Hippasen verran höpinää

Miimi se osaa ja jaksaa nähdä vaivaa kaikenlaisen kivan järkkäämiseen. Viime viikonloppuna ohjelmassa oli kasvattien kokoontumisajot, joka sisälsi monenlaista toimintaa. Lauantaiaamu olisi alkanut jäljenajolla, mutta minun kohdalla se vaihtui leivänajoksi. Kuormuriin tuli sen sortin vika, että minut hälytettiin hätiin. Otin pakun ja kohtasin Ripen Selkiellä, jossa vaihdettiin loppu kuorma minun kyytiin ja matkasin leipineni Ilomantsiin. Näillehän ei mahda mitään ja luonnollisesti teen mitä vain, että hommat tulee tehtyä. Sen jälkeen on harrasteiden vuoro. Pääsin puolilta päivin suoraan ruokapöytään, jonka jälkeen suuntasimme Pärnälle agitreeneihin. Hallin puolikas oli varattu meidän porukalle ja paikalla oli ulkopuolinen, pätevä kouluttaja. Lajiahan en harrasta, mutta osallistuin silti, koska koirat siitä tykkäävät ja tiedän agilitystä olevan hyötyä muita lajeja harrastaessa. Hippa on kokeillut suurinta osaa agiesteistä. Tällä kertaa suoritimme tavallisia hyppyjä ja putkia. Sain

"En enää koskaan ota toista koiraa." Totta kai otat. Jos olet juuria myöten koiraihminen, sinulla ei ole vaihtoehtoa. "Koiran elämä on lyhyt ja meidän joukossamme on tuskin ketään, joka ei kerran olisi murehtinut menettämäänsä ystävää. Kun on laskenut toverinsa viimeiseen lepoon puiston puun varjoon ajattelee varmana ettei koskaan enää ota toista koiraa: ei toinen koira voi korvata tuota milloinkaan, ei yksikään koira voi enää olla mitä tuo oli. Se on erehdys. Emme me rakasta vain jotain määrättyä yksityistä koiraa vaan koiraa yleensä. Ne ovat kaikki jokseenkin samanlaisia, ne ovat valmiit rakastamaan sinua ja ottamaan sinun rakkautesi omakseen. Kaikki ne edustavat Jumalan rakastettavinta ja moraalisessa mielessä täydellisintä luomusta. Jos sinä rakastit ystävääsi oikealla tavalla niin et saa rauhaa ennen kuin olet hankkinut uuden. Tästäkin sinun on erottava, sillä se jota jumalat rakastavat kuolee nuorena." Axel Munthe: The Story of San Michele  Kaverini Sar

En yleensä sure kuolleita julkisuuden henkilöitä. Miksi pitäisi, koska heitä ei ole henkilökohtaisesti tuntenut. Sunnuntaina vain viisikymppisenä tuonpuoleiseen siirtynyt Antti Majanlahti tekee poikkeuksen tähän sääntöön. Hänen poismenonsa riipaisi vähän sen pienen mutta merkityksellisen henkilökohtaisen kontaktin olemassaolon takia. Olin viisi vuotta sitten Heilin toimituksessa kesätöissä kun päähäni pälkähti lapsuuden jännittävä televisiosarja Seikkailu Olavinlinnassa. Halusin katsoa sen ja yritin etsiä sitä Ylen arkistosta ja vähän joka paikasta, mutta ei löytynyt kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Antti Majanlahti esitti toista pääosaa ja kun en muuta keksinyt, kaivoin esiin hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetin hätähuutoni sitä kautta. Jos vaikka sarjassa esiintyneillä olisi tallenne itsellään lainattavissa tai ostettavissa. Vastausta ei kuulunut ja unohdin koko homman. Kuinka ollakaan, eräänä päivänä Mr. Majanlahti soitti minulle! Pahoitteli kun oli ollut mökillä kaikkien h

Meidän pikku tirriäinen on jo aika iso. Jalkoja, kaulaa ja korvia oli neljän kuukauden iässä niin runsain mitoin, että Nomsa sai lempinimekseen mangusti. Kyttäsin neidin hampaita usein ja hartaasti, mutta niissä ei tuntunut tapahtuvan mitään. Kun lopulta havaitsin yhden kulmahampaan heiluvan, saman tien se oli poissa. Ja hetken päästä kaikki muutkin. Ilmeisesti tyypillä on niin kova vauhti, että hampaat menivät sen siliän tien mikä minnekin ilman, että yhtäkään sain arkistoitua talteen. Hälläkö väli kun vauhtia riittää myös asiallisiin asioihin. Tein niin sanotun come backin viestin pariin. On siitä aikaa kun Jatsin kanssa sitä harrastettiin. Pojat olivat ihan pieniä tappeja, mutta nyt katselen molempia ylös päin. Mokomatkin teinit kun jättivät äitiinsä mahdottoman korkeuseron. Ripe lähti mielellään apuohjaajaksi ja nyt on kahdet treenit takana. Ensimmäisellä kerralla Jamiksella oli vain Hilkka ja Pekka koirineen. Jama toimi veturina Nomsalle ja Nomsa toimi kuin junan v

Kun aika jätti Jatsista, tuli aika sovittaa otsikko ja vähän sisältöäkin uusiksi. Mennään höpinöillä tästä eteen päin eli kovin filosofisia pohdintoja on edelleenkään turha odottaa. Lähinnä oman muistivääristymän välttämiseksi naputan asioita talteen.

Tässä kirjoituksessa tanssahdellaan Jatsin tahtien loppukiemurat. Jo aikaisin keväällä minulla oli tunne, että tänä vuonna kääntyy mummelin kalenterissa viimeinen kesä ja niin kävi. Viikko sitten lähetimme Jatsin pilvenreunalle. Onhan se ollut välillä väsynyt ja kivulias jo pidemmän aikaa, mutta kipulääkityksellä pysyi kohtalaisen toimintakuntoisena ja mielen iloisuus hämää pitkälle. Kaksi viikkoa sitten Jatsi kulki lenkillä hyvin mukana ja kaikki vaikutti olevan ennallaan, mutta alkoi yskiä todella rajusti ja pari päivää kakoi limaa kurkustaan. Ensimmäinen ajatus oli kennelyskä, vaikka se ajankohtaan nähden tuntuikin käsittämättömältä. Myös nenä vuoti vähän, joten ajattelin että mikä lie flunssa iskenyt yhtäkkiä. Koko koira romahti ihan tyystin, ei jaksanut mitään. Välillä sai nukuttua yskältään, välillä valvottiin koko porukka sen takia. Cindyllä oli aikoinaan sydämen vajaatoiminta, joka ilmeni yskänä, mutta se yskä kuulosti ihan erilaiselta. Yskä ei hellittänyt ja vointi jatkui

Nyt on alun toista viikkoa mennyt Ilomantsin reitin leivänajossa ihanalla Mustalla Möröllä. Eikä siinä kaikki, useana päivänä kuormurin laitettuani päiväunille olen ampaissut omalla Passatillani toisen kerran samaan paikkaan ja vielä paljon syrjemmälle. Pampalon kaivokselle Hattuun menee pikapaketteja ja sopimuksen mukaan ne on toimitettava perille samoin tein, joten sitten toimitetaan. Passatissa ei kuulu radio kuin kaupunkialueella eli viihtymisestä huolehtii levyvarasto. Tänään laitoin vuosien tauon jälkeen Turo's Hevi Geen soimaan ja siellähän oli tarjolla aiheeseen liittyvää lyriikkaa. Riemuissani kuuntelin Lokalinjaa ja väkisin aivo alkoi vääntää sanoja vielä paremmin tilanteeseen sopiviksi. Kyseessä on tämä biisi:  Lokalinjalla (by Hara) Mä auton starttaan sitten keula tielle päin, joka aamu hommat aloitan mä näin. On mulla raskas työ mut leiville se lyö kun ajan vain loka-autollain. Saan työssä nähdä monenlaista maisemaa, on niille yhteistä myös saavut haisem

Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää. Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa. Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa. Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma

Tänä mittumaarina on puuhaa piisannut niin paljon omassa pihapiirissä, ettei lähdetty kokkoa katsomaan. Menköön juhlan kunniaksi viimevuotinen kuva Jokiasemalta. Hyvää juhannusta kaikille!

Ihan ensiksi pitää esittää pahoittelut kaikille puolelle miljoonalle lukijalle laiskasta päivitystahdista. En edes yritä selittää mitään, koska kaikki syyt ovat tekosyitä. Harvinaisen kylmää kevättä on menty. Sitten kun välillä hoksasi, että pitkät kalsarit ovat aivan liikaa ja uskalsi niistä luopua, tuli takaisin niin kylmä, että piti ne onnettomat pitkikset kaivaa uudestaan naftaliinista esiin. Outokummun terkkarilla tuli palelevainen fiilis pelkästään näitä narsissiparkoja katsellessa. Jotenkin ovat väärässä paikassa tai ajassa (27.4.). No, siitä se pikkuhiljaa lämpeni. Toukokuun lopulla ei enää tarvinnut lenkillä kahlata sohjossa. Samoihin aikoihin piipahdimme Ripen kanssa Kermankoskea kuvaamassa, sekä still- että videokuvaa. Harjoitteluksi meni, mutta onpahan yritetty. Pitää kesällä piipahtaa toisen kerran. Kävin välillä tyttöjen kanssa tutkimassa, mitä ne Hynnilänsalmen sillalta nähdyt punaiset kukkulat oikein ovat. Purua. Ihan vaan hienompaa ja karkeampaa paperis

Sen siitä saa kun motoristin kelkkaan (tai satulaan) eksyy. Minulle vakuutettiin jo syksyllä, että keväästä lähtien on sitten uusi harrastus joukon jatkona. Sain kypärän joululahjaksi ja aiemmin keväällä hankittiin ajopuku sekä muuta tarviketta. Itse pyörää silmäiltiin pitkin kevättä nettimoton sivuilta. Minä olisin huolinut, jos en ihan Harrikkaa, niin jonkun customin kumminkin. Ripe taas on vannoutunut muoviluotikuski eikä kuulemma olisi enää tuntenut minua, jos semmoisen härvelin olisin ostanut. Lopputuloksena oli 500-kuutioinen Kawasaki ER-5, joka olisi erinomainen valinta ensipyöräksi. Luotin asiantuntijaan. Nettimotossa oli savonlinnalaisessa liikkeessä ERkki myytävänä. Perussiisti ja hintaa 1500 euroa, mikä oli minun budjettini takaraja. Panimme asian harkintaan. Muitakin vastaavia pyöriä kävimme katsomassa. Joensuussa oli Koneveijareilla Honda CB, mutta se oli liian kallis. Myös surullisenkuuluisasta palvelustaan tunnetussa Jokikoneessa oli jokin asiallinen laitos, jota

On se vinha tunne kun kytät lähtee tienposkesta perään ajamaan. Olin aamulla menossa Hattuun lentopakettia viemään, mutta matka tyssäsi klo 10 kieppeillä Ilomantsintien alkuun kun takana vilahteli iloisen sinisiä valoja maustettuna yhdellä punaisella.    - Huomenta! Tiesitkö, että ajelet katsastamattomalla autolla? - Mitä ihmettä! No enpä tiennyt kun ei ole oma auto. - Ota ajokortti ja tule tuonne meidän autoon vähäksi aikaa. Siinä konstan kanssa neuvoteltiin, että mitäs nyt. - Miun pitäs päästä Hattuun ihan välttämättä ja on vielä aika kiire. - Hattuun? - Joo, mulla on pikapaketti vietävänä Pampalon kaivokselle ja sen pitää olla perillä kahteentoista mennessä. - Oisko sulla jotain muuta autoa käytettävissä? Missä siun oma auto on? - Kotona Viinijärvellä. Polliisisetä mietti hetken aikaa, ilmeisesti laski tunteja ja kilometrejä. - No mene viemään se paketti, mutta heti siellä Hatussa soitat katsastusasemalle ajan niin saat ajaa sielt

Tuulista tämä kuljetusala. Tuulen suunta ja voimakkuus muuttuvat silmänräpäyksessä, eikä auta kuin sopeutua. Noin kuukausi sitten Savon äärettömän viisas logistiikkapäällikkö viuhautteli suuria linjojaan niin leveällä siveltimellä ja paksulla maalilla, että pienet jäivät sutimaan paikoilleen. Käytännön tasolla tämä tarkoitti sitä, että minun leipälenkkini tempaistiin pois ja kuun vaihteessa yksi kuski jäi ilman kuskattavaa. Olin viimeisenä taloon tullut ja sääntöjen mukaan ensimmäisenä pois potkittava, mutta pomo ei halunnut minusta luopua. Säästökampanja oli kuitenkin armotta edessä. Niinpä kiersimme tätä sääntöä niin, että en ole enää alainen vaan alihankkija. Minullahan on toiminimi ollut jo vuosia, mutta sattuneesta syystä sillä saralla on viime aikoina vietetty hiljaiseloa. Onneksi ei ole iso homma elvyttää tilanne potkimaan eteen päin, joten nyt jatkan töitä firman piikkiin. Samalla voin viritellä uudestaan omia hommiani. Verottaja on nääs keksinyt säännön, ettei yrittäjäll

Nimittäin kolmas hylätty peräjälkeen sunnuntaina PoKS:in rallyssa. Eikä suinkaan liian vähillä pisteillä, vaan edelleen ohjaajan sääntötuntemuksen eli sen puutteen takia. Keksin taas uuden konstin pilata koularin mahdollisuus ja nyt se koulari olisi tosiaan tullut, mutta mitä tekee hän? Ottaa hihnan irti ennen kehään menoa. Tuomari Taru Leskinen oli kiltti ja arvosteli silti meidän radan, vaikka peli oli jo menetetty. Kaksi kympin miinusta tuli niistä meidän kompastuskivistä eli peruutuksesta (nro 4) ja liikkeestä seiso, jätä koira (nro 13). En uusinut, vaikka huomasin kyllä virheet. Hipalla voisi ihan oikeasti olla kaulassaan kyltti "Kyllä minä nämäKIN tuolla ulkona osaan!" On se kumma, että myös oman seuran halli ahdistaa niin, ettei voi kehänauhojen sisällä tehdä peruutusta ja pysyä seisovilla jaloillaan sillä taidolla, millä nuo jutut muualla tekee. Muita virheitä ei ollutkaan kuin yhden pisteen pudotuksia kolme kappaletta eli teknisesti ottaen rata meni hyvin.

Niin sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja ja vakaumuksellinen teeskentelijä kahvinjuojaksi kun pakko on. Minähän join lapsena kahvia, tai pikemminkin söin sitä. Maitokahvia pullamössöllä. Harvoin, mutta silloin tällöin. Myöhemmin join kahvia, en kovin mielellään, mutta kun en kehdannut kieltäytyä jos kyläpaikassa tarjottiin. Lomitusuran alkaessa kahvia oli aina joka talossa tarjolla aamulypsyn jälkeen ja muutaman kuukauden sitä jaksoin, kunnes päätin, että nyt riittää. Ei ole niin hyvää, että viitsisin sitä epämääräistä huonoa oloa kuunnella. Siirryin kokonaan teenjuojaksi. Kymmenen vuotta sitten metalliopinnoissa ollessani kokeilin kahvinjuontia uudelleen. Ei sekään kokeilu kovin pitkään kestänyt. Kahvinkeitintä en omista, vaan keitän vanhanajan pannukahvit. Kaikki meillä käyvät ovat kehuneet, miten hyvää se on ja miten harvassa paikassa saa pannukahvia. Tervetuloa käymään vaan, en aio hankkiutua eroon tuosta pienestä, mutta niin hyvää kahvia tuottavasta masiinasta. Nyt on

Yhdellä on viisikymppinen lähempänä kuin nelikymmen ja toinen on jo teini. Missä aika oikein menee? Miksi niin nopsaan? Kroppa rapistuu ja ähinä lisääntyy, mutta mieli ei onneksi vanhene. Tai liekö tuo aina niin onnikaan. Pidimme tänään Aten kanssa yhteissynttärit. Minulla virallinen päivä oli muutama päivä sitten ja Atella se on vielä muutaman päivän päässä edessä, joten puoliväli sopii juhlintaan. Kimmolla taas on riparin pääsyvaatimukset menossa, joten esikoisen kanssa aloitimme päivän juhlistamisen jumalanpalveluksella Liperin hienossa kirkossa. "Mihin mennään istumaan?" kysyin kun menimme sisälle. "Sie voit mennä ihan mihin vaan", Kimmo tokaisi ja livahti jo paikalle ehtineiden kavereidensa luokse. Jaa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vanhan kalkkisäiteen seuraa ei siinä tilaisuudessa kaivattu. Kirkossakäyntiä ei ole tullut juuri harrastettua muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ei lasketa häitä ja hautajaisia ynnä muita erikoistilaisuuksia. Ei se vastenmi

Onko olemassa rakkautta ensi silmäyksellä? Kyllä on. Itse en ole kokenut moista, mutta osallisena olen parasta aikaa. Kirjoittelin aiemmin työkuvioistani, mutta en vielä silloin aavistanut, mille mallille asiat muljahtavat siviilielämän puolella. Kävi nimittäin niin, että sillä siunaaman hetkellä kun astelin lastauslaiturille tulevan työnäntajani silmien eteen, häneltä lähti jalat alta ja järki päästä. Supliikkimiehenä Ripe alkoi härnätä minua ja sai kiedottua minut samaan hulluuteen. Kumpikin yritti rimpuilla vastaan, mutta mikään ei auttanut. Tuntui kuin olisin ollut pelinappulana maailmankaikkeuden shakkilaudalla, jossa joku minua siirteli mahdollisimman järjettömästi ja nauroi räkäisesti siirtoja tehdessään. Periaatteessa aika haastava tilanne. Voiko suhde toimia kun toinen on pomo ja toinen alainen? Minua hirvitti melkoisesti, mutta alusta lähtien oli selvää, että peli pelataan avoimin kortein. Ripe kertoi muille työntekijöille, jotka ottivat asian vastaan parhaalla mahdollis