RTK1 Hippa

Eipä ole kaikenlaisten mustikkasotien ja auto-ongelmien takia tullut naputeltua muistiin näitä tärkeämpiä juttuja.

Käväisimme Hipan kanssa Kuopiossa rallyilemassa Barbet ry:n järjestämässä kokeessa 8.8. ja kotiintuomisiksi sieltä tuli 92 pistettä eli tässä tapauksessa koulari RTK1. Tervemenoa avoimeen luokkaan sitten vaan.

Hippa oli tällä kertaa haastava ohjattava. Se oli hyvällä mielellä virittelyssä ennen kehään menoa, mutta sitten lässähti. Ihan kuin se olisi pudotettu sohvalta suoraan hommiin. Jouduin kannustamaan tosi paljon, että olisi suunnilleen pysynyt mukana. Tällä kertaa jouduin jopa yhdellä kyltillä vähän korottamaan ääntäni, ettei olisi koskenut kylttiin. Aikaisemmin se ei ole kiinnittänyt niihin mitän huomiota.

Ensimmäinen moka tuli toisella kyltillä, joka oli Istu, kierrä koira. Hippa meni maahan, joten uusin liikkeen. Itse asiassa olen tosi iloinen tästäkin kokemuksesta, koska aivo raksutti niin rivakasti siinä tilanteessa ja älysin sen, että väärin suoritetusta tehtävästä menisi -10 pistettä, mutta uusinnasta vain -3.

Seuraava tehtävä oli Koira eteen, oikealta sivulle. Siinä tuli yksi miinus vinoudesta ja toinen epätarkasti suoritetusta tehtävästä.

Kymmenes kyltti oli Koira eteen + peruutukset ja siitä tuli myös -1 vinoudesta. Sinä päivänä Hipan kaikki eteen siirtymiset jäivät vinoiksi, joten jotain tarttee tehdä.

Lisäksi rapsahti kahden pisteen vähennys kokonaisvaikutuksesta ja syy oli ääntely. En muista missä kohdassa Hippa haukkui, joten vaikea sanoa oliko se turhautumista vai mitä. Luultavasti oli, koska liian kuumana se ei todellakaan käynyt.

Tuntui kuin rata olisi ollut väkisin väännettynä tehty suoritus, mutta ilmeisesti se ulkoa päin näytti paremmalta. En saanut kommenteista selvää, joten kävin sihteerin luona suomennuttamassa ne.
"Miellyttävä suoritus, rauhallinen ja varma suoritustapa" oli tuomari Tytti Lintenhofer lisännyt lomakkeeseen. Kas!
Sihteeri selvitti, että minun ohjaustapa miellytti tuomaria. En hihkunut ja heilunut joutavia, vaan annoin käskyt ja palautteet sievästi.
"Menit etkä meinannut ja se oli nättiä katsottavaa", sanoi toinenkin toimitsija.
Kyllä tuommoisesta palautteesta tuli heti hyvä mieli.

Nyt täytyy vain kokeilla, miten Hipan saisi toimimaan hyvällä fiiliksellä kehässä. Eihän nämä robotteja ole eikä tarvitsekaan olla, mutta vähän varmuutta olisi hyvä tuohon asiaan saada. Koirallakin olisi mukavampi olo.

Kulutusyhteiskunta täällä päivää

Mustikoita on poimittu selkä vääränä (sekä aikana että jälkeen) ja myyty ne pois kun kaikenmoista rahanmenoa on ja näyttää tulevan olemaankin.

Suurin ahmatti valuutalle on jo kauan aikaa ollut oma rakas passattini, josta jo rokkipostauksessa purppasin. Se heräsi henkiin pienen muovisen murikan vaihdannalla eli ahtopaineentunnistin oli pimennyt. Näytti ahtimelle liian suuria arvoja ja turbo toimi sen mukaan eikä kulku luistanut.

Ei siinä läheskään kaikki, vaan rahanmenovirran lähteet sijoittuvat alkuvuoteen, jolloin passattiin tehtiin nokkaremontti. Samalla rykäisyllä vaihtui jakopää ja kun katsastus oli ajankohtainen, asiat tarkastettiin siihen malliin. Vein hänet syyniin.

Järkytys oli valtava kun inssi sanoi, että tuo ja tuo pitää uusia ja tästä muuten tippuu öljyä ihan rutkasti. Mitä?! Ikinä ei ole öljyä syönyt, miten se nyt on semmoiseksi herennyt? Öljyvana johti kohti korjaamoa ja nokka-akselin vaihtajaa.

Menin kertomaan terveiset ja ilmaisin pahastuneeni kovasti, kun heiltä luvattiin auton olevan katsastuskunnossa. Ei auttanut pahastumiset, vaan uusimiskorjaus piti hoitaa ja mainitsin myös öljyvuodosta. Uusintanäytöllä meni läpi.

Ajelin huoleti ja keväällä kerran alkoi öljyn merkkivalo huutaa vimmattuna. Äkkiä täyttöä koneeseen ja sen jälkeen tuli tarkkailtua öljytikkua huomattavasti huolellisemmin.

Kun menohalut muuten palasivat (toisella korjaamolla laitettuna), palattiin myös öljynkulutukseen. Moottori pestiin ja pyöritettiin sitä niin kauan, että vuotokohta selvisi. Siinähän se oli venttiilikopan saumassa.

Menin vielä kerran kysymään, että eikö tuota nyt jo viimeinkin saisi kuntoon kun ei täällä huvikseen viitsi rampata. Työn vastaanottaja sanoi, että tähänhän viimeksi uusittiin venttiilikopan tiiviste. Saihan sen uusia, mutta yhä vaan vuotaa, joten asentaja töihin mars.

Homma hoitui, mutta kuulin hämmästyttäviä asioita tästä aiheesta. Kuulemma valmistajalta tuli tieto, että venttiilikopan irrottamisen jälkeen se sama koppa ei käy eikä tiivistäminen auta, vaan täytyy hommata uusi koppa. Anteeksi mitä?

Olivat ruutanneet silikonia lisäavuksi tiivisteeseen ja nyt toivotaan, että se pitää öljyt sisällä. Koska öljy valui yhtä reittiä ulos ja työnsin uutta toisesta reiästä sisään, en ollut vaihdattanut koko satsia pariinkymmeneen tuhanteen kilometriin ja niinpä suunnistin Öljypisteelle.

Siellä purppasin ihmetystäni julki ja pojat tuumasivat, että näinköhän on kopassa semmoinen kiinteä tiiviste, että vaatii uuden kopan joka irrotuksen jälkeen.

Ei kyllä mene minun vihreähkön ajattelutavan mukaan tämä asia. Miten paljon öljyä on vaatinut jo sen muovihärpäkkeen valmistus? Kodinkoneiden kertakäyttökulttuurissa on ollut ihan tarpeeksi nieltävää, mutta että kertakäyttöinen venttiilikoppa! Haiskahtaa sama politiikka kuin aikoinaan hehkulampputehtaalle annettu käsky tehdä lamput huonommin, että kauppa käy. Viis ympäristöstä.

Taidan ryhtyä etsimään seuraavaksi autoksi 80-luvun Volvoa. Perusmekaniikkaa, jolle itsekin voi tehdä jotain kun vähän opiskelee. Vaihdetaan ne osat mitkä pitää vaihtaa eikä niitä jotka markkinatalous haluaa vaihdettavan.

Koulutielle

Elämä ja ajanlasku on täynnä pienempiä ajanlaskun alkuja. Tämän päivän virstanpylväs oli Kimmon yläkouluun meno.

Koska meidän kylällä ei ole enää yläkoulua (kiitos kunnanisien päätösten), Kimmo kävi eilen naapurissa kysymässä kaveriltaan koulukyytiasiat. Kyllähän minäkin sitä yritin selvittää, mutta helpommalla pääsee kun kysyy joltain joka tietää eikä tulkitse aikatauluja väärin. Puoli kahdeksan kieppeillä kun seisoskelee tienhaarassa, pääsee hyppäämään Liperiin vievään bussiin.

Tänä aamuna jonkun näkymättömän olallekoputuksen voimasta pomppasin hereille tasan kello 7.30 ja totesin pirtin hiljaiseksi. Äkkiä nuoriso hereille ja aamupalaa naamaan. Joutilaan elämäntilanteen hyvä puoli nähtiin taas kun ehdin kuskata oppilaan opinahjoonsa.

Jännittävä tilanne, mutta niin sitä jännitti itsekin vastaavaan aikaan. Muistan kun tutustumisreissulla Karsikon yläasteelle ulko-ovi nielaisi porukan järjettömältä näyttävään sokkeloon, jossa aikansa meitä pyöritettiin ja lopulta sama ovi sylkäisi meidät ulos. Tai olisiko ollut toinen ovi. Joka tapauksessa olin kauhuissani, että tuollako pitää osata mennä johonkin tiettyyn paikkaan.

Onneksi meille jaettiin koulun pohjapiirustus. Olin silloin (ja olen vieläkin) äärettömän kiinnostunut talojen pohjapiirustuksista, joten painoin sen päähäni ja osasin täysin erehtymättömästi luotsata itseni ja muut oikeaan luokkaan. Kaverit ihmettelivät, että miten voin tietää missä mikäkin luokka sijaitsee ja minä ihmettelin, että miten he eivät voi tietää. Siksihän kartta jaettiin.
Se antoi sentään vähän turvallisuudentunnetta kaikkeen uuteen kaaokseen.

Liperin koulu on vielä sokkeloisempi tai ehkä se siltä tuntuu kun en ole käynyt siellä kuin muutaman kerran. Toivottavasti Kimmolla on parempi suuntavaisto kuin minulla ja oppii pian siellä liikkumaan.