.
Ripe lähti mielellään apuohjaajaksi ja nyt on kahdet treenit takana.

Ensimmäisellä kerralla Jamiksella oli vain Hilkka ja Pekka koirineen. Jama toimi veturina Nomsalle ja Nomsa toimi kuin junan vessa. Matkaa oli vajaa sata metriä, olisiko ollut 75 m tai jotain siihen suuntaan. Ripe lähti metsäpäähän. Vauhdilla mallia näyttämään lähtenut Jama sai kunnon kydön Nomsaan ja se juoksi ihan kahelina meidän väliä.

Pari viikkoa jäi välistä kun ensin olin kipeänä ja sitten töissä meni niin myöhään, etten millään jaksanut lähteä metsään.

Kuluneella viikolla pääsimme treeneihin, jotka pidettiin sillä kertaa Siprissä. Nyt oli myös Koistiset paikalla ja suunniteltiin treeni siten, että Valo juoksee Nomsan kanssa lyhyttä matkaa ja muut koirat sitten meidän jälkeen. Matkaa oli suunnilleen sata metriä ja maasto edelleen helppoa mäntykangasta, mutta näköyhteys puuttui lähes tyystin. Näinhän minä apuohjaajat, mutta koira ei välttämättä nähnyt minua kun olin aloillani.

Nomsa oli taas ihan elementissään. Kaiken huippu oli se kun viimeiselle taipaleelle Hilkka ja Ripe juonivat homman niin, että Nomsa lähtikin ensimmäisenä. Vähän sitä kuulemma joutui käskyttämään, mutta lähti silti ilman minun kutsuhuutoja. Miten olisinkaan voinut kutsua, kun en tiennyt koko jutusta mitään. Ällistys oli sitäkin suurempi kun huomasimme, kumpi sieltä tulee niin että mättäikkö lentää rullalla perästä.

Tuon innon kun saa pysymään ja asian menemään jakeluun, on ensi kesänä hyvä jatkaa. Silloin saattaa mörköikä haitata menoa, mutta sen näkee sitten.

Nimiuudistus

Kun aika jätti Jatsista, tuli aika sovittaa otsikko ja vähän sisältöäkin uusiksi. Mennään höpinöillä tästä eteen päin eli kovin filosofisia pohdintoja on edelleenkään turha odottaa. Lähinnä oman muistivääristymän välttämiseksi naputan asioita talteen.

Stand by me

Tässä kirjoituksessa tanssahdellaan Jatsin tahtien loppukiemurat. Jo aikaisin keväällä minulla oli tunne, että tänä vuonna kääntyy mummelin kalenterissa viimeinen kesä ja niin kävi. Viikko sitten lähetimme Jatsin pilvenreunalle.

Onhan se ollut välillä väsynyt ja kivulias jo pidemmän aikaa, mutta kipulääkityksellä pysyi kohtalaisen toimintakuntoisena ja mielen iloisuus hämää pitkälle. Kaksi viikkoa sitten Jatsi kulki lenkillä hyvin mukana ja kaikki vaikutti olevan ennallaan, mutta alkoi yskiä todella rajusti ja pari päivää kakoi limaa kurkustaan. Ensimmäinen ajatus oli kennelyskä, vaikka se ajankohtaan nähden tuntuikin käsittämättömältä. Myös nenä vuoti vähän, joten ajattelin että mikä lie flunssa iskenyt yhtäkkiä. Koko koira romahti ihan tyystin, ei jaksanut mitään. Välillä sai nukuttua yskältään, välillä valvottiin koko porukka sen takia. Cindyllä oli aikoinaan sydämen vajaatoiminta, joka ilmeni yskänä, mutta se yskä kuulosti ihan erilaiselta.

Yskä ei hellittänyt ja vointi jatkui alavireisenä. Soitin 28. päivä perjantaina parille eläinlääkärille, mutta aikoja ei ollut ja jätin asian hautumaan. Se hautui vain seuraavaan aamuun, kun Jatsin ilme kertoi minulle, että "mamma hei, nyt on tosi paha olo. Tee jotain."
Soitin Kivuttomalle, jossa oli päivystys ja sain ajan puolenpäivän jälkeen. Ripe tuli juuri sopivasti töistä ja lähti mukaan.

Kuuntelemalla keuhkoista ja sydämestä ei saanut mitään tietoa, joten otettiin röntgenkuvat. Ne puhuivat karua kieltään. Sydän oli hieman laajentunut, mutta jokin sydämen yläpuolella painoi keuhkoputken ylöspäin mutkalle, kun se kuuluisi olla suora. Keuhkoissa oli ilmaa, mutta siellä näkyvä outo seittimäinen härmä oli jotain asiaan kuulumatonta. Ylemmässä kuvassa näkyy myös rintarankaan levinnyt spondyloosi. Jatsillahan diagnosoitiin spondyloosi lanne-ristiluuliitoksessa jo kuusivuotiaana, mutta se on näköjään vallannut alaa muuallakin. Ei ihme, että koira kipuili.
(Klikkaa kuvaa, näet isompana.)

Lääkäri Mia-Liisa Ahola oli oikein mukava ja empaattinen. Hän yritti varovasti esittää nesteenpoistolääkitystä, mutta päätös oli tehty heti kun näin kuvat. Mikään lääkitys ei olisi kohentanut Jatsin elämää.
Mummeli nukahti viimeiseen uneensa kaikessa rauhassa. Tosin sisunsa ja huumorintajunsa se näytti vielä viimeisillä hetkillään; kun rauhoitus alkoi vaikuttaa ja jalat pettää alta, Jatsi nojasi pöytään ettei kaatuisi. Siinä meni itkut ja naurut suloisesti sekaisin.

Miimille valtavan iso kiitos tästä upeasta koirasta. Sain elää sen kanssa kahta viikkoa vaille 14 vuotta ja opin Jatsin kautta paljon elämästä ja itsestäni.

Hyvää matkaa, rakas nelijalkainen sielunsiskoni. En osaa kuvitella uskollisempaa ja persoonallisempaa koiraa. Kävelit suoraan sieluun ja painoit tassunjälkesi niin syvälle sydämeeni, että ne pysyvät siellä ikuisesti.

Jatsi

JK3 VK1 TK2 TK1 BH Patchcoat Palmyra 10.8.2003 - 29.7.2017

Lyriikkatehtaasta päivää

Nyt on alun toista viikkoa mennyt Ilomantsin reitin leivänajossa ihanalla Mustalla Möröllä. Eikä siinä kaikki, useana päivänä kuormurin laitettuani päiväunille olen ampaissut omalla Passatillani toisen kerran samaan paikkaan ja vielä paljon syrjemmälle. Pampalon kaivokselle Hattuun menee pikapaketteja ja sopimuksen mukaan ne on toimitettava perille samoin tein, joten sitten toimitetaan.

Passatissa ei kuulu radio kuin kaupunkialueella eli viihtymisestä huolehtii levyvarasto. Tänään laitoin vuosien tauon jälkeen Turo's Hevi Geen soimaan ja siellähän oli tarjolla aiheeseen liittyvää lyriikkaa. Riemuissani kuuntelin Lokalinjaa ja väkisin aivo alkoi vääntää sanoja vielä paremmin tilanteeseen sopiviksi.

Kyseessä on tämä biisi: Lokalinjalla (by Hara)

Mä auton starttaan sitten keula tielle päin,
joka aamu hommat aloitan mä näin.
On mulla raskas työ
mut leiville se lyö
kun ajan vain
loka-autollain.

Saan työssä nähdä monenlaista maisemaa,
on niille yhteistä myös saavut haisemaan.
Kun poikkeen kahville,
saan istuu pahville
kun ajan vain
haalareissain.

On kuonaa mukanani aina tonneittain
ja tiukka vastuu painaa vaikka lustostain.
Tyhjennys myöhästyy,
se imurin on syy,
kun ajan vain
tankkiautollain.

Mä oon kakkamies
tikkailla alas.
Vaikka naaman rähmäiseks saa helpommalla.

On varmaa etten työttämäksi koskaan jää
kun kakkakaivot minut hyvin elättää.
Koukulla aukaisen
mä kannen limaisen
ja kokkareet
pois imaisen.

Meen oluelle illalla paikalliseen
mut sitä ennen vannaan vanhan malliseen
on kylpy pikainen
jää rengas likainen
mun ammeeseen
kun mä poistan veen.
Leipälinjalla (by Hanna)

Mä auton starttaan sitten Ilomantsiin päin,
joka aamu hommat aloitan mä näin.
On mulla raskas työ
mut leiville se lyö
kun ajan vain
kuorma-autollain.

Saan työssä nähdä monenlaista maisemaa
kun monet kauppiaat nää leipää odottaa.
Myös lennot Hattuun vien,
jo tunnen hyvin tien
kun ajan vain
hupparissain.

On leipää mukanani aina tonneittain
joskus pinkat kaatuu kohelluksestain.
Lastaus myöhästyy,
se Vaasojen on syy
kun ajan vain
leipäautollain.

Mä oon kuski vaan
penkillä pysyn
vaikka pyllyn paksummaks saa helpommalla.

 
On varmaa etten työttömäksi koskaan jää
kun Savon Kuljetus mut hyvin elättää.
Koukulla vetäisen
nyt pinkan sinisen,
taas Fazerit
pois tempaisen.

 
Menen nukkumaan mä hyvin aikaiseen
mut sitä ennen kuumaan suihkuun kipaisen.
On olo puhtoinen,
jää vana jauhoinen,
mun varpaaseen
kun mä suljen veen.

Minkä tehokkuudessa voittaa, sen nostalgiassa menettää

Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää.

Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa.

Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa.

Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma purettiin torniin. Siellä alkoi polkijaporukka hämmentää massaa talikolla ilmavaksi ja polkea ilmat pois ihanassa muurahaishappohumalassa. Kuski siirtyi silppurin äärelle täyttämään seuraavaa kärryllistä. Ihannetapauksessa kärryn toinen traktori toi vaihtokärryn, jolloin silppuroija pääsi jatkamaan työtään ilman odottelua.

Naapurin pellolla seuraamani korjuutapahtuma katkesi vain sen hetken ajaksi kun täyttyneen kärryn kuski irtosi viemään kuormaa aumalle ja toinen siirtyi puimurin rinnalle. Mikäli mistään mitään tiedän, kolmas traktori suoritti polkemisen.

Tekipä homman niin tai näin, laatu on tärkeintä. Huonolla rehulla ei saa hyvää maitoa.

1990-luvun alussa lomittajanurani aikana ällisteltiin maatalouden koneellistumisen nopeutta. Karjanhoito muuttui yhä helpommaksi kun keksittiin erilaisia ruokinta- ja muita laitteita. Vähän jopa siunailevalla sävyllä sitä tuumattiin ja samaan hengenvetoon sanottiin, että lehmät sentään pitää vielä lypsää ihmiskäden kosketuksella. Isoäidit kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, ettei sekään enää päde.

Alkuaikana ensimmäistä kertaa taloon mennessä sai pohtia, että onko siellä kannu- vai putkilypsy. Parhaimmassa tapauksessa nykylomittajat eivät enää kysele, onko talossa lypsyrobotti, vaan että kuinka monta niitä on.

Onneksi ihmistä vielä tarvitaan lehmien käsittelyyn monessakin asiassa. Vaikka kuinka tuotantoeläin on kyseessä, inhimillinen ote on se, mikä auttaa vasikan maailmaan ja elämään hyvän elämän.

Keskikesää

Tänä mittumaarina on puuhaa piisannut niin paljon omassa pihapiirissä, ettei lähdetty kokkoa katsomaan. Menköön juhlan kunniaksi viimevuotinen kuva Jokiasemalta. Hyvää juhannusta kaikille!

Kevätpläjäys

Ihan ensiksi pitää esittää pahoittelut kaikille puolelle miljoonalle lukijalle laiskasta päivitystahdista. En edes yritä selittää mitään, koska kaikki syyt ovat tekosyitä.

Harvinaisen kylmää kevättä on menty. Sitten kun välillä hoksasi, että pitkät kalsarit ovat aivan liikaa ja uskalsi niistä luopua, tuli takaisin niin kylmä, että piti ne onnettomat pitkikset kaivaa uudestaan naftaliinista esiin.

Outokummun terkkarilla tuli palelevainen fiilis pelkästään näitä narsissiparkoja katsellessa. Jotenkin ovat väärässä paikassa tai ajassa (27.4.).

No, siitä se pikkuhiljaa lämpeni. Toukokuun lopulla ei enää tarvinnut lenkillä kahlata sohjossa.

Samoihin aikoihin piipahdimme Ripen kanssa Kermankoskea kuvaamassa, sekä still- että videokuvaa. Harjoitteluksi meni, mutta onpahan yritetty. Pitää kesällä piipahtaa toisen kerran.

Kävin välillä tyttöjen kanssa tutkimassa, mitä ne Hynnilänsalmen sillalta nähdyt punaiset kukkulat oikein ovat. Purua. Ihan vaan hienompaa ja karkeampaa paperisilppua.
Jälkien perusteella paikka vaikutti olevan mopopoikien suosiossa, mutta koska sillä hetkellä ei pärinää kuulunut, päästin koirat vapaaksi. Poistuimme erittäin sopivaan aikaan, koska heti lähdettyä paikalle pörisi useampi crossari.

 

Välillä lämpeni niin, että omakin prätkä sai kilometrejä mittariinsa. Kävimme porukalla Paksuniemen satamassa Rääkkylässä ja se olikin minun kohdalla pisin reissu tähän mennessä. Menomatkalla kuljin keulilla ja ajoin varovaisesti, mutta paluumatkalla vauhti kiihtyi palan matkaa toiselle sadalle. Minkäs teet kun äijäporukassa mennään niin en todellakaan aio jäädä jarruksi. Omat (puutteelliset) taidot huomioon ottaen tietenkin.

Viimeisenä kirsikka kakun päällä eli se varsinainen kevään uutinen. Meillä on uusi perheenjäsen!

Tämä ihanuus on Nomsa eli Patchcoat Animosha. (Pientä merkkiuskollisuutta havaittavissa.)
Nomsa asuu meillä sijoituksessa eli se on Miimin omistuksessa siihen asti kunnes sillä teetetään pennut tai sijoitussopimus syystä tai toisesta raukeaa. Toivottavasti kaikki menee terveyden ja tulosten puolesta hyvin, sillä Nomsa vaikuttaa todella lupaavalta tapaukselta.

Tässä kuvassa Hippa on vähän vaivautunut, mutta nyt Nomsa on ollut meillä viikon ja likat ovat tosi hyviä kavereita. Jatsi sietää pentua hyvin, mutta ei tuppaudu ystäväksi ja pentukin jättää mummelin rauhaan. Vanhuksella on semmoista auktoriteettia, että paljoa ei tarvita. Voi kun itselläkin olisi joskus semmoinen tatsi koiriin.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en ole kokopäiväisesti kotona pentua kasvattamassa. Töihin piti sännätä, siihen ei auttanut mikään, mutta onneksi on kesä ja pojat kotona. He huolehtivat Nomsasta siihen asti kunnes minä tulen töistä ja vuoro vaihtuu.

Kunnollinen vakuutus tuolle penskalle on hankittava. Välillä tuntuu, että se käyttää kauniin sinisiä silmiään vain ihmisten hurmaamiseen eikä katseluun. Mennä touhottaa päätä pahkaa päin puita ja kiviä! Toistaiseksi ei ole sattunut mitään ja toivottavasti ei satukaan.
 

Prätkäprojekti

Sen siitä saa kun motoristin kelkkaan (tai satulaan) eksyy. Minulle vakuutettiin jo syksyllä, että keväästä lähtien on sitten uusi harrastus joukon jatkona. Sain kypärän joululahjaksi ja aiemmin keväällä hankittiin ajopuku sekä muuta tarviketta.

Itse pyörää silmäiltiin pitkin kevättä nettimoton sivuilta. Minä olisin huolinut, jos en ihan Harrikkaa, niin jonkun customin kumminkin. Ripe taas on vannoutunut muoviluotikuski eikä kuulemma olisi enää tuntenut minua, jos semmoisen härvelin olisin ostanut. Lopputuloksena oli 500-kuutioinen Kawasaki ER-5, joka olisi erinomainen valinta ensipyöräksi. Luotin asiantuntijaan.

Nettimotossa oli savonlinnalaisessa liikkeessä ERkki myytävänä. Perussiisti ja hintaa 1500 euroa, mikä oli minun budjettini takaraja. Panimme asian harkintaan.

Muitakin vastaavia pyöriä kävimme katsomassa. Joensuussa oli Koneveijareilla Honda CB, mutta se oli liian kallis.

Myös surullisenkuuluisasta palvelustaan tunnetussa Jokikoneessa oli jokin asiallinen laitos, jota kävimme mielenkiinnosta vilkaisemassa.
Muutama venäläinen otti selfieitä mönkkäreiden ja muiden päristimien selässä ja kaikki kolme myyjää ropelsivat ulkona jotain crossipyörää. Saimme kävellä pitkin prätkäriviä kenenkään häiritsemättä. "Voisinko olla jotenkin avuksi?" ei kuulu tämän kaupan myyjien taktiikkaan, joten maksoimme oman rauhamme samalla mitalla takaisin emmekä häirinneet myyjien puuhailua.

Savonlinnan ERkki oli edelleen myytävänä. Kuukausi sitten lähdimme lauantaiajelulle Savonlinnaan vilkaisemaan, mitä perussiisti oikein syvemmältä olemukseltaan oli.
Se oli romu. Kokonaiset neljä vuotta seisonut liikkeessä pölyttymässä.
Tankki oli lommolla ja ohjaustanko vinksallaan eli pyörä oli kaadettu. Kytkin oli täysin jumissa ja kaasutin luultavasti uusissa kaikkine kaluineen. Sen pidemmälle ei vikoja päästy syynäämään kun tuli selväksi, että 1500 euron hinnassa oli ykkönen liikaa. Myyjä ei ottanut tarjoustamme kuuleviin korviinsa. Vähän aikaa neuvoteltiin ja nostimme tarjousta 700 euroon. Sillä hinnalla sen olisi vielä kannattanut laittaa kuntoon, mutta myyjä oli järkähtämätön. Alle tonnin ei lähde, seisokoon vaikka toiset neljä vuotta.

Selvä. Tämä myyjä oli niin rakastunut romuihinsa, ettei tunnistanut potentiaalista ostajaehdokasta, vaikka semmoinen käveli omin jaloin liikkeeseen ja tarjoutui järjestämään poloisen eroon edes yhdestä kapineesta. Lähdimme kotiin. Tai ei suoraan, vaan tietenkin piti käydä Pizzeria Caperossa syömässä kun kerta Savonlinnassa oltiin.

Etsintä jatkui ja kevään edetessä nettimotoon putoili tasaiseen tahtiin uusia myytäviä. Bongasimme Imatralaisen ERkin, jonka hinta oli pudonnut 1650 eurosta 1450:een. Sovimme myyjän kanssa, että pääsiäisviikonlopun lauantaina tullaan katsomaan pyörää, joka vaikutti hyvältä tapaukselta.

Pojat olivat isällään eikä koirille ollut hoitopaikkaa, joten otimme ne mukaan. Laitoin häkin pakun konttiin ja Jatsin pedin sinne, että matkustaminen olisi mahdollisimman mukavaa. Siitä huolimatta Hippa olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla, mutta sehän oli odotettavissa. Ei niillä siellä mitään hätää ollut. Matkalla pysähdyttiin ulkoilemaan ja perillä saivat palloilla pihalla kun rauhallisella asuntoalueella oltiin.

Myyjä oli jossain vaiheessa ihmetellyt Ripelle, että eivätkö koirat karkaa ja tämä oli valistanut, että nämä koirat eivät todellakaan karkaa yhtään mihinkään. On se jännä, miten oletusarvo on aina se, että vapaana oleva koira on omistajastaan piittaamaton karkuri ellei toisin todisteta.

Koeajoimme pyörän, joka oli siisti mutta kulki kummallisesti tai oli lähinnä vaikeasti ohjattava. Syynä luultavasti oli ohjaustanko, joka Savonlinnan tapauksen tyyliin oli vinksallaan. Myyjä ei ollut kuulemma huomannut mitään. Hän ei ole ajanut pyörällä pitkään aikaan ja se oli seisontavakuutuksessa. Akku oli myös lopussa, mutta nuo olivat helposti korjattavia asioita ja kaupat tehtiin. Hinta tingittiin 1400 euroon. Myyjä tulosti Trafin sivuilta varmenteen, jolla ostaja voi tehdä omistajanvaihdoksen. Muut paperit laitettiin kuntoon saman tien, pyörä sidottiin konttiin ja koirat sen seuraksi omaan yksiöönsä. Kotona kokeilimme pyörää vielä kertaalleen, mutta ihan yhtä hankala ajettava se oli edelleen.

Polvijärven varaosa järjesti uuden ohjaustangon ja akun. Tänä viikonloppuna vietettiin uuden härvelin parissa varsinaista laatuaikaa. Ohjaustangon vaihdossa oli oma hommansa, mutta molempien asentajien kiivasluontoisuudesta huolimatta remppa tuli tehtyä ilman lentäviä lenkkiavaimia. Omalta osaltani tiukalle kyllä veti, jos ihan rehellisiä ollaan.

Pyörässä tapahtunut muutos oli uskomaton. Ohjaus ei enää nykinyt eli vinksahtanut tanko oli se, mikä teki ajamisesta tuskaa. Kunnollisia kuvia varten ajoimme rantaan, mutta siellä oli aurinko väärässä paikassa ja lunta joka paikassa liikaa, joten eikun takaisin ja muuta taustaa hakemaan. Hippa lähti mukaan ja oli iloinen lyhyestä, mutta sitäkin vauhdikkaammasta lenkistä.

On se kyllä nätti! Ihan käsittämättömän ihana kapistus. Ja minun pyörä siinä mielessä, että äänessä on customihenkeä; kova pörpötys käy, mutta mitään ei tapahdu. Toisin sanoen sopivan tehoton äkkinäiselle tätikuskille.

Tänään kävin ajamassa pienen lenkin kylälle ja takaisin. Täytyy tunnustaa, että rankkaa oli. Kaipa siihen tottuu kun kokemusta kertyy eikä enää tarvitse puristaa kahvoja niin että niistä suunnilleen vettä tippuu.

Poliisi on ystävämme

On se vinha tunne kun kytät lähtee tienposkesta perään ajamaan. Olin aamulla menossa Hattuun lentopakettia viemään, mutta matka tyssäsi klo 10 kieppeillä Ilomantsintien alkuun kun takana vilahteli iloisen sinisiä valoja maustettuna yhdellä punaisella. 

 

- Huomenta! Tiesitkö, että ajelet katsastamattomalla autolla?

- Mitä ihmettä! No enpä tiennyt kun ei ole oma auto.

- Ota ajokortti ja tule tuonne meidän autoon vähäksi aikaa.

Siinä konstan kanssa neuvoteltiin, että mitäs nyt.

- Miun pitäs päästä Hattuun ihan välttämättä ja on vielä aika kiire.

- Hattuun?

- Joo, mulla on pikapaketti vietävänä Pampalon kaivokselle ja sen pitää olla perillä kahteentoista mennessä.

- Oisko sulla jotain muuta autoa käytettävissä? Missä siun oma auto on?

- Kotona Viinijärvellä.

Polliisisetä mietti hetken aikaa, ilmeisesti laski tunteja ja kilometrejä.

- No mene viemään se paketti, mutta heti siellä Hatussa soitat katsastusasemalle ajan niin saat ajaa sieltä poiskin ja mene suoraan katsastukseen. Saat tästä sakkolapun mukaan niin on näyttää dokumenttia, että homma on jo hoidettu jos joku muu sattuu pysäyttämään.

Kylläpä oli konstaapelilla pelisilmää ja reilu meininki! Sain 70 euron rikesakon, mutta sain myös hoitaa työni ja ehdin luovuttaa paketin ajoissa. Siviiliajossa olisi kilvet lentäneet alta aikayksikön. Näitähän sattuu ja tämä oli puhtaasti vahinko eli unohdus, mutta oman auton kanssa olen tehnyt saman tarkoituksella ja se oli silkkaa tyhmyyttä. En vain jäänyt kiinni hölmöilystäni.

Tänään onnistuttiin muutenkin ylibuukkaamaan itsemme oikein tosi tehokkaasti. Heini on ajellut Kirpulla joka päivä ja monet poliisit vastaan, mutta kun minä sen ainoan kerran eksyn sen rattiin, heti alkaa tapahtua. Ehkä näin oli tarkoitettu. Kävin hakemassa kilometrin pituisen vikalistan ja ajoin kulkuneuvon korjaamolle.

Ilta meni Netan vaalivideota väsätessä. Ripen putkassa kuvattiin ja äänitettiin, ja loput toimenpiteet ovat sitä mistä minä en ymmärrä mitään. Ainakaan vielä. Kaikkeen sitä ihminen joutuu - tai pääsee - kun moisen videointoilijan kööriin sekaantui. Mutta eipä ollut taaskaan tylsä päivä missään vaiheessa.

Uusia kujeita ja vanhoja sattumuksia

Tuulista tämä kuljetusala. Tuulen suunta ja voimakkuus muuttuvat silmänräpäyksessä, eikä auta kuin sopeutua.

Noin kuukausi sitten Savon äärettömän viisas logistiikkapäällikkö viuhautteli suuria linjojaan niin leveällä siveltimellä ja paksulla maalilla, että pienet jäivät sutimaan paikoilleen. Käytännön tasolla tämä tarkoitti sitä, että minun leipälenkkini tempaistiin pois ja kuun vaihteessa yksi kuski jäi ilman kuskattavaa.

Olin viimeisenä taloon tullut ja sääntöjen mukaan ensimmäisenä pois potkittava, mutta pomo ei halunnut minusta luopua. Säästökampanja oli kuitenkin armotta edessä. Niinpä kiersimme tätä sääntöä niin, että en ole enää alainen vaan alihankkija. Minullahan on toiminimi ollut jo vuosia, mutta sattuneesta syystä sillä saralla on viime aikoina vietetty hiljaiseloa. Onneksi ei ole iso homma elvyttää tilanne potkimaan eteen päin, joten nyt jatkan töitä firman piikkiin. Samalla voin viritellä uudestaan omia hommiani.

Verottaja on nääs keksinyt säännön, ettei yrittäjällä saa olla vain yhtä asiakasta. Ihme juttu, luulisi olevan ihan sama miten ihmiset itseään työllistävät. Pääasia että hommia on ja verot tulee maksettua. Mutta mitäpä jarruttavia sääntöjä Suomessa ei olisi.

Viime viikolla hyppäsin Tuiren mukaan opiskelemaan Ilomantsin lääkelenkkiä ja tänään olin Heinin kanssa jakamassa Matkahuollon paketteja. Heinin mies oli tilannut ulkomailta renkaita, joten viimeisenä pudotin kyydistä sekä paketin että sen kuittaajan. Melko harvinainen tilanne.

Tässä hommassa sattuu ja tapahtuu melkein jatkuvasti, joskus enemmän, joskus vähemmän. Viime kuussa kun ajoin vielä Rääkkylän lenkkiä, eräs päivä jäi lähtemättömästi mieleen.

Lastasin Vaasat ja Fazerit ihan normaalisti ja menin Mäkisen montulle hakemaan Porokylät ja Pielispakarit kyytiin. Ripe tuli sinne ottamaan oman lenkkinsä leivät ja lastasimme ne yhteistyönä mukavasti ja rivakasti.

Olin lossilla menossa Rääkkylään kun Liperin S-marketista soitettiin, että heillä on Polvijärven Porokylät. Sanoin, että no voi harmin paikka. Minäpä käyn mutkan naapurikunnassa ja otan ne paluumatkalla kyytiin niin vaihdetaan. Soitin Ripelle, että hänellä on kyydissä jotain mitä ei pitäisi olla. Ajeltiin toisiamme vastaan ja vaihdettiin leivät Sotkumassa. Älytön määrä ylimääräisiä kilometrejä mokoman tunaroinnin takia. Siinä sitä ihmeteltiin kun kaksin silmin leivät lastatessa katsottiin ja silti osattiin sotkea ne!

Kun palautin leivät Liperiin, ajattelin, että jokohan tämä päivä olisi tässä. Seuraavana päivänä oli kirjastolenkki eli pituutta päivään tulisi ihan kiitettävästi, joten muina päivinä voisi ottaa vähän rennommin. Ei onnistunut. Saman tien Ripe soitti ja sanoi, että Tuiren auto oli hajonnut, mene hakemaan heidät Ilomantsista. Termiksellä oli uusi liina hinausta varten. No hupsista. Menipä mielenkiintoiseksi.

Matkalla syynäsin piirturia ja totesin, että ajoaika loppuu piakkoin. Sitä se ylimääräinen säätäminen leipien kanssa teetti. Tiesin Heinin olevan Hatun reissulla, joten soitin äkkiä hänelle:
"Moi, ootko missä menossa?"
"No kohta takasin Ilomantsissa. Miten niin?"
"Miun pitää hinata Tuire ja Vanha Rouva pois sieltä, mutta ajoaika loppuu ihan kohta. Ota Tuire terkkarilta kyytiin ja tuo vastaan niin pääsee ajamaan Nupun takaisin ja sie voit ajaa Tuiren lenkin loppuun."
Henkka oli ihmeissään, mutta homma toimi hyvin. Pääsin sopivasti Koveron Teboilille lakisääteiselle ja tytöt tulivat aikanaan sinne.

Seuraavaksi pääsimme ihmettelemään vetolenkin asennusta. Ripe konsultoi puhelimessa, miten liinat pitää sitoa, että pysyy ja hinaus onnistuu. Väliä autoille tuli noin seitsemän metriä ja se kuulemma riitti.
"Laittakaa siihen puoliväliin joku lippu."
"Ei oo lippua missään."
"No keksikää jotain", kuului kannustava vastaus.
Sanoin Tuirelle, että harmi kun osui mustat rintsikat päälle. Punaiset jos olisi ollut, ne voisi ripustaa lipuksi. Olisi aika hieno.

Rouvan keulassa oleva sisäkierre oli niin ruosteinen, ettei vetotappia saanut siihen menemään. Kävin ostamassa CRC:tä, jolla liuottaa ruostetta pois ja samalla sain idean lippuun. Menin tutkimaan Tokmannin vaateosastoa, ja sieltä löytyi alelaarista pinkit rintsikat. Ostin vielä punaiset alushousut, ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö asiaan olisi paneuduttu. Alennusliivien koko oli mikä oli, mutta pöksyt otin varmuuden vuoksi omaa kokoani. Jos varsinaista käyttöä ei tämän jälkeen ole, ne pääsevät peittämään omaa rotuahteriani.

Tuire repesi nauruun nähtyään ostokseni.
"Ei oo totta! Ostit sitten ne rintsikat!"
"Joo joo, tyyli ennen kaikkea!"

Saimme konsultin ohjeiden ja oman luovuuden avulla liinat ja liput viritettyä hinauskuntoon. Sitten vain matkaan.
Nuppu veti nätisti ja Rouva tuli Tuiren ohjaamana nöyrästi perässä. Minulla oli peruutuskamera koko ajan päällä, että näin heti jos jotain outoa tapahtui. Tuire ei nähnyt muuta kuin Nupun perälaudan heti lähietäisyydellä. Soitin Tuirelle:
"Ajan hissukseen ja toivotaan ettei mitään yllättävää tule eteen. Jos jarruvalot alkaa pahasti vilkkua niin ohjaa penkkaan, että säästytään isommilta vaurioilta. Kyllä se sieltä pois saadaan kun hinausköysikin on jo valmiina."

Ripen ohjeistuksen mukaan sain ajaa maksimissaan kuuttakymppiä ja vetoliina oli pidettävä tiukalla. Jokainen, joka on Ilomantsintietä joskus ajanut, tietää sen olevan kaikkea muuta kuin tasamaata. Alamäissä oli pakko painaa kaasua, koska ei Tuire saanut jarrupolkimen päällä seisomallakaan liinaa pidettyä kireällä.

Tilanne osui sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. Välillä Nuppu veti toistakymmentä autoa pitkää letkaa perässään. Onneksi ihmiset eivät lähteneet epätoivoisiin ohitusyrityksiin. Ehkä heillä oli sen verran järkeä päässään, että tajusivat jonkun erikoiskuljetuksen olevan kyseessä. Sitähän se nimenomaan oli.
Liikennevaloissa ei tarvinnut pahasti pysähdellä ja Rouva pääsi Rekkahuoltoon korjattavaksi. Kyllä me vaan naisenergialla hoidettiin homma näpsäkästi kotiin!

Hattutemppu!

Nimittäin kolmas hylätty peräjälkeen sunnuntaina PoKS:in rallyssa. Eikä suinkaan liian vähillä pisteillä, vaan edelleen ohjaajan sääntötuntemuksen eli sen puutteen takia. Keksin taas uuden konstin pilata koularin mahdollisuus ja nyt se koulari olisi tosiaan tullut, mutta mitä tekee hän? Ottaa hihnan irti ennen kehään menoa. Tuomari Taru Leskinen oli kiltti ja arvosteli silti meidän radan, vaikka peli oli jo menetetty.

Kaksi kympin miinusta tuli niistä meidän kompastuskivistä eli peruutuksesta (nro 4) ja liikkeestä seiso, jätä koira (nro 13). En uusinut, vaikka huomasin kyllä virheet.

Hipalla voisi ihan oikeasti olla kaulassaan kyltti "Kyllä minä nämäKIN tuolla ulkona osaan!"
On se kumma, että myös oman seuran halli ahdistaa niin, ettei voi kehänauhojen sisällä tehdä peruutusta ja pysyä seisovilla jaloillaan sillä taidolla, millä nuo jutut muualla tekee.

Muita virheitä ei ollutkaan kuin yhden pisteen pudotuksia kolme kappaletta eli teknisesti ottaen rata meni hyvin. Jos nuo kympit olisivat menneet ilman huomautuksia, pistesaldo olisi ollut kertakaikkiaan loistava. Jos ja jos.

Sen verran on kehitystä tapahtunut, että oikealla seuraten tehtävä 10 (istu, koira eteen oikealta oikealle, istu) meni sillä yhdellä miinuksella. Tämä on ollut niitä vaikeita juttuja.

Hipan mielentila oli ihan parhaasta päästä, jos verrataan meidän kisoissa käyntejä. Parempi se saisi olla, mutta ehkä tämä oli parasta mihin se pystyy. Minulla sen sijaan alkaa olla ongelma mielentilani kanssa. Ennen kehää koko homma ei kiinnostanut pätkääkään ja tuon tunaroinnin jälkeen ei sitäkään vähää.

Facen puolella kaverit kannustivat, että ärsytyksen laannuttua uutta yritystä vaan kehiin. Mutta kun edes ärsyttäisi. Ärsytyksestä syntyy sisuuntuminen ja siitä uudelleen yrittäminen. Tällä kertaa ei ärsyttänyt eikä harmittanut, oli vain tyhjä kuori, jota kuljetin kehään ja sieltä huonojen uutisten jälkeen kotiin.

Kehässä en jännittänyt juuri yhtään ja hämmästyin itsekin omaa viilipyttymäisyyttäni. Normaalisti jännittäminen tarttuu Hippaan ja pilaan sen suorituksen. Nyt taas Hipalla oli asiat suht hyvin, mutta pilasin oman suoritukseni.
Viisaat ovat sanoneet, että ihminen jännittää sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Siinä voi olla vinha perä. Viime aikoina koko harrastus on tuntunut pakkopullalta.

Jos harrastaminen on näin vaikeaa, miksi pitää harrastaa? Kisoissa käyminen kuuluu minun koiraharrastukseen, koska se motivoi treenaamaan. Viime aikoina motivaationi on maannut kooman kaltaisessa tilassa, mutta tämän kisan jälkeen se tuntui pakanneen kimpsunsa ja muuttaneen kokonaan muualle.

Jatsin kanssa kisatessa asia oli ihan eri, koska se oli aina täysillä menossa hommiin eikä sitä vaivannut minun jännittäminen. Ja kun tiesi koiran pelittävän, ei tarvinnut jännittää. Hipan kanssa meillä on noidankehä eikä siitä tunnu pääsevän pois.

Ehkä teen kuten joku hallilla ehdotti, että tuppaudutaan kokeisiin mestariluokan nollakoirakoksi. Siinä saisi kumpikin kokemuksia ilman suorituspaineita. Hippa jo osaa niitä juttuja melko pitkälle, joten siitä ei olisi kiinni.

Café con leche, por favor!

Niin sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja ja vakaumuksellinen teeskentelijä kahvinjuojaksi kun pakko on.

Minähän join lapsena kahvia, tai pikemminkin söin sitä. Maitokahvia pullamössöllä. Harvoin, mutta silloin tällöin. Myöhemmin join kahvia, en kovin mielellään, mutta kun en kehdannut kieltäytyä jos kyläpaikassa tarjottiin. Lomitusuran alkaessa kahvia oli aina joka talossa tarjolla aamulypsyn jälkeen ja muutaman kuukauden sitä jaksoin, kunnes päätin, että nyt riittää. Ei ole niin hyvää, että viitsisin sitä epämääräistä huonoa oloa kuunnella. Siirryin kokonaan teenjuojaksi.

Kymmenen vuotta sitten metalliopinnoissa ollessani kokeilin kahvinjuontia uudelleen. Ei sekään kokeilu kovin pitkään kestänyt.

Kahvinkeitintä en omista, vaan keitän vanhanajan pannukahvit. Kaikki meillä käyvät ovat kehuneet, miten hyvää se on ja miten harvassa paikassa saa pannukahvia. Tervetuloa käymään vaan, en aio hankkiutua eroon tuosta pienestä, mutta niin hyvää kahvia tuottavasta masiinasta.

Nyt on kulunut muutamia vuosia kun olen juonut kahvia joko seuran vuoksi tai muuten vaan on tehnyt mieli, ja kärsinyt uskomattomia tuskia sen mieliteon takia. Miten voi koskea joka paikkaan niin tasaisesti, ettei osaa edes lähteä valittamaan mitään tiettyä kohtaa? Paras pysyä erossa mokomasta nautintoaineesta.

No, nykyinen työni on yhdeltä osalta minulle erittäin epäsopiva. En pysy pitkiä matkoja ratissa hereillä. Vapaa-ajan reissuille lähtiessä olen ottanut pikkupullon cocista mukaan ja äärettömän kofeiiniherkkänä  pysynyt virkeänä sen voimalla.

Leipälenkki on siitä hyvä, että ajomatkat ovat lyhyitä ja leipiä nakellessa virkistyy taas ajamaan seuraavan pätkän. Mikäli jotain muuta hommaa tulee, ajan tietenkin mielellään, mutta nykyään ei kolajuoma enää riitä. En haluaisikaan kyllästää itseäni sokerilitkuilla, joten oli hyvä syy siirtyä vahvempaan dopingiin.

Jokin aika sitten tuli leipälenkin päälle keikka Heinävedelle ja nukutti ihan armottomasti. Vaikka tie on mäkinen ja mutkainen sekä pinnaltaan jäässä, ei sekään jännitys saanut pysymään skarppina. Koko menomatkan taistelin vaanivaa mikrounta vastaan ja se oli pelottavaa.
Perillä kävin hakemassa Nesteeltä kahvikupposen ja kas kummaa, paluumatkalla ei nukuttanut yhtään. Tämä ei ollut mikään ihme, mutta se oli, ettei entisiä krapulaoireita tullut ollenkaan.

Kirjastopäivinä matkanteko kestää myös reilun aikaa, joten en enää arastele siemaista kahvia, mikäli olo sitä vaatii. Kiteen Teboililla on hyvää kahvia, ihan vain vinkkinä.

Jännäksi tämän asian tekee se, että itse kahvin ostaminen jostain huoltsikalta ei ole (ainakaan vielä) mitä tahansa arkipäiväistä ja normaalia toimintaa, vaan tunnen olevani lähinnä pahanteossa. Ihan kuin oma äkkinäisyyteni loistaisi minusta kauas. Jos ei osaa, ei pitäisi tehdä ollenkaan. Koskee laulamista, soittamista ja kahvinjuontia.

Joskus kauan sitten Alkossa käyminen aiheutti saman fiiliksen, mutta ei enää. Ei siksi, että kävisin siellä yhtään sen useammin, vaan ehkä päänsisäinen pikkupiru on ottanut järjen käteen. Jään odottamaan, että kahvin kanssa käy samoin.

45 ja 13

Yhdellä on viisikymppinen lähempänä kuin nelikymmen ja toinen on jo teini. Missä aika oikein menee? Miksi niin nopsaan? Kroppa rapistuu ja ähinä lisääntyy, mutta mieli ei onneksi vanhene. Tai liekö tuo aina niin onnikaan.

Pidimme tänään Aten kanssa yhteissynttärit. Minulla virallinen päivä oli muutama päivä sitten ja Atella se on vielä muutaman päivän päässä edessä, joten puoliväli sopii juhlintaan.

Kimmolla taas on riparin pääsyvaatimukset menossa, joten esikoisen kanssa aloitimme päivän juhlistamisen jumalanpalveluksella Liperin hienossa kirkossa.
"Mihin mennään istumaan?" kysyin kun menimme sisälle.
"Sie voit mennä ihan mihin vaan", Kimmo tokaisi ja livahti jo paikalle ehtineiden kavereidensa luokse.
Jaa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vanhan kalkkisäiteen seuraa ei siinä tilaisuudessa kaivattu.
Kirkossakäyntiä ei ole tullut juuri harrastettua muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ei lasketa häitä ja hautajaisia ynnä muita erikoistilaisuuksia. Ei se vastenmielinen kokemus ollut, mutta jotenkin on semmoinen tunne, että ei minusta säännölliseksi kirkonpenkin kuluttajaksi ole. 

Ripen kanssa juhlistimme tilaisuutta jo eilen illalla pullollisella skumppaa. Se jäi tähteelle firman pikkujouluista ja nyt oli sopiva tilaisuus siemaista pois lasittumasta.

Tosin herra meni iltapäiväunille seitsemän kieppeillä ja nukkui kuin tukki puoli kymmeneen, jolloin minä kampesin viereen aikomuksena asettua yöpuulle. Eihän siitä mitään tullut kun virkistynyt mussukka kävi hakemassa pullon autosta ja sinnikkäästi työnsi lasia nenän alle, huokaillen syvästi menetettyä aikaa.
"Voi perrjantaipäivä! Mikset herättäny?"
"No en kehannu kun vetelit niin sikeitä unia."
"Hm. Tarkotus oli ottaa vaan tursin tinnat. Eikun tunnin tirsat."
"Muahhahhaa! Pari hörppyä ja sönköttää ihan sekavia!"
Siinä pullon ja lasien kanssa toheloidessa kaatui kuplivaista sänkyynkin, mutta missäpä hyvissä bileissä ei vähän läikkyisi.

Mummo ja ukki kävivät kahvittelemassa puolen päivän kieppeillä ja nyt on kavereitten vuoro. Vain kolme ylimääräistä tyyppiä talossa, mutta alakerrasta pelikonsolin äärestä kuuluva mekastus on sitä luokkaa, että voisin viihtyä tässä vielä pari tuntia etiäppäin ihan keskenäni. No, pääasia että toisellakin päivänsankarilla on hauskaa.

Universumin pelinappula

Onko olemassa rakkautta ensi silmäyksellä? Kyllä on. Itse en ole kokenut moista, mutta osallisena olen parasta aikaa.

Kirjoittelin aiemmin työkuvioistani, mutta en vielä silloin aavistanut, mille mallille asiat muljahtavat siviilielämän puolella. Kävi nimittäin niin, että sillä siunaaman hetkellä kun astelin lastauslaiturille tulevan työnäntajani silmien eteen, häneltä lähti jalat alta ja järki päästä. Supliikkimiehenä Ripe alkoi härnätä minua ja sai kiedottua minut samaan hulluuteen.
Kumpikin yritti rimpuilla vastaan, mutta mikään ei auttanut. Tuntui kuin olisin ollut pelinappulana maailmankaikkeuden shakkilaudalla, jossa joku minua siirteli mahdollisimman järjettömästi ja nauroi räkäisesti siirtoja tehdessään.

Periaatteessa aika haastava tilanne. Voiko suhde toimia kun toinen on pomo ja toinen alainen? Minua hirvitti melkoisesti, mutta alusta lähtien oli selvää, että peli pelataan avoimin kortein. Ripe kertoi muille työntekijöille, jotka ottivat asian vastaan parhaalla mahdollisella tavalla - onnitellen ja kiusoitellen. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanotaan (vaikka ei muuten oikeasti potki, vaan pelosta ja potutuksesta), eli hyvää mieltään purkivat ihanat työkaverini firman keulahahmoon.

Tällä alalla kollegoja näkee vain satunnaisesti ja ohimennen sen verran, että ehtii muutaman sanan vaihtaa. Ei siinä ole aikaa eikä kiinnostusta jäädä epäolennaisuuksia vatvomaan, mutta asia voisi olla eri jossain toisenlaisessa työyhteisössä. Semmoisessa, jossa ollaan neljän seinän sisällä tiiviissä porukassa mahdollisine kuppikuntineen ja juoruakkoineen. Pomon kanssa heilastelija saattaa hyvinkin joutua toisten syrjimäksi, vaikka mitään erikoiskohtelua ei olisi eikä tulisi. Selän takana on helppo olettaa asioita ja antaa mielikuvituksen lentää.

Ripe pitää itseään epäjohtajana ja on tuonut sen selkeästi julki. Asettuu siis mieluummin samalle tasolle työntekijöidensä kanssa eli on pomo vain nimellisesti. Tämä soveltuu ainakin minulle loistavasti. Toisin sanoen systeemi toimii ainakin toistaiseksi ja se riittää. Elämä on tällä hetkellä tosi hyvää. Sanoisinpa jopa ihanaa.