Viime aikoina on ollut pientä alavirettä yleiskunnossa. Ei sairas, mutta ei ihan tervekään. Liekö sekin vähä aiheuttanut aivotasolla jonkunlaista vauriota kun tässä illanhämyssä sain päähäni ulostautua talosta pihalle tokoilemaan. Ihan totta!
Motivoinniksi riitti tunnarikapulalaatikon siirtäminen kuistille. Jatsi oli sitä mieltä, että nyt päästään taas asiaan.
Seuraamiset meni miten meni kun intoa oli taas enemmän kuin kymmenessä normaalissa koirassa. Hitaasti ja varmasti se on otettava, ei näköjään muu auta.
Metallinouto meni muuten hyvin, kun vain ote olisi sievempi. Ei kai sillä ole isompaa merkitystä kuin tyylikysymys, mutta samaan rahaan voisi senkin tehdä kunnolla. Iloisena se kyllä lähti noutamaan ja piti pudottamatta jos siitä lähdetään.
Tunnarin vuoro. Ensimmäinen etsintä meni hirveäksi kaahotukseksi. Oikea palikka löytyi, mutta kaikki piti tarkistaa moneen kertaan, että asia varmasti varmistui. En puuttunut, kun asenne oli ihan oikea. Seuraavilla kerroilla neiti Kierrosmittari oli jo sen verran rauhoittunut, että malttoi ne väärät jättää omaan arvoonsa. Tässä ainakin luulisi edistystä tapahtuvan ja matkaa pidennetään.
Uusimmassa Canis-lehdessä oli vinkkejä merkille lähettämiseen. Otin meille parhaaksi systeemiksi ns. kompassimenetelmän. Siinä merkki on koko ajan koiran ja ohjaajan välissä niin, että kun ohjaaja siirtyy puolelle tai toiselle, koira siirtyy aina olemaan nokatusten. Ensin ihan lähekkäin ja kun varmuus kasvaa, ohjaaja pidentää matkaa merkille, mutta koira tietenkin pysyy siinä ihan äärellään. Palkkaus naksulla.
Olisiko parisen viikkoa sitten, kun testasin sisällä ihan huvin vuoksi. Jatsia piti melkein tuuppia, että älysi siirtyä tarpeen mukaan, mutta palkkasin vähäisestäkin askeleesta oikeaan suuntaan.
Nyt se oli hautonut asiaa ilmeisesti tarpeeksi, koska lähetin noin metrin päästä ja se kiepsahti hienosti merkin taakse kuono minua kohti. Sähläystä ja steppailua, mutta periaate oli selvillä.
Vielä tarvitaan paaaljon treeniä, mutta onhan meillä aikaa. Alku näyttää hyvältä.
Kaukkarit sen sijaan ei näyttäneet yhtään hyvältä. Ihan kuin olisi unohtunut koko idea. Kärsivällisyyttä, etenkin minulta ja kyllä se siitä.
Koiralla oli kivaa ja enimmäkseen minullakin. Jos jostain jäi paha maku, on se ihan omaa syytä ja turha moittia koiraa. Luoksetuloja en ottanut ollenkaan enkä ota. En riskeeraa pk-tottista sen suhteen kun sekin lysti on jo kokeiltu.
Ajattelin loogisesti, että jätän luoksetulon silleensä ja jos joskus pääsen kehään asti, teen sen läpijuoksuna. Kun muut liikkeet on täydelliset, ei yksi viitonen haittaa yhtään. Opetellaan ne pysäytykset sitten kun nimen edessä komeilee FIN KVA.
torstai 29. lokakuuta 2009
maanantai 26. lokakuuta 2009
Kaksi- ja nelijalkaisia yllätysvieraita
Sen kummempaa päiväjärjestystä meillä ei tänään(kään) ollut, mutta sekin vähä meni mukavalla tavalla ylösalaisin, kun Miimi soitti aamupäivällä ja ehdotti porukkalenkkiä. Kyllä tuolla saa yksinään tallustaa sen verran, ettei moisesta ehdotuksesta voinut kieltäytyä. Mari liittyi joukkoon mukaan ja tytöt koirineen tulivat iltapäivällä meille.
Käytiin vain ihan lyhyt rundi. Lyhyt sen takia, etten jätä poikia keskenään kovin pitkäksi aikaa. Ei sillä etteivät pärjäisi, mutta ihan periaatteen vuoksi.
Wallu oli ainoana edes osapuilleen urospuolisena edustajana elementissään päästessään kolmen nartun kanssa reissuun. Se lysti loppui lyhyeen kun ei akkojen tosikkomaisuudella ollut mitään rajaa. Ei vaikka kuinka houkutteli, ei leikkikavereita löytynyt. Wallu poimi säälittävän pienen risun ja yritti sillä. Ei vaikutusta. Pari seuraavaa välinettä voi jo ihan kepeiksi luokitella, mutta tulos oli yhtä huono. Haukkumisesta ei ollut muuta hyötyä kuin että sai lopulta Jatsin ärähtämään itselleen. Pami antoi vahingon kiertää ja nappasi Jatsia korvanjuuresta. Mitähän sekin oikein ajatteli?
Viimein Wallu karsi tienposkesta kokonaisen pajun ja johan alkoi tapahtua. Jatsi hyökkäsi toiseen päähän ja vetokisa alkoi. Tulimme siihen tulokseen, että koolla on väliä. Koiratkin sen jo tietää.
Lenkin jälkeen kahvinkeittoon. Onhan se aina merkkitapaus, kun koirani kasvattaja saapuu visiitille. Koska en voi olematonta lippua vetäistä vielä metsässä kasvavaan salkoon, sai marjapiirakka kelvata. Marikaan ei yleensä pullikoi vastaan kun on mitä tahansa lörtsyä tarjolla.
Samalla tutkittiin tuoretta Palveluskoirat -lehteä ja varsinkin luonnetestituloksia on aina niin kiva siunailla.
Illalla pojat pyysivät minua piilosta leikkimään, mutta ehdotin, että otettaisiin Jatsi mukaan leikkiin. Annoin namin käteen ja jompi kumpi meni piiloon. Sitten vain lähetin Jatsin etsimään. Vähän se oli aluksi pihalla, mutta äkkiä tajusi mitä piti tehdä. En lähettänyt hakutyyliin, vaan käskin etsimään nimeltä joko Aten tai Kimmon. Tarkoituksena oli opettaa erottamaan pojat nimen perusteella. Suunnittelin, että homma etenee niin että molemmat ovat piilossa ja käsken etsimään vain toisen, jolta saa palkan. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta onpahan erilaista aivotyötä. Kaikki osapuolet olivat tosi innoissaan ja se oli pääasia.
Jatketaan harjoituksia huomenna ulkosalla.
Käytiin vain ihan lyhyt rundi. Lyhyt sen takia, etten jätä poikia keskenään kovin pitkäksi aikaa. Ei sillä etteivät pärjäisi, mutta ihan periaatteen vuoksi.
Wallu oli ainoana edes osapuilleen urospuolisena edustajana elementissään päästessään kolmen nartun kanssa reissuun. Se lysti loppui lyhyeen kun ei akkojen tosikkomaisuudella ollut mitään rajaa. Ei vaikka kuinka houkutteli, ei leikkikavereita löytynyt. Wallu poimi säälittävän pienen risun ja yritti sillä. Ei vaikutusta. Pari seuraavaa välinettä voi jo ihan kepeiksi luokitella, mutta tulos oli yhtä huono. Haukkumisesta ei ollut muuta hyötyä kuin että sai lopulta Jatsin ärähtämään itselleen. Pami antoi vahingon kiertää ja nappasi Jatsia korvanjuuresta. Mitähän sekin oikein ajatteli?
Viimein Wallu karsi tienposkesta kokonaisen pajun ja johan alkoi tapahtua. Jatsi hyökkäsi toiseen päähän ja vetokisa alkoi. Tulimme siihen tulokseen, että koolla on väliä. Koiratkin sen jo tietää.
Lenkin jälkeen kahvinkeittoon. Onhan se aina merkkitapaus, kun koirani kasvattaja saapuu visiitille. Koska en voi olematonta lippua vetäistä vielä metsässä kasvavaan salkoon, sai marjapiirakka kelvata. Marikaan ei yleensä pullikoi vastaan kun on mitä tahansa lörtsyä tarjolla.
Samalla tutkittiin tuoretta Palveluskoirat -lehteä ja varsinkin luonnetestituloksia on aina niin kiva siunailla.
Illalla pojat pyysivät minua piilosta leikkimään, mutta ehdotin, että otettaisiin Jatsi mukaan leikkiin. Annoin namin käteen ja jompi kumpi meni piiloon. Sitten vain lähetin Jatsin etsimään. Vähän se oli aluksi pihalla, mutta äkkiä tajusi mitä piti tehdä. En lähettänyt hakutyyliin, vaan käskin etsimään nimeltä joko Aten tai Kimmon. Tarkoituksena oli opettaa erottamaan pojat nimen perusteella. Suunnittelin, että homma etenee niin että molemmat ovat piilossa ja käsken etsimään vain toisen, jolta saa palkan. En tiedä, onko siinä mitään järkeä, mutta onpahan erilaista aivotyötä. Kaikki osapuolet olivat tosi innoissaan ja se oli pääasia.
Jatketaan harjoituksia huomenna ulkosalla.
sunnuntai 25. lokakuuta 2009
Agikoira lainaohjaajan testauksessa
Nakitin Sirkun kirjoittamaan seuraavaan Josepa-lehteen agilitystä. Juttu ei ole mitään ilman kuvia, joten kuvaustilaisuus järjestyi tänään puolen päivän aikaan.
Vein pojat mummolaan ja muistin jopa laittaa Moonalle viestiä, etten pääse yhdeltä alkaviin jälkitreeneihin. Kentälle tultuani ällistelin suurta autiutta, vain Moona itse oli paikalla jonkun toisen dobberi-ihmisen kanssa.
"Miun piti olla täällä kuvaamassa, mutta kuvattavia ei näy", ihmettelin Moonalle.
"Dobbereitten vuorohan nyt on", tämä vastasi.
"Muistitko kääntää kelloa?" Moonan kaveri kysyi.
"Täh?!"
"Ilmeisesti et."
Voi ihme. Mieluummin näin päin, ehdinpä käyttää Jatsin lenkillä ja katseltiin ihan uusia maisemia. Piipahdettiin Vaahteramäellä ja tsekkaamassa Linnunniemen huvila. On se vaan upea pytinki, sanokoot muut mitä tahansa.
Moona oli vielä kentällä, joten kuvasin Riian ja Jykän tulospalstaa varten. Sitten tulivat Satu ja Sirkku, joten päästiin rataa virittelemään. Sususta ja Topista sain väliin sakeahkosta lumisateesta huolimatta muutamia hyviä kuvia, mutta niitä en tähän laita. Antaahan lehden ilmestyä ja katsellaan siitä.
Sirkku otti Jatsin haltuunsa ja punainen pyörremyrsky pääsi vauhtiin. Nyt ymmärrän, miksi ihmiset nauravat nähdessään minut Jatsin kanssa puuhailemassa. On se semmoinen väkkärä, ettei mitään rajaa. Mikään kohta siinä koirassa ei ollut aloillaan kuin sen hetken, kun Sirkku käski sen odottamaan lähtölupaa. Häntä tietysti vipatti silloinkin.
Putki oli taitettu niin, että suuaukot olivat puomille menon molemmin puolin. Jatsin piti mennä putkeen, mutta karkasi puomille ihan väkisin. Moneen kartaan sai ottaa uusiksi ja kannustin Sirkkua käskemään kunnolla, että käskyt menisivät perille asti. Jatsi kävi niin kuumana, että ihan huoleti sai vääntää reilusti volyymiä ääneensä. Sitten kun Sirkulla osui asenne kohdilleen, alkoi koirakin toimia. Kyllä oli lystiä koiralla ja yleisöllä.
Sirkun tuomio Jatsista oli, että mölleihin voisi mennä kisaamaan. Taitoa, intoa ja vauhtia riittää. Siitä vaan. Annoin Sirkulle luvan lainata Jatsia ihan koska vaan. Jos koira nauttii jostain puuhasta noin paljon, mutta oma ohjaaja ei, niin mikäs siinä. Enimmäkseen Jatsi ei tuntunut edes huomaavan, että tällä kertaa oli väärä ihminen mukana hommissa.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Pudotettu esine vol. 2
Pääsin pitkälle lenkille ja jatkettiin eilistä treeniä. Nyt ei ollut pimeää, hädin tuskin hämärää, joten jätin hanskan reilun kauas. Käpälät kipinöiden lähti hän matkaan. Luvan saatuaan, tietenkin. Eihän meillä sooloilla omaan tahtiin. Noin 30 metrin päässä Jatsi kääntyi tuijottamaan minua ja kyselemään neuvoja. Höh, koulutuksen tässä vaiheessa ei tarvitse tulla kyselemään. Muikenin kuin vaari ja Jatsikin oivalsi, ettei tämä homma katselemalla parane. Pinkaisi taas eteenpäin ja palautti hanskan tehokkaasti tapettuna minulle.
Seuraavaksi taas huulirasvaputkilo. Vauhdilla reissuun ja nyt sain nähdä lähes nelitassujarrutuksen, kun täydestä nelistä sai vainun esineestä. Eikä tarvinnut miettiä, että nostaako vaiko eikö.
Jos Jatsi olisi ihminen, se varmasti pitäisi minua täytenä ääliönä kun yhtenään hukkaan tavaroita. Onneksi se ei ole ihminen, vaan koira joka nauttii tehdessään mokomia hommia. Oli minulla peräti nappuloita mukana, että sain edes jotain antaa vastalahjaksi. Kyllähän se ahneena otuksena ne söi, mutta kävi välittömästi hakemassa kepin ja selitti että "tässä olisi nyt se väline siihen oikeaan palkkaukseen, tiedät mitä sille pitää tehdä."
Tiesinhän minä. Narupallon puuttuessa keppi kävi oikein hyvin.
Seuraavaksi taas huulirasvaputkilo. Vauhdilla reissuun ja nyt sain nähdä lähes nelitassujarrutuksen, kun täydestä nelistä sai vainun esineestä. Eikä tarvinnut miettiä, että nostaako vaiko eikö.
Jos Jatsi olisi ihminen, se varmasti pitäisi minua täytenä ääliönä kun yhtenään hukkaan tavaroita. Onneksi se ei ole ihminen, vaan koira joka nauttii tehdessään mokomia hommia. Oli minulla peräti nappuloita mukana, että sain edes jotain antaa vastalahjaksi. Kyllähän se ahneena otuksena ne söi, mutta kävi välittömästi hakemassa kepin ja selitti että "tässä olisi nyt se väline siihen oikeaan palkkaukseen, tiedät mitä sille pitää tehdä."
Tiesinhän minä. Narupallon puuttuessa keppi kävi oikein hyvin.
Pudotetun esineen harjoitus
Pääsin eilen käymään aivan luvattoman lyhyen lenkin, joten paikkasin vähän pienellä oheistoiminnalla.
Oli jo pimeää, joten näkökyky ei auttanut hommia ja pudotin hanskan. Kävelin reilun matkaa ja lähetin Jatsin hakemaan. Ei ongelmia. Jonkin matkaa kuljettuamme pudotin toisen hanskan. Siinä välillä oli mutka ja höppänä joutui etsimään vielä vähän kauempaa. Hyvä juttu, palveli samalla irtautumista esineruudussa ja hanska löytyi.
Kaivelin taskujani enkä löytänyt muuta kuin huulirasvan. No eikun se vaan kankaalle. Jäin tarkoituksella lähemmäs, että voin puuttua jos alkaa tapahtua aussiemaisia sovelluksia. Jatsi pinkaisi reilun matkan päähän, mutta tuli lähemmäs kun hanskaa ei löytynyt. Se jäi ihmettelemään huulirasvan luokse, että tämäkö tästä nyt ihan oikeasti pitää tuoda. Ja kas kummaa, nosti ilman eri käskyä ja toi hienosti ja jopa yhtenä kappaleena! Taitava koira!
Ilma oli sakea. Ihana farmarinaapurini oli ajanut paskaa pellolle ja löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Vaikka olen sielultani juuriani myöten maalainen ja luulin jo tottuneeni kaikenmaailman hajuhaittoihin niin tämä pisti haukkomaan henkeä ja kirvelemään silmiä. Nostin hattua koiralle, jonka hajureseptorit toimivat silti. Itse en olisi siinä sulotuoksussa nenän avulla löytänyt omaa ahteriani, vaikka olisin kääntänyt sen nurin.
Oli jo pimeää, joten näkökyky ei auttanut hommia ja pudotin hanskan. Kävelin reilun matkaa ja lähetin Jatsin hakemaan. Ei ongelmia. Jonkin matkaa kuljettuamme pudotin toisen hanskan. Siinä välillä oli mutka ja höppänä joutui etsimään vielä vähän kauempaa. Hyvä juttu, palveli samalla irtautumista esineruudussa ja hanska löytyi.
Kaivelin taskujani enkä löytänyt muuta kuin huulirasvan. No eikun se vaan kankaalle. Jäin tarkoituksella lähemmäs, että voin puuttua jos alkaa tapahtua aussiemaisia sovelluksia. Jatsi pinkaisi reilun matkan päähän, mutta tuli lähemmäs kun hanskaa ei löytynyt. Se jäi ihmettelemään huulirasvan luokse, että tämäkö tästä nyt ihan oikeasti pitää tuoda. Ja kas kummaa, nosti ilman eri käskyä ja toi hienosti ja jopa yhtenä kappaleena! Taitava koira!
Ilma oli sakea. Ihana farmarinaapurini oli ajanut paskaa pellolle ja löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Vaikka olen sielultani juuriani myöten maalainen ja luulin jo tottuneeni kaikenmaailman hajuhaittoihin niin tämä pisti haukkomaan henkeä ja kirvelemään silmiä. Nostin hattua koiralle, jonka hajureseptorit toimivat silti. Itse en olisi siinä sulotuoksussa nenän avulla löytänyt omaa ahteriani, vaikka olisin kääntänyt sen nurin.
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
Annetaan lainaan kisaavalle ohjaajalle osaava agilitykoira
Loma ei ole oikea loma ilman reissua. Ehdotin, että lähdettäisiin Vantaalle, mutta Atte ilmoitti suoraan ja selvästi, ettei aio istua autossa niin kauas. Ei sitten. Aikani mietittyä muistin, että jalkapuoli-Hanne on vielä sairaslomalla ja voisi ilahtua vieraista. Siitäpä sitten keula kohti Iisalmea.
Matka meni muuten hyvin, mutta Jännevirralla se onneton kuudenkympin rajoitus tupsahti taas niin yllättäen vastaan. Tällä kertaa mahtoi peltipoliisi olla passissa ja räpätä tyylikkään kuvan Passatin rekkarista. Jäämme jännityksellä seuraamaan postin kulkua.
Perille päästyä haukattiin vähän välipalaa ja hyökättiin Nintendon kimppuun. Super Mario Bros 3:n pelaamisesta on aikaa vähintään 15 vuotta, mutta ihmeesti on taidot säilyneet.
Välillä annettiin pelin jäähtyä ja käytiin hallilla agilitaamassa. Jatsi oli revetä liitoksistaan! Onhan se tohkeissaan, tehtiinpä mitä tahansa, mutta nyt se innokkuus nousi aivan uskomattomiin sfääreihin.
Siellä oli kisarata valmiina ja muutaman kerran se vedettiin läpi sekä otettiin keppitreeniä. Hannen jyrkkä tuomio oli: Kisoihin siitä! Heti!
Joo, Jatsi lähtisi kiljuen, mutta jonkun taitavan ohjaajan kaveriksi. Ei se minulle pahasti sanonut, mutta turhautui selkeästi kun olen niin pöljä ja enemmän haittana siellä radalla.
Keinua se ei vielä kunnolla selvitä, mutta jos jotakuta kiinnostaa muuten kisavalmis koira, napatkoon mukaan. Minä en sitä lajia osaa eikä kiinnosta opetella, mutta Jatsista voisi tämmöinen tilaisuus tehdä vielä vähän onnellisemman koiran.
Treenin jälkeen päästettiin vielä hetkeksi Mario ja Luigi vastakkain. Suklaakakkua naamaan ja kotimatkalle. Hanne saa pikaisesti parannella jalkansa ja tulla vastavierailulle.
Kaksi väsynyttä tyyppiä pääsi nukkumaan ja minun työleiri jatkui uuninlämmityksellä. Sainpa mennä saunaankin ihan issekseni. Se on luksusta se.
Matka meni muuten hyvin, mutta Jännevirralla se onneton kuudenkympin rajoitus tupsahti taas niin yllättäen vastaan. Tällä kertaa mahtoi peltipoliisi olla passissa ja räpätä tyylikkään kuvan Passatin rekkarista. Jäämme jännityksellä seuraamaan postin kulkua.
Perille päästyä haukattiin vähän välipalaa ja hyökättiin Nintendon kimppuun. Super Mario Bros 3:n pelaamisesta on aikaa vähintään 15 vuotta, mutta ihmeesti on taidot säilyneet.
Välillä annettiin pelin jäähtyä ja käytiin hallilla agilitaamassa. Jatsi oli revetä liitoksistaan! Onhan se tohkeissaan, tehtiinpä mitä tahansa, mutta nyt se innokkuus nousi aivan uskomattomiin sfääreihin.
Siellä oli kisarata valmiina ja muutaman kerran se vedettiin läpi sekä otettiin keppitreeniä. Hannen jyrkkä tuomio oli: Kisoihin siitä! Heti!
Joo, Jatsi lähtisi kiljuen, mutta jonkun taitavan ohjaajan kaveriksi. Ei se minulle pahasti sanonut, mutta turhautui selkeästi kun olen niin pöljä ja enemmän haittana siellä radalla.
Keinua se ei vielä kunnolla selvitä, mutta jos jotakuta kiinnostaa muuten kisavalmis koira, napatkoon mukaan. Minä en sitä lajia osaa eikä kiinnosta opetella, mutta Jatsista voisi tämmöinen tilaisuus tehdä vielä vähän onnellisemman koiran.
Treenin jälkeen päästettiin vielä hetkeksi Mario ja Luigi vastakkain. Suklaakakkua naamaan ja kotimatkalle. Hanne saa pikaisesti parannella jalkansa ja tulla vastavierailulle.
Kaksi väsynyttä tyyppiä pääsi nukkumaan ja minun työleiri jatkui uuninlämmityksellä. Sainpa mennä saunaankin ihan issekseni. Se on luksusta se.
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Ylösajava spanieli
Jatsia on pentuna ja nuorena kahteen eri otteeseen luultu englanninspringerspanieliksi. Nyt täytyy tunnustaa, että on ne ihmiset jotain tienneet.
Tänään lenkillä Jatsi ajoi ylös hienon kiiltävänmustan ukkoteeren. Se ajoi takaa, kunnes teeri laskeutui puuhun ja jäi vingahtelemaan puun juurelle. Sanoin sille, että nyt pitäisi haukkua kunnolla niin se pysyisi siinä puussa. Ei rohjennut. Lintu lähti ja eksytti suuren valkokirjavan metsästäjän.
Saisikohan paimenkoiran opetettua lintukoiraksi? On se vaan niin viisas, että takuulla saisi. Sehän samalla paimentaisi minulle jänikset, ketut ja supikoirat ampumaetäisyydelle. Siinä vaan seisoskelisin keskellä metsää tärkeänä haulikko tanassa ja saisin särvintä pöytään.
Tulisi taas yksi lisäys australianpaimenkoirien ennestään kirjavaan lajivalikoimaan. Joko lähden ostamaan pyssyä ja kyselemään paikkaa kanalintutaippareihin?
Tästäpä päästiin sopivaa aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen.
Iltapäivällä autoa tankatessa eräs täkäläinen tuli kysymään, tietäisinkö uutta kotia hänen jämtilleen. Ihan vaan kotikoiraksi, koska ei toimi metsällä. En siltä seisomalta tiennyt.
Metsästäjät ei semmoisella koiralla tee mitään ja luulen, että siinä on sen verran riistaverta että se on pidettävä lenkillä kiinni ja semmoisella koiralla taas minä en tee mitään.
Mutta jos joku tätä kautta tietää jonkun, joka haluaisi mukavan lenkkikaverin niin viestiä tänne päin.
Tänään lenkillä Jatsi ajoi ylös hienon kiiltävänmustan ukkoteeren. Se ajoi takaa, kunnes teeri laskeutui puuhun ja jäi vingahtelemaan puun juurelle. Sanoin sille, että nyt pitäisi haukkua kunnolla niin se pysyisi siinä puussa. Ei rohjennut. Lintu lähti ja eksytti suuren valkokirjavan metsästäjän.
Saisikohan paimenkoiran opetettua lintukoiraksi? On se vaan niin viisas, että takuulla saisi. Sehän samalla paimentaisi minulle jänikset, ketut ja supikoirat ampumaetäisyydelle. Siinä vaan seisoskelisin keskellä metsää tärkeänä haulikko tanassa ja saisin särvintä pöytään.
Tulisi taas yksi lisäys australianpaimenkoirien ennestään kirjavaan lajivalikoimaan. Joko lähden ostamaan pyssyä ja kyselemään paikkaa kanalintutaippareihin?
Tästäpä päästiin sopivaa aasinsiltaa seuraavaan aiheeseen.
Iltapäivällä autoa tankatessa eräs täkäläinen tuli kysymään, tietäisinkö uutta kotia hänen jämtilleen. Ihan vaan kotikoiraksi, koska ei toimi metsällä. En siltä seisomalta tiennyt.
Metsästäjät ei semmoisella koiralla tee mitään ja luulen, että siinä on sen verran riistaverta että se on pidettävä lenkillä kiinni ja semmoisella koiralla taas minä en tee mitään.
Mutta jos joku tätä kautta tietää jonkun, joka haluaisi mukavan lenkkikaverin niin viestiä tänne päin.
Koko päivä Josepan leivissä ja eväissä
Aamupalan söin kotona, mutta sitten menikin säästön puolelle.
Menin Pärnälle viestikokeeseen henkilöryhmään, mutta olin niin hyvissä ajoin paikalla, että ehdin kuvata Sinikan Popia ja ottaa Jatsin kanssa tottistreenit. Tällä kertaa meni hyvin, koska taivaalla seilasi pouta- eikä sadepilvet.
Eräs asia on mennyt erinomaisesti jakeluun. Olen surkea kapulanheittäjä ja opetin Jatsin siihen, että esteen yli on hypättävä mennen tullen, olipa kapula miten syrjässä tahansa.
Nakkasin kaksikiloisen tyypilliseen tasamaanoudon tapaan ja tällä kertaa sain kapulan lentämään sinne kuin pitikin. Jatsi lähti rivakasti ja tuli yhtä rivakasti, mutta hyppyesteen kautta. Ääh! Normiaussien ajatusmaailman mukaan kapula oli syrjässä esteeseen nähden, mutta niin olin minäkin eikä se sitä ottanut huomioon. Ei kannata yrittääkään olla koiraansa viisaampi, kun nuo mokomat näköjään pistää 6 - 0 joka tapauksessa.
Ei se mitään. On se hyvä, että edes jotkut asiat tulee esiin treeneissä. Kyllä se keksii kokeissakin kaikkea kivaa minun pääni menoksi. Oma perässä laahaava huumorintaju ainakin kehittyy jos ei mikään muu.
Metsässä olijat viipyivät niin tehokkaasti, että ehdittiin Sonjan kanssa juoksuttaa vanhaa viestikoiraa kentän päästä toiseen. Olihan tuo maisema vähän aakeeta laakeeta siihen hommaan, mutta Jatsille kelpasi. On se niin tohkeissaan kaikesta tekemisestä.
Henkilöryhmässä pyöriessäni ehdin kuvata tuttuja koirakkoja. Hilkka ja Kiri aloittivat viestiuransa. Juoksu ei onnistunut ja tottis oli vähän haahuilevaa, mutta kyllä se siitä ajan mittaan. Tsemppiä jatkoon heille.
Kenttähommien jälkeen painuin Jatsin kanssa jatkamaan keskeytynyttä karpalonmetsästystä. Nyt suo ei ollut ihan niin jäässä ja jonkin verran sain marjoja. Aika pian piti kuitenkin ampaista viemään koira kotiin, että pääsin uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa Jokiasemalle. Josepan perinteinen talkoolaisten illanvietto keräsi peräti kolmisenkymmentä jäsentä nauttimaan yhdessäolosta, saunasta sekä ilmaisista ruoka- ja juomatarjoiluista.
Monta uutta asiaa tuli opittua. Esimerkiksi se, että 13 cm pitkä puutikku meni beaglen suusta sisään ja anuksesta ulos täysin suorana ja ehjänä. Uskomatonta, mutta pakko oli uskoa kun kertoja elää ja oli omin silmin nähnyt.
Heinillä on kolme poikaa ja jälleen raskaana. Jos tuleva lapsi on poika ja pyöräyttää vielä siihen päälle kolme samanmoista, joku ihmeen Seitsemän veljestä -yhdisys maksaa heidän kaikkien koulutuksen, valitsivatpa minkä alan tahansa. Kuka tiesi tämän ennestään? En minä ainakaan. Sitten kun se seitsemäs lapsi on tyttö, niin entäs sitten. Lapset ovat herran lahja ja sillä hyvä. Joka lajissa on riskinsä.
Kuulin myös ensimmäistä kertaa eläissäni jansmakko-humalasta. En voi kertoa mikä se on, koska se pitäisi näyttää ja asianomaisten henkilöiden yksityisyyssuojan takia ei ole kuvaa esitettävänä. Loppujen lopuksi se jäi itsellenkin vähän hämärän peittoon, joten pistetään vahinko kiertämään. Ei kaiken tarvitse olla itsestäänselvää. Elämä ei ole kiinnostavaa ilman arvoituksia.
Uroskoiran kastroinnista monen mutkan kautta juttu levisi miesbalettitanssijoihin. Heillä pitää kuulemma olla alasuojus kuin jääkiekkoilijoilla konsanaan, ettei perhekalleudet joko käytännöllisistä tai esteettisistä syistä heilu hervottomana sinne tänne. Näitä perhekalleuksia siinä sitten väännettiin pitkään ja hartaasti lahkeesta toiseen, mutta vain tyttöporukalla. Miesväki oli eksynyt omaan sakkiin pitkän pöydän toiseen päähän. Mistähän syystä?
Jennan kohdalle osui illan omituisin juttu. Hän kävi ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja eräs mies tuli puhuttelemaan.
"Te ootte kuulemma koiraporukkaa?"
"Niin? Ollaan joo."
"Kun mulla on yks koiraongelma."
"No minkähänlainen ongelma sulla on?"
"Mulla on bichon frise enkä kehtaa käydä sen kanssa kävelyllä."
Mies nosti pikkurilliään sillai sirosti, tyyliin tiedätte kyllä.
"Jos ihmiset pitää minua vähän outona kun raavas mies kävelee semmoisen pumpulipallon kanssa."
"Meidän isällä on neljä bichonia, eikä kukaan pidä sitä yhtään outona. Että revi siitä", Jenna lohdutti miekkosta.
Tarinan loppu jäi vähän epäselväksi, mutta mies oli outokumpulainen. Sillä ominaisuudella voi selittää monta seikkaa.
Olen valittanut ennenkin suomalaisten ujosta suhtautumisesta kameran läsnäoloon. Illan pidetessä sain houkuteluta linssin eteen kaksi Ottoa. He kutsuivat Golden Cap -liigaan mukaan herrat Meukow, Kopparberg ja Carlsberg. Muutama muu tyyppi myös, liekö olleet maskotteja.
Porukka väheni pikkuhiljaa ja jäljelle jäi paikan siistiminen ja sieltä poistuminen. Vein Marin kotiin ja kun ei väsyttänyt, jäin Maaritin, Villen, Karon, Miian ja Jennan kanssa kaupungille.
Jokiasemalla nautittu lohikiusaus oli hyvää, mutta oli ilmeisesti tehty tavalliseen maitoon. Ei tarvinnut kutsua lääkäriä ja ravitsemusterapeuttia tekemään diagnoosia, koska oma mahani huolehti siitä. Väänsi, korvensi, pieretti ja paskatti. Sen kanssa pystyi elämään, kunnes Cornerin toisessa vessakopissa ei ollut paperia. Kaiken uhalla menin sinne, koska hyvinvarustautuneella naisella oli puuhakassissaan nenäliinoja ja terveyssiteitä. Ja valtakunnassa oli jälleen kaikki hyvin.
Kiitos kaikille seurasta ja seuralle tarjoiluista. Sain myös myönteistä palautetta omasta ulosannistani ja se oli mukavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä bloginpitäjäkin piristyy pienestä henkisestä silityksestä.
Lähdin pois, kun nukkumatti alkoi hyppiä olalla. Kotiin tullessa odotti vielä yksi yllätys.
Jatsi oli voinut vähän huonosti jo aiemmin päivällä. Iltaruokaa se ei halunnut, mikä oli peräti kummallista. Ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen piti sekin ihme nähdä, että tuo ahmatti nyrpistää nokkaansa ruokakupin äärellä. Fiksu olisi nostanut kupin pois, mutta eihän meillä niin fiksuja asu. Yöjuoksusta palattuani eteisen matto oli laatoitettu. Ihanaa. Eihän minulla ollut puoli kolmen aikaan yöllä muutakaan tekemistä kuin ryhtyä mattopyykille.
No hei kamoon! Vein sen suihkun lattialle likoamaan ja painuin pehkuihin. En kai minäkään nyt sentään ihan hullu ole!
Menin Pärnälle viestikokeeseen henkilöryhmään, mutta olin niin hyvissä ajoin paikalla, että ehdin kuvata Sinikan Popia ja ottaa Jatsin kanssa tottistreenit. Tällä kertaa meni hyvin, koska taivaalla seilasi pouta- eikä sadepilvet.
Eräs asia on mennyt erinomaisesti jakeluun. Olen surkea kapulanheittäjä ja opetin Jatsin siihen, että esteen yli on hypättävä mennen tullen, olipa kapula miten syrjässä tahansa.
Nakkasin kaksikiloisen tyypilliseen tasamaanoudon tapaan ja tällä kertaa sain kapulan lentämään sinne kuin pitikin. Jatsi lähti rivakasti ja tuli yhtä rivakasti, mutta hyppyesteen kautta. Ääh! Normiaussien ajatusmaailman mukaan kapula oli syrjässä esteeseen nähden, mutta niin olin minäkin eikä se sitä ottanut huomioon. Ei kannata yrittääkään olla koiraansa viisaampi, kun nuo mokomat näköjään pistää 6 - 0 joka tapauksessa.
Ei se mitään. On se hyvä, että edes jotkut asiat tulee esiin treeneissä. Kyllä se keksii kokeissakin kaikkea kivaa minun pääni menoksi. Oma perässä laahaava huumorintaju ainakin kehittyy jos ei mikään muu.
Metsässä olijat viipyivät niin tehokkaasti, että ehdittiin Sonjan kanssa juoksuttaa vanhaa viestikoiraa kentän päästä toiseen. Olihan tuo maisema vähän aakeeta laakeeta siihen hommaan, mutta Jatsille kelpasi. On se niin tohkeissaan kaikesta tekemisestä.
Henkilöryhmässä pyöriessäni ehdin kuvata tuttuja koirakkoja. Hilkka ja Kiri aloittivat viestiuransa. Juoksu ei onnistunut ja tottis oli vähän haahuilevaa, mutta kyllä se siitä ajan mittaan. Tsemppiä jatkoon heille.
Kenttähommien jälkeen painuin Jatsin kanssa jatkamaan keskeytynyttä karpalonmetsästystä. Nyt suo ei ollut ihan niin jäässä ja jonkin verran sain marjoja. Aika pian piti kuitenkin ampaista viemään koira kotiin, että pääsin uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa Jokiasemalle. Josepan perinteinen talkoolaisten illanvietto keräsi peräti kolmisenkymmentä jäsentä nauttimaan yhdessäolosta, saunasta sekä ilmaisista ruoka- ja juomatarjoiluista.
Monta uutta asiaa tuli opittua. Esimerkiksi se, että 13 cm pitkä puutikku meni beaglen suusta sisään ja anuksesta ulos täysin suorana ja ehjänä. Uskomatonta, mutta pakko oli uskoa kun kertoja elää ja oli omin silmin nähnyt.
Heinillä on kolme poikaa ja jälleen raskaana. Jos tuleva lapsi on poika ja pyöräyttää vielä siihen päälle kolme samanmoista, joku ihmeen Seitsemän veljestä -yhdisys maksaa heidän kaikkien koulutuksen, valitsivatpa minkä alan tahansa. Kuka tiesi tämän ennestään? En minä ainakaan. Sitten kun se seitsemäs lapsi on tyttö, niin entäs sitten. Lapset ovat herran lahja ja sillä hyvä. Joka lajissa on riskinsä.
Kuulin myös ensimmäistä kertaa eläissäni jansmakko-humalasta. En voi kertoa mikä se on, koska se pitäisi näyttää ja asianomaisten henkilöiden yksityisyyssuojan takia ei ole kuvaa esitettävänä. Loppujen lopuksi se jäi itsellenkin vähän hämärän peittoon, joten pistetään vahinko kiertämään. Ei kaiken tarvitse olla itsestäänselvää. Elämä ei ole kiinnostavaa ilman arvoituksia.
Uroskoiran kastroinnista monen mutkan kautta juttu levisi miesbalettitanssijoihin. Heillä pitää kuulemma olla alasuojus kuin jääkiekkoilijoilla konsanaan, ettei perhekalleudet joko käytännöllisistä tai esteettisistä syistä heilu hervottomana sinne tänne. Näitä perhekalleuksia siinä sitten väännettiin pitkään ja hartaasti lahkeesta toiseen, mutta vain tyttöporukalla. Miesväki oli eksynyt omaan sakkiin pitkän pöydän toiseen päähän. Mistähän syystä?
Jennan kohdalle osui illan omituisin juttu. Hän kävi ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja eräs mies tuli puhuttelemaan.
"Te ootte kuulemma koiraporukkaa?"
"Niin? Ollaan joo."
"Kun mulla on yks koiraongelma."
"No minkähänlainen ongelma sulla on?"
"Mulla on bichon frise enkä kehtaa käydä sen kanssa kävelyllä."
Mies nosti pikkurilliään sillai sirosti, tyyliin tiedätte kyllä.
"Jos ihmiset pitää minua vähän outona kun raavas mies kävelee semmoisen pumpulipallon kanssa."
"Meidän isällä on neljä bichonia, eikä kukaan pidä sitä yhtään outona. Että revi siitä", Jenna lohdutti miekkosta.
Tarinan loppu jäi vähän epäselväksi, mutta mies oli outokumpulainen. Sillä ominaisuudella voi selittää monta seikkaa.
Olen valittanut ennenkin suomalaisten ujosta suhtautumisesta kameran läsnäoloon. Illan pidetessä sain houkuteluta linssin eteen kaksi Ottoa. He kutsuivat Golden Cap -liigaan mukaan herrat Meukow, Kopparberg ja Carlsberg. Muutama muu tyyppi myös, liekö olleet maskotteja.
Porukka väheni pikkuhiljaa ja jäljelle jäi paikan siistiminen ja sieltä poistuminen. Vein Marin kotiin ja kun ei väsyttänyt, jäin Maaritin, Villen, Karon, Miian ja Jennan kanssa kaupungille.
Jokiasemalla nautittu lohikiusaus oli hyvää, mutta oli ilmeisesti tehty tavalliseen maitoon. Ei tarvinnut kutsua lääkäriä ja ravitsemusterapeuttia tekemään diagnoosia, koska oma mahani huolehti siitä. Väänsi, korvensi, pieretti ja paskatti. Sen kanssa pystyi elämään, kunnes Cornerin toisessa vessakopissa ei ollut paperia. Kaiken uhalla menin sinne, koska hyvinvarustautuneella naisella oli puuhakassissaan nenäliinoja ja terveyssiteitä. Ja valtakunnassa oli jälleen kaikki hyvin.
Kiitos kaikille seurasta ja seuralle tarjoiluista. Sain myös myönteistä palautetta omasta ulosannistani ja se oli mukavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä bloginpitäjäkin piristyy pienestä henkisestä silityksestä.
Lähdin pois, kun nukkumatti alkoi hyppiä olalla. Kotiin tullessa odotti vielä yksi yllätys.
Jatsi oli voinut vähän huonosti jo aiemmin päivällä. Iltaruokaa se ei halunnut, mikä oli peräti kummallista. Ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen piti sekin ihme nähdä, että tuo ahmatti nyrpistää nokkaansa ruokakupin äärellä. Fiksu olisi nostanut kupin pois, mutta eihän meillä niin fiksuja asu. Yöjuoksusta palattuani eteisen matto oli laatoitettu. Ihanaa. Eihän minulla ollut puoli kolmen aikaan yöllä muutakaan tekemistä kuin ryhtyä mattopyykille.
No hei kamoon! Vein sen suihkun lattialle likoamaan ja painuin pehkuihin. En kai minäkään nyt sentään ihan hullu ole!
perjantai 9. lokakuuta 2009
Alavilla mailla hallan vaara
Eikös se ole rankattu suomen kielen kauneimmaksi lauseeksi tai ainakin jotain sinne päin? Oli miten oli, mutta hallaa on ollut.
Missä kelo loppuu ja heijastus alkaa?
Loch Nessin hirviö näyttäytyi! Vai mikä siinä leijuu ilmassa? Vai missä se leijuu?
Käytiin Jatsin kanssa Siprissä karpaloita katselemassa. Tarkoitus oli tietenkin myös kerätä niitä, mutta eipä mokomia näkynyt. Viistosti tuleva valo saattoi vaikuttaa heikentävästi näköelimiin, mutta annoin silti olla. Selkä kipeytyi liikaa kun piti yrittää sihtailla olemattomia marjoja nenä turvetta viistäen. Sitä paitsi kohmeisesta sammaleesta oli muutenkin vaikeaa noukkia ne vähäiset karpalot.
Jatsi oli, hämmästyttävää kyllä, melko innoissaan päästyään pitkästä aikaa tuttuun maisemaan. Se juoksi lammen rannan turvelautoilla ja yhtäkkiä lumpsahti takapäänsä veteen. Ei saisi nauraa, mutta vähän tyrskähdin, kun tyypillä jäi loikka puoli koiranmittaa liian lyhyeksi. Sen jälkeen se hyökkäsi tappamaan keppiä ja rallaamaan hullunrinkiä. Ajatukset oli selvästi luettavissa:
"Mamma hei, näätkö kun raatelen tän kepin? Mamma hei, näätkö miten nopea oon?"
Joo-o, kaikkensa teki hän, että edellinen nolous unohtuisi äkkiä.
Valo oli hieno ja pari muutakin hienoa juttua sain kuvattua.
Onko Jatsi oikein ja maailma nurin vai päinvastoin?
Missä kelo loppuu ja heijastus alkaa?
Loch Nessin hirviö näyttäytyi! Vai mikä siinä leijuu ilmassa? Vai missä se leijuu?
Kuvat näyttää paremmilta isompina ja ne voi vilkaista tuttuun tapaan täältä:
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Historiassa kääntyi uusi sivu
Arvoisat lukijat, voitte huokaista helpotuksesta. Tein vihdoin sen, mitä olen jo kauan uhkaillut.
Tästä lähtien Jatsi jatkaa omaa tosikkomaista linjaansa tässä blogissa ja minä, lähes melkein avohoitopotilas, päästän mielikuvitukseni täyteen lentoon täällä:
http://hullunhommaa.blogspot.com/
En käske enkä kiellä. Jokahinen lukee omalla riskillä eikä kirjoittaja ota vastuuta mahdollisista henkisistä vaurioista. Näin. Lain kirjain on täytetty eikä edes jenkkimieliset voi haastaa minua oikeuteen. Hähäh!
Tästä lähtien Jatsi jatkaa omaa tosikkomaista linjaansa tässä blogissa ja minä, lähes melkein avohoitopotilas, päästän mielikuvitukseni täyteen lentoon täällä:
http://hullunhommaa.blogspot.com/
En käske enkä kiellä. Jokahinen lukee omalla riskillä eikä kirjoittaja ota vastuuta mahdollisista henkisistä vaurioista. Näin. Lain kirjain on täytetty eikä edes jenkkimieliset voi haastaa minua oikeuteen. Hähäh!
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
Lieksa!
Käväistiin Jatsin kanssa tämän kauden viimeisessä jälkikokeessa Lieksassa. Osallistujia oli 21, joten pientä jännitystä aiheutti maastoon pääsemisen epävarmuus. Ilma oli tosi kylmä ja vettä tuli enemmän tai vähemmän, mutta kuitenkin koko ajan. Tuomariksi meidän kentälle osui Heikki Törrönen.
Taivaalta valuva vesi ei miellyttänyt Jatsi the Hienohelmaa ollenkaan. Olimme ensimmäisenä vuorossa ja saimme riivittyä kasaan 82 pistettä. Moona ja Riia saivat 83 pistettä. Homman edetessä jännitys tiivistyi. Osa sai enemmän pisteitä kuin me ja osa vähemmän, melko tasaisesti jompsin kumpsin. Moonan kanssa naureskeltiin, että nyt ne tietysti Riian kanssa pudottaa meidät karsintarajan alapuolelle.
Kun viimeinen kolmikko oli osuutensa tehnyt ja tulokset tulivat taululle, räjähdin hillittömään nauruun. Vain yhden pisteen tähden jäimme laulukuoroon! Ja kuten edellä jo tuli epäiltyä, oman treeniryhmän vetäjän pudottamana.
Nyt tiedetään taas mitä treenata.
Paikallamakuu oli mahdotonta ja siitä tuli tuplakäskyn ja minun poistumisen jälkeen paikallaistuminen.
Liikkeestä istuminen oli mahdotonta ja siitä tuli seisomaanjäänti.
Liikkeestä seisominen oli mahdotonta kun ikävä iski. Tuplakäsky.
Liikkeestä maahan taas... huoh. Katso mitä edellä on kerrottu ja päättele siitä.
Noudot suht ookoo ja eteenmeno olisi saanut olla suorempi.
Kokonaisarvosanaan vaikutti huonontavasti Jatsin persoonallinen väliaikaohjelmisto kaikkine kieppumisineen. Yleistä hallintaa on siis lisättävä.
Kun sain kilpailukirjan takaisin ja maastoon menijät ja muut kotiinlähtijät olivat häipyneet, otin iloisen ja palauttavan treenin kentällä. Kyllä hänen diivauttaan piti ihan käskeä ennen kuin uskoi, että myös sateessa tehdään samaa mitä poutasäällä ja vielä ihan yhtä hyvin.
Jatsi teki olosuhteisiin nähden hyvän tottiksen, mutta se ei ihan riittänyt. Keskitymme karsimaan olosuhdeongelman pois.
Taivaalta valuva vesi ei miellyttänyt Jatsi the Hienohelmaa ollenkaan. Olimme ensimmäisenä vuorossa ja saimme riivittyä kasaan 82 pistettä. Moona ja Riia saivat 83 pistettä. Homman edetessä jännitys tiivistyi. Osa sai enemmän pisteitä kuin me ja osa vähemmän, melko tasaisesti jompsin kumpsin. Moonan kanssa naureskeltiin, että nyt ne tietysti Riian kanssa pudottaa meidät karsintarajan alapuolelle.
Kun viimeinen kolmikko oli osuutensa tehnyt ja tulokset tulivat taululle, räjähdin hillittömään nauruun. Vain yhden pisteen tähden jäimme laulukuoroon! Ja kuten edellä jo tuli epäiltyä, oman treeniryhmän vetäjän pudottamana.
Nyt tiedetään taas mitä treenata.
Paikallamakuu oli mahdotonta ja siitä tuli tuplakäskyn ja minun poistumisen jälkeen paikallaistuminen.
Liikkeestä istuminen oli mahdotonta ja siitä tuli seisomaanjäänti.
Liikkeestä seisominen oli mahdotonta kun ikävä iski. Tuplakäsky.
Liikkeestä maahan taas... huoh. Katso mitä edellä on kerrottu ja päättele siitä.
Noudot suht ookoo ja eteenmeno olisi saanut olla suorempi.
Kokonaisarvosanaan vaikutti huonontavasti Jatsin persoonallinen väliaikaohjelmisto kaikkine kieppumisineen. Yleistä hallintaa on siis lisättävä.
Kun sain kilpailukirjan takaisin ja maastoon menijät ja muut kotiinlähtijät olivat häipyneet, otin iloisen ja palauttavan treenin kentällä. Kyllä hänen diivauttaan piti ihan käskeä ennen kuin uskoi, että myös sateessa tehdään samaa mitä poutasäällä ja vielä ihan yhtä hyvin.
Jatsi teki olosuhteisiin nähden hyvän tottiksen, mutta se ei ihan riittänyt. Keskitymme karsimaan olosuhdeongelman pois.
lauantai 3. lokakuuta 2009
"Mua puri baarikärpänen mut miksi suremaan, jo kauan sitten lääkkeen löysin siihen puremaan..."
Kyllä tämän blogin nimeksi pitäisi vaihtaa Hannan humpat ja hömpötykset tai jotain sinne päin ja lopettaa viattoman luontokappaleen välikappaleena pitäminen. Jatsilla ei ole tähänkään juttuun muuta osaa kuin talon pystyssä pitäminen ja vahtiminen.
Johanna sai työpaikkansa vakinaistettua ja tietenkin tuommoinen tapaus aiheuttaa välittömiä toimenpiteitä. Sain Minnalta kyydin kaupunkiin ja hän jäi vielä seuraksi siihen asti kunnes Johanna ehti paikalle.
Ilta alkoi tuttuun tyyliin kantapaikka Feveristä. Ihmeteltiin kun ovi ei auennutkaan automaattisesti. Syy löytyi sisältä kun ovimies notkui tiskillä. Hänen ilmeensä oli jotain hämmästyneen ja järkyttyneen välimaastoilla alkaessani ensi töikseni valittaa, että kumma paikka kun ovikin piti itse avata. Tämä alkoi välittömästi klenkata ovelle ja tuskaili mennessään lonkkavikaansa.
Tiskillä kysyttiin, että mitä saisi olla ja sanoin, että Jarkko varmaankin tekee ne vihreät jutut, minulle standardi ja kuskille alkoholiton versio. Tässä vaiheessa Minna kysyi, että "tunnetko sie nää ihmiset hyvinkin?" Ööh... riittävän hyvin?
Kun Johanna säntäsi paikalle, tytöt tekivät vuoronvaihdon ja Minna pääsi kotiin. Kilistettiin Johannan uudelle työpaikalle ja siinä vaiheessa kuulin, että heillä oli myös jaettu työntekijöille vastuualueet. Johanna on nyt Asento- ja suojausvastaava. Kuulostaa hienolta ja kaikille puoliperversseille pikku vinkki; Johannan toimenkuvaan ei kuulu tarrata tiukalla kokovartalo-otteella leikkaavaan kirurgiin pitääkseen hänen leikkausasentonsa korrektina. Mahdollisista roiskeista ja niiltä suojautumiselta taas... noh, unohdetaan koko juttu.
Siinä mietiskeltiin, että on se kumma kun täällä ei ikinä ole ketään tuttuja. Heti tämän perään eräs mies tuli kahden kaverinsa kanssa kysymään, onko pöydässä vapaata ja seuraavaksi sanoi tuntevansa minut. Tyyppi oli Vellu, peruskouluaikaisen parhaan kaverini pikkuveli. Siinäpä vierähti mukavasti aikaa menneitä muistellessa ja tehdessä koostetta viimeiseltä kahdeltakymmeneltä vuodelta. En ole kuulemma muuttunut yhtään niistä ajoista. Nyt herää enää kysymys, olinko silloin todella vanhan näköinen 16-vuotias vai nykyään erittäin nuorekas 37-vuotias? Niin tai näin, kiitän kohteliaisuudesta.
Meidän piti alunperin lähteä vain parille tai korkeintaan muutamalle, mutta kuinkas kävikään. Johanna tunnusti saaneensa kaveriltaan lappusen, joka oikeutti kahden hengen ilmaiseen sisäänpääsyyn Nightiin. Ilmaiseen! Uskon, että jokaisessa meissä asuu pieni Sulo Vilén ja varsinkin ilmaiseksi kannattaa ottaa vaikka matolääkkeet. Minun tanssivarvasta oli kutittanut jo jonkin aikaa siihen malliin, että se vaati ehdottomasti lääkintää ja suunta oli selvä.
Matkalla piipahdettiin Hesessä. Pitää syödä että jaksaa ja juoda että tanssituttaa enemmän. Hampurilaisia ahtaessa ihasteltiin söpöä poikaa, joka ne meille möi ja mietittiin hänen ikäänsä.
"Vois olla jotain kolmenkymmenen", Johanna puntaroi.
"Vois olla hintsusti allekin", oli minun mielipide.
"Nyt jäi kyllä vaivaamaan, että kumminko on."
"Sehän selviää kun meen kysymään", ja aloin nousta tuolista.
"Meinaatko tosissas?"
"No joo joo!"
Odottelin hetken, että poika kiinnitti minuun huomionsa ja katsoi kysyvästi.
"Kuule kun meillä tuon kaverin kanssa tuli semmonen ongelma, että alkaaks siun ikä kakkosella vai kolmosella?"
"Mitäs ite veikkaat?"
"Kun en tiiä, voi olla kiikun kaakun".
"No kakkosella alkaa".
"29?"
"Ehei, 26!"
"Herranpieksut!"
Eihän tuo paljon pieleen mennyt, mutta nyt hävettää. En tyhmyyksissäni älynnyt pahoitella aiheuttamaani häiriötä, mahdollista huonoa käytöstä ja kiitellyt saamaani informaatiota. Jos kyseinen henkilö eksyy tätä lukemaan niin kiitän omasta ja Johannan puolesta hyvästä palvelusta ja mukavasta juttutuokiosta. Jos ryhtyy palvelualalle ja tekee yövuoroa, saa varautua kaikenlaisiin hyypiöihin. Tämän kaverin pomolle voisi vihjaista, että olisi muuten palkankorotuksen paikka.
Ja toispuol jokke! Tavan mukaan vilkaistiin Riversiden puolelle, jossa oli jopa joku esiintyjä. Paikalla leijuva ahdistavanpuoleinen mummoenergia aiheutti välittömän poistumisen alakertaan.
Vahvistavat naamaan ja parketille. Liikkumaanhan sinne mentiin eikä istumaan.
Eräs setäihminen liimautui Johannaan ja höpötti vähän väliä mitä lie, en edes halua tietää. Ikää oli vaikea tarkalleen arvioida, mutta joka tapauksessa sitä oli aivan liikaa. Millä ihmeellä nämä hetkohta jatkosodan jälkeen syntyneet mieshenkilöt saisi tajuamaan, että eivät parikymppisen naisen mielestä ole välttämättä kaikkein viehättävimpiä? Teimme taktisen hajuraon laajentamisen ja tanssiva kansa hoiteli loput. Vihje meni perille.
Eräs seuraan lyöttäytynyt AMK-opiskelijapoika oli huomattavasti mukavampaa seuraa. Harmi vaan kun juttelu oli lähes mahdotonta kovan metelin takia.
Johannan jalkoja alkoi kivistää, mutta sisun voimalla jatkettiin valomerkkiin asti. Hitaille minua pyysi aivan liikaa juonut pikkuinen miehentumppi, mutta olin kohtelias ja lähdin. Sinnikäs tapaus. Eli selkeästi periaatteella "joskus saa ja joskus turpiinsa". En antanut turpiin, mutta en mitään muutakaan.
Kiitos ja näkemiin. Ajelin mersukyydillä kotiin ja maksoin siitä kalliisti. Oli huippukivaa, mutta seuraavalla kerralla varataan huone ja vietetään laatuaikaa mukavasti saunoineen ja aamupaloineen huomattavasti halvemmalla. Kyllä jämpti on niin.
Johanna sai työpaikkansa vakinaistettua ja tietenkin tuommoinen tapaus aiheuttaa välittömiä toimenpiteitä. Sain Minnalta kyydin kaupunkiin ja hän jäi vielä seuraksi siihen asti kunnes Johanna ehti paikalle.
Ilta alkoi tuttuun tyyliin kantapaikka Feveristä. Ihmeteltiin kun ovi ei auennutkaan automaattisesti. Syy löytyi sisältä kun ovimies notkui tiskillä. Hänen ilmeensä oli jotain hämmästyneen ja järkyttyneen välimaastoilla alkaessani ensi töikseni valittaa, että kumma paikka kun ovikin piti itse avata. Tämä alkoi välittömästi klenkata ovelle ja tuskaili mennessään lonkkavikaansa.
Tiskillä kysyttiin, että mitä saisi olla ja sanoin, että Jarkko varmaankin tekee ne vihreät jutut, minulle standardi ja kuskille alkoholiton versio. Tässä vaiheessa Minna kysyi, että "tunnetko sie nää ihmiset hyvinkin?" Ööh... riittävän hyvin?
Kun Johanna säntäsi paikalle, tytöt tekivät vuoronvaihdon ja Minna pääsi kotiin. Kilistettiin Johannan uudelle työpaikalle ja siinä vaiheessa kuulin, että heillä oli myös jaettu työntekijöille vastuualueet. Johanna on nyt Asento- ja suojausvastaava. Kuulostaa hienolta ja kaikille puoliperversseille pikku vinkki; Johannan toimenkuvaan ei kuulu tarrata tiukalla kokovartalo-otteella leikkaavaan kirurgiin pitääkseen hänen leikkausasentonsa korrektina. Mahdollisista roiskeista ja niiltä suojautumiselta taas... noh, unohdetaan koko juttu.
Siinä mietiskeltiin, että on se kumma kun täällä ei ikinä ole ketään tuttuja. Heti tämän perään eräs mies tuli kahden kaverinsa kanssa kysymään, onko pöydässä vapaata ja seuraavaksi sanoi tuntevansa minut. Tyyppi oli Vellu, peruskouluaikaisen parhaan kaverini pikkuveli. Siinäpä vierähti mukavasti aikaa menneitä muistellessa ja tehdessä koostetta viimeiseltä kahdeltakymmeneltä vuodelta. En ole kuulemma muuttunut yhtään niistä ajoista. Nyt herää enää kysymys, olinko silloin todella vanhan näköinen 16-vuotias vai nykyään erittäin nuorekas 37-vuotias? Niin tai näin, kiitän kohteliaisuudesta.
Meidän piti alunperin lähteä vain parille tai korkeintaan muutamalle, mutta kuinkas kävikään. Johanna tunnusti saaneensa kaveriltaan lappusen, joka oikeutti kahden hengen ilmaiseen sisäänpääsyyn Nightiin. Ilmaiseen! Uskon, että jokaisessa meissä asuu pieni Sulo Vilén ja varsinkin ilmaiseksi kannattaa ottaa vaikka matolääkkeet. Minun tanssivarvasta oli kutittanut jo jonkin aikaa siihen malliin, että se vaati ehdottomasti lääkintää ja suunta oli selvä.
Matkalla piipahdettiin Hesessä. Pitää syödä että jaksaa ja juoda että tanssituttaa enemmän. Hampurilaisia ahtaessa ihasteltiin söpöä poikaa, joka ne meille möi ja mietittiin hänen ikäänsä.
"Vois olla jotain kolmenkymmenen", Johanna puntaroi.
"Vois olla hintsusti allekin", oli minun mielipide.
"Nyt jäi kyllä vaivaamaan, että kumminko on."
"Sehän selviää kun meen kysymään", ja aloin nousta tuolista.
"Meinaatko tosissas?"
"No joo joo!"
Odottelin hetken, että poika kiinnitti minuun huomionsa ja katsoi kysyvästi.
"Kuule kun meillä tuon kaverin kanssa tuli semmonen ongelma, että alkaaks siun ikä kakkosella vai kolmosella?"
"Mitäs ite veikkaat?"
"Kun en tiiä, voi olla kiikun kaakun".
"No kakkosella alkaa".
"29?"
"Ehei, 26!"
"Herranpieksut!"
Eihän tuo paljon pieleen mennyt, mutta nyt hävettää. En tyhmyyksissäni älynnyt pahoitella aiheuttamaani häiriötä, mahdollista huonoa käytöstä ja kiitellyt saamaani informaatiota. Jos kyseinen henkilö eksyy tätä lukemaan niin kiitän omasta ja Johannan puolesta hyvästä palvelusta ja mukavasta juttutuokiosta. Jos ryhtyy palvelualalle ja tekee yövuoroa, saa varautua kaikenlaisiin hyypiöihin. Tämän kaverin pomolle voisi vihjaista, että olisi muuten palkankorotuksen paikka.
Ja toispuol jokke! Tavan mukaan vilkaistiin Riversiden puolelle, jossa oli jopa joku esiintyjä. Paikalla leijuva ahdistavanpuoleinen mummoenergia aiheutti välittömän poistumisen alakertaan.
Vahvistavat naamaan ja parketille. Liikkumaanhan sinne mentiin eikä istumaan.
Eräs setäihminen liimautui Johannaan ja höpötti vähän väliä mitä lie, en edes halua tietää. Ikää oli vaikea tarkalleen arvioida, mutta joka tapauksessa sitä oli aivan liikaa. Millä ihmeellä nämä hetkohta jatkosodan jälkeen syntyneet mieshenkilöt saisi tajuamaan, että eivät parikymppisen naisen mielestä ole välttämättä kaikkein viehättävimpiä? Teimme taktisen hajuraon laajentamisen ja tanssiva kansa hoiteli loput. Vihje meni perille.
Eräs seuraan lyöttäytynyt AMK-opiskelijapoika oli huomattavasti mukavampaa seuraa. Harmi vaan kun juttelu oli lähes mahdotonta kovan metelin takia.
Johannan jalkoja alkoi kivistää, mutta sisun voimalla jatkettiin valomerkkiin asti. Hitaille minua pyysi aivan liikaa juonut pikkuinen miehentumppi, mutta olin kohtelias ja lähdin. Sinnikäs tapaus. Eli selkeästi periaatteella "joskus saa ja joskus turpiinsa". En antanut turpiin, mutta en mitään muutakaan.
Kiitos ja näkemiin. Ajelin mersukyydillä kotiin ja maksoin siitä kalliisti. Oli huippukivaa, mutta seuraavalla kerralla varataan huone ja vietetään laatuaikaa mukavasti saunoineen ja aamupaloineen huomattavasti halvemmalla. Kyllä jämpti on niin.
torstai 1. lokakuuta 2009
Kanakopin uusiokäyttö
Kylläpäs olenkin taitava ja ahkera! Sain siirrettyä pari mottia saunapuita katon alle. Kai se taannoinen räntäsade säikäytti ahkeroimaan, ettei taas jää lumen alle. Talvella kun on tapana yllättää muutkin kuin eteläsuomalaiset autoilijat.
Näin ikään. Että ei tuon pöksän sisältämä älykkyysosamäärä juuri hetkahda suuntaan eli toiseen, olipa siellä puita tai puupäitä kanoja.
Näin ikään. Että ei tuon pöksän sisältämä älykkyysosamäärä juuri hetkahda suuntaan eli toiseen, olipa siellä puita tai puupäitä kanoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)