Myytti nimeltä miellyttämisenhalu

Kävin tässä ystäväpariskuntani luona ja päädyimme pohtimaan koiria ja niiden käyttäytymistä. Heillä on kaksi bedlingtoninterrieriä ja yksi lurcher (bedlington-whippet) eli täysin erityyppiset koirat kuin minun aussieni. Hauskoja yksilöitä ja on ollut mielenkiintoista tutustua niiden ajatuksenjuoksuun.

Niitä koiria ei perusarjen toimivuuden lisäksi kovin paljon kouluteta, koska se on äärettömän haastavaa. Niitä ei motivoi mikään muu kuin lujaa juokseminen ja mikäli mahdollista jäniksen perässä. Miten tämmöiseltä koiralta vaaditaan jotain toimintaa mikä sitä ei kiinnosta kun se ei palkkaudu juuri millään tavalla?

Palvelus- tai muun vastaavan harrastuskoiran kanssa hyvin menneen kokeen jälkeen on helppo sanoa ja monesti kuultu, että "tän kanssa on niin mahtavaa tehdä juttuja kun se on niin miellyttämisenhaluinen".

Muutama vuosi sitten huomasin tämän ilmiön toisen puolen omakohtaisesti treeniryhmäni harjoituksissa. Koiraa ei kiinnostanut ohjaajan vaatimat asiat ja tämä selitti, että "kun nää tänrotuiset ei oo kovin miellyttämisenhaluisia". Annoin ohjaajalle herkullisempia nameja ja opastin palkkaamisen ajoituksessa. Hetken päästä "miellyttämisenhalu" löytyi.

Rohkenen väittää, että miellyttämisenhalua ei ole olemassakaan. On vain erikorkuisia kynnyksiä siihen, mikä koiraa motivoi eli mistä se palkkautuu. Omilla koirillani se kynnys on matala, lähes olematon; kehuminen (laumavietti), nami (ruoanhankintavietti) ja leikki (saalisvietti).

Koiralta on ensin pyydetty jotain hyvin vähäpätöistä asiaa ja palkattu siitä. Se on huomannut, että tämähän oli kivaa kun sain hyvän makupalan. Siitä voi pikkuhiljaa siirtyä vaikeampiin juttuihin. Tätä sanotaan kouluttamiseksi enkä näe sillä mitään tekemistä miellyttämisenhalun kanssa.
Kokeen suorittaminen iloisena ei sekään ole miellyttämisenhalusta kiinni, vaan palkkaamisen siirtämisestä. Jaksa vielä vähän niin megapalkka tulee ja onnistuneesti treenattu koira luottaa tähän.
Entä jos palkkaa ei tule? 

Käytkö sinä ihminen töissä miellyttääksesi pomoa vai saadaksesi palkkaa? Jos otetaan palkka pois, luulen ettei pomon kehut enää riitä motivoimaan töihin lähtemiseksi.

Siirretään tämä koiramaailmaan. Mikäli joku on edelleen sitä mieltä, että hänen koiransa on miellyttämisenhaluinen, voi kokeilla palkkaamisen jättämistä kokonaan pois. Ei leluja, ei nameja, ei kehuja, ei edes ilme saa värähtää. Koirahan lukee meidän eleitä kuin piru raamattua ja poimii sieltä sen minkä haluaa nähdä itselleen edulliseksi. Jos koira vielä puolen vuoden jälkeen into piukeana tekee mitä pyydetään, voin pyörtää puheeni. Itse en uskalla kokeilla.

Nyt eletään vuotta 2015. Huomasin hetki sitten, että tästä samasta aiheesta on kirjoitettu jo 13 vuotta sitten ja huomattavasti viisaammin kuin minä nyt. Miksi edelleen tähän asiaan vetoavat sekä aloittelijat (sen vielä jotenkin ymmärtää) että kokeneet koiraharrastajat (ei voi ymmärtää)?

Minulla ei ole kokemusta kovin paljon. Siirryin koiraharrastajaksi 90-luvun alussa ja tällä hetkellä menossa on vasta kolmas koira. Jokainen niistä on erilainen. Ensimmäisen kohdalla voisin vedota miellyttämishaluttomuuteen kun lähes mikään ei toiminut, toisen kohdalla täydelliseen miellyttämisenhaluun kun kaikki pelasi ja kolmannen kohdalla tilanteesta riippuen näihin molempiin kun joku juttu toimii ja joku toinen ei.

En vetoa mihinkään, koska kyse on vain omasta tyhmyydestä ja koiran viisaudesta. Joko olen onnistunut koiran palkkaamisessa tai sitten sopivaa tapaa ei ole johonkin haasteellisempaan osioon vielä löytynyt. Etsintä jatkuu.

Jos eläimet olisivat facebookissa

Facen ihmeellisessä maailmassa on vastikään levinnyt tämmöinen kuva:

(Lehden sivusta on otettu kuva ja tekstin alla näkyy toimittajan nimi, joten ehkä en syyllisty kovin pahaan tekijänoikeusrikkomukseen.)

Lenkillä käydessä alkoi heti mielikuvitus lentää tietenkin eläinten vastaavaan tilanteeseen.

Hevoset facebookissa:

Reggis (pv): Olipa mahtava maastolenkki!
(20 tykkäystä)
Sharon (arabi): No joo, paitsi se puimurin kokoinen kummitus, mikä hyppäsi eteen kesken laukkapätkän! Omistaja sentään pysyi satulassa vaikka otin melkoisen sivuloikan.
Reggis: Onneks oot niin nopee, että se meni jo kun me kerittiin sille kohtaa :D Sitä paitsi kuulin kun meidän ihmiset jutteli siitä ja ne sano että se oli pyy, mutta ne onkin pahoja.
Sharon: Ei se kyllä sillä hetkellä miltään pyyltä näyttäny! Pumppu hakkaa vieläkin, mutta niin se varmaan hakkaa omistajallakin.
Sfinksi (sh): Voi teitä kuumaverisiä pönttöpäitä! Kyllä meikäläisen säikyttämiseen tarvitaan aika paljon enemmän.
Reggis: Ilmanko sulla on tuommonen nimi vaikka niin suomalaisuudellas kehuskelet.
(Sharon tykkää tästä)
Sfinksi: Hörhör, kateellisten panettelua.

Kassu (torinh.): Mulla ois  koulua ohjelmassa. Lautaslihaksissa kyllä tuntuu kipua, että en tiiä miten peräänanto tänään onnistuu. Kaipaisin enemmän hierontaa. Millähän sen mammalle kertoisi?
Tuisku (russ): Potkase sitä kun tulee kavioita putsaamaan niin eiköhän tajua.
Kassu: En minä semmoisiin ponimaisuuksiin syyllisty kun mamma on niin kiva.
Tuisku: Onhan se minunkin mamma kiva, mutta kyllä silti joskus pidän sen nöyränä.
Myrtti (sh): Jos poikitat tai rupeet ontumaan? Tai et vaan mene muotoon vaikka mitä tekisi. Kyllä se sitten hoksaa, että joku on vialla.
Kassu: Vois kokeilla jos vielä kentällä tuntuu kivuliaalta.


Lehmät facebookissa:

Elviira: Milloin se jauhokärry kulkee? Alkaa olla väkirehunnälkä.
Yty: Ihan kohta, tsemppiä sisko. Minun poikimisesta on jo sen verran aikaa, etten enää muista miltä se jatkuva nälkä tuntuu.

Hipsu: Tulisi kesä ja pääsisi ulos vihreää syömään.
Himmeli: Etkö vielä saanut tarpeeksi siitä sateesta ja kylmyydestä? Nauti nyt kun on lämmintä ja kuivaa. Ruokaa riittää eikä sen perässä tarvitse juosta.
(15 tykkäystä)


Kissat facebookissa:

Ei päivityksiä. Ketään ei kiinnosta.


Koirat facebookissa:

Reiska (suomenajokoira): Jee! Jäniksenajo alkaa tänään! Meikäpojalla on kunto kuin kiviaitaa ja vaikka koko läänissä ei olisi kuin yksi jänö niin se kyllä taatusti löytyy.
Pumba (engl.bulldoggi): Kyllä en tiedä mitään typerämpää kuin jäniksen perässä juokseminen.
Reiska: No haloo, pötkö. Siihen tarvitaan ensinnäkin kuono millä haistella ja jalat millä juosta. Että en ihmettele.
(Timmy (norjanharmaa) tykkää tästä)
Pumba: Kyllä minä haistan kun ruokakuppi täyttyy ja pääsen ulos ja takaisin sohvalle, se riittää.
Reiska: Voi tsiisus.

Lissu (labradori): Jälkitreeneissä nähdään!
(Rontti, Laku, Pösö ja Penni tykkäävät tästä)
Pösö (bpt): Ja huomenna tottikseen! Pääsen testaamaan uutta wubbaa :D

Hautajaisia ja pikkujouluja

Viime lauantai oli melkoinen monitoimipäivä.
Muuan kaverini pyysi minua kuvaamaan isänsä hautajaisiin ja hetken aprikoinnin jälkeen otin tehtävän vastaan.

Kyllä kannatti. Vainaja oli monessa mukana ja esimerkiksi Joensuun Mieslaulajat kunnioittivat laulajaveljeään sekä läsnäolollaan että esiintymisellään. Kappelissa kanttori-urkuri lähes jäi kakkoseksi kun miehet antoivat äänen tulla. Enpä ole niin voimallista veisaamista ennen kuullut.

Myös muistotilaisuudessa kuoro lauloi sekä pianosäestyksellä että kolmiäänisesti. Osuin istumaan pianoa lähellä olevaan pöytään ja ihastelin kapellimestarin työskentelyä hänen aloittaessa kuoron johtamisen.
"Duu... duu, duu, duu. No, ei se ny lähe."
Johtaja otti ääniraudan taskustaan, napautti sitä ja painoi päätään vasten.
"No niin, löytyihän se."
Ja laulu alkoi. Tarkkaa hommaa kun sen osaa.

Hieno tilaisuus kaikkiaan ja onneksi kuvatkin onnistuivat kohtalaisen hyvin.

Kotiin palattua ehdin lenkittää koirat ja sitten piti jo ampaista takaisin kaupunkiin, tällä kertaa Josepan pikkujoulua viettämään. Alun perin tilaisuus piti olla viime vuoden tyyliin ravintola Edisonissa jouluruokailuineen, mutta porukkaa ei ilmoittautunut tarpeeksi, että ruokailu järjestyi. Niinpä muutettiin ruokailu Rossoon. Vähän ihmetytti kun ei ilmainen sapuska porukalle kelvannut, mutta se on heidän tappionsa.

Kävin ensin hakemassa Jennan kyytiin ja totesimme olevamme sen verran aikaisessa, että piipahdettiin Gloriaan yksille rentouttaville. Entisten kokemusten perusteella kykenen illan aikana ottamaan muutaman ja silti pääsen omalla kyydillä kotiin.

Ruokahalua kiihottavan hömpsyn jälkeen suunnistettiin Rossoon.
Alkupalat olivat kaikille samat, mutta pää- ja jälkiruoat sai kukin tilata mieleisensä. En ole Rossossa syönyt pitkiin aikoihin kun en ole ollut ihan vakuuttunut ruokien tasosta, mutta nykyään sinne kyllä kannattaa mennä.

Olin jo etukäteen virittäytynyt syömään pihvin, joten sen tilasin mediumplussana. Mukana oli ranskiksia ja vihanneksia. Annoksessa ei ollut muuta vikaa kuin että se oli pienenpuoleinen. En tiedä oliko hautajaiskeikan syömisistä niin pitkä aika kun pihviannoksen jälkeen jäi vielä nälkä. Tai sitten syyllistyin suomalaiseen hotkimistapaan, koska kylläisyys tuli vähän jälkijunassa. Pihvi oli täydellinen ja palvelu erittäin ystävällistä.

Jälkkäriksi otin kolmen jäätelön annoksen, jossa yhden pallon päällä oli paukkusokeria. En olisi moista älynnyt, ellei Mari olisi sitä etukäteen mainostanut. 80-luvulla eläneenä tiesin toki mistä oli kyse, mutta itse asia oli pettymys.
"Ei tämä kyllä poksahtele sillä tavalla kuin ennen", minä valitin.
"EU on vieny puolet tehoista", heitti Eini.
Se voi olla hyvinkin mahdollista.

Ohjelmassa oli puheenjohtaja Arin alkupuhe sekä vapaamuotoinen esittäytyminen kun suurin osa porukasta oli toisilleen vieraita. Toinen vakio-ohjelmanumero oli koiramainen tietokilpailu. Se oli jostain Prisman leluosastolta hommattu korttipakka, jonka kysymykset saivat aikuisetkin kysymysmerkeiksi.

Ensin piti ilmaista vastausvuoro haluamallaan tavalla. Suurin osa luotti isoon ääneen ja luulen, että tietovisan lieveilmiönä tapahtui lähipöytien tyhjeneminen. Tosin me innokkaimmat viihdyimme paikalla lähes viimeiseen käskyyn asti.

Jarno tuli hakemaan Marin ja Ari pääsi samalla kyydillä. Me paineltiin Jennan kanssa takaisin Gloriaan ja tilattiin joku Pornstar-niminen drinksu, jota baarimikko kehui erinomaiseksi. Esittelyn mukaan se oli kehitetty Jenna Jamesonin esiintymisjännityksen poistamiseksi. (No, en minäkään moiseen hommaan selvinpäin kykenisi.) Ei se minun makuhermoja niinkään kutkutellut paitsi juomassa kelluvan passionhedelmänpuolikkaan osalta. Tiedän ainakin mitä ostan kun seuraavan kerran menen isomman kaupan hedelmäosastolle.

Lähdettiin tanssipuolelle kuuntelemaan musiikkia. Siellä oli seinänvieruspöydillä varattu-lappuja, mutta eivät ne pöydät kovin varatuilta näyttäneet. Kun tilaa oli, istahdimme alas. Tein yhdestä lapusta lennokin ja nakkasin menemään jonnekin tiskin suuntaan. Kukaan ei tullut valittamaan kipeää silmää tai loiskunutta oluttuoppia, joten huti taisi mennä.

Joku mukava Savosta muuttanut miekkonen iski silmänsä Jennaan ja puhelinnumerot vaihtuivat, mutta tarina ei kerro miten asia eteni.

Seuraava etappi oli kantapaikkani LaBarre.
"Hihkase jos näkkyy kyttäauto, voisin varmuuden vuoksi käydä puhaltamassa", Sanoin Jennalle toria ylittäessämme.
Autoa ei näkynyt, joten se siitä.

Barressa otettiin vain vesilasilliset kun Jennankin piti olla seuraavana päivänä ajokunnossa. Mikko oli siellä tiskillä, joten siirryttiin juttusille. Siellä oli myös kaupunginteatterin jäsen Olli-Kalle Heimo pitämässä melkoista monologia jollekin nuorelle hevarille.
Kyse oli asianomaisen trash-bändin biisien sanoista, mutta tulimme niinsanotusti kesken puoliajan, joten alkuperäinen pointti jäi vähän epäselväksi. Vuodatus oli hyvin sujuvaa ja äänekästä. Ensin OK haukkui kyseisen kaverin ja lopuksi kehui. Maisaa lainaten teatterissa siitä esityksestä olisi joutunut maksamaan.
Hatunnosto nuorelle kitaristille, joka otti saarnan vastaan niin tyynesti, että viili purkissa olisi alkanut aaltoilla pelkästä kateudesta. Vähän provosoituvampi kuulija olisi aiheuttanut kenties pienen käsirysyn.

Lopulta tilanne rauhoittui ja mekin lähdettiin etenemään Karsikkoa kohti. Lupasin nakata myös Mikon kotiinsa.
Kuinka ollakaan, meijerin risteyksessä heilahteli punainen minifjonga.
"No nyt mie muuten pääsen puhaltamaan!" nauroin matkustajille.
Pysähdyin avaamaan ikkunan.
"Puhalluskoe... Kiitos. Nollaa näyttää, hyvää matkaa!"
Järjestyihän se asia näinkin.

Kotiin ja nukkumaan. Rankka päivä, vaikka mukavaa olikin.

Ulkomaille mars!

Kun tässä syksyn mittaan oli päästu reissuamisen makuun, päätettiin jatkaa. Senja sai työmatkaltaan etukortin Ruotsinlaivalle, joten lauantaina 7.11. lähdimme porukalla piipahtamaan Tukholmassa. Jos oikein muistan, viime käynnistä on melkein 20 vuotta aikaa, joten pojille tämä oli ensimmäinen laivamatka. Ja kun olen viime aikoina ajellut sen verran paljon, päätin säästää itseäni ja varata junaliput Tikkurilaan ja takaisin. Se oli viisasta, vaikka vähän kevensi kukkaroa enemmän.

Atte oli huolissaan merisairaudesta, mutta oli kuitenkin omaksunut ajatuksen lähteä ja hyvillä mielin olikin lähdössä. Kävin silti apteekista kysymässä matkapahoinvointiin pillereitä. No, niihin oli tullut joku EU-säädös, joka määräsi alle 12-vuotiaat lääkärin vastaanotolle saadakseen pillereitä. En siihen hätään alkanut varailla lääkäriaikaa, vaan menin toiseen apteekkiin ja vahingosta viisastuneena pyysin lääkkeitä itselleni niin ei farmaseutti suotta ahdistunut turhista ikärajoista. 

Hyppäsimme aamusella junaan Viinijärven asemalla ja lähetin lämpimän toiveen, että passatti pysyisi parkissa ja olisi ehjä ja terve palatessa. Pieksämäellä vaihdoimme Intercityyn ja matka jatkui. Atte oli innoissaan kun pääsi käymään ravintolavaunussa. No, itse asiassa niin olin minäkin. Olihan se itsellenikin ensimmäinen pidempi junamatka. Oli jännää seurata näytöltä junan vauhtia. Etelämmässä mentiin pitkä pätkä 198 km/h. Siinä maisema vaihtui kivasti.

Olimme perillä puolilta päivin ja Senja oli vastassa Tikkurilan asemalla. Meillä oli muutama tunti aikaa huilailla ennen satamaan lähtöä. Sinne mennessä kävimme viemässä Lion hoitoon jonnekin Helsinkiin. En muista enää paikkaa, mutta mitä väliä. Keskityin ihmettelemään maisemia.

Terminaalissa meinasimme jo eksyä tulevien portille, mutta onneksi eräs henkilökunnan ihminen huuteli, että oletteko kenties väärällä portilla. Kyllä olimme.

Gabriellan viertä kulkiessa Kimmo ällisteli sen kokoa. Ei kuulemma osannut arvata, että laiva olisi niin valtavan iso. Kun päästiin hyttiin, Aten reaktio oli päinvastainen:
"Mikä komero tämä oikein on?!"
Tuumattiin siinä, että kyllä isompiakin hyttejä on saatavilla, mutta niistä joutuu maksamaan aika paljon enemmän. Tämä komero välttää hyvin nukkumiseen ja olihan siinä sentään oma vessa.

Ruokailu buffetillalliselle oli varattu heti satamasta lähdön jälkeen, joten sinne seuraavaksi. Olimme puoli tuntia liian aikaisessa, mutta väkeä oli sen verran vähän että pääsimme heti syömään. Atte jännitti jossain vaiheessa, mutta se meni onneksi ohi ja pääsi keskittymään pöydän antimiin. Tosi reippaasti maistelivat kaikkea mahdollista ja niin siinä paikassa kannattaa tehdäkin. En muista läheskään mitä kaikkia herkkuja oli tarjolla, mutta esimerkiksi Koskenkorvamarinoitu karitsanfilee oli mielenkiintoinen. Ei se kyllä kossulta maistunut. Onneksi.

Ennen reissua facebookissa kiersi kuha-juttuja, esimerkiksi "Viikko lähtee hyvi käyntiin - kuha saa kahvia" ja asiaankuuluva kuvamanipulaatio tietenkin mukana.
Lohta oli tarjolla kylmäsavustettuna, lämminsavustettuna, graavattuna, muuten vaan paistettuna ja vaikka ties millä lailla laitettuna. Tuumailimme siinä, mikä niistä maistui parhaimmalta.
"Ei oo valmistustavalla väliä, kuha on lohta!" kiteytti Senja asian ajankohtaiseen tyyliin ja revettiin nauruun.

Kyllä oli itsessään toppuuttelu että osasi syödä ei-suomalaiseen tapaan ajan kanssa ja pieniä annoksia santsaten eikä niin kuin sapuska loppuisi sillä siunaaman hetkellä. Ei se siellä lopu. En tiedä mihin mahaan niin hoikkanen kaveri kuin Kimmo söi, mutta kyllä sitä evästä upposi. Ja varsinkin jäätelöä jälkkäripöydästä. Ei jäänyt Attekaan paljon jälkeen.

Syönnin jälkeen piti vähän asettua vaakatasoon, mutta vain me seniorimatkalaiset. Nuoriso ampaisi kauppaan ja laivaa kiertämään.

Aikamme lepäiltyä aloimme tälläytyä baariin menoa varten. Klubilla esiintyi 7-henkinen bändi, muistaakseni Budapestista oli se. Soittivat ja lauloivat ihan tolkuttoman hyvin! Senja kertoi, että Tallinnan risteilyillä ei tuon tason orkesterista voi kuin haaveilla.

Kymmenen aikaan pojat löysivät meidät sieltä ja Atte valitti, että on kamalan paha olo. Kun nousin tuolista, minäkin huomasin laivan keikkumisen. Se kallisteli sivusuunnassa ja välillä lattia putosi jalkojen alta eli liekö jonkun sortin vinoaallokkoa ollut.

Menimme hyttiin ja annoin Atelle lääkkeen. Luin siinä ohjetta, että jos vaikutus ei tunnissa tunnu, voi ottaa toisen. Poikaan vaikutti puolessa tunnissa ja Atte rauhoittui, mutta siinä vaiheessa minullakin alkoi olla aika kurja olo. Otin pillerin ja aloin meditoida, että ruoka ja samalla lääke pysyisivät mahassa. Tehoa ei näkynyt ei kuulunut, joten otin toisen. Senkin vaikutusta piti odotella toista tuntia, mutta ihmeellinen oli olo kun lääke lopulta alkoi tehota. Senja tuli tanssimasta ja minä olin jo uskaltautunut makuuasentoon. Enpä ole moista ennen kokenut. En tiedä eikö aikaisemmilla reissuilla ole ollut tarpeeksi merenkäyntiä vai olenko iän myötä herkistynyt. Ehkä kumpaakin.
Kimmolla ei taida olla koko tasapainoelintä ollenkaan. Siinä hän vain makaili laverilla ja sanoi, että tosi mukavalta tuntuu.

En kyllä nukkunut silmän täyttä, mutta enhän minä nuku missään muussakaan oudossa paikassa. Aamupala maistui kaikille eikä laiva enää siinä vaiheessa keinunut.

Aloimme suunnitella päivän ohjelmaa ja tulimme siihen tulokseen, että Vasa-laiva pitää nähdä ja käydä Skansenilla eläimiä katsomassa. Kysyimme laivan infosta Djurgårdenille menosta ja paras oli bussikyyti, johon ostimme meno-paluulipun. Se on kuulemma ensimmäinen vasemmalla heti terminaalin ulko-ovella ja pysähtyy ensimmäisen kerran Djurgårdenilla.
"Niin että ei voi mennä väärään paikkaan?" minä kysyin koska olen tavattoman epävarma julkisen liikenteen käyttäjä ja kaikki pitää aina varmistaa, että menee kuin raiteilla konsanaan.
"Ei mitenkään", sanoi infostuertti.

Jokainen lukija varmaan jo arvaa, mitä tapahtui. Menimme bussiin ja Senja yritti esittää, että ollaan kyllä muuten väärässä bussissa, mutta minä en kuullut, tajunnut tai ottanut vakavasti. Mehän mentiin siihen ensimmäiseen bussiin, mihin infostuertti opasti. Ja se oli tämä.

Matkan edetessä minäkin aloin uskoa, että nyt mennään ihan jonnekin muualle. Matka päättyi keskusterminaaliin ja siinäpä sitten ihmeteltiin. Kysyin bussikuskilta, että miten päästään Djurgårdenille ja hän neuvoi käyttämään paikallisbussia.

Menimme terminaalin läpi toiselle puolelle, jossa oli ilmeisesti jonkun sortin taksikuskeja. Kysyimme kyytiä ja he sanoivat, että kannattaa ajaa kaupungin keltaisilla takseilla eikä heidän, he ovat kalliita. Kaikista paras olisi bussi ja 69 menee Djurgårdenin risteyksen ohi.
Menimme tien toiselle puolelle ja heti 69 tulikin. Kuski solkotti niin kummallista ruotsin ja englannin sekoitusta, etten saanut puheesta mitään selvää. Sen tajusin, että bussista ei voi ostaa lippua vaan se olisi pitänyt ostaa jostain masiinasta etukäteen. Takana oli jonollinen ihmisiä, jotka alkoivat jo hermostua muuan ääliöitten kanssa vatvomiseen. Kuski viittasi meidät istumaan ja takaa löysimme vapaat paikat. Siinä ihmettelin, että miten me oikein maksetaan tämä matka ja Senja ei yhtään helpottanut oloani sanomalla, että tarkastajan tullessa saadaan luultavasti melkoiset sakot. Hyvä ihme sentään.

Kartta kädessä ihmeteltiin vielä sitäkin, että missä me oikein ollaan ja missä osataan hypätä pois. Ilmeisesti paikallinen asukas ymmärsi huolenaiheemme kun tunsin sateenvarjon tökkäävän olkapäähäni. Mies sanoi kertovansa sitten kun on meidän pysäkki. Olin hyvin kiitollinen siitä.
Niin vain tuli eksyttyä ja ajettua pummilla tukholmalaisessa bussissa. Kunnia meni mutta maine kasvoi, niinhän ne sanoo.

Vasa-museo oli ensimmäisenä reitillä, joten sinne sisään. Silmiä sairasti ne hinnat, mutta siihen oli tottuminen. Aikuisilta taisi olla 100 kruunua ja alle 16-vuotiaat ilmaiseksi. Euroina hinta oli noin kympin eli ei kovin kallista. Piti vaan siirtää pilkkua naksun verran vasemmalle niin pysyi suunnilleen kurssissa.

Museossa oli hämärä tunnelmavalaistus, joten kuvaaminen oli hyvin haastavaa. Onneksi jälkikäsittelyllä kuvista saa kivoja katsottavia. Oli se vaan komea näky!

En selvitä laivan historiaa sen enempää, vaan kiinnostuneet voivat lukea siitä tästä linkistä.

Laivan rakennuksesta oli tehty myös pienoismalli, jonka pikkuriikkiset ja tarkat yksityiskohdat ällistyttivät. Kuvasin vain sepän pajan. Ahjossa oli "tuli" ja kaikki!

Seuraavaksi suuntasimme Skansenille, mutta sitä ennen piti selvittää paluumatkan koukerot. Kun emme tulleet paikalle varsinaisella autolla, emme tienneet mistä lähtee paluukyyti. Infossa se oli merkitty karttaan, mutta paikan löytäminen oli oma hommansa. Lopulta se selvisi, joten päästiin taas asiaan.

Muualla alueella sai pataroida oman mielen mukaan, mutta akvaarioon piti ostaa liput. Kannatti, koska siellä oli vaikka minkälaista trooppista elukkaa. Kaloja, krokotiiliejä, gekkoja...

"Hejdå!" sanoi tämä kaveri eikä muuta sanonutkaan.

Puff-baarin kattoterassilla on tungosta!

En muista mistä myrkkynuoli-sammakko on peräisin, mutta sen selän keltaista mönjää jotkut alkuperäisheimot laittavat keihäänkärkiin.

 Hai sie!

Akvaariosta poistuttua pojat olivat sitä mieltä, että hylkeet on nähtävä. Olimmehan jo kahtena kesänä käyneet Savonlinnassa norpparisteilyllä eikä kummallakaan kerralla norppa näyttäytynyt, joten nyt voi osittain paikata vahingon.

Porukka näytti ihan siltä kuin olisi odottanut jotain.

Jep, ruoka-aika!

Hylkeillä oli jotain ongelmaa silmissä (sen verran tajusin hoitajan selityksestä) ja hoitaja käytti ruokintahetken koulutukseen. Hän pyysi hyljettä koskemaan kuonollaan kongia ja kun hoitaja vihelsi, voi päästää irti ja sai kalan palkaksi. Näin hoitaja voi huuhtoa hylkeiden silmiä sen ajan kun kuono oli kongissa kiinni. Ihastuttavia otuksia! Atte sanoi haluavansa tuommoisen lemmikiksi, mutta ei taida onnistua.

Kerrankin oltiin oikeassa paikassa oikeaan aikaan kun tämän pääsi näkemään.

Skansenin miljöö ja rakennusten arkkitehtuuri oli kaunista katsottavaa. Harmi kun aikaa oli liian vähän tutkia kaikki paikat kunnolla, mutta ehkä joskus kesällä sitten.
Olisin myös halunnut käyskennellä vanhan kaupungin kujilla, mutta niistä nähtiin vilaus vain bussin ikkunasta.

Paluumatkalla otettiin meritautipillerit varmuuden vuoksi, mutta laiva ei keikkunut juuri nimeksikään. Kävin kysymässä infosta, että minkälainen merenkäynti oli ollut menomatkalla ja kuulemma 11-15 m/s tuulta ja noin neljä metriä korkeat aallot. Kyllä siinä oli maakravulle ihan riittämiin.

Paluumatka meni muutenkin mukavasti. Menimme koko porukka baariin katsomaan rulettipeliä ja juomaan limppaa, jota baarimikko tarjoili pelleillen jääpalasten kanssa. Olimme Senjan kanssa tanssimassa kun Atte tuli sanomaan, ettei heidän pitää lähteä. Niin, siellähän tuli K-18 raja vastaan klo 23.30 eli alaikäiset poistukoot. Pojat voivat kehua koulussa, että heidät potkittiin viikonloppuna baarista pihalle.

Nuoriso ihastui laivaelämään niin, että olisivat lähteneet toiselle reissulle heti perään. Minä en olisi jaksanut millään, mutta olenkin vanha ja väsynyt. Mutta eipä hätiä, ostin tax freestä sen verran tuliaisia, että sain ilmaisen matkan. Se tosin pitää käyttää kolmen kuukauden sisällä enkä siinäkään ajassa ole menossa laivalle, mutta kyselkööt jos isänsä lähtee.

Sataman lähestyessä menin kannelle katselemaan ja siinä se kuuluisa Kustaanmiekka nyt oli. Tuostako pitäisi ujuttautua läpi?

Kyllä vaan ja siitä mentiin. Taitava kippari vai luotsiko sitä purkkia ohjasi. Ei se ole ihme, että äkkinäisempi ruorinpyörittäjä kolistelee laivaansa kun ei tuossa salmessa kovin paljon jäänyt varaa rannan ja kyljen väliin.

Helppohan sitä pääkaupunkiseutulaisen on lähteä laivareissulle, mutta meillä oli vielä puolet matkasta taittamatta. Juna lähti iltapäivällä ja oli Viinijärvellä vähän ennen puoli kahdeksaa. Passattikin oli tallessa ja kunnossa asemalla. Nakkasin pojat kotiin ja lähdin hakemaan koiria. Ne olivat Moppe ja Miiru -hoitolassa reissun ajan ja Marko kävi hakemassa ne maanantai-iltana huostaansa kun hoitola meni kiinni jo seitsemältä. Tällä keinoin pääsin vähän halvemmalla kun ei tarvinnut seuraavana päivänä hakea. Koirat olivat viihtyneet hyvin. Se olikin niiden ensimmäinen hoitolareissu.

Kyllä oli kiva matka. Minä vaan tykkään Tukholmasta, varmaan osittain siksi kun siellä on aikoinaan tullut niin monta kertaa käytyä. Nyt vain nähtiin semmoista mitä ei ennen ole nähty. Ehkä seuraavalla kerralla Kimmo pääsee huvipuistoon riekkumaan kun kerta pää kestää. Pitäisi varmaan varustautua olemaan hotellissa yötä kun ei puolessa päivässä ehdi näkemään kuin pintaraapaisun kaikesta mielenkiintoisesta.

Laitoin tähän mukaan kuvia vain mausteeksi. Kaikki kuvat voi katsoa tästä linkistä.

Lisää lintujuttua

Eilen aamulla tupsahti pähkinänakkeli vipeltämään ruokinnalle. Ei ole pitkä aika kun mietin, että mahtaako viimetalvinen vieras ilmaantua näkösälle ja kyllä ilmaantui.

Tänä aamuna saapui toinen veikeä tapaus eli puukiipijä. Nehän tekevät nakkelin kanssa yhteistyötä sillä tavalla, että nakkeli jemmaa auringonkukansiemeniä puunkuoren rakoihin ja kiipijä käy ne sieltä pistelemässä parempiin nokkiin.

Jos sapuskaa ei ole valmiina, kiipijä tulee hakemaan itse lintumökin alle varisseita siemeniä. Muuten se käyttää kaverin palveluja hyväkseen.

Lintu-tv laajakulmaistui

Meillä on pihalla vanha terijoensalava. Se oli siinä jo silloin kun 20 vuotta sitten tähän exän kanssa muutettiin eikä sitä ole pahemmin karsittu. Tulos oli se, että oksat laahasivat maata, ruohonleikkuu oli hankalaa (sikäli kun siinä varjossa ruohoa edes oli, vesiheinä ja nokkoset kasvoivat sitäkin tehokkaammin) ja lehtimäärä syksyisin oli jotain järkyttävää.

Lainasin kesällä isältä pitkällä varrella varustetun oksasahan, mutta eihän sille puulle yksi ihminen mitään mahtanut, joten hälytin Metsätyö T. Koposen apuun. Siinä on firma, jota kannattaa mainostaa. Pojat hoitelivat homman tehokkaasti ja turvallisesti eli erittäin ammattitaidolla.

Joona vielä puussa keikkuessaan kehui, että "harvassa puussa on näin hyvät kulukutiet" kun joskus viritin poikia ja itseäni varten välisillan tuohon puunhaarukkaan.

Nyt lintujen ruokinta-ajan koitettua karsitusta puusta on vielä enemmän iloa kun näkeekin jotain.
Nuo hassut tyngät pyysin jättämään, että voisi joskus tehdä majan tuohon haarukkaan ja toiseksi että linnuilla on istumasijoja kuvauskelpoisissa paikoissa.

Tämän aamun saldona oli talitiainen, sinitiainen, hömötiainen, pyrstötiainen, käpytikka, närhi ja mustarastas.

Tikka katseli välillä vähän pahalla silmällä, mutta antoi kuvata kuitenkin.

Viime talvenahan meidän ilona kekkalehti pähkinänakkeli, joita oli koko Suomessa valtavat määrät. Toivottavasti edes yksi yksilö eksyy ruokinnalle täksikin talveksi.

RTK2 eli hätä ja hyvä mieli yhtä aikaa

Viikko sitten sunnuntaina Pieksämäellä Hippa sai nimensä eteen RTK2-koularin 71 pisteellä. Tiukille veti, mutta voittajaluokkaan mennään silti. Tuomarina toimi Minna Hillebrand.

Hippa oli uudesta hallista huolimatta suhteellisen hyvällä fiiliksellä. Sukulaiset Topi ja Tessu starttasivat ja menestyivät loistavasti alokasluokassa, mutta ehtivät jo poistua paikalta siihen mennessä kun me saavuimme. Liekö sillä ollut vaikutusta Hipan haahuiluun kun se ihan selkeästi tunsi Tessun jäljet jo heti pihalla. Kehään menossa ei ollut ongelmia, mutta alku meni maata nuuskiessa ja sitä se ei ole ikinä tehnyt. Pitipä tämäkin nähdä.

Kolmas kyltti oli hyppy, josta Hippa leiskautti ohi. Uusin, joten -3 pojoa siitä.

Neljäntenä oli "270 asteen käännös oikeaan". Hillebrand on tarkka näissä heti AVO-luokasta lähtien, joten yritin ottaa käännöksen tiukasti, mutta se kostautui kun Hippa ehti istua. Siitä -10 väärin suoritetusta tehtävästä. Sillä on kerta kaikkiaan liian painava takamus.

Seitsemäs oli "istu, koira eteen, oikealta sivulle, istu", josta tuli -1 epätarkasti suoritetusta liikkeestä. Olemme treenanneet peruutusta hyvin aktiivisesti kun se on jostain syystä paha paikka. Edellisessä postauksessa kerroin, että lopulta se kunnollisella pallopalkalla noin 450 kilometrin päässä kotoa onnistui.
Kun käskin koiran eteeni, se lähtikin vanhasta muistista peruuttamaan ja jouduin käskemään kahdesti istu-käskyn.
Jälleen kerran pitää palata miettimään käskyjen opettamista ja niiden käyttämistä missäkin tilanteessa. Ei ole helppoa.

Yhdeksäs tehtävä oli houkutus, jossa toisena houkuttimena oli käsittämättömän hyväntuoksuinen luu. Monet koirat sitä kävivät nuuskimassa ja niin Hippakin. En vain millään saanut sitä pidettyä kurissa. Virheitä tuli -3 kontrollivirheesta luun nuuskimisesta ja lisäksi -1 kyltin koskettamisesta sekä -1 puutteellisesta yhteistyöstä.
Luulin, että treeneissä houkuttimeksi jätetty lussupallo olisi ollut vaikea, mutta jostain pitäisi saada joku vastaava haiseva kapistus.

Kymmenentenä oli "360 astetta vasemmalle" ja siitäkin -10 väärin suoritetusta tehtävästä. Sama homma kuin neljännellä kyltillä.
Avoimessa luokassa kierros pitäisi tehdä tiiviisti ja rintamasuunnan säilyä molemmilla samana. Takapään käyttö korostuu, mutta kun koiraparalle on vielä epäselvää, missä hänen takapäänsä on ja mitä sillä pitäisi tehdä. On treenattu ja kehitystä on tapahtunut, mutta ei riittänyt vielä tässä tilanteessa.

Kommentteihin oli laitettu "sujuvaa yhteistyötä" eli ehkä meidän suorituksessa jotain hyvääkin oli.

Kahdeksas kyltti oli "istu, askel oikealle, istu" ja tässä ei tullut miinuksia. Tuomari oli kirjoittanut paperiin vain "muista selvä askel", jota ihmettelin ja kysyin tarkennusta jälkeen päin. Hän sanoi, että olin ottanut liian vähäisen askeleen ja sitä oli pitänyt miettiä, että hyväksyykö vai rapsauttaako siitäkin -10. Oli kuitenkin antanut armoa, joten siinä taisi olla koularimme ratkaiseva juttu. Otin kiitollisena opikseni. Reilu askel, muistan kyllä.

Luokassa oli 13 starttia ja niistä vain viisi sai tuloksen, joten haastava homma oli muillakin kuin meillä.

Lähetin hakemuksen POKSin rally-ryhmään ja toivottavasti pääsen. Säännöllinen treenaaminen porukassa ei ole pahitteeksi kun tähän asti olen puurtanut melko omin nokkineni. VOI-luokassa alkaa olla jo hyvin mielenkiintoisia koukeroita tehtävänä.

Lopultakin lomareissulle

Virpin mökille Taivalkoskelle menoa on suunniteltu jo monta kertaa. Keväällä valtakunnallisesti käsiin räjähtänyt kanojen mycoplasmaepidemia esti lähtemisen kun ei voinut tietää olemmeko kummatkin oireettomia ja kontaktittomia kanallisia. Kun selvisi, että tauti ei ole este vierailulle, passatti sanoi, että ei suostu lähtemään mihinkään. Sitä korjaillessa meni tovi jos toinenkin.

Syysloman koittaessa mitään esteitä ei enää ollut, joten tein äkkipäätöksen muutaman päivän reissulle lähdöstä. Jenna lupautui muuttamaan meille kana- ja talovahdiksi eli huoletonna sai lähteä. Keskiviikkoaamuna vielä lämmitin uunin ja sen aikana pakkasin omat, poikien ja koirien kamat läjään.

Koukkasin pojat Uimaharjusta ja matka jatkui Lieksan ja Nurmeksen kautta kohti Koillismaata. Pojat ovat pienestä lähtien olleet tosi helppoja matkaseuralaisia ja niin nytkin. Kavereitten kanssa tekstailivat ja lukivat Akuja. Älysin lähtiessä kopata mukaan Mielensäpahoittajan äänikirjan ja sitä kuunnellessa vierähti kivasti kolmisen tuntia.

Perille Metsäkylään saavuttiin puoli seitsemän aikoihin ja alkoi jo hämärtää. Virpi on puutarha- ja kukkaintoilija ja kyseli jo kesällä, mitä kaikkea meillä kasvaa ja mikä voisi menestyä heilläkin. Lupasin tuoda tuliaisia eri kasveista, mutta nyt muistin ottaa vain osmankäämin mukaani. Se on naapurin rikasravinteisesta pelto-ojasta nyhdetty ja päätyi pari kasvuvyöhykettä pohjoisemmaksi hiekkapohjaisen lammen köyhähköön maahan.

Jäämme jännityksellä odottamaan, alkaako keväällä vihertää.

Maisema oli kyllä kuvauksellinen.

Turo ja Paco nauttivat kun Atte ja Kimmo jaksoivat niitä rapsutella ja huolivat sängylle viereen. Jatsin ympärillä oli alkuun useamman metrin koskemattomuusrinki Turoa varten. Vaikka se koira on tosi äijä, siskoaan kohtaan se tuntee lähes pelonsekaista kunnioitusta. Hipan kanssa talon pojilla meni mukavasti.

Ensimmäisenä iltana sisarusrakkaus sai ennennäkemättömän ilmenemismuodon. Tytöillä oli ruoka-aika aiemmin kuin talon koirilla, joten ne joutuivat katsomaan sivusta kun talonväki söi. Koska Turo syö aina hitaasti ja nyt vielä pelkäsi siskoaan, Virpi meni keittiön ovelle vahtiin, että koira sai syödä rauhassa. Jatsi ei voinut käsittää, että sitä ei päästetty rohmuamaan toisen kupille vaikka hartiavoimin yritti tunkea. Kun kuppi lopulta tyhjeni ja yleinen häslinki laantui, huomattiin että Turon kuppi ja lattia sen ympäriltä oli ihmeen märkä.

Virpi pyyhki talouspaperilla ja analysoi kosteuden pissaksi. Talon koirilla ei ole syytä kuseksia sisälle sen enempää kuin Hipallakaan, joten syyttävällä sormella ei ole muuta osoitetta kuin julkeakäytöksinen mummeli. Jatsi ei piilottele mielipiteitään eikä ujostele niiden esittämistä.

Onneksi aussieihminen ymmärtää omaa rotuaan ja nauruksi meni se tempaus. Seuraavalla kerralla suljettiin ovi ruokarauhan takaamiseksi. Turo muuten ei pahastunut ollenkaan pientä lisäaromia ja huiteli sapuskansa ennätysvauhdilla ja vieläpä tarkkaan.

Torstaina oli ohjelmassa kylällä käynti kun ruokakomeroa piti täydentää. Minähän olen Päätalo-fani henkeen ja vereen, joten istutin Virpin ratin taakse, että sain rauhassa katsella maisemia ja lukea tuttuja paikannimiä. Nautintonsa kullakin.

Kävimme ensin kaupassa ja sitten retken kohokohtaan, Jalavan kauppaan.

Taitaa mennä Iijoki-sarja taas kertaalleen luettevaksi kun nyt senkin paikan osaa nähdä mielessään semmoisena kuin on. Mahtavan ihana tupa ja hienoja tavaroita eri huoneissa. Olisi vain ollut rahaa ostaa esimerkiksi huopikkaat.

Mutta uskovaisten pastilleja ostin, ihan periaatteen vuoksi. Aika hyviä vaikka en piparmintusta kamalasti tykkääkään.

Kaupassa oli Pirun väkeviä pohjalaisia, salmiakkikarkkeja. Virpi ne hoksasi ja sanoi, että ihan Kariluotoskan näköisiä karkkeja. Ostin pussillisen ja aikanaan kotona lähetin ne terveisten kera. Saaja ilahtui paketista äärimmäisen paljon ja olivat kuulemma olleet tosi hyviä.

Seuraavaksi Päätalo-keskukseen, jonka ulko-ovella oli IC-350, Päätalon moottoripyörä jolla hän kiersi pitäjää Taivalkosken kunnanrakennusmestarina ollessaan. Aika ergonomisesti muotoillut satulat.

Lopuksi kävimme vielä itse koskea katsomassa tai lähinnä kuuntelemassa. Se pauhu oli aika kunnioitusta herättävä. Yritin ottaa kuvia, mutta harmaassa säässä en oikein saanut otetta siihen hommaan.

Reissulla jälkeen nakattiin tavarat mökkiin ja suunnattiin Vääräjärvelle maito-ostoksille. Virpi käy hakemassa maitonsa suoraan tilalta kuten mekin. Sekä pojat että minä olemme laktoosivammaisia, mutta tankkimaito käy meidän mahalle hyvin. Tai ainakin pojille se käy, minun pötsi vähän valittaa siitäkin mutta kohtuudella. Meidän maito on sataprosenttista luomutuotantoa. Virpin käyttämä maidon tuottajat eivät kuulemma käytä torjunta-aineita, mutta muuten se ei ole luomua. Maku oli vähän erilainen ja hassua oli se, että vain Aten ruoansulatuselimistö hyväksyi maidon. Minä ja Kimmo kärsittiin käsittämättömistä ilmavaivoista eikä siihen muuta syytä löytynyt kuin se maito. Omituista.

Päivät menivät mukavasti kaikenlaista puuhastellessa. Pihalla oli tilaa treenata koiria, joten se käytettiin hyväksi. Olihan meillä Hipan kanssa sunnuntaina Pieksämäelle toivottavasti viimeiseen AVO-luokan rallyyn meno.

Peruutus on ollut tosi vaikea juttu, mutta näköjään oikeanlainen palkka auttaa. Taivalkoskelle asti piti matkustaa, että Hippa oppi peruuttamaan ilman että minä seuraan perässä. Jalkapallo oli se juttu, mikä ratkaisi.

Ja se juttu löytyi lammesta uskomattoman monta kertaa. Eikä kertaakaan talonväen toimittamana.

No kun siinä nyt vaan taas kävi näin!

Onneksi Kimmo pelastaa. Kyllähän minä itsekin saisin, mutta kun kielsivät uimasta jatkuvasti.

Yksi frisbeekin meni lopullisesti hajalle innokkaitten vieraitten hampaissa.

Ja pitihän sitä yrittää poseerauskuvaakin kun rinsessa asettui hyvään valoon. Mutta kuinka ollakaan, tietenkin kuvaan änkeää kuvaamista inhoava mutta kummasti kuviin osuva photobomber-Jatsi hullunkiilto silmissään.

Et varmana ota tätä! Ja siihen se poseeraus kuivui.

Turolta ja Pacolta kuvassa oleminen onnistui hyvin.

Mökillä oli sähköt, mutta vesi juoksi vain kantamalla sekä sisään että ulos. Tiskaaminen suoritettiin saunassa kun vesipadalla oli kätevintä lämmittää tiskivedet. Saunassa oli väljyyttä ja illalla siellä sai lupsakat löylyt.

Karpaloitakin käytiin katselemassa. Pihan viereiseltä suolta niitä ei löytynyt kuin muutamia kappaleita, mutta tien takaa vähän matkan päästä pikkuisen enemmän. Ei läheskään semmoisia määriä mitä kotona olen poiminut, mutta kuitenkin pakastimeen laitettavaksi.

Perjantaina valmistui ruoka melko hitaasti, mutta sitä kannatti odottaa. Olimme kylällä käydessä ostaneet lohen, jonka Vipri fileoi. Toinen puoli savustettiin ja toinen loimutettiin. Hyvänen aika miten tuli hyvää! Taidan tehdä loimutuslaudan itsellekin ensi kesäksi.

Kesäkeittiössä on grilli, jonka hormi ei meinaa vetää millään. Sitä siinä noiduttiin kun savu meni silmiin ja kuinka ollakaan, minulle näytettiin yöllä ratkaisu tähän ongelmaan.

Silloin maitoreissulla käydessä jäi mieleen kokoojasta tankkiin menevä letku ja se tuli kummittelemaan uniin. Olin asentanut hormin tuutin reunoihin useita kappaleita siitä samasta letkusta otettuja pätkiä roikkumaan. Minun piti kääntää niitä hormiin päin, mutta ei ollut helppo homma kun ei se letku jäänyt siihen asentoon mihin sitä käänsi. Kun lopulta sain kaikki pätkät käännettyä ylös päin, hormi alkoi vetää että viuhuna kävi.

Illalla tuli Aki ja voi sitä riemua kun koirat näkivät isäntänsä viikkojen tauon jälkeen.

Lauantaina meillä oli kotiinlähtö, mutta turhia ei kiirehditty. Aki halusi käydä katselemassa lintukantaa ja otti pojat mukaan. Esitteli ensin aseitaan ja millä paukuilla mitäkin ammutaan. Minä olisin halunnut lähteä myös sille reissulle, mutta Nissanin koppiin ei mahtunut millään eikä lavalla pomppiminen houkuttanut. Käytiin Virpin kanssa koira lenkittämässä, että jaksavat olla nätisti kotimatkan ajan.

Miesväen kotiuduttua kuulin, että poroja oli ollut ihan lähietäisyydellä töllisteltävänä, jopa niin että piti töötätä että älysivät siirtyä pois tieltä. Tuli ihan kade. Matkalla niitä nähtiin Suomussalmella pieni joukko mennessä ja tullessa, mutta siinä kaikki minun osalta.

Kesällähän ne olivat olleet varsinainen riesa kun monesti päivässä kävivät pihaa tallomassa ja Turo pääsi näyttämään taitonsa kun ajoi Virpin käskystä ne tiehensä täsmälleen sen matkaa kuin oli tarvis.
Nyt porojen läsnäolosta kertoi vain polut, papanat ja millin sängelle kalutut jäkälämatot.

Jospa ensi kesänä pääsisi uudestaan kun nyt sai pään auki. Ei tuo niin mahdoton matka ole, etteikö sitä jaksaisi ajella.

Kaikki kuvat voi vilkaista täältä.

Pitkästä aikaa metsäjäljellä

Miimi oli eilen vapaalla ja houkutteli jäljentallaukseen. Tuumasta toimeksi ja Hirvolanvaaran viiden tien risteykseen lähdettiin. Se on hyvä paikka tehdä jälkeä kun jokaiselle koiralle on oma metsäteiden rajaama viipale kangasta.

Hipalle Miimi tallasi suunnilleen alokasluokan pituisen jäljen, jana oli lyhyt, mutta kulmia sen sijaan reilusti. Tytteli ampaisi janalle melkein luotisuoraan ja käännös jäljelle oli suorastaan sotilaallinen. Muut kulmat menivät vähän kaarrellen, mutta varmasti. Vauhtia piisasi, ilmaisut olivat täydelliset ja koira muutenkin selkeästi luettavissa.

Loppupuolella taisi hetken väsy vaivata kun jäi katselemaan, että onko vielä pakko jatkaa. Olihan se, ja niin me edettiin loppuun asti ilman pullikointeja. Viimeinen keppi oli hylätyn traktorinrenkaan vieressä ja se vähän jänskätti, mutta hienosti kokosi itsensä.

Kokonaisuutena tehokasta nenänkäyttöä ja enimmäkseen tarkasti jäljellä. Kyllä alkoi tehdä mieli aloittaa paukkutreenit, että josko sen kanssa vielä kokeeseen pääsisi...

Jatsi sai myös tehdä oman osuutensa. Viime kesänä sen jäljestys meni vähän mönkään kun selkä oli niin kipeä, että kuono maassa kulkeminen tuntui erityisen pahalta ja kenties sen takia kepit jäivät sille tielleen. Tämän takia sille tallattiin melko lyhyt jälki.

Mutta nytpä olikin ihan toinen ääni kellossa. Mummeli paahtoi kuin juna tarkasti jäljellä ja töpö alkoi vipattaa vimmatusti heti kun sai vainun kepistä. Kaikki kepit nousivat ja koiruus oli niin tohkeissaan, ettei meinannut housuissaan pysyä. Olisi jaksanut pidemmänkin, mutta pääasia kun pääsi tekemään rakastamaansa hommaa.

Stressin alkulähteille

Johtuuko huono nukkuminen stressistä vai stressi unettomuudesta on ikuinen kysymys, mutta kyllä ne joka tapauksessa ruokkivat toisiaan. Nukahtamislääkkeet tuovat kohtalaisella menestyksellä unen, mutta varsinaista syytähän ne eivät poista. Päätin tehdä asialle jotain ja kävin ensimmäistä kertaa eläissäni akupunktiossa. Ei kai se ota jos ei annakaan.

Hoitajalle piti kertoa taustatietoja ja mitä hoidosta haluaa ja sitten penkkiin. Minut käskettiin selälleen ja eikun vaan neuloja kiinni. Heti kättelyssä selvisi, että olen kokonaisvaltaisesti tosi huonossa kunnossa. Ihon lävistys ei niinkään sattunut (vaikka minulla on kuulemma harvinaisen sitkeä iho), vaan se kun neulat pääsivät tekemään tehtäväänsä.

Jännä sinänsä, että kun päässä on vikaa, lähdetään hoitamaan ihan muualta. Sydän, maha ja perna näyttelevät pääosaa ja niiden neulojen kohdalla jouduin karjumaan tuskaani asennusvaiheessa ja itkemään kyynellähteet kuiviksi hoidon aikana. Ranteen sisäsyrjässä jänteisen välissä sijaitseva sydämen portti teki niin kipeää, että neula piti poistaa. Mikäli muistan oikein, se kohta sulkee sisään kaiken ihmisen sisältä tulevan ja pitäisi saada avautumaan että negatiiviset asiat pääsevät poistumaan. Samassa kohdassa ranteen ulkopuolella on ulkoinen portti ja nimensä mukaisesti suojelee ulkopuolisilta rasitteilta.

Jotain tapahtui, se on varmaa. Reagoin niin vahvasti, että monta neulaa piti jättää laittamatta. Hoitaja sanoi, että kroppani on äärimmäisen ylivirittyneessä tilassa ja sitä on kestänyt niin kauan, että hoidettavaa kyllä piisaa.

Varattiin seuraava aika kahden päivän päähän. Keho jatkaa itsensä parantamista kun prosessi on sysätty alkuun, mutta yksi kerta ei riitä ja liian pitkä tauko ei edistä.

Olin hoidon jälkeen äärimmäisen janoinen ja väsynyt. Nukkumiseen en osaa ottaa kantaa, mutta liiallinen ajatusratsun valvottava laukka johtuu juuri rasittuneesta sydämen portista ja sitähän ei voinut vielä hoitaa.

Jano lisääntyi, mutta nälkä katosi. Tai onhan minulla nälkä kun edellisestä ruokailusta on tarpeeksi kauan, mutta se älytön muka-nälkä hävisi. Ei siis tee mieli napostella koko ajan jotain ja keventyneen olon huomasi jo seuraavana päivänä. Veden juominen ei ole enää pakkopullaa, joten kroppa voi heti paremmin kun saa enemmän nesteytystä ja vähemmän turhaa tuubaa sisäänsä.

Toinen hoitokerta oli paljon helpompi. Toki älähtelin neuloja pistellessä, mutta niitten oleminen ei enää tuskastuttanut lähimainkaan niin paljon. Sisäelinten lisäksi nyt pystyi hoitamaan lihaksia ja nivelkalvoja.

Kolmas hoitokerta on viikko edellisestä ja sen jälkeen mennään voinnin mukaan. Oli tosi rankkaa, mutta eiväthän tehokkaat lääkkeet ole ikinä olleet hyvänmakuisia.

Luontaishoitoa

Jatsi kävi tänään kalevalaisessa jäsenkorjauksessa. Meillä on näitä mahtavia, ihmistä ja eläintä kokonaisuutena hoitavia henkilöitä peräti kaksin kappalein kävelymatkan päässä. Toinen ihan naapurissa, toinen vähän etempänä. Autollahan me sinne tietenkin mentiin ja mummeli pääsi Marko Luotosen taitaviin käsiin.

Jatsi ei ole syönyt kipulääkkeitä useampaan kuukauteen ja on muutenkin melko virkeä ja liikkuu hyvin, mutta selässä on lihakset kireänä. Päätin kokeilla tavallisen hieronnan sijaan vaihteeksi tätä systeemiä.

Tavan hieronta käsittää sen tietyn setin, mutta kalevalaisessa koira määrää hoidon tavan ja keston. Sitä ei siis pakoteta mihinkään tiettyyn asentoon, vaan se voi istua, maata, kellahtaa kyljelleen tai rellottaa selällään. Mikä vain milloinkin hyvältä tuntuu.

Jatsi kävi läpi kaikki asennot. Aluksi se yritti paeta kun sattui, mutta sitä ei lasketa keston määrittämiseksi ja pidin koiraa aloillaan. Marko kokeili sieltä täältä ja heilutteli takajalkaa samalla. Kun Jatsi huomasi miten hyvältä hoito tuntuu, se vaipui transsinomaiseen tilaan. Toiset saattavat nukahtaa hyvinkin syvään uneen.

Keskiselästä lonkkiin asti löytyi tosi tiukkoja jumituksia, mutta siitä ne pikkuhiljaa sulivat. Sitten yhtäkkiä - plink! - koira hyppäsi ylös ja meni ovelle. Kuulemma kaikki koirat tekevät täsmälleen samoin. Kun rentous on saavutettu, koira tietää milloin on saanut hoitoa tarpeeksi ja kertoo sen poistumalla paikalta. Se voi olla 15 minuuttia tai puoli tuntia, ei voi tietää etukäteen. Lasku tulee sitten sen mukaan eli etukäteen ei koira-asiakkaita voi rahastaa.

Jatkohoitona oli Back on Track selkää lämmittämään ja maltillista liikuntaa pari-kolme päivää. Hoitoprosessi jatkuu vielä sen ajan eikä liika repiytyminen ole hyvästä.

Katsellaan, miten olo ja elo etenee.

Tajunnanvirtaa

Aamu valkenee, tosin pimennysverhon läpi ei kovin kirkkaana. Avaan silmät ja venyttelen. Nousen sängystä ja astelen tupaan. Otan vastaan koirien hyvänhuomenen toivottelut ja pitkän erossa ollun yön jälkeiset ikävän voivottelut. Katson lämpömittaria kuin keski-ikäinen konsanaan. Sehän minä jo olen.

Aamupalaa naamaan. Poikien eilen tekemiä sämpylöitä, hyviä. Kimmo lähti jo kouluun, Atte menee kymmeneksi.

Menen ulos. Otan ketjusahan ja alan pilkkoa eilen haettuja puita pienemmiksi. 70-senttiset eivät mahdu uuniin. Päästä pätkä pois ja saan samalla uuni- ja saunapuut. Kannan uunipuut liiteriin ja pinoan. Saunapuut nakkelen laavuun. Se on katos, josta piti joskus tulla sauna, mutta mielenkiinto hävisi kesken vuolemisen. Hyvä suoja saunapuille.

35 euroa pinokuutio, ei ole paha. Alan laskea mielessäni, moneenko mottiin olisi vielä varaa... No, miksi puut ovat liian pitkiä pinoon? Hemmetin tunari. En muistanut sahata niitä. Matematiikka on paholaisesta, sen opin jo kolmannella luokalla. Kun tunkee numeroita päähän, muuta sinne ei mahdu. Takaisin sahapukin ääreen ja saha surisemaan.

Hui, teräketjuöljy on lopussa! Vaikka vahtasin silmää, pääsi palaneen haju yllättämään. Äkkiä täyttämään, ja tietenkin menee ohi. Ei niin isoa reikää ettei sivuun suhaisi. Käännyn hetkeksi ja huomaan Hipan nuolevan huuliaan. Kas, kävi putsaamassa sahan kyljen. Ei haittaa, tämä öljy on luontoystävällistä.
Eko 100 - terä pyörii ja karva kiiltää. Minkä mainosmaailma minussa menettääkään.

Tuoteselosteessa lukee "tekninen kasviöljy". Ihan nauhana se valuu eikä rattaitten ja kondensaattoireitten muotoisina öljykappaleina putoile. Hihitän itselleni. Tulee mieleen parin päivän takainen pikku-uutinen lehdessä. "Poliisi takavarikoi taparikollisen mopon" räjäytti nauruun. Sisäiset silmät näkivät heti Fingerpori-stripin, jossa poliisi taluttaa mopoa aseman taakse varastoon ja motkottaa sille "Jo nyt on kumma jos ei ne rötöstelyt lopu!" Lähetin Jarlalle vinkin, josko joskus näkisi oman käsikirjoituksensa albumissa.

Öljyn tankkaamisen jälkeen sahaan loput puut ja viilaan terän. Huomenna nähdään, pureeko paremmin.

Katson sähköpostit. Ei tule vastausta kyselyyni eräästä työpaikasta. Kiinteistönhoitoalaa, ruohonleikkurilla ajoa ja minikaivurilla kuoppien kaivamista. Tykkäisin, mutta olenko väärää sukupuolta? Vihaan naisen ruumissa asumista. Jonninjoutavia ruumiinosia ja rasittavia kipuja siellä täällä vähän väliä. Jollekin mitenkuten kirjoittavalle, kielioppia osaamattomalle miehelle olisi jo vastattu.

Menen läheiselle tilalle maitoa ostamaan. Luomumaitoa. Viisi litraa, viisi euroa. Suoraan tuottajalle ilman välikäsiä. Kotisika tulee perässä tankkihuoneelle. Aamumaito jäi saamatta kun ei ollut lypsyaikaan paikalla. Sen katse syyttää meitä, vaikka oma oli vika. Rapsutan mahasta ja paha mieli unohtuu. Röh, sanoo.

Ajan kotiin.
Ihmettelen. Mietiskelen.

Tekstari tulee, mutta puhelin sanoo että muisti on täynnä. Ei voi avata viestiä ennen kuin on poistettu muita. Alan poistaa viestejä ja poistan samalla sen lukemattoman. Hemmetin tunari jo toisen kerran. Myöhemmin selviää, keneltä viesti tuli.

Sovin ystäväni ja kirjanpitäjäni kanssa tapaamisesta, vien lappuset toimistolle. Kerran yrittäjäntapainen, aina samassa lieassa vaikka toimintaa ei enää juuri ole. En edes yritä selvitellä tilejäni, mieluummin maksan että joku asiantuntija tekee sen. Kaikkea ei tarvitse osata. Jutellaan heppa-asioita.

Käyn samalla kaupassa. Puhelin piippaa, katson viestin. Missä oot, kirjaimet kysyvät Kimmon äänellä. Ylämyllyllä kaupassa, tuun kohta, naputtelen vastauksen omalla äänelläni.

Joku kykkii maitohyllyn edessä ikuisuuden. Toinen levittää kamalaa hajuvesilemua joka paikkaan. Menkää kotiinne ja antakaa minun olla. Kummastelen onttoa oloa ja jostain syvältä kumpuavaa kiukkupihinää. En muistanut syödä ja kello on jo yli kaksi. Eipä ihme. Ostan proteiinijuoman pahimpaan nälkään, mutta en muistanut hörpätä sitä jo kaupan pihalla kuten suunnittelin. Kiukuttaa entistä enemmän, mutta minkä mahtaa. Pääsen kotiin ja juon sen heti.

Luen lehden ja lähden lenkittämään koirat. Illalla pitää mennä Aten vanhempainiltaan. Kävellessä mietiskelen ja tuumailen lisää. Yhtäkkiä kello on jo neljä. Soitto pojille. Potut kiehumaan ja salaatti valmiiksi. Paistan kyljykset kun tulen kohta. Hop hop töihin. Joo joo, sanovat.

Kannattaa välillä syödä. Ruoka oli hyvää ja mieli heti parempi. Koululla vierähtää yli kaksi tuntia. Välillä meinaa nukuttaa. Koirat jäivät treenaamatta vaikka piti. Huomenna sitten.

Tavallinen päivä. Ei joka päivä ole näin paljon tekemistä, mutta onko minulla niinäkään päivinä tylsää? Ehei, ei todellakaan. Aika menee olemisessa ja tuumailussa. Silti haluaisin johonkin töihin.
Tuumaillakin ehtii aina jossain välissä.

Toka AVO ja hyvä mieli jatkuu

Kuopiossa jälleen, tällä kertaa Viiksi-areenalla Kurkimäessä. Järjestäjänä Kuopion palvelus- ja seurakoiraharrastajat ry ja tuomarina Tytti Lintenhofer.

Tänään ratkottiin myös australianpaimenkoirien rally-tokon rotumestaruus. Tosin se jäi meiltä hämärän peittoon vielä toistaiseksi, koska avoimella aloitettiin ja häivyimme paikalta piakkoin. Pari voittajaluokan rataa katsoin nähdäkseni miten ihmiset käskyttävät koiriaan eri tehtävillä.

Meillä meni hyvin alusta loppuun ja tarkoitan tällä nimenomaan tärkeintä työstettävää asiaa eli mielentilaa. Hippa oli hyvällä tuulella ja teki parhaansa. Se riitti 83 pisteeseen ja tuomarin kehuihin.

Rata näytti tältä:

(Kiitos Mariannelle kuvasta.)

Päivän teema oli vinous. Toisella kyltillä oli tehtävänä Istu, seiso, kierrä koira. Hippa ei vielä kovin hyvin osaa sivulla tehtäviä asennonvaihtoja ja seisominen meni vinoksi. Siitä -1 pois.

Kolmas kyltti oli Istu, askel oikealle, istu. Sekin jäi -1 pisteen verran vinoksi eli takapään käyttö ei vielä ole ihan kuosissaan.

Seitsemäntenä oli Vasen täyskäännös eli pk-kentiltä tuttu saksalainen täyskäännös. Olemme tehneet paljon eli ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta oli sittenkin. Arvostelulomakkeessa lukee Tvä (Koira pyörähti ympäri) eli -10 väärin suoritetusta tehtävästä.

Luokan jälkeen tauolla tuomari selvitti asiaa eli Hippa ei kääntynyt oikeaan kuten piti, vaan teki silmukan vasempaan. Minne lie ollut menossa, huomasi minut ja tuli ripeästi sivulle.
"Tää oli harmillinen vähennys, mutta ethän sä voinut hoksata uusimista kun koira sooloili sun selän takana ja se oli niin nopea, että hyvä kun mekään sihteerin ja ajanottajan kanssa huomattiin että mitä se oikein teki", tuomari kertoi.
Jopas nyt jotakin.

Kymmenes kyltti oli Koira eteen, vasemmalta sivulle, istu. Meidän kompastuskivi ja pieleenhän se meni. Uusin, mutta silti tuloksena oli vino ja epätarkasti suoritettu tehtävä eli yhteensä -5.

Kommentit:
Hyvin ohjattu, ohjaaja tuntee koiransa. Epätark. huolimatta hieno suoritus. (Ja hymppä vielä perässä.)

Tätä Lintenhofer selvitti niin, että teen suoritukset koiran hyväksi. En ymmärtänyt ja pyysin selitystä.
"Tää on tosi hankala selittää, mutta esimerkiks noissa vinouksissa et suotta korjaile vaan siirryt eteen päin eli kokonaisuutena suoritus ei mene säätämiseksi. Ja säännöt on hallussa eli tiedät missä kannattaa uusia ja missä ei."
Totesin, että se tulee varmaan jostain alitajunnasta, koska tässä vaiheessa ei tosiaankaan ole niin tarkkaan säännöt selvillä paitsi noissa itsestäänselvissä virheissä.

Hippa kyllä opettaa kouluttamaan itseään tosi tehokkaasti, jos teki saman Jatsikin nuorempana.

Se on jo nähty paimenessa, miten tarkkaan Hippa lukee ohjaajan kroppaa ja tässä lajissa näkee yhtä tarkasti. Otan syyn kaikista virheistä omalle kontolleni. Ei tarvita kuin pieni väärä liike niin Hippa tottelee ensin asentoa ja vasta sitten ääntä ja haukkuu minut kun olen epälooginen. Ihan oikein mokomalle tunarille.

Seuraava koe on vasta lokakuussa Pieksämäellä, joten noita asioita ehtii viilata siihen mennessä.

Avoimen avaus

Viikko sitten eli 29.8. kävimme aloittamassa rally-tokon AVO-luokan. Koe käytiin Joensuussa PoKS:in hallissa ja tuomarina toimi Minna Hillebrand. Saimme 82 pistettä eli melkoisia mokia tuli, mutta tyytyväisyys sen sijaan sai täydet pisteet. Hippa oli tosi hyvällä mielellä ja naama hymyssä heti kehään mennessä ja koko sen ajan siellä ollessa. On se jännä, miten fiiliksen aistii heti ensimmäisestä perusasennosta. Nyt menee hyvin, ajattelin ja niin meni.

No niin, asiaan.
Ensimmäinen moka tuli toisella kyltillä houkutuksessa. Toisena houkutuksena oli joku haiseva purkki (johon Hippa ei kiinnittänyt mitään huomiota) ja toisena röhköpossu. Tehtävään mennessä katsoin kuljettavaa reittiä enkä koiraa ja sen tekemisiä, joten -3 kontrollivirheestä kun Hippa oli sitä mieltä, että possu on otettava mukaan leikkiin. Ei onneksi ehtinyt koskea sitä, mutta poikkesi rokotuksen verran sivuun.

Kuudentena oli Askeleet eli pysähdys perusasentoon ja siitä 1, 2 ja 3 askelta istumisineen. Täysin itsestäänselvä läpihuutojuttu, mutta -1 epätarkasti suoritetusta liikkeestä, ja minkä takia? Kentän laidalla soi puhelin pitkään ja hartaasti ja sitä Hippa jäi kuuntelemaan. Asia, joka ei normielämässä hetkauta suuntaan eikä toiseen, olikin hieman stressaavassa tilanteessa kohtuuton häiriö.

Kahdeksantena oli Pyörähdys, jonka uusin eli -3 siitä. Ilmeisesti ohjasin huolimattomasti kun Hippa ei ymmärtänyt käskyä. Sain haukutkin siitä hyvästä. Toisella yrittämällä meni niin kuin pitikin.

Seuraavana oli Istu, käännös paikalla vasempaan, istu. Hippa jäi istumaan, vaikka osasi liikkeen vielä kehän ulkopuolella, joten -10 väärin suoritetusta tehtävästä. Olisi pitänyt uusia, mutten tajunnut. Tässäkin Hippa haukkui minut käsittämättömän ohjaamiseni takia.

Vielä yksi miinuspiste ääntelystä ja se oli siinä.
Kyltit: 31, 40, 52, 47, 6, 24, 19, 54, 43, 17, 5, 51, 41, 5

Tuomarin kommentti: Kaunista ratasuorittamista. Käännösten jälkeisistä haukahteluista pieni vähennys.

Mietin viime koetta tai lähinnä sen aloitusta. Kuopiossa aikani virittelin Hippaa ja kehään mennessä se oli lopen kyllästynyt koko aiheeseen.

Jos näin on, ei sitten viritellä. Nyt tein vain muutaman yksittäisen liikkeen ja sitten heittäydyin täysin passiiviseksi odottelemaan kehään kutsua.
Kehään mennessä näytin sille lussupalloa ja sanoin, että tämä lentää sitten kun hommat on tehty, ja laitoin pallon taskuun.

Hipalle jäi viimeiseksi mieleen tuleva palkka ja sen voimin hoidettiin homma kotiin. Nyt ei tarvinnut vääntää väkisin, vaan koiralla oli oikeasti kivaa!

Huomenna jälleen Kuopioon, tällä kertaa aussieitten rotumestaruudesta kisaamaan.

RTK1 Hippa

Eipä ole kaikenlaisten mustikkasotien ja auto-ongelmien takia tullut naputeltua muistiin näitä tärkeämpiä juttuja.

Käväisimme Hipan kanssa Kuopiossa rallyilemassa Barbet ry:n järjestämässä kokeessa 8.8. ja kotiintuomisiksi sieltä tuli 92 pistettä eli tässä tapauksessa koulari RTK1. Tervemenoa avoimeen luokkaan sitten vaan.

Hippa oli tällä kertaa haastava ohjattava. Se oli hyvällä mielellä virittelyssä ennen kehään menoa, mutta sitten lässähti. Ihan kuin se olisi pudotettu sohvalta suoraan hommiin. Jouduin kannustamaan tosi paljon, että olisi suunnilleen pysynyt mukana. Tällä kertaa jouduin jopa yhdellä kyltillä vähän korottamaan ääntäni, ettei olisi koskenut kylttiin. Aikaisemmin se ei ole kiinnittänyt niihin mitän huomiota.

Ensimmäinen moka tuli toisella kyltillä, joka oli Istu, kierrä koira. Hippa meni maahan, joten uusin liikkeen. Itse asiassa olen tosi iloinen tästäkin kokemuksesta, koska aivo raksutti niin rivakasti siinä tilanteessa ja älysin sen, että väärin suoritetusta tehtävästä menisi -10 pistettä, mutta uusinnasta vain -3.

Seuraava tehtävä oli Koira eteen, oikealta sivulle. Siinä tuli yksi miinus vinoudesta ja toinen epätarkasti suoritetusta tehtävästä.

Kymmenes kyltti oli Koira eteen + peruutukset ja siitä tuli myös -1 vinoudesta. Sinä päivänä Hipan kaikki eteen siirtymiset jäivät vinoiksi, joten jotain tarttee tehdä.

Lisäksi rapsahti kahden pisteen vähennys kokonaisvaikutuksesta ja syy oli ääntely. En muista missä kohdassa Hippa haukkui, joten vaikea sanoa oliko se turhautumista vai mitä. Luultavasti oli, koska liian kuumana se ei todellakaan käynyt.

Tuntui kuin rata olisi ollut väkisin väännettynä tehty suoritus, mutta ilmeisesti se ulkoa päin näytti paremmalta. En saanut kommenteista selvää, joten kävin sihteerin luona suomennuttamassa ne.
"Miellyttävä suoritus, rauhallinen ja varma suoritustapa" oli tuomari Tytti Lintenhofer lisännyt lomakkeeseen. Kas!
Sihteeri selvitti, että minun ohjaustapa miellytti tuomaria. En hihkunut ja heilunut joutavia, vaan annoin käskyt ja palautteet sievästi.
"Menit etkä meinannut ja se oli nättiä katsottavaa", sanoi toinenkin toimitsija.
Kyllä tuommoisesta palautteesta tuli heti hyvä mieli.

Nyt täytyy vain kokeilla, miten Hipan saisi toimimaan hyvällä fiiliksellä kehässä. Eihän nämä robotteja ole eikä tarvitsekaan olla, mutta vähän varmuutta olisi hyvä tuohon asiaan saada. Koirallakin olisi mukavampi olo.

Kulutusyhteiskunta täällä päivää

Mustikoita on poimittu selkä vääränä (sekä aikana että jälkeen) ja myyty ne pois kun kaikenmoista rahanmenoa on ja näyttää tulevan olemaankin.

Suurin ahmatti valuutalle on jo kauan aikaa ollut oma rakas passattini, josta jo rokkipostauksessa purppasin. Se heräsi henkiin pienen muovisen murikan vaihdannalla eli ahtopaineentunnistin oli pimennyt. Näytti ahtimelle liian suuria arvoja ja turbo toimi sen mukaan eikä kulku luistanut.

Ei siinä läheskään kaikki, vaan rahanmenovirran lähteet sijoittuvat alkuvuoteen, jolloin passattiin tehtiin nokkaremontti. Samalla rykäisyllä vaihtui jakopää ja kun katsastus oli ajankohtainen, asiat tarkastettiin siihen malliin. Vein hänet syyniin.

Järkytys oli valtava kun inssi sanoi, että tuo ja tuo pitää uusia ja tästä muuten tippuu öljyä ihan rutkasti. Mitä?! Ikinä ei ole öljyä syönyt, miten se nyt on semmoiseksi herennyt? Öljyvana johti kohti korjaamoa ja nokka-akselin vaihtajaa.

Menin kertomaan terveiset ja ilmaisin pahastuneeni kovasti, kun heiltä luvattiin auton olevan katsastuskunnossa. Ei auttanut pahastumiset, vaan uusimiskorjaus piti hoitaa ja mainitsin myös öljyvuodosta. Uusintanäytöllä meni läpi.

Ajelin huoleti ja keväällä kerran alkoi öljyn merkkivalo huutaa vimmattuna. Äkkiä täyttöä koneeseen ja sen jälkeen tuli tarkkailtua öljytikkua huomattavasti huolellisemmin.

Kun menohalut muuten palasivat (toisella korjaamolla laitettuna), palattiin myös öljynkulutukseen. Moottori pestiin ja pyöritettiin sitä niin kauan, että vuotokohta selvisi. Siinähän se oli venttiilikopan saumassa.

Menin vielä kerran kysymään, että eikö tuota nyt jo viimeinkin saisi kuntoon kun ei täällä huvikseen viitsi rampata. Työn vastaanottaja sanoi, että tähänhän viimeksi uusittiin venttiilikopan tiiviste. Saihan sen uusia, mutta yhä vaan vuotaa, joten asentaja töihin mars.

Homma hoitui, mutta kuulin hämmästyttäviä asioita tästä aiheesta. Kuulemma valmistajalta tuli tieto, että venttiilikopan irrottamisen jälkeen se sama koppa ei käy eikä tiivistäminen auta, vaan täytyy hommata uusi koppa. Anteeksi mitä?

Olivat ruutanneet silikonia lisäavuksi tiivisteeseen ja nyt toivotaan, että se pitää öljyt sisällä. Koska öljy valui yhtä reittiä ulos ja työnsin uutta toisesta reiästä sisään, en ollut vaihdattanut koko satsia pariinkymmeneen tuhanteen kilometriin ja niinpä suunnistin Öljypisteelle.

Siellä purppasin ihmetystäni julki ja pojat tuumasivat, että näinköhän on kopassa semmoinen kiinteä tiiviste, että vaatii uuden kopan joka irrotuksen jälkeen.

Ei kyllä mene minun vihreähkön ajattelutavan mukaan tämä asia. Miten paljon öljyä on vaatinut jo sen muovihärpäkkeen valmistus? Kodinkoneiden kertakäyttökulttuurissa on ollut ihan tarpeeksi nieltävää, mutta että kertakäyttöinen venttiilikoppa! Haiskahtaa sama politiikka kuin aikoinaan hehkulampputehtaalle annettu käsky tehdä lamput huonommin, että kauppa käy. Viis ympäristöstä.

Taidan ryhtyä etsimään seuraavaksi autoksi 80-luvun Volvoa. Perusmekaniikkaa, jolle itsekin voi tehdä jotain kun vähän opiskelee. Vaihdetaan ne osat mitkä pitää vaihtaa eikä niitä jotka markkinatalous haluaa vaihdettavan.

Koulutielle

Elämä ja ajanlasku on täynnä pienempiä ajanlaskun alkuja. Tämän päivän virstanpylväs oli Kimmon yläkouluun meno.

Koska meidän kylällä ei ole enää yläkoulua (kiitos kunnanisien päätösten), Kimmo kävi eilen naapurissa kysymässä kaveriltaan koulukyytiasiat. Kyllähän minäkin sitä yritin selvittää, mutta helpommalla pääsee kun kysyy joltain joka tietää eikä tulkitse aikatauluja väärin. Puoli kahdeksan kieppeillä kun seisoskelee tienhaarassa, pääsee hyppäämään Liperiin vievään bussiin.

Tänä aamuna jonkun näkymättömän olallekoputuksen voimasta pomppasin hereille tasan kello 7.30 ja totesin pirtin hiljaiseksi. Äkkiä nuoriso hereille ja aamupalaa naamaan. Joutilaan elämäntilanteen hyvä puoli nähtiin taas kun ehdin kuskata oppilaan opinahjoonsa.

Jännittävä tilanne, mutta niin sitä jännitti itsekin vastaavaan aikaan. Muistan kun tutustumisreissulla Karsikon yläasteelle ulko-ovi nielaisi porukan järjettömältä näyttävään sokkeloon, jossa aikansa meitä pyöritettiin ja lopulta sama ovi sylkäisi meidät ulos. Tai olisiko ollut toinen ovi. Joka tapauksessa olin kauhuissani, että tuollako pitää osata mennä johonkin tiettyyn paikkaan.

Onneksi meille jaettiin koulun pohjapiirustus. Olin silloin (ja olen vieläkin) äärettömän kiinnostunut talojen pohjapiirustuksista, joten painoin sen päähäni ja osasin täysin erehtymättömästi luotsata itseni ja muut oikeaan luokkaan. Kaverit ihmettelivät, että miten voin tietää missä mikäkin luokka sijaitsee ja minä ihmettelin, että miten he eivät voi tietää. Siksihän kartta jaettiin.
Se antoi sentään vähän turvallisuudentunnetta kaikkeen uuteen kaaokseen.

Liperin koulu on vielä sokkeloisempi tai ehkä se siltä tuntuu kun en ole käynyt siellä kuin muutaman kerran. Toivottavasti Kimmolla on parempi suuntavaisto kuin minulla ja oppii pian siellä liikkumaan.

Rokkia ja romua

Yksi vuoden odotetuimmista viikonlopuista eli Ilosaarirock oli ja meni jälleen kerran. Tänä vuonna saimme viettää sitä enimmäkseen kahden kesken kun Vihtori rokkaili äitinsä kanssa ja Kimmo on jo sen verran iso, että sai palloilla alueella omin nokkineen. Eikä hänen mukana roikottamisessa olisi muutenkaan ollut järkeä kun sen verran paljon meidän musiikkimaut poikkeavat toisistaan. Rahaa ruokaan, kännykkä yhteydenpitoon (silloin kun linjat yleensä toimivat) ja avain tukikohtaan eli mummolaan muutaman korttelin päähän ja homma pelitti hyvin.

Lauantai oli aurinkoinen, mutta ei tolkuttoman kuuma kuitenkaan. Ihmehän tuo olisikin, jos tänä kesänä joskus pääsisi hiki tulemaan. Juhlan eli lähes lapsettoman rokin kunniaksi suunnattiin kaljateltalle. Valikoima oli mitätön, joten kolmesta pahasta valitsin pienimmän eli tavallisen lonkeron. Seitsemän euron hinta hirvitti ja itse litku aiheutti mahakipua. Toisen tuopin jälkeen luovutin kun ei euron hintaisia panttejakaan löytynyt niin paljon, että raskisi moista soppaa hakea itselleen.

CMX oli hyvä vaikka en varsinaisesti bändiä fanitakaan. Laulajan ääni on korviahivelevää, mutta sanoista en saanut selvää.

Amorphis soitti 20 vuotta sitten julkaistun albuminsa Tales from the Thousand Lakes kokonaan ja muutaman muun biisin siihen päälle.

Bändillä on hyvä uusia kappaleita, mutta senaikainen laulutyyli ei vetoa minuun. Sen sijaan soitto kuulosti sitäkin paremmalta. Erotin nimittäin joka ikisen soittimen ja se tarkoittaa sitä, että miksaus oli justiin kohdallaan.

Apocalyptican esitys oli riemukas. Tukka lensi ja sello soi niin että kielet katkeilivat. Tuo kielen katkeaminen oli muuten ihan tosi juttu. Oli huvittavaa seurata kun soittaja kesken kaiken alkoi käyttäytyä omituisesti ja ampaisi selloineen lavan takanurkalle. Kielen vaihtaminen ja viritys vei vain hetkisen.

Oli heillä laulajakin, mutta en tykännyt. Minun mielestä tämä musiikki kuulostaa instrumentaalina paremmalta, se ei yksinkertaisesti kaipaa laulua sotkemaan itseään.

Vähän harmitti kun Battle Beast esiintyi samaan aikaan, mutta ei sitä malttanut lähteä seuraamaan kun tämä porukka veti niin antaumuksella.

Illan päätti Placebo, mutta ei sytyttänyt. Lehdessä oli juttu, että bändin esiintyminen oli niin hiottua, että hipoi liikaa täydellisyyttä eikä välispiikkauksissa ollut sen enempää persoonallisuutta. Jos ei ollut fani ennen, tuskin tuli faniksi nyt ja siinä komppaan toimittajaa.

Encorea ja sen myötä ilotulitusta odotuttivat tuskastuttavan pitkään. Painukoot Britteihin ja pysykööt siellä minun puolesta.

Sunnuntaina oli vähän viileämpää ja aika moni rokkikansalainen oli varustautunut iltapäivän sadekuuroihin sonnustautumalla kumisaappaisiin. Meillä oli vain sadetakit mukana, mutta pahimman ukkoskuuron aikana olimme siestaa viettämässä ja toisen kuuron aikana kastuin vain vähän.

Menimme alueelle vasta kolmeksi Von Hertzen Brothersin keikalle ja Kimmo suuntasi omiin menoihinsa. Matkalla tähtiteltalle Elastinen veti päälavalla omaa keikkaansa. En fanita, mutta on sen tyypin hyväntuulisuus jotain ihmeellistä.

"Mennäänkö kalja-alueelle?"
"Miten vaan, mutta mie en kyllä juo mittään kun oli niin pahaa se lonkero."
"Vieläkö koskee mahhaan?"
"Ei ennää, mutta heräsin puol kuuelta kamalaan mahakipuun. Mietin että onko se joku ruokamyrkytys ja yritin muistella mitä söin eilen. Aattelin siinä valvoessa että entäs jos vaikka hampparin majoneesissa oli salmonella ja miten mie voin mennä kotiin ja kanoja hoitamaan kun tartutan niihin sen."
"On sulla kyllä aika lennokasta tuo ajatuksenjuoksu."
"No niinpä, mutta kun osais suunnata sen sillai fiksusti että voisin kirjan kirjottaa, mutta ei se toimi niin."
"No entäs jos kirjotat semmosen niin ku Juoppohullun päiväkirja mutta muuten vaan hullun?"

Hahhaa! Markolla on taito piristää.

Valitettavasti jo pitkään kipuillut ja porukoitten pihaan lopulta hyytynyt passatti veti mielen niin matalaksi, ettei mikään piristys toiminut. En voi sille mitään, että jään jumiin omaan mielentilaani eikä sitä voi muuttaa vaikka kuinka yrittäisi. Mieli teki mennä potkimaan bajamajoja nurin, mutta pinnistelin ja käyttäydyin.

Henkinen paha olo täydentyi fyysisellä yökötyksellä kun tajuntaan tungettiin Sunn O))), joka "soitti" kummallista epämusiikkia. Kuin vahvistin olisi väännetty täysille ja sieltä kuului vain kaikki paikat täyttävä pörinää.
Kyllähän livekeikoilla bassorumpu toimii sydämentahdistimena, mutta se ei ole epämiellyttävää. Tämä tuntui kääntävän sisuskalut kokonaan sekaisin ja aiheutti suorastaan paniikkia. Poistuin pian ja kauas piti poistuakin, että kroppaan pakkautuva pörinä lakkasi. Teltan ulkopuolella päivystivät lääkintämiehet, ilmeisesti kuljettaakseen pökertyneet kuulijat turvaan.

Marko jatkoi keikan seuraamista ja minä menin käymään härkäratsastuksessa. Pysyin vain 23 sekuntia eikä se ollut edes kilpailuohjelma. Vähintään 30 sekuntia sitä rajumpaa röykytystä tietäisi palkinnoksi ilmaisen benji-hypyn, mutta kun en missään tapauksessa aikonut hypätä, tyydyin vähän kesympään kyytiin.

Ghost oli minulle entuudestaan tuntematon bändi, mutta veti valtavan upean keikan. Sen minkä välispiikkauksista tajusin, pääkallopäiseksi piispaksi pukeutunut laulaja Papa Emeritus III nimitti itseään vanhaksi pieruksi eli huumoria riitti. Musiikki kuulosti tosi hyvältä. Sitä voisi kuvailla lähinnä synkäniloiseksi. Tässä näyte: Cirice

Bändi soitti encoren toisensa perään ja kunnes lopulta malttoi lopettaa, oli Apulanta päälavalla juuri aloittanut. Marko meni kaljakarsinaan ja minä änkeydyin lähemmäs lavaa. Bändi soitti vanhoja ja tosi vanhoja huippuhyviä hittejään ja kun rokkikansa hyppi ympärillä, ei voinut kuin hyppiä mukana. Oikeanlaisella musiikilla on ihmeellinen vaikutus ja mieli koheni.

Jossain vaiheessa Marko jollain ihmeen tavalla löysi minut ja ilmestyi viereen. En tajua miten, koska koko alakenttä oli ihan täynnä porukkaa. Onneksi ilmestyi, koska encorena kuultiin Ilona ja taas heitti mielialat häränpyllyä:
"Sä olit perhonen jonka siivet eivät kauas kantaneet.
Sä väsyit kylpyhuoneeseen." 
Poikien velipuoli kuoli pari vuotta sitten yllättäen sairaskohtaukseen ja kämppiksensä löysi hänet  kylpyammeesta hengettömänä. Tuo kappale oli liikaa ja niiden kyynelten mukana vaikutti valuvan muutakin sisälle padottua elämäntuskaa. Ehkä ihan hyvä niin.

Kimmo jäi yöksi mummolaan, jonne myös Atte oli tullut illan mittaan. Minä lainasin isän kaupunkifillaria ja poljeksin Markon kanssa heille yöpymään. On se mussukka kun jaksaa sietää minua ja hankalaa luonnettani kun jatkoin elämän nurjan puolen märehtimistä.

Aamulla aloin soitella eri paikkoihin passatin kohtalosta ja vaikutti siltä, että romuttamolle tai varaosiksi vaan. Kun vein pyörän takaisin ja suunniteltiin poikien kanssa kotimatkaa, kävi ilmi että ei kannata hätiköidä tuomiolle viennin kanssa. Isän Kimmo-serkku tietää autoista keskivertoihmistä enemmän ja kerrottuani kaikki oireet, rohkaisi, että vielä sille on tehtävissä henkiinherätys mahdollisesti kohtuuhinnalla. Se projekti jatkuu edelleen ja aika näyttää päästäänkö me vielä jatkamaan yhteisiä kilometrejä.

Luontoretkellä

Koko kesän ajan on ollut takaraivossa ajatus lähteä kävelemään Kolvananuuron viiden kilometrin reitti ja lopulta se toteutui. Maanantaina lähdettiin eväinemme reissuun. Reitti on paikoin niin haastava, että koirat jäivät kotiin. Hippa saattaisi suoriutua, mutta Jatsi-mummeli ei millään.

Tulipaikalta en ottanut kuvaa, mutta makkaroitten lämmitessä ehti kuvaamaan kaikkea muuta mielenkiintoista. Atella oli perimmäisenä ajatuksena nähdä lihansyöjäkasveja, mutta niiden pieni koko taisi olla herralle pieni pettymys. Minä sen sijaan jaksoin kastella suossa varpaitani kun kyykin kuvaamassa näitä kaunokaisia.

Pyöreälehtikihokki esittäytyy.

Lakka teki raakileita.

Lumpeet ja ulpukat porukassa.

Maariankämmekkä on uskomattoman kaunis ilmestys.

Evästelyn jälkeen lähdettiin varsinaiseen asiaan. Kyllä siinä polku menee, ihan totta! Mahaa ei auttanut ympätä täpötäyteen kun kävelyreitti oli pitkän matkaa tämmöisella alustalla taiteilua.

Aikamoinen seinämä. Kuva ei anna oikeutta enkä osaa kuvata niin että antaisi.

Puro solisi jossain kivenmurikoitten alla ja välillä tuli näkösälle. Pojat himoitsivat siellä uiskentelevia pikkuisia kaloja, joita yritin kuvata. Hui kamalaa mikä naama ilmestyi kuvaan kun selasin otoksia! Lieköhän itse näkki tullut sanomaan, että näitä kaloja ei häiriköidä!

 Vanamo on herkkyyden floristuma.

Aikanaan polku vei rotkolaakson toiselle puolelle. Kiipeämistä oli aika paljon, ihan kuntotestistä kävi.

 Ylhäällä oli valkolehdokkeja ihanine tuoksuineen.

 Alas on pitkä matka.

Lähdön opastetaulussa sanottiin, että reitti on vaikeakulkuinen ja sen kiertämiseen kannattaa varata 4-6 tuntia aikaa. Ihan oikeassa oli. Meillä meni kaikkiaan nelisen tuntia ja enemmänkin olisi saanut kulutettua, jos olisi pidemmäksi aikaa jäänyt ällistelemään kaikkia kasveja ja muita ihmeitä. Kävellessä ei voinut katsella kuin jalkojaan, ettei vallan katko niitä.

Hienoa, että lähellä on näitä kotiseutumatkailukohteita. Ne on opasteilla merkattu niin hyvin, että ilman nykyajan vempeleitä löytää perille. Minä en ole vieläkään navigaattorin omistaja.

Kotimatkalla toivoin olevani. Kolvananuuro on pääteiltä syrjässä ja monen tienhaaran takana. Miksi niitä risteyksiä ei voisi merkata myös toiseen suuntaan? Edes pieni viitta, että tuohon suuntaan menemällä pääsee Joensuuhun. Muualta tulleet osaavat varmaan kääntyä siihen toiseen suuntaan.

Minähän loistavan muistini ja hahmotuskykyni ansiosta käännyin jossain väärin ja aloimme ihmetellä, että missä ihmeessä olemme. Kääntyilin tienhaaroista ihan summamutikassa ja vaistonvaraisesti, ja tie näytti levenevän eli jossain vaiheessa päästään sivistysalueelle. Niin päästiinkin, vastaan tuli asvalttitie, jossa oli kyltti Eno-Joensuuntie. Kontiolahden jälkeen Heinävaaranteitä me sinne menimme, mutta kierrettiin sitten Jakokosken puolelta pois.

Eikä siinä vielä kaikki. Passatti-parka sanoi, ettei jaksa enää ja sen menohalut hävisivät lähes olemattomiin. Kyllä se kulki kun aikaa antoi, mutta kiihdyttäminen oli toivotonta.

Seuraavana aamuna soitin korjaamolle ja pääsin onneksi heti viemään auton testeriin. Se näytti kolmea eri virhekoodia ja päällimmäinen diagnoosiepäily oli, että turbo kanittaa. Auton sammuttaminen poistaa vaivan väliaikaisesti, mutta muuta sille ei sillä hetkellä voinut ja maanantaina olisi Taivalkoskelle lähtö. Sitä reissua on odotettu keväästä lähtien ja jos se peruuntuu niin minun mielenterveys on melko katkolla. Kyllä tuolla kotterolla voi jotenkin ajaa, mutta jos matka katkeaa esimerkiksi Kontiolahdelta alkaviin ylämäkiin niin sitten ei ole itku kaukana.

Yritän hengittää syvään ja ajatella positiivisia ajatuksia, vaikka vaikeaa se on. Jos joku on ikuista niin huoli ja murhe mokomasta kulkuneuvosta.

Mikäli kiinnostaa, kaikki kuvat löytyvät tästä linkistä.