Hattutemppu!
Nimittäin kolmas hylätty peräjälkeen sunnuntaina PoKS:in rallyssa. Eikä suinkaan liian vähillä pisteillä, vaan edelleen ohjaajan sääntötuntemuksen eli sen puutteen takia. Keksin taas uuden konstin pilata koularin mahdollisuus ja nyt se koulari olisi tosiaan tullut, mutta mitä tekee hän? Ottaa hihnan irti ennen kehään menoa. Tuomari Taru Leskinen oli kiltti ja arvosteli silti meidän radan, vaikka peli oli jo menetetty.
Kaksi kympin miinusta tuli niistä meidän kompastuskivistä eli peruutuksesta (nro 4) ja liikkeestä seiso, jätä koira (nro 13). En uusinut, vaikka huomasin kyllä virheet.
Hipalla voisi ihan oikeasti olla kaulassaan kyltti "Kyllä minä nämäKIN tuolla ulkona osaan!"
On se kumma, että myös oman seuran halli ahdistaa niin, ettei voi kehänauhojen sisällä tehdä peruutusta ja pysyä seisovilla jaloillaan sillä taidolla, millä nuo jutut muualla tekee.
Muita virheitä ei ollutkaan kuin yhden pisteen pudotuksia kolme kappaletta eli teknisesti ottaen rata meni hyvin. Jos nuo kympit olisivat menneet ilman huomautuksia, pistesaldo olisi ollut kertakaikkiaan loistava. Jos ja jos.
Sen verran on kehitystä tapahtunut, että oikealla seuraten tehtävä 10 (istu, koira eteen oikealta oikealle, istu) meni sillä yhdellä miinuksella. Tämä on ollut niitä vaikeita juttuja.
Hipan mielentila oli ihan parhaasta päästä, jos verrataan meidän kisoissa käyntejä. Parempi se saisi olla, mutta ehkä tämä oli parasta mihin se pystyy. Minulla sen sijaan alkaa olla ongelma mielentilani kanssa. Ennen kehää koko homma ei kiinnostanut pätkääkään ja tuon tunaroinnin jälkeen ei sitäkään vähää.
Facen puolella kaverit kannustivat, että ärsytyksen laannuttua uutta yritystä vaan kehiin. Mutta kun edes ärsyttäisi. Ärsytyksestä syntyy sisuuntuminen ja siitä uudelleen yrittäminen. Tällä kertaa ei ärsyttänyt eikä harmittanut, oli vain tyhjä kuori, jota kuljetin kehään ja sieltä huonojen uutisten jälkeen kotiin.
Kehässä en jännittänyt juuri yhtään ja hämmästyin itsekin omaa viilipyttymäisyyttäni. Normaalisti jännittäminen tarttuu Hippaan ja pilaan sen suorituksen. Nyt taas Hipalla oli asiat suht hyvin, mutta pilasin oman suoritukseni.
Viisaat ovat sanoneet, että ihminen jännittää sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Siinä voi olla vinha perä. Viime aikoina koko harrastus on tuntunut pakkopullalta.
Jos harrastaminen on näin vaikeaa, miksi pitää harrastaa? Kisoissa käyminen kuuluu minun koiraharrastukseen, koska se motivoi treenaamaan. Viime aikoina motivaationi on maannut kooman kaltaisessa tilassa, mutta tämän kisan jälkeen se tuntui pakanneen kimpsunsa ja muuttaneen kokonaan muualle.
Jatsin kanssa kisatessa asia oli ihan eri, koska se oli aina täysillä menossa hommiin eikä sitä vaivannut minun jännittäminen. Ja kun tiesi koiran pelittävän, ei tarvinnut jännittää. Hipan kanssa meillä on noidankehä eikä siitä tunnu pääsevän pois.
Ehkä teen kuten joku hallilla ehdotti, että tuppaudutaan kokeisiin mestariluokan nollakoirakoksi. Siinä saisi kumpikin kokemuksia ilman suorituspaineita. Hippa jo osaa niitä juttuja melko pitkälle, joten siitä ei olisi kiinni.
Kaksi kympin miinusta tuli niistä meidän kompastuskivistä eli peruutuksesta (nro 4) ja liikkeestä seiso, jätä koira (nro 13). En uusinut, vaikka huomasin kyllä virheet.
Hipalla voisi ihan oikeasti olla kaulassaan kyltti "Kyllä minä nämäKIN tuolla ulkona osaan!"
On se kumma, että myös oman seuran halli ahdistaa niin, ettei voi kehänauhojen sisällä tehdä peruutusta ja pysyä seisovilla jaloillaan sillä taidolla, millä nuo jutut muualla tekee.
Muita virheitä ei ollutkaan kuin yhden pisteen pudotuksia kolme kappaletta eli teknisesti ottaen rata meni hyvin. Jos nuo kympit olisivat menneet ilman huomautuksia, pistesaldo olisi ollut kertakaikkiaan loistava. Jos ja jos.
Sen verran on kehitystä tapahtunut, että oikealla seuraten tehtävä 10 (istu, koira eteen oikealta oikealle, istu) meni sillä yhdellä miinuksella. Tämä on ollut niitä vaikeita juttuja.
Hipan mielentila oli ihan parhaasta päästä, jos verrataan meidän kisoissa käyntejä. Parempi se saisi olla, mutta ehkä tämä oli parasta mihin se pystyy. Minulla sen sijaan alkaa olla ongelma mielentilani kanssa. Ennen kehää koko homma ei kiinnostanut pätkääkään ja tuon tunaroinnin jälkeen ei sitäkään vähää.
Facen puolella kaverit kannustivat, että ärsytyksen laannuttua uutta yritystä vaan kehiin. Mutta kun edes ärsyttäisi. Ärsytyksestä syntyy sisuuntuminen ja siitä uudelleen yrittäminen. Tällä kertaa ei ärsyttänyt eikä harmittanut, oli vain tyhjä kuori, jota kuljetin kehään ja sieltä huonojen uutisten jälkeen kotiin.
Kehässä en jännittänyt juuri yhtään ja hämmästyin itsekin omaa viilipyttymäisyyttäni. Normaalisti jännittäminen tarttuu Hippaan ja pilaan sen suorituksen. Nyt taas Hipalla oli asiat suht hyvin, mutta pilasin oman suoritukseni.
Viisaat ovat sanoneet, että ihminen jännittää sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Siinä voi olla vinha perä. Viime aikoina koko harrastus on tuntunut pakkopullalta.
Jos harrastaminen on näin vaikeaa, miksi pitää harrastaa? Kisoissa käyminen kuuluu minun koiraharrastukseen, koska se motivoi treenaamaan. Viime aikoina motivaationi on maannut kooman kaltaisessa tilassa, mutta tämän kisan jälkeen se tuntui pakanneen kimpsunsa ja muuttaneen kokonaan muualle.
Jatsin kanssa kisatessa asia oli ihan eri, koska se oli aina täysillä menossa hommiin eikä sitä vaivannut minun jännittäminen. Ja kun tiesi koiran pelittävän, ei tarvinnut jännittää. Hipan kanssa meillä on noidankehä eikä siitä tunnu pääsevän pois.
Ehkä teen kuten joku hallilla ehdotti, että tuppaudutaan kokeisiin mestariluokan nollakoirakoksi. Siinä saisi kumpikin kokemuksia ilman suorituspaineita. Hippa jo osaa niitä juttuja melko pitkälle, joten siitä ei olisi kiinni.
Kommentit