Sukellus Armenian ihmeisiin

Toukokuussa koitti kauan odotettu ja haaveiltu tapaus. Pääsin irti kaikesta arkisesta ja ihan ulkomaille asti.

Miimi pohti talvella erään ryhmänsä peruuntumista ja heitti, että lähde sinä toukokuussa Armeniaan. Minä aloin ajatella asiaa vakavammin ja totesin, että miksikäs ei. Joskus se askel on otettava. Olen kokematon matkailija ja avauduin siitä Miimille:

"Eihän siinä muuta, mutta minnuu jännittää ne lentokentät ja miten niissä toimitaan. Ja kun on se koneen vaihtokin siellä Riiassa." (vai Riikassa? Jos Juuka taipuu Juuassa, minun kielikorvan mukaan Riika taipuu Riiassa. Toim.huom.)

"No mennään porukassa!"

Heh, oma matkanjärjestäjä ja matkaseuralainen samassa paketissa. Miimi ja Hannu ostivat muutama vuosi sitten Armeniasta Parpin kylästä talon, jonka remontoivat oikein hienoksi. Talo sai nimekseen Villa Mimi ja siellä on pari huonetta matkailijoille ja lisää valmistuu. Artem on Miimin ja Hannun paikallinen ystävä ja Suomessa käytyään hänestä tuli minunkin ystäväni. Artem lupautui toimimaan kuskina retkillä, joten kylläpä meikäläisen kelpasi. 

Edellisen ulkomaanmatkan tein vuonna 2012. Sitä edellinen oli vuonna 2000 ja sitä edellinen 1988. Huonollakin matikkapäällä voi helposti laskea, että reissujen väli on 12 vuotta. Tämä matka oli siis suorastaan tähtiin kirjoitettu. Ensimmäisen reissun ulkomaille muistan nuoresta iästäni huolimatta hyvin. Vuotta en muista, mutta tuolla kaavalla sen on täytynyt olla vuonna 1976.

Tiistaina 14.5. hyppäsimme Joensuussa Intercity-junaan, määränpäänä Tikkurila ja sieltä vaihto lentokentälle menevään lähijunaan. Matka meni nopeasti mukavia jutellessa.

Miimi järjestää matkoja oman firmansa piikkiin ja on erittäin taitava pitämään kaikki langat hyppysissään ryhmien kanssa. Taisi aivo siirtyä totaalisen loma-asentoon, kun lentokentälle menevässä junassa hän huomasi, että passi ja kännykkä olivat jääneet IC-junaan. Voi elämä, mikä neuvoksi! Onneksi minun kännykkä oli tallessa, joten eikun linjat kuumaksi asiakaspalveluun ja viime hetkellä tavoitettu konnari sai pelastettua tavarat junasta. Hän vei ne päärautatieasemalle, joten hyppäsimme junasta ja loikkasimme Helsinkiin menevään. Eipä arvattu, että tullaan käymään itse isolla kirkolla, mutta aikaa ei ollut tuhlattavaksi turistikierrokseen. Itse asiassa aikaa tuhlaantui tässä seikkailussa niin paljon, ettei sitä riittänyt Riikaan menevään koneeseen ehtimiseen. 

Olimme saaneet kallisarvoiset kamat infosta pois ja matkalla lentokentälle, kun vilkaisin kelloa ja päässä alkoi raksuttaa pahaenteisesti.

"Tiiätkö mitä, myö ei keretä sinne koneeseen!"

"Täh! Ei oo todellista!"

Kyllä oli. Taas luuri korvalle ja soitto AirBalticin aspaan pläjäytti todellisuuden päin lärviä. Lähtöön oli vain pari minuuttia aikaa, eivätkä odota meitä.

Tässä vaiheessa loma-aivo lensi narikkaan ja ammattilaisuus vetäisi hanskat käteen. Miimi alkoi selata nettiä, mutta varausjärjestelmässä ei näkynyt samalle illalle lentoja Riikaan. Hän soitti AirBalticille ja sama tulos. Seuraava lento olisi vasta parin päivän päästä. Onneksi on muitakin yhtiöitä! Nettivaraus näytti tyhjää, mutta soitto Finnairille tuotti tulosta. Finskin koneessa oli vielä kaksi paikkaa vapaana ja lähtö tunnin päästä. 

Sitten töpinäksi! Minulla ei ollut ruumaan menevää matkalaukkua, joten helppo juttu sen puolesta. Miimi meni ihmettelemään aparaatteja. Kun joka puolella säästetään henkilökunnasta, Helsinki-Vantaallakin pitää nykyään itse tulostaa ne ihmeen lappuset laukun hantaakiin. Onneksi oli sen verran apuja tarjolla, että automaattien läheisyydessä päivysti elävä ihminen kuin kauppojen itsepalvelukassoilla konsanaan.

Laukku lähti menemään ruumaan ja kansalaiset juoksuun kohti lähtöporttia. Hyvin ehdimme ja aikaa jäi jopa hetken huokaisuun. Miimillä meinasi välillä tuskanhikeä pukata, mutta minä olin ihan zen, koska luotin täysin tilanteen selviämiseen.. Jotain hyötyä mielenhallinnan harjoituksista on ollut, koska vanha minä olisi hyppinyt seinille siinä jännityksessa.

Kone oli pikkuruinen potkurivispilä ja kuuma kuin sauna. Mutta hei, se oli sentään Finski ja siellä tarjoiltiin sitä ihanaa mustikkamehua.

Riikaan matkusti tunnissa ja Jerevaniin menevän koneen lähtöön oli mukavasti aikaa. Kaikki hyvin. Riiassa odotteli Miimin ystävä Anneli, joka ihmetteli sekä meidän poissaoloamme että selitystä sille.

Jerevanin-kone oli iso ja lähes tyhjillään, joten siellä oli väljää matkustusta. Nukkumisesta ei omalla kohdalla tullut mitään ja sen tiesin jo etukäteen. Sama oli katsella auringonlaskua pilvien yläpuolelta käsin ja Turkin rannikkokaupunkien ja -kylien valoja yläilmojen pimeydestä. Hienolta näyttää kun harvoin näkee.

 

Riiasta Jerevaniin lensi neljässä tunnissa. Ei se paha ole, mutta tasaisemmat lentoajat tulisi kun vaihto olisi Kiovassa kuten ennen vanhaan. Nykyäänhän sinne ei ole menemistä.

Perillä passintarkastuksessa virkailija ohjeisti meitä venäjäksi. Koska emme näytä armenialaisilta, meitä pidetään automaattisesti venäläisinä. Onneksi jopa minä osaan sen verran venäjää, että kykenin kommentoimaan:

"Ja nje govorit po-russki."

"English?", virkailijan ilme kirkastui ja kielen vaihdettuaan aloin tajuta toiminnasta jotain.

Passintarkastuksesta ulos päästyämme Artem oli meitä vastassa. Hyppäsimme autoon ja Anneli meidän mukana, koska luonnollisesti lupasimme hänelle kyydin Jerevanin keskustaan yöpaikkaansa. Öinen Jerevan oli hämmästyttävän hiljainen. Päivällä sain kokea sen aivan erilaisena.

Siinä vaiheessa iski ensimmäinen kulttuurishokki, kun kerrostalon ovikoodia ei ollut, eikä Annelin paikallinen ystävä puhelimessa millään suostunut tulemaan alakertaan avaamaan oven. Anneli puhuu melko hyvin armeniaa, mutta Artem tulkkasi avuksi lisää. Hyvänen aika, että riitti vääntöä eto asiasta! Ei meinannut tulla tolkkua ollenkaan. Suomessa asia olisi hoitunut näin: "Olen ovella, tule alas." "Selvä."  En ymmärrä kieltä, joten en voinut tajuta, mikä siinä oli niin vaikeaa.

Villa Mimissä vähän teetä ja leipää pahimpaan nälkään ja eikun nukkumaan. Kello oli jo keskiviikon puolella 1 tai 2 maita.

 

Keskiviikko 15.5.

Naapurin kukko aloittaa loilotuksensa yleensä kello 1 yöllä, mutta kivasti tällä kertaa ensimmäinen kiekaisu kuului vasta yhdeksältä. Kukon lisäksi ihmettelin kummaa ääntä. Pupupu, pupupu, pupupu... ihan kuin yläkerrasta olisi kuulunut vanhan kelloradion herätysääni ja ihmettelin, miksi Miimi tai Arten ei sammuta sitä. Myöhemmin valaistuin, että se oli harjalintu. Niitä on paljon, kuten myös mehiläissyöjiä. Ne tulivat pihapuuhun lähes kellon tarkkuudella. Mikä heidän aamu- ja iltakokoustensa aihe lie ollut, mutta siinä ne jonkin aikaa mekastivat ja häipyivät muualle.

Ilma oli lämmin, muttei kuuma. Huhtikuussa oli ollut jo 30 asteen päiviä, mutta me toimme kylmän kevään tullessamme. Hyvä niin, koska paremmin jaksoi katsella paikkoja. Kesällä Armeniassa on niin tuskallisen kuuma, ettei ole mitään hinkua reissata sinne kesäkuukausina. Loka-marraskuussa voisi olla sopivan lämpöistä pohjoisen asukille.

Parpin kylä sijaitsee Armenian korkeimman, 4000 metriä korkean Aragats-vuoren rinteellä. Aragatsilla on kolme lumihuippua, mutta ne eivät näy Miimin talolle.

Heti kotikadulla vähän matkan päässä pääsee ihastelemaan Turkin puolelle jäänyttä Araratia, jonka lumihuippu keikkuu 5000 metrin korkeudessa. Itse asiassa niitä on kaksi: Masis ja Sis; mies ja vaimo. Erittäin vaikuttava vuori, joka näyttäytyy silloin kun haluaa. Kuvista ei saa kunnollista vaikutelmaa, mutta yritin ainakin. Tällä kertaa ei näyttäytynyt.

Armeniassa toimivat kaasulla sekä liesi että kuumavesivaraaja. Jossain oli remontti meneillään, joten kaasu oli kytketty pois. Emme siis käyneet suihkussa sen enempää kuin kokkailleetkaan sinä päivänä. Pikaisen aamupalan jälkeen lähdimme käymään lähimmässä kaupungissa, Ashtarakissa. Miimi kävi laitattamassa kyntensä paikallisessa salongissa ja me Artemin kanssa kävelimme kaupungilla. Artem osti välipalaksi jännät perunatäytteiset ja rasvassa paistetut leivät. Oikein maukas oli.

Kaupunkireissulta ajoimme Ara-vuoren juurelle Saghmosavankin kirkkoon. Se on rakennettu vuonna 1208 eli aika uusi. Ennen 1000-lukua rakennetut ovat luokiteltu vanhoiksi. Kirkkoja restauroidaan, että ne säilyisivät jälkipolville. Armenialaisten talojen ja kirkkojen rakennusmateriaali on tuffi, paikallinen kivilaatu. Sitä louhitaan joka puolella. Se on pehmeähkönä helppo muotoilla ja huokoisena imee kosteuden sisäänsä. Näin ollen se ei hikoile, joten kirkoissa on miellyttävä ilma kylmälläkin.

Seinässä on erikoinen muotoilu, joka Artemin mukaan vahvistaa kirkon rakennetta määnjäristyksiltä.

Kirkon takana on valtava rotko, jonka pohjalla lirisi pikkuinen joki. 

Kirkon pihalla on hatškar, kiveen kaiverrettu taulu, joita on Armeniassa joka puolella. Tekstissä kerrotaan kuka sen on rakentanut ja miksi. Näitä voi olla esimerkiksi tapahtumien muistoksi, onnettomuuspaikalle ja jonkun merkittävän ja puretun rakennuksen paikalle pykättynä. Se on kaikkein armenialaisin taidemuoto ja jokaisessa hatškarissa on maailmanpyörä, joka kuvaa universumia, kaiken jatkuvuutta.

 

Kävimme myös aakkospuistossa.

Jerevanissa on outo tyyli kirjoittaa valotauluihin kauppojen ja yritysten nimet sekä armeniaksi että englanniksi Armenian aakkosilla. Miimi kritisoi tätä, mutta esitin vastalauseeni. Minunlainen kirjainhöpelö pääsi hyvin kärryille armenialaisista aakkosista, kun ne olivat rinta rinnan länsimaisten aakkosten kanssa. Jerevanissa olisi voinut katsella enemmänkin paikkoja, mutta jäin jumiin kirjainten kanssa. Eivät ne silti jääneet niin hyvin mieleen, että tätä kirjoittaessa muistaisin mikä oli mikäkin.

Seuraavaksi lähdimme ajelemaan Aragatsille. Vuoristoon vievä tie oli järkyttävässä kunnossa ja säälin Artemin autoa, koska täkäläinen ajotyyli ei juuri autoja säästele. Vaikka kuski kuinka yrittää väistellä kuoppia, aina semmoiseen osuu ja yleensä vauhtia on tilanteeseen nähden liikaa. Ainakin kun vertaa omaan toimintaan vastaavissa oloissa.

Matkalla näimme valtavan lammaslauman ja jesidi-heimon paimenia työssään. Jesidit ovat paimentolaisia ja elävät lampaistaan vuodenkierron mukaan. Talvet he pystyttävät telttansa laaksoon, mutta kun kevät etenee, siirtyvät aina vain ylemmäs rinteille sen mukaan kun ruoho vihertää. 

Artem jäi jututtamaan erästä paimenta ja sain luvan kuvata hänet. Yritimme bongata gampreja, armenialaisia paimenkoiria ja niitä näkyi. Gampr on valtavan kokoinen laumanvartijarotu. Se ansaitsee oman kappaleensa tässä tarinassa, joten kerron niistä tarkemmin tuonnempana.

Palan matkaa ajettuamme oli paikallinen kansalainen tienposkessa ja yltiösosiaalinen Artem pysähtyi jälleen keskustelemaan miehen kanssa. Hän oli keräämässä sieniä ja yrttejä. Armeniassa kasvaa vain herkkusieniä, mutta ne saattavat olla valtavan kokoisia. Mies antoi pari yrttiä meille ja haistettuamme niitä, yritimme miettiä mitä ne ovat. Tutun tuoksuisia, mutta nimi ei tullut mieleen. Artem yritti selvittää.

Vuoret antavat armenialaisille lähes kaiken. Rinteiltä kerätään sienien ja yrttien lisäksi esimerkiksi pinaattia ja kevätsipulia, mikä sitten kasvaakin missä korkeudessa. Aragatsilla on lukemattomia lähteitä ja myös meidän majapaikkamme Villa Mimi saa vetensä ilmaiseksi.

Tähän aikaan vuodesta vuoret ovat vihreitä. Aiemmin keväällä joka paikka loisti väreissä kun kukat kukkivat, mutta kesän kuivuuden tullessa kaikkialla on ruskeaa. Armenia on Suomen tyyliin pieni maa ja silti eri puolilla on ihan erilaiset maisemat. Mutta vuoria, niitä riittää kaikkialla.

Laaksossa oli aurinkoista ja lämmintä, joten emme varautuneet kylmyyteen kun tämä vuoristoretki tuli vähän kuin yllätyksenä. Takki olisi ollut kova sana, koska ylhäällä tupsahtikin lumimyrksy. Ajoimme vuoren toiselle puolelle Amberdin linnoitusta katsomaan, mutta emme käyneet tutkimassa lähempää, koska T-paita oli senhetkiseen turismiin aivan liian kevyt varustus. Ukkonen jyrisi ja pyry oli hirmuinen.

Paluumatkalla kävimme syömässä paikan mukaan nimetyssä Amberd Tavern -ravintolassa. Sen kuistilla oli nuori gampr, oikein siistikuntoinen ja yllättävän ihmisystävällinen tapaus. Silti niitä ei kannata mennä lähestymään. Lumi oli vaihtunut vedeksi ja sitä tuli kuin aisaa.

Tilasin kanaa, koska kotona en syö broileria sen kasvatusmenetelmän takia. Täällä kanat suunnilleen juoksevat pihoilla vapaana, joten ruoan eettisyydestä ei tarvitse olla huolissaan. Myös nauta maistui todella hyvältä, melko riistaisalta. Selkeä ero suomalaiseen, pitkiä matkoja teuraaksi kuljetettuun stressilihaan. Ruoka maustetaan taitavasti eikä se ole tulista.

Kotiin palattua kaasu toimi taas, joten pääsin käymään suihkussa. Miimi ohjeisti toimintaa:

"Kun vettä juoksuttaa ja se lämpenee, ei kannata heti syöksyä suihkun alle. Se antaa ensivaikutelman lämmöstä, kylmenee hetkeksi ja tasoittuu sitten. Että kärsivällisyyttä."

Hyvä tietää. Päivä oli niin aktiivinen ja täynnä elämyksiä, että uni tuli vaivattomasti.

 

Autot, liikenne ja tiet

Toinen kulttuurishokki odotti tien päällä. Neuvostoaika näkyy Armeniassa monessa kohdassa ja tiet ovat yksi niistä. Viime aikoina teiden kuntoon on panostettu, ja pitkät pätkät pääsee kulkemaan kunnollista ja tasaista tietä. Paikallinen väestö on vuosikymmenten saatossa tottunut surkeakuntoisiin karjapolkuihin eli ovat ajaneet sieltä mistä parhaiten pääsee. Tätä toimintatapaa he noudattavat edelleen ja sitähän ei suomalainen heti voi sulattaa. Porukka ei välitä kaistamerkinnöistä tuon taivaallista, vaan kaahailee hyvin harvoin omalla kaistallaan. Siihen tottui aikanaan ja varsinkin sen jälkeen kun kuuli tähän selityksen. Antakaamme heille aikaa uuteen urautumiseen.

Autoja on periaatteessa kahdenlaisia. Uusia ja ns. normaaleja ja sitten niitä legendaarisia Ladoja ja Lada Nivoja sekä muita työhärveleitä, joista ei voi käsittää miten ne pysyvät edes koossa, saati että kulkevat. Hurjia laitoksia. Eräs paku kierteli Ashtarakissa ja kuski huuteli kopista taloihin jotain. Auton vaihteisto vonkui henkensä hädässä, mutta toimi. Kuulin Artemilta, että se on romuauto, joka kerää romuja ihmisten pihoilta. Tämän kuultuani en voinut olla nauramatta.

Hyvin monissa uudemmissa ja meikäläisittäin normaalimman näköisissä autoissa oli niinsanotusti kevyt keulavarustelu. Koska tiet ovat mitä ovat ja ajotyyli samoin, kolareita sattuu. En tehnyt tilastoa, mutta etupuskurin sekä keulamaskin puuttuminen herätti huomiota. Autokorjaamoilla on kiirettä pikku pusujen korjaamisessa ja kun maskin puuttuminen ei vaikuta ajamiseen, ajellaan ilman.

Jerevanissa uusittiin paikallisbussit melko hiljattain. Vanhat bussit alkoivat olla sitä luokkaa, että osat putoilivat tielle. Monessa ei ollut enää oveakaan, ja täyteen bussiin ängenneet ihmiset suunnilleen roikkuivat oviaukosta. 

Eräs sankari kuljetti lavetilla valtavia kivenjärkäleitä, jotka eivät olleet sidottu millään tavalla kiinni. Ei olisi kiva saada semmoista lohkaretta konepellille, mutta onneksi sen ja meidän välissä oli auto. Ahkera urakoitsija luottaa, että kyllä niin isot kivet pysyvät kyydissä pelkällä painovoimalla.

Liikenne on sekavalla tavalla toimivaa. Jos esimerkiksi Jerevanissa haluaa vaihtaa kaistaa, täytyy vaan tunkea keulaa väliin ja toivoa, että kyllä joku joskus antaa tietä. Vasemmalle kääntyminen on varsinainen seikkailu. Liikenneympyröitä on, mutta ei niissä kukaan osaa ajaa. Ehkä siksi Armenia on U-käännösten luvattu maa ja niille on liikennemerkein osoitettuja paikkoja. 

Kauppojen edessä on vinoparkit ja jos vapaita ruutuja ei ole, saatetaan hyvillä mielin parkkeerata auto vain vähän syrjään kaistalta, mutta samalla motittaen ruutuun pysäköineen. Koska miksi ei. Armenialainen luonteenlaatu on rento, joten mitäpä siitä jos tähän hetkeksi jätän autoni.

Jatkuvaan torvella toitottamiseen tottuminen vei pidempään kuin muuhun liikennekäyttäytymiseen. Se mikä Suomessa on äärimmäinen huomion kiinnittämisen keino, kuuluu Armeniassa arkeen. Kyllä töötillä joskus varoitetaan jostain, mutta yleensä vain moikataan kaveria.

En tiedä minkä verran jalankulkijoita jää autojen alle, mutta varovainen saa olla. Täällä autoilija ei automaattisesti anna tietä jalankulkijalle eikä sitä kukaan edes odota. Mikäli haluaa päästä tien yli, lähtee vaan menemään sopivassa välissä ja näyttää autoilijalle kämmentä merkiksi, että pysy siinä nyt hetki.

Poliiseja on valtavat määrät liikkeellä joka paikassa. Aluksi hämmästelin, että mikä hätä heillä on koko ajan, kun punaiset ja siniset valot vilkkuivat taukoamatta. Poliiseilla pitää olla vilkut päällä aina virassa ollessaan, koska muuten he eivät voi sakottaa ihmisiä rikkeistä. Suomessa poliisin toiminta perustuu yllätykseen, mutta Armeniassa jatkuvaan näkyvillä olemiseen. Mielenkiintoista. Kameratolppia on myös vähän väliä, joten kyllä ylinopeuksia ja muita rikkeitä valvotaan, vaikka ensivaikutelma liikenteestä on kaoottinen.

 

Torstai 16.5.

Aamupalaksi persikkanektaria, leipää, juustoa, kurkkua, matsunia (paikallista luonnonjugurttia) Artemin keittämällä aprikoosihillolla höystettynä. Voin sanoa, että oli makuelämys vailla vertaa! Olen tottunut arkisin heräämään niin aikaisin, ettei vapaa-aamuinakaan nukuta kovin myöhään. Niinpä olin tullut laittamaan itselleni aamupalaa ja siitä saavat sitten muutkin kun heräävät.

En muista oliko tämä aamu vai mikä kun olin keittiössä ja Artem kampeutui myös sinne. Tsiran kävi vaatimassa palvelua. Se haluaisi paljon enemmän ruokaa kuin mitä on terveellistä antaa.

"He is always hungry. Eating and eating and eating all the time!" Artem tuskaili.

"Just like you", ehdin sanoa sen enempää ajattelematta. Mutta kun Artem on semmoinen, langanlaiha vaikka syö kuin hevonen. Repesimme nauruun ja sitä riitti niin paljon, että Miimi tuli omasta kammaristaan.

"Mitä ihmettä täällä hirnutaan?" hän kysyi ja selitin äskeisen puheenaiheen.

Päivän retkille, mars! Ararat näyttäytyi tänä aamuna ihan kunnolla. Mystinen pilvien päällä leijuva vuori.

Yölliseen ajeluun verrattuna Jerevanissa oli kovin vilkasta, eikä ollut edes ruuhka-aika. Kävimme Neuvosto-Armenian sotamuseossa katsomassa Äiti-Armenian patsasta ja muita muistomerkkejä neuvostoajoilta. MIG on todennäköisesti joskus pudonnut. Siitä oli kaikki sisuskalut poistettu.

Stalinin urut ja ohjus

Tuntemattoman sotilaan muistomerkki

Artem meni vuonna 1990 Vuoristo-Karabahin sotaan. Kun Neuvostoliitto romahti, sota alkoi saman tien ja Artem meni sinne vapaaehtoisena. Hän oli juuri ja juuri täysikäinen. Artem yleni tosi nopeasti luutnantiksi ja palveli rintamalla loppuajat. Kun sota loppui, Artem joutui varsinaiseen armeijaan. Neuvostoarmeijan systeemi oli semmoinen, että sota-ajan titteleistä huolimatta joutui aloittamaan alusta alokkaana. Armeija kesti kaksi vuotta.

Kuvassa on samanlainen tankki, millä Artem ajoi sodassa.

 

Seuraavaksi ajoimme torille. Artem pudotti Miimin ja minut autosta ruuhkan keskelle ja lähti etsimään varsinaista parkkipaikkaa. Löysin torilta hienon Armenia-aiheisen paidan muistoksi ja paikallisella käsityötaidolla valmistetun olkalaukun. Matot ovat täällä käsintehtyjä ja upeudestaan huolimatta edullisia, mutta semmoista en nyt hankkinut. Mieli olisi tehnyt kyllä, joten ehkä ensi kerralla. 

Kävimme historiallisessa museossa, jossa on hämmästyttäviä esineitä kivikaudelta lähtien. Lämmin suositus tälle paikalle, jos kuka Jerevaniin matkustaa.

Aamu oli lämmin, mutta museossa ollessa alkoi sataa ihan kunnolla. Odottelimme museon ulkokäytävällä, että Artem käy hakemassa auton.

Keskusaukio on armenialaisten yhteinen olohuone. 

Museosta menimme supermarkettiin ruokaostoksille. Lihatiskillä näki selkeästi, miten teuraista käytetään kaikki hyväksi. Lihojen vieressä oli kielet rivissä ja niiden jälkeen aivot pakattuna pareittain. Kalatiskillä oli valmiina valtavan kokoisia kaloja ja jos semmoisen tuoreutta epäili, pääsi valitsemaan akvaariosta mieleisen fisun. Myyjä kalastaa sen, kalauttaa tajun kankaalle, verestää ja pakkaa asiakkaalle. A vot.

Ostimme erilaisia salaatteja ja semmoisia sienen näköisiä taikinanyyttejä, joissa on lihaa tai sieniä sisällä. Niistä sai keittämällä nopean aterian.

Puutarhassa on useita kirsikkapuita, mutta kevät oli vielä melko aikainen. Etsimällä löysi kypsempiä hedelmiä maistiaisiksi. Aprikoosien aika ei ollut vielä ja se vähän harmitti. Kun siitä tehty hillo on niin hyvää, ei tuore hedelmä voi sen hassumpaa olla. Pihalla on myös mulperipuu, jonka oksat roikkuvat tien puolella. Otin tavaksi napsia kypsyneitä hedelmiä aina kun olimme lähdössä retkille.

Tsiran on erittäin seurallinen kissa ja oli heti ensimmäisestä aamusta lähtien näkösällä. Tänään ilmaantui myös Katri maisemiin. Talossa on ollut myös kolmas kissa, Mozart, mutta sitä ei näkynyt koko aikana. On tainnut muuttaa muualle. Kissoilla ei taloon ole asiaa, vaikkakin ne piipahtavat pikaisesti ja saatellaan saman tien ulos. Yläkuistilla on niiden ruokailupaikka ja koppi missä lämmitellä talvella.

Kävimme Miimin kanssa vielä iltakävelyllä Parpin keskustassa. Villa Mimi on jännästi ihan kylän reunamalla kulkevan tien varrella ja talon nurkalta risteävä kuja vie kylään. En arvannutkaan, miten iso Parpi lopulta on, koska varsinainen kylä ei näy talolle ollenkaan.

 

Parpi on tyypillinen armenialainen pikkukylä, pihoja ympäröivien muurien reunustamia kapeita kujia sokkeloisena sumppuna. Kylässä on apteekki, kolme kauppaa ja tämänkertaisen kävelyretken tuloksena kohdalle osunut rautakauppa. Ikkunasta katsellen sieltä voi löytää ihan mitä tahansa.

Rautakaupan lähellä oli pormestarin toimisto, jonka seinässä olevaa kylttiä tavasimme hyvän tovin. Se on erittäin edistyksellinen, koska on peräti kolmella kielellä. Aukioloaikojen englannosta voi itse kukin yrittää tulkita.

Armeniassa on useita 300-luvulla rakennettuja kirkkoja ja Parpissa on Tsirnavor, yksi niistä maailman vanhimpiin lukeutuvista kirkoista. Sen nimi tarkoittaa ”aprikoosista”, koska se on rakennettu aprikoosin värisestä tuffista.

Miimi muisti suunnilleen, missä se sijaitsi, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Hän puhuu armeniaa sen verran, että kysyi paikallisilta lapsilta kirkon olinpaikkaa. Kysyi vielä lisäksi mitä kuuluu ja sen semmoista. Lapset olivat aivan ihastuksissaan kun heidän kylässä on vierasmaalaisia, jotka puhuvat heidän omaa kieltään. Täällä on tapana tervehtiä kaikkia vastaantulijoita sanomalla barev dzes eli hyvää päivää. Sen verran minäkin opettelin, että osaan olla vähimmäismäärän verran kohtelias. Lapset ovat käsittämättömän hyvinkasvatettuja ja tervehdykset tipahtelevat kuin apteekin hyllyltä.

 

Kirkko löytyi. Se on pahasti romahtanut, mutta restaurointi on alkanut. 

Kävimme sisälläkin, koska rakennustyömaata ei ollut eristetty. Jos kivi tipahtaa päähän, saat kantaa vastuun, koska oma on vikasi. Mielestäni tämä on ihan tervettä paapomattomuutta. Kivipaasin kannattelemasta oviaukosta sai kulkea nöyränä,

Kirkko on muuan siviili-ihmisen tontilla ja tämä naapuri halusi kaataa koko rakennuksen. Hän on vieläpä opettaja, joten luulisi kansankynttilällä sen verran sivistystä löytyvän, että arvostaisi muinaismuistoa, mutta ei löytynyt. Siinä vaiheessa valtio tuli hätiin ja määräsi kirkon suojeltavaksi. Naapuri muutti pois vai häädettiinkö hänet, sitä ei tarina kerro.

Kävelimme vielä siksakkia pitkin teitä. Joku rikas oligarkki oli rakentanut itselleen valtavan palatsin, mutta häntä ei siellä juuri koskaan näy ja se vähän ihmetyttää. Paikalliset hyväksyvät tämän kummallisuuden, koska herra äveriäs kunnosti talonsa vieressä olevan kirkon omalla kustannuksellaan. Kukapa armenialainen ei semmoista tekoa arvostaisi. Kirkkoja kun on joka paikassa.

Lähellä Villa Mimiä on erään naapurin tontin ympärillä valtava muuri. Asiat tärkeysjärjestyksessä, sanoo armenialainen. Talosta ei ole vielä tietoakaan, mutta kunnon muuri ja portti pitää olla.

Armenialainen ajatusmaailma

Kirkoista vielä sen verran, että niitä on todellakin ihan kaikkialla. Jos suomalainen uudisrakentaja pykää ensimmäiseksi saunan, armenialainen rakentaa kirkon. Olipa se vaikka vain neliömetrin kokoinen, pääasia että on. 

Armenia on maailman vanhin kristitty maa, mutta täällä on lupa uskoa mihin haluaa tai olla uskomatta mihinkään. Suurin osa kansasta on ateisteja. Silti kirkoissa käydään hiljentymässä ja pyytämässä eri asioita, kuten vaikkapa terveyttä tai vaurautta, kuka miltäkin taholta. Jumalan saa jokainen käsittää omalla tavallaan ja monet uskovat eri luonnonhenkiin. 

Esimerkiksi aiemmin mainitut jesidit palvovat aurinkoa. Se on varsin ymmärrettävää, koska he elävät vuodenkierron mukaan. Jesidejä on Armenian lisäksi esimerkiksi Turkissa ja Irakissa, joissa he ovat syrjittyä kansaa, vaikka eivät tee kenellekään mitään pahaa. Armeniassa he saavat elää rauhassa. Jesidit ovat perinteisesti moniavioisia, mutta Armeniassa he elävät Armenian lakien mukaan. Toisaalta he ovat niin köyhiä, ettei usean vaimon pitäminen ole edes mahdollista.

Suomalaisilla olisi opiskeltavaa rennossa elämänasenteessa ja asioitten omiin käsiin ottamisessa. Armenia on erittäin korruptoitunut maa, mutta onneksi pääsemässä siitä pikkuhiljaa selvemmille vesille. Ihmiset pettyivät hallitukseen ja alkoivat tehdä asioita itse. Yritteliäisyys ja kekseliäisyys jaksaa hämmästyttää. Armenialaista luonteenlaatua voisi parhaiten kuvata sanonnalla "miksi ei", koska heidän mielestään kaikki mikä ei ole erikseen kiellettyä, on todellakin sallittua ja mahdollista. Ja mikä parasta, EU ei ole määräämässä mitä saa tehdä ja mitä ei.

Mainio esimerkki optimistisesta yritteliäisyydestä olivat myyntipisteet teitten varsilla. Telineissä oli tyrnimehupulloja, joiden sisältöä oli Miimin kertoman mukaan todennäköisesti jatkettu vedellä, koska vielä ei ollut tyrniaika lähelläkään. Mikäli laimennettu mehu ei mene kaupaksi, lorautetaan sekaan sopiva määrä votkaa ja kas, paikallinen special mix on valmis.

Pullotelineitten juurella oli ämpäreissä valtavia herkkusieniä. Silmät oli pudota, kun näimme ne jalkapallon kokoiset sienet! Pakko oli pysähtyä katsomaan tarkemmin, mutta ämpäreissä olikin maalattuja kiviä. Ehkä myyjä ajatteli, että tämmöisiä voisi olla. Tärkeintä, että sai potentiaalisen asiakkaan pysähtymään luokseen.

 

Perjantai 17.5.

Parpi on Jerevanista puolen tunnin ajomatkan päässä luoteeseen. Tänä aamuna lähdimme ajelemaan kohti Jeravania ja jatkoimme kaakkoon kohti päivän seikkailuja. Matkalla on Voghjaberdin kylä ja siellä näköalapaikka Jerevaniin ja Araratille, joka ei sillä kertaa näyttäytynyt. Charenzin kaari on turistien suosima poseerauspaikka, mutta minulla se jäi kuvaamatta. Voghjaberd tarkoittaa liikkuvaa linnaa. Tässä paikassa maa valuu ja vie talot mukanaan. Kysymys jäi, oliko muna ennen kanaa vai miten. Todennäköisesti jonkun linna on ottanut ritolat, joten kylä on nimetty sen mukaan.

Armenialaisilla on muutenkin mielikuvituksekas tyyli nimetä kyliään. Erään nimi on suomeksi mausteliemi ja muuan reissulla ajoimme Gagarinin kautta. Mikä lie kylän nimi ollut ennen, mutta kun kerta Juri Gagarin kerran siellä kävi tai pelkästään ajoi läpi, kylä sai nimen kuuluisan kosmonautin mukaan. Koska miksi ei.

Palataanpa takaisin reitille. Matkasimme Geghardiin, kallioon koverrettuun luolaluostariin. Vanha osa on 200-luvulla lähteen päälle rakennettu pyhäkkö ja uudet osat 1200-luvulta.

Jos jonnekin voi viedä ristin, armenialainen sen tekee. Vaikka joutuisi kiipeämään mahdottoman reitin pystysuoraa kalliota. Ehkä risti on siellä merkkinä, että kiipeäjä selvisi hengissä. Tai sitten ei selvinnyt. Symboli toimii periaatteessa kummassakin tapauksessa.

Hautaholvissa näimme jännän valoilmiön. Aurinko toi valoa kattoaukosta, mutta mikä värillinen kivi tai kristalli osui kohdalle, kun niin hienon keltaisen valotäplän toi huoneeseen.

Geghardista siirryimme Garniin, Symphony of Stoneseja eli basalttiurkuja ällistelemään. Siinä on varsinainen ilmestys! Pikaisen googlauksen perusteella selvisi, että 40 miljoonaa vuotta sitten vuorilta valunut laava jähmettyi kuusikulmion muotoisiksi pylväiksi. Sieltä ne aikojen saatossa katkeilevat ja putoilevat pahaa-aavistamattomien turistien kupoleihin. Parempi ottaa varoitukset vakavasti ja katsella ylös ja eteen. Nämä ihmetykset nähdäkseen pitää katsellakin joka suuntaan. Kyseessä on valtavan kokoinen luonnonmonumentti.

Basalttiuruilta olisi voinut patikoida Garnin temppeliin, mutta tällä kertaa ajoimme sinne autolla. Temppeliltä näki edellisen paikan toiselta puolelta. Eräässä rakennuksessa oli roomalainen kylpylä, jossa näkyi vesialtaiden tuplalattia. Alemmassa lattiassa oli kivitorneja, joiden päälle rakennettiin varsinainen lattia. Ulkoseinässä oli aukko, jossa oli ollut vettä lämmittävä tulipesä. Aika nerokas järjestelmä. Pukuhuoneen lattian upeaa mosaiikkia oli vielä säästynyt.

Paluumatkalla poimimme kyytiin australialaisen Jamesin, jonka Miimi ja Artem olivat jo aiemmin huomanneet kävelevän reppuineen. Hän oli kiitollinen kyydistä. Oli tullut Georgian puolelta Armeniaan, eikä vielä tiennyt minne jatkaa. Tyypillinen reppureissaaja, kulkee minne jalat kuljettavat ja on onnellinen vapaudestaan. Miimi kertoi paljon paikallista asiaa ja varoitteli paimenista. Teillä ja poluilla voi kävellä huoletta, mutta gamprit tulkitsevat rinteet ja laitumet omiksi maikseen, joten siellä ei parane palloilla.

 

Gampr, Armenian oma koirarotu

Gamprit ansaitsevat ihan oman luvun tarinassa. Lainaan tähän Miimin kertoman selostuksen:

”Armenian gampr on tiibetinmastiffin ohella maailman vanhimpia koirarotuja eli sen DNA ja rotutyyppi ovat tuhansia vuosia vanhoja. Niitä on kuvattu vanhoissa kivikaiverruksissa jo 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Se on valtavan suuri laumanvartijatyyppinen koira, mutta jos vertaa vaikka kaukasianpaimenkoiraan, joka on näistä jalostettu, niin kaukkari on huomattavasti löysempi ja karvaisempi eli gampr muistuttaa enempi keskiaasian- tai anatoliankoiraa. Gampr on valtavan suuri ja lihaksikas rotu sekä monimuotoinen eli niitä on kaikkia värejä ja turkki voi olla lyhyt tai pitkä. Paikalliset pitävät koiransa aika laihana, että ovat hyvässä tappelukunnossa. Pää on iso ja korvat typistetään sen takia, että ne oikeasti tappelevat susia ja karhuja vastaan.

Ne leimautuvat laumaan niin kuin laumanvartijat aina eli ne kasvatetaan pennusta lähtien oman karjan keskellä. Ne työskentelevät laumana ja se on täysin sisäsyntyistä se työskentely. Niitä ei kouluteta ollenkaan ja monet niiden omistajat sanovat, ettei niille mitään voi kouluttaa. Voi olla, etteivät he vaan osaa, mutta joka tapauksessa niin puhutaan.

Se on edelleen rotu, mikä lisääntyy vain luonnonvalinnan kautta eli narttu valitsee kylän uroksista sen, minkä antaa astua. Ne sekaantuvat muiden koirien kanssa vain siinä tapauksessa, ettei ole muuta vaihtoehtoa, koska suvunjatkamisvietti on vieteistä suurin ja vahvin. Koiria mielellään vaihdellaan ympäri maata, jotta sisäsiittoisuus ei tulisi ongelmaksi. Nartut myös valitsevat pentujen isäksi mahdollisimman kaukaisen sukulaisen tai semmoisen, mikä ei ole sukua lainkaan.

Näitä koiria on vähän tutkittu, mutta kuulopuheitten perusteella Armeniassa on useita eri sukulinjoja. On vain tosi vaikea löytää ihmistä, joka tietäisi koirien suvuista oikeasti jotain. Venäjän kennelunioni on gamprin hyväksynyt, mutta mikään muu kenneljärjestö maailmassa ei pidä sitä omana rotunaan. Selvästi se on oma rotunsa.

Luonteeltaan gampr on tyypillinen laumanvartija, erittäin omistautunut omalle laumalleen ja omalle väelleen. Eivät ne ole ihmisten siliteltävissä eikä varsinkaan ne koirat, jotka ovat töissä. Nuorena ne ovat usein hyvinkin ystävällisiä ja pentuja saa kaikki pallutella. Jos koirat on kasvaneet semmoisella paikalla että ei ole karjaa puolustettavana, koirat ovat sosiaalisempia. Eräällä viinitilalla oli tosi ihmisystävällinen koira, mutta sillä oli puolustettavana pelkästään reviiri ja sekin vain yöaikaan. Yleisesti ottaen ne ovat hyvin juroja yhden ihmisen koiria.”

Lauantai 18.5.

Ensimmäinen aamu kun nukuin pidempään kuin talonväki. Olen tottunut heräämään aikaisin, joten loma ei muuttanut sitä seikkaa. Aktiiviset päivät ja monet elämykset alkoivat käydä voimille, joten uni maistui ja pääsin valmiiseen aamupalapöytään sen sijaan, että olen tähän asti rumunnut keittiössä yksikseni. Aamupala oli samantyylinen kuin muinakin aamuina. Lavash on valtavan kokoinen ohut leipä, josta revitään sopivia paloja ja kääräistään tortillan tyyliin rullalle. Sisään voi sulloa mitä sattuu sillä hetkellä olemaan. Vesi on hyvää, mutta pääasiassa juomme Jermukia. Se on todella hyvää kivennäisvettä, jossa on suolat kohdallaan. Vuoriston ohuessa ilmassa keho tarvitsee reilusti suoloja, ja kun ilma on kuivaa, nesteytystä tarvitaan ja sen mukana lisää suoloja korvaamaan menetettyjä. Vettä meni uskomattoman paljon, vaikka ei ollut edes helle.

Juttelimme eräänä päivänä siitä, että jesidit ovat mahtaneet siirtyä jo niin korkealle vuoristoon, ettemme ehkä näe porukkaa kuljettamassa laumaansa kylätietä pitkin. Väärin. Tänä aamuna klo 7 paimentolaiset menivät ohi, mutta Miimi oli havainnut vasta lammas- ja lehmälaumojen hännät. Ei ehtinyt edes katsomaan, saati että olisi kannattanut lähteä minua herättämään. Ei se mitään, näemmehän heitä vuoristoretkillä.

Olin Miimin luonnehdinnan mukaan unelmamatkatoveri; kiinnostunut kaikesta enkä valittanut mistään. Olen niin vähän maailmanmatkailua harrastanut, että luonnollisesti kaikki kiinnostaa enkä edes osaa valittaa mistään kun odotuksia ei juuri ole. Kaikki vaan on niin mahtavaa.

Tämän päivän ensimmäinen kohde oli ainoa etukäteen suunniteltu nähtävyys. Kuulin siitä Miimiltä jos vuosia sitten ja siitä lähtien olen haaveillut sen näkemisestä. Kyseessä on Arinjin kylässä oleva Levonin luola. Sinne pääseminen oli omanlaisensa seikkailu, koska kylä oli käsittämättömän sokkeloinen ja kujat kapeita. Google maps teki parhaansa opastaakseen meidät perille ja silti pääsimme nauramaan kaikenlaisille oikoteille, joista hädin tuskin auto selvisi.

Artem osaa jonkin verran suomea ja hän toisti oikein hyvin navigaattorin ohjeet, mutta varmisti vielä englanniksi, kumpi oli left ja kumpi right. 

"Käänny oikealle. Käänny vasemmalle. Hyvä Petja hyvä!" 

Petja on Miimin ja Hannun koira, Artemin lellikki. Tuosta Petjan kehumisesta tuli lentävä lause aina kun Artem teki mitä tahansa oikein. Voi miesparkaa. Kaksi vanhaa suomalaista naista jatkuvasti määräämässä mitä pitää tehdä ja erityisesti mitä ei pidä tehdä.

Opimme mekin samalla armeniaa. Kun radiosta tuli jotain, mitä Artem ei jaksanut kuunnella, hän tiuskaisi radiolle "susmena!" tai jotain sinne päin lausuttuna. Tarkoittaa ole hiljaa, turpa kiinni!

Shat sirun on suomeksi oikein kaunis. Sitä sai toistella joka puolella. 

No niin, pienen sivuraiteen jälkeen palatkaamme takaisin Levonin luolaan.

Levonin vaimo oli vuosikausia pyytänyt miestään kaivamaan perunakellarin. Mies ei saanut aikaiseksi, kunnes eräänä yönä hänelle ilmestyi enkeli sanomaan, että alapas kaivaa. Vaimo ällistyi, että nytkö se kellari tulee, mutta ei. Ällistystä seurasi kauhistus kun mies vain kaivoi kaivamistaan.

 

Kyläläiset ja turistit tulivat ihmettelemään savottaa ja tarjoamaan apuaan, mutta Levon ei huolinut mitään nykyaikaisia työkaluja avukseen. Taltta, leka, lapio ja ämpäri riittivät. Joka yö enkeli tuli neuvomaan, mistä ja miten luolastoa piti jatkaa. Hyvät neuvot antoikin, koska luolasto ei ylittänyt tontin rajoja sentilläkään. Teepä se ilman navigointivälineitä yli 20 metrin syvyydessä. Levon kaivoi 18 tuntia päivässä 24 vuoden ajan ja sitten kuoli pois. Tällä välin sana oli kiirinyt, porukkaa kävi katsomassa ja maksoi siitä hyvästä vaimolle. Nyt vaimo elää mukavasti pääsymaksuilla. Paikassa käy väkeä kaikkialta maailmasta eikä tarvitse mainostaa millään tavalla. Teimme pienen videon maan alla. Äänen laatu on huono, mutta nuppia kaakkoon niin selvän saa.

Ylijäämäkivistä Levon teki taidetta. Muun muassa omakuvan sekä vaimon ikuisti myös. Vaimolla on perunat käsissään, koska kellari odottaa vieläkin valmistumistaan.

 

Arinjista suuntasimme edelleen koilliseen kohti Sevan-järveä. Se sijaitsee Geghark'unik'in maakunnassa 1900 metriä merenpinnan yläpuolella ja on pinta-alaltaan noin 5000 neliökilometriä (pisimmillään 78 km, leveimmillään 56 km ja syvimmillään 79,4 m) eli aikamoinen rapakko. 

 

En käynyt talviturkkia heittämässä Sevaniin, vaan tyydyimme kävelyretkeen ja tutustumaan Sevanavankin luostariin. Sevanista muuten on löydetty tammesta rakennetut, 4000 vuotta vanhat vankkurit, mallista päätellen härkävetoiset. Näimme ne Jerevanin museossa ja ovat hämmästyttävän hyväkuntoiset. Mikäs heillä on ollut ollessa niin syvällä kylmässä järvessä ja nyt ilma pääsee niitä haurastuttamaan.

1200-luvulla rakennetussa luostarissa oli taulu, jossa oli kaikenlaista raamatunhistoriallisesti kiintoisaa. Keskellä isoimpana Jeesus, joka oli kuvattu mongolina pitkine letteineen ja vinoine silmineen. Tämä todistaa ensinnäkin sen, että mongoleilla on ollut iso vaikutus siihen aikaan ja toisekseen, että eri puolilla samat asiat nähdään eri tavoin, omalta kantilta. Kädet ja silmät olivat suhteettoman suuret eli pääkohtia on korostettu.

Kivihulluna ostin matkamuistoksi todella kauniin andara-kristallin, jota löytyy Sevan-järveltä. Sinnikkään googlaamisen tuloksena löysin sen verran tietoa, että sen kerrotaan olevan peräisin kokonaan muista maailmoista. Siitä tehdään esimerkiksi veitsiä. Andara on lasia kuten obsidiaanikin, jota keräsin tienposkesta aamusella. Ajoimme obsidiaanilouhoksen ohi ja lasikiveä oli valtavina viiruina kalliossa sekä palasina maassa.

Paluumatkalla poikkesimme Hrazdanin kylässä ja kiersimme pienen tekojärven, jonka eräässä niemennyppylässä komeilee ihan reilun kokoinen matkustajalentokone! Flightsafetyn mukaan kyseessä on Tupolev Tu-134A, joka oli kesäkuussa 1983 matkalla Ukrainan Lvovista Jerevaniin, mutta joutui pahemmanlaatuiseen turbulenssiin. Se laskeutui turvallisesti, mutta jäi sille tielleen. Ja koska asialla ovat armenialaiset, niin... miksi ei. Jätetään se muistomerkiksi.

Tie kiemuteli pitkin rantaa ja laaksossa läpi viehättävien pikkukylien. Niissä on leppoisa tunnelma. Bjinissä paikallinen mummo istuskeli muurilla paimentamassa hanheaan ja sen poikuetta. Tiellä pataroivia lehmiä sai väistellä joka puolella.

Bensa uhkasi loppua, joten pysähdyimme tekemään pienen hätätankkauksen. Tämä oli niin legendaarinen tapaus, ettei Miimikään ole moista vielä nähnyt! Menovettä oli cokispulloissa, voi hyvänen aika sentään. Pajan omistaja möi bensaa erittäin kalliiseen hintaan, mutta minkä mahtoi. Parempi tankata vähän kallista ainetta kuin ottaa riski, että jää autoineen vuoristoon. 

Illalla pääsin saunaan. Ulkorakennukseen oli Hannu Artemin avustuksella rakentanut ihan perinteisen suomalaisen saunan ja kyllä oli makoisat löylyt siellä! Kiuas on rautalankahäkki, jossa on reilusti kiviä. Sitä lajiahan riittää kerättäväksi eikä kukaan kysele, että onko lupa kerätä. On, ihan oma lupa. Ja kyllä se kiuas lämpenee pähkinäpuullakin. Koivuja täällä on hyvin harvassa ja nekin on istutettu. (Joskus Suomessa ollessaan Artem oli ihmetellyt, että kuka nämä kaikki koivut on istuttanut. Miimi sivisti häntä, että kyllä ne kasvaa täällä ihan itsekseen.) Artemille kiitokset, hänet on koulutettu hyväksi saunalämmittäjäksi.

 

Sunnuntai 19.5.

Armenia on sen verran pieni maa, että päiväretkillä näkee paljon. Päätimme lähteä vähän kauemmas ja olla reissussa yön yli. Alkuperäinen suunnitelma oli lähteä etelään, mutta säätiedotus ennusti sinne sadetta ja pilvistä eli vuoristossa ei olisi nähnyt juuri mitään. Onneksi suunnitelmia voi muuttaa lennosta, joten suuntasimme pohjoiseen Pöytävuorille. Joka paikassa on vuoristoa, mutta aivan kuten Suomessa, eri puolilla maata on erilaista maisemaa. Pohjois-Armeniassa on huomattavasti pöheikköisempää kuin etelässä. Kasvillisuuden laji riippuu siitä, missä korkeuksissa mennään.

Matkalla poikkesimme Aparanin kaupungissa valtavan kokoisessa leipomossa ostamassa välipalaa. Lavashin tekoprosessi olisi ollut kiva nähdä, mutta leivontavuorossa oli pienempi leipä. Leipien viskominen maauuniin näytti kyllä hienolta. Leipuri venyttää taikinan kahvalla varustetun tyynyn päälle ja nakkaa leivän uunin sisään, jossa taikina tarttuu uunin kylkeen. Kypsä leipä irtoaa helposti ja on valmis myytäväksi. Lämmintä hommaa, ja kuten videosta voi nähdä, leipurit ovat kohtalaisen atleettisia showmiehiä.

Leipomossa oli valtavasti kaikenlaisia leivonnaisia ja mikä parasta, kaikki paikan päällä tehtyjä ja tuoreita.

Aragatsotnin ja Lorrin maakuntien rajamailla oli ihana serpentiinitie.

Matkalla on Spitak-niminen kylä, jossa on vuonna 1988 tapahtuneen maanjäristyksen uhrien hautausmaa. Monet alueen kylät tuhoutuivat ja 250 000 ihmistä kuoli.

Poikkesimme Kobayrin luostariin, jonne sai ensin kävellä melkein meikäläisen maiseman näköistä metsätietä. Miimi jäi autolle pitämään taukoa, joten lähdimme Artemin kanssa kaksistaan kapuamaan reittiä. Luostari nakottaa kallionkielekkeellä ja sinne on ehkä joskus päässyt hissillä, joka kulkee pystysuoraa kallionseinämää pitkin. Se oli aivan kertakaikkiaan maailmanlopun näköinen vehje! En olisi moiseen uskaltautunut, vaikka olisi ollut toimintakuntoinenkin. Lähdimme kävelemään polkua pitkin. Varovainen sai olla, koska vettä valui kalliopuroista ja teki portaat ja polun osin liukkaaksi. Ylhäällä palkitsi hienot näkymät laaksoon.

Palattuamme taukopaikalle otimme vähän evästä ja ihmettelimme hyvän tuoksuista kasvia. Vasta jälkeen päin Suomessa selvisi, että se oli hullukaali. Onneksi emme koskeneet siihen. Ajoimme kanjonissa ja kävimme ihmettelemässä Haghpatin luostarin valtavia kaaria.

Kirkon kirjastossa oli eri kokoisia lattiaan upotettuja ruukkuja. Niissä oli muinoin säilötty esimerkiksi arvokkaita kirjoituksia. Kävin kokeilemassa, miltä pergamentista oli tuntunut. Heti tuli arvokas olo.

Haghpatissa muuan porukka tuli kysymään, onko minulla sähköpostia ja voisinko ottaa heistä kuvan ja lähettää sen heille. Toki! He olivat armenialaisia opiskelijoita ja minua puhutellut mies kysyi, olenko tsekkiläinen. Kun vastasin, että en vaan suomalainen, sakki alkoi nauraen hihkua "Finland! Cha cha cha!" Voi miten mukavia he olivat! Juteltiin niitä näitä. Meidän ulkonäössä oli heidän mielestään jotain samaa kuin tsekkiläisissä.

Matka jatkui Odzuniin Pöytävuorille. Nimi tulee luultavasti siitä, että ihan kuin vuorenhuippu olisi valtavalla sapelilla sipaistu pois ja tilalla on isot tasangot. Alas kanjoniin oli matkaa ties kuinka paljon. Tie ja joki näkyivät solassa kapeina nauhoina.

Päivän päätepiste oli Gyumri, Armenian toiseksi suurin kaupunki. Sen väkiluku on reilut 120 000, kun Jerevanissa majailee vähän toista miljoonaa asukasta. Tästä voi helposti päätellä, että aika pieniä kaupungit täällä ovat. Pikkuruisten kylien lukumäärän haluaisin tietää.

Matkalla Gyumriin kävimme Lorin linnoituksella, joka on rakennettu kahden rotkolaakson risteykseen eli huippupaikka puolustusta ajatellen. 

Eräässä rakennuksessa tai sen jäänteissä oli saman tyylinen kylpylä kuin Garnin temppelissä, mutta tämä oli armenialainen ja tarkoitettu vain hovin jäsenille.

Seuraamme lyöttäytyi koira ja sanoinkin Miimille, että siinä on virallinen opas kun edellä kulkee. Muu porukka käveli lyhyemmän reitin polkua pitkin, mutta minä seurasin rotkon reunaa ja kahlasin ruohikossa reilusti pidemmälti. Koira jäi jostain syystä seuraani. Se kulki mukana parkkipaikalle asti, ja varmasti olisi tullut autoon jos olisin vähän vihjaissut. Todella suloinen tapaus, ehdin jo kiintyä siihen. Harmi kun ei ollut antaa sille mitään syötävää.

Gyumriin päästyämme menimme syömään kalaravintolaan. Se on tuffin sijaan puusta rakennettu ja varsin erikoinen, kun ehti jo kivirakennuksiin tottua. Ravintola sijaitsi kala-altaiden päällä. Ruoka-annokset olivat hivenen eksoottisia minun makuuni, mutta kyllä niitä söi. Tosin en muista enää mitä söin.

Syötyämme menimme kirjautumaan kerrassaan viehättävään hotelliin. Sain yhden hengen huoneen, jossa makuupaikka oli parvella. Kävimme kävelemässä pienen lenkin ja ihastuin paikkaan välittömästi. Jotenkin sielukkaampi kuin Jerevan ja itselleni tuli siellä omituinen tuttuuden tunne. Vaikea kuvailla sitä olotilaa.

Kävelykadulla on Armenian kansallissankarin Kirk Kerkorianin patsas. Hän on Amerikan armenialaisia, matalaa profiilia pitänyt multimiljonääri, joka ei juhlinut seurapiiripalstoilla, mutta oli äärettömän kuuluisa. Hän omisti yhteen aikaan MGM-elokuvastudiot sekä General Motorsin ja perusti paljon kasinoita Las Vegasiin. Johonkin aikaan hänellä oli lentoyhtiökin.

Kun korruptoitunut hallitus 90-luvulla veti kaikki avustukset ja valtion kassan omiin taskuihinsa, Kerkorian rakennutti omilla rahoillaan valtatien Jerevanista Gyumriin. Välimatkaa on 120 km ja tästä uroteosta Kerkorian sai arvonimensä ja pronssisen patsaan Gyumrin kävelykadulle.

Otin kuvan kadulla nukkuvasta, vähän bordercollien näköisestä koirasta. Se heräsi ja meni erääseen porttikongiin ja tuli sieltä isomman vaalean kaverinsa kanssa luoksemme. Koirat liehakoivat ympärillämme ja Miimi kertoi, että niillä oli korvamerkit, joten että ne on leikattu ja näin ollen jonkun omaisuutta. Niistä huolehditaan paremmin kuin pesunkestävistä katukoirista.

 

Miimi meni hotelliin lepäilemään ja me Artemin kanssa lähdimme etsimään kauppaa, josta saisi hänen haluamaanta viiniä. Minä suunnittelin ostavani Jermukia ja pientä iltapalaa, jos sattuu hiuko iskemään.

Jostain syystä koirat lähtivät seuraamaan meitä. Välillä ne kulkivat edellä, välillä perässä, ihan kuin tietä näyttäen. Eräässä kadunkulmassa pysähtyivät juomaan kupista, jonka joku oli jättänyt kadulle koiria varten.

Löysimme pienen kaupan, mutta siellä ei ollut Artemin haluamaa viiniä. Lähdimme jatkamaan matkaa. Toinen koirista jäi istumaan kaupan ovelle sen näköisenä, että "opastin teidät kauppaan ja nyt se ei kelpaakaan". Ne jatkoivat seuraamista, mutta jossain kohtaa jäivät pois matkasta.

Löysimme kaupan, joka oli yllättävän kaukana. Sieltä palatessamme näin tutun, bortsumaisen koiran istuvan ryhdikkäänä kadulla, katsoen suoraan minuun. 

"Ei voi olla todellista, se jäi odottamaan meitä!" sanoin Artemille.

Koira tunnisti ääneni ja alkoi heiluttaa häntäänsä. Kaverukset jatkoivat kulkemista mukanamme. Jossain tumma kaveri jäi matkasta, mutta vaalea isompi kulki meidän kanssa hotellille asti. Rappusilla jouduin toivottamaan sille hyvää yötä. Kummallista, miten linnoituksella ja Gyumrissa nuo koirat niin tiiviisti lyöttäytyivät seuraani. Olikohan niillä jotain asiaa? Kunpa olisin osannut lukea niiden ajatukset.

 

Maanantai 20.5. 

Yö meni mukavasti ja aamupala oli maukas, voisi luonnehtia perinteiseksi. Leipää, vihanneksia, hedelmiä, munat ja pekonit sun muut. Ei mitään semmoista, mitä ei meikäläisissäkään hotelleissa olisi, vähän eri mallilla tietenkin. Tai sitten ei vaan jäänyt mieleen. Muisti kun on mikä on.

Syötyämme suuntasimme Gyumrin torille. Tunnelma oli ihastuttavan autenttinen kun vanhat ukot pelasivat pelejä kadunvarressa. Itse tori oli paikka, missä oli ihan kaikkea ja jos ei ollut, tuskin tarvitsi harmistua puutteesta.

Taas näki selkeästi sen, millaista elämä on kun ei EU loistaa poissaolollaan. Hedelmät, vihannekset, leipä, kahvipavut, liha ja kala vapaasti myytävänä. No, raakaa lihaa ja kalaa en siitä porottavan auringon alta ostaisi. Ei puhettakaan jääpaloista tai muista jäähdytyskonsteista. Paikallisilla täytyy olla rautainen mikrobiarmeija vatsaansa suojaamassa.

 

Oli aika jättää ihastuttava Gyumri taakse ja suunnistaa etelää kohti. Ajelimme ensimmäiseksi Dashtademin linnoitusta katsomaan. Se oli kerrassaan mahtava! Linnaa on alettu rakentaa uudelleen ja linnoituksen muureja kaivaa esiin. Valtavalla aukealla on aikoinaan ollut kahdeksan linnoitusta sisäkkäin, joten vihollisella on ollut tekeminen valloituksensa kanssa. Sisäänkäynnin portti on kulmassa, että ratsuväki hiljentää vauhdin eikä ryntää täyttä laukkaa linnanpihalle.

 

Lehmänläjiä oli joka puolella. Mietin siinä, että tulisivat nyt ne lehmätkin paikalle. Menimme tutkimaan linnaa, ja sen muurille kiivettyäni toiveeni toteutui. Kaksi lehmää oli tullut paikalle ihmettelemään meitä. Sain toisesta oikein poseerauskuvan. Loppujen lopuksi lehmiä - tai hiehojahan ne muut olivat - olikin melkoinen lauma. Ihastelimme niiden sopusuhtaisen tervettä rakennetta.

 

Linnoituksen jälkeen kutsui Araks, Artemin vanhempien kotikylä. Menimme tervehtimään vanhuksia, joiden kanssa ei yhteistä kieltä ole, mutta tunnelma kyllä välittyi hienosti. Kerrassaan ihastuttavia persoonia, tatik eli Artemin 91-vuotias äiti varsinkin. Mama-jan (äiti-kulta) kulkee kävelytuen varassa, koska satutti jalkansa eikä se meinaa parantua. Muuten on täydessä iskussa. Hyvin intuitiivinen ihminen, joka tietää enemmän kuin moni meistä silmillään näkee. Hän oli nähnyt unessa ennalta lastensa syntymät. Artem tulkkasi englanniksi heidän juttujaan. 

 

Etelä-Armeniassa maisema on ihan erilaista kuin pohjoisessa ja kotikylillä, kuivaa ja kivikkoista. Siellä on valtavia viinitarhoja ja vesimelonit myös viihtyvät karummassa maassa. 

Vanhusten luona vierailtuamme etenimme itään kohti Jerevania. Pääkaupungissa Artem jätti Miimin ja minut kyydistä ja lähti etsimään parkkipaikkaa autolle. Menimme ravintola Antepiin, jossa tarjoillaan perinteistä armenialaista ruokaa. Aikamme odottelimme kuskia ja monet kerran ehdimme hämmästellä, että eksyikö se onneton Turkin puolelle. Lopulta Miimi tilasi kaikille keitot ja sen lisäksi pöydän koreaksi kaikenlaisia annoksia, ajatuksena se, että kaikki voivat syödä kaikkea. Lopulta Artem saapui eikä ihan soppa ehtinyt jäähtyä. Jälleen kerran suu olisi syönyt enemmän kuin vatsa veti. Suosittelen tätäkin makuelämystä ihan siellä paikan päällä.

Paikka oli pieni mutta suosittu. Kuulostelimme läsnäolevia porukoita, ja tutkimuksen tuloksena paikallisia ei juuri ollut. Espanja, USA ja Venäjä olivat eniten edustettuina. Tämä oli ensimmäinen kunnolla kesäisen lämmin päivä, siis suomalaisella mittapuulla kesäinen. Reilut 20 astetta oli lämmintä ja siinä on armenialaisittain vasta alkulämmittely. Keskikesä on niin tukalan kuuma, että paikallisetkin karkaavat kuumuutta pakoon vuorille aina kun pääsevät. Varsinkin sunnuntaisin ihmiset menevät ensin kirkkoon ja sen jälkeen vuorille piknikille, pelaamaan pelejä ja yleensä viettämään aikaa perheen ja ystävien kanssa.

Aterian jälkeen Artem lähti etsimään autoaan. Kävelimme Miimin kanssa keskusaukiolle ja pohdin siinä ääneen, että eivätpäs sähköautot täällä ole yleistyneet siihen malliin kuin Suomessa. Miimi kertoi, että sähkö ei yksinkertaisesti riitä kaikkien autojen lataamiseen. Kun Venäjä sulki kaasuhanat, oli Armenian otettava käyttöön ydinvoimalansa, että edes sähköä olisi. Tapahtui sama kuin Talinin linnoituksen lehmien kanssa. Hyvä kun olin ehtinyt ottaa asian puheeksi, olimme jäädä erään sähkö-Hondan alle, kun suristeli risteykseen melko vauhdilla. Kannattaa varoa sanojaan ja ajatuksiaan, ne voivat toteutua. (Ja toteutuvatkin.)

Kotia kohti ajellessa vastaan tuli venäläinen armeijakolonna. Mitähän heilläkin lie mielessään. Päivä tai koko kahden päivän reissu oli niin täynnä kaikkea hienoa, ettei Villa Mimiin palattua jaksanut kuin pötkähtää sänkyyn huilimaan. Iltasella Artem alkoi täyttää uima-allasta. Se on syvä kuin mikä, ja lapsiasiakkaiden suosiossa.

 

Talot ja rakennuspolitiikka

Jerevanin laidalla Ashtarakista tulevan tien varrella on vaikuttava rakennelma kerrostaloja. Neuvostoaikana oli ollut suunnitelma, että rakennetaan ultramoderni lähiö, josta ihmisten ei tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Kompleksissa olisi synnytyssairaalasta hautaustoimistoon kaikki, mitä ihminen elämäntaipaleensa aikana tarvitsee. Talot ovat valtavan suuria ja arkkitehtoninen idea oli se, että korkealta katsottuna talot muodostavat kirjaimet CCCP eli suuri ja mahtava neuvostokansojen liitto. Sitähän maailman johtajille esiteltiin helikopterista käsin, että katsokaapa miten hieno! Mutta kun Neuvostoliitto romahti, rakennelma jäi kesken. Sitä ollaan vasta nyt rakentamassa loppuun, mutta osa taloista on jo tosi ränsistyneitä. On niitä peruskorjattu ja asuttuna ne ovat, mutta ei ole tietoa toteutuuko suunnitelma kirjaimista ikinä. 

 

Google Mapsista voi katsoa Norashenin alueen katunäkymän, mutta ei kirjaimista juuri ota tolkkua. Vähän muotoja näkyy.

Artemilla on kerrostalokämppä Echmiadzinissa. Taloyhtiötä ei ole, vaan jokainen omistaa vain oman asuntonsa. Artem on remontoinut asuntonsa viehättäväksi, mutta se on vain osa totuutta, mikä piilee talon seinien sisällä ja asuntojen ulkopuolella. Rappukäytävä on täynnä sähköjohto- ja vesiputkiviritelmiä, koska jokainen asukas hoitaa itse asuntoonsa vedet ja sähköt. Eihän sähkötöitä saisi itse tehdä, mutta kyllä kätevä mies tekee joka tapauksessa ja jos ei osaa, pyytää kaveria tekemään. Jollain ihmeen konstilla ihmiset tietävät, mikä piuha on naapurin ja mikä talon. Naapurilta jos vie sähköä, saa turpiinsa, mutta valtiolta voi toki ottaa.

Ränsistyneiden talojen vastapainona ovat venäläisten oligarkkien rakennuttamat palatsit, joita voi kutsua lähinnä mauttomuuden ääri-ilmiöksi. Kulta kimaltaa ja sitä riittää.

 

Tiistai 21.5.

Viimeistä viedään. Kotipäivä, kuskilla vapaapäivä ja meillä siivoushommia seuraavia vieraita varten. Aamulla satoi, mutta pian poutaantui ja lämpeni kivasti. Lento Riikaan lähti vasta yöllä ja oli täyttä tuskaa kun olisi pitänyt nukkua, vaan kun ei nukuttanut. Päivä ja ilta meni ihan hölmöttäessä kun ei osannut oikein ryhtyä mihinkään. Luin kirjaa, selasin nettiä ja söin kirsikoita. Villa Mimistä en jostain syystä ottanut kovin monta kuvaa, joten tässä on pieni kiertokävely videomuodossa.

Armeniaan tullessa jouduin Riiassa pelkästään huumetestiin, mutta täältä lähtiessä Jerevanin turvatarkastuksessa olin onnellinen lottovoittaja päätyessäni perusteelliseen syyniin. Minulla oli vain reppu ja käsimatkatavaroihin luokiteltava laukku, jotka kaikki piti aukoa. Miimi epäili, että joku harjoittelija oli asialla kun kyseli vähän väliä vanhemmalta mieheltä ohjeita. Laukussa olevan Sevan-järveltä ostamani isohkon Andara-kristallin virkailijat veivät minulta. Samasta kivestä tehdyn matkamuistoveitsen olimme siirtäneet Miimin ruumaan menevään laukkuun, mutta eipä tullut mieleen, että pelkkä kivikin oli turvallisuusriski. Tarkemmin ajatellen olisin toki voinut penkoa laukkuani koneessa ja nakata sillä murikalla jonkun kuoliaaksi. No, oppia ikä kaikki. Onneksi Miimi toi seuraavalta reissultaan minulle samanlaisen hienon kappaleen. Pienemmät obsidiaanit sain pitää. Vesipulloa ei sitten ottanut, vaikka se oli ihan näkösällä! Mikä ääliö. Siinähän olisi voinut olla vaikka votkaa.

Kameraa syynäsivät myös epäilyttävän tarkkaan, linssinsuojuksenkin nuori kaveri irrotti ja kysyi vanhemmalta, mitä sille piti tehdä, mutta toinen kaveri sanoi, että kameran saa viedä. Se nyt olisi puuttunut. Sitten pääsi naisvirkailija hommiin ja taputteli minut yltympäriinsä piilotettujen aseiden varalta. Tissitkin puristeli niin tarkkaan, ettei varmasti olisi partateräkään liivien sisällä päässyt koneeseen. Siinä vaiheessa olin jo lähellä möläyttää, että heitänkö housut pois, että pääsee kaivelemaan ihan syvällisemmin.

Lento meni hyvin, samoin Riiasta Helsinkiin. Se meni itse asiassa enemmän kuin hyvin, koska myötätuulen ansiosta tunnin matka viuhahti 45 minuutissa. Mainiota. 

Junaa odotellessa kävimme vuorin perään kaupasta evästä ja kappas vaan, tuttujakin tuli paikalle. Kilpeläisen Lea kaverinsa kanssa oli palaamassa Lontoosta ja asettuivat leiriimme. Sopivasti heidän paikat junassa olivat samalla kohdalla kuin meidän, toisella puolella käytävää. Siinä pääsi juttelemaan ja teimme vähän ristikoita porukassa. Mukavasti meni matka kun oli vähän tekemistä.

Joensuussa oli Hannu Petjan kanssa vastassa. Pääsin samaa kyytiä kotiin sulattelemaan kaikkea kokemaani. Kyllä oli huikean mahtava reissu, eikä varmasti jää viimeiseksi. 

Olkoon tämä kirjoitus kunniaksi sekä Armenialle että Miimille ja suurkiitos myös Artemille kuljetuksista ja mukavista keskusteluista. Oli upeaa päästä näkemään paikallisten aitoa arkielämää.

Mikäli kiinnostuit kokemaan näitä ihmeitä itse, käy tutustumassa tarjontaan sivulla miway.fi

Tervetuloa selaamaan kuvia tästä linkistä

Artem järjestää myös omia patikkamatkojaan. Hänellä on facebook-ryhmä, joka kannattaa ottaa seurantaan: https://www.facebook.com/groups/256672708655992