Jos leikittäis että kaikki ois päinvastoin... Ei tartte leikkiä, kaikki ON päinvastoin!

                                                                                     

Tein tässä pientä tutkielmaa aiheesta omituisen pääni oudot kotkotukset: Levottomat jalat  – kofeiiniyliherkkyys – masennuslääkkeet – anemia – stressiherkkyys – sydämen lisälyönnit - aistiyliherkkyys > aivojen välittäjäaineetko yhdistävänä tekijänä?

Minulla on ollut sydämessä lisälyöntejä lapsesta lähtien. Silloin pienenä niitä kuulemma tutkittiin, mutta mitään ei löytynyt ja tutkimukset lopetettiin. Pikkuhiljaa oireet hävisivät, mutta alkoivat taas vähän päälle kaksikymppisenä. Raskausaikana pahenivat ja olen huomannut muistakin yhteyksistä, että stressi pahentaa oireita. Vaiva on inhottava, joskaan ei vaarallinen. Lääkitystä ei ole, joten täytyy vain kärsiä ja yrittää ottaa rennosti.

Levottomat jalat on meillä sukuvika. Mummo kärsi niistä, isä ja veli kärsivät edelleen. Minuakin ne vaivasivat raskausaikana ja 2000-luvun puolivälin jälkeen aika pahastikin.

Kokeilin isän käyttämää lääkettä (muistaakseni se oli Sifrol) miedommalla annoksella, mutta tulin hulluksi. En enää muista tarkemmin, minkälaisia oireita siitä tuli, mutta tunsin oloni tosi huonoksi. Se vaikutti selkeästi mielialaan.

Samoihin aikoihin todettiin anemia, joka alkoi synnytyksien aiheuttamasta verenhukasta ja jatkui, koska kuukautiset olivat järkyttävän runsaat. Kerran kuussa meni suunnilleen taju kun vuodin itseni kuiviin. Kaikki rautavalmisteet pistivät mahan sekaisin, myös Obsidan joka kuulemma on niin mieto ja helposti imeytyvä, että käy kaikille. Kaikille paitsi minulle. Luontaistuotteista ei ollut apua ja toisekseen ne litkut olivat niin pahanmakuisia, että jäivät juomatta. Valitin lääkärille tästä ja sain hormonikierukan hillitsemään vuotoa. Anemia hävisi ja sen mukana myös levottomat jalat.

Vuonna 2009 tuli ero ja se oli hyvä juttu, mutta jutun hyvyydestä huolimatta sekosin. Hain lääkäriltä apua ja hän kirjoitti minulle mielialalääkettä. Ensimmäinen lääke Seronil auttoi kirkastamaan päänsisäisen aurinkoni, mutta sivuoireena oli vanha tuttu jalkojen vatkaus. Lääke vaihdettiin vielä kahdesti ja sopiva löytyi. En muista sen nimeä, mutta söin sitä aikani ja lopetin kun en kokenut enää tarvitsevani mokomaa.

Olen aina nukkunut huonosti ja stressi laittaa ajatukset laukkaamaan entistäkin villimmin. Tänä vuonna olen viime keväästä lähtien nukkunut aina yö toisen perään vähän huonommin. Illalla väsyttää eikä nukahtaminen ole ongelma, mutta parin kolmen tunnin kuluttua herään ja ajatusten kiertäessä kehää unta saa odotella kauan ja hartaasti.

Menin taas lääkärille valittamaan vaivojani ja sain hyvin mietoa mielialalääkettä, Mirtazapin 15 mg, aluksi viikon ajan puoli pilleriä illalla nukkumista helpottamaan ja sitten kokonainen. Se napinpuolikas pisti pääni kerralla sekaisin. Olin seuraavana päivänä aivan tokkurassa.

Tokkura helpotti, mutta mustat pilvet peittivät sisäisen aurinkoni ja tunsin itseni viimeisen päälle sekopääksi. Sivuoireet hävisivät reilun viikon aikana ja olo oli muuten kuten ennenkin, mutta nukuin onneksi tosi hyvin. Jos heräsin yöllä, nukahdin heti uudestaan. Kokonaiseen pilleriin en sivuoireiden pelossa uskaltanut siirtyä, vaan jatkoin puolikkaalla.

Nyt kuurin aloituksesta reilu viisi viikkoa aikaa ja teho on kaikonnut. Kokeilin kokonaista pilleriä, mutta kuinka ollakaan, levottomat jalat palasivat kehiin jälleen. Nukkumiseen ei auttanut yhtään.

Olen hyvin herkkä kofeiinille. Pari kulausta kahvia saa minut hyppimään seinille ja kupillinen tekee niin huonon olon, etten tiedä miten päin olisin. Tuntuu kuin sisälläni olisi kuminauhoja pitämässä minua koossa ja kahvi kiristäisi kuminauhat niin kireälle, että joka kohdassa tuntuu pahalta. Vaikea kuvailla, mutta tuon paremmin en osaa. 

Jos esimerkiksi automatkalla iskee armoton väsymys, pari hörppyä Cokista virkistää olon tavanomaiseksi eli sen verran kuin kupillinen kahvia jonkun normaalin ihmisen.

Mari kertoi joskus lukeneensa jostain tiedelehdestä aivojen välittäjäaineista kertovaa juttua.

Siinä kerrottiin, että niillä ihmisillä, joilla välittäjäaineet toimivat ns. normaalisti, kahvi ei aiheuta isompaa kriisiä. Minunlaiselleni ihmiselle ylimääräinen kofeiiniannos taas pistää totaalisesti kupin nurin. Tämä on myös periytyvä ominaisuus, koska isälläni on sama juttu.

Toinen mielenkiintoinen nautintoaine on alkoholi. En pysty nukkumaan humalassa. Alkoholin pitäisi olla rauhoittava aine, mutta minun kohdalla se on kaikkea muuta. En kykene juomaan niin paljon että sammuisin, enkä edes halua saattaa itseäni siihen tilaan. Ongelma on, että pienikin määrä alkoholia tekee mielen niin virkeäksi ja pistää pumpun hakkaamaan siihen malliin, että nukkuminen on mahdotonta.

Mirtazapiinin käyttöohjeessa varoitettiin, että alkoholi tehostaa vaikutusta. Joulun alla tuumasin, että toivottavasti näin on ja otin pillerini kermaliköörin kanssa. Arvatkaapa mitä tapahtui? Jouduin suorastaan toppuuttelemaan itseäni, etten olisi alkanut pestä ikkunoita. Semmoinen virtapiikki iski elimistööni, että entistä vähemmän nukutti.

Muuan nukkumista huonontava juttu on aistiyliherkkyys. Olen lapsesta lähtien kärsinyt tästä ominaisuudesta eikä se näytä vähenevän iän myötä.

Valo paistaa luomien läpi eli en voi nukkua jos ei ole täysin pimeää.

Kuulen pienetkin äänet ja ne voimistuvat hiljaisessa ympäristössä kamalaksi kakofoniaksi. Niitä kun jää kuuntelemaan, ei uni takuulla tule.

Lakanan pitää olla rypytön ja peitto niin, ettei reuna osu jalkoihini tai roiku sängyn reunan ulkopuolella, jolloin se painaa väärällä tavalla tai viileää ilmaa pääsee iholleni. Koiraperheessä välillä kantautuu hiekkaa sänkyyn ja ei puhettakaan, että nukkuisin ilman lakanan vaihtoa tai vähintään imurointia.

Kotona nuo olosuhteet saa kuntoon, mutta yökylässä ollessa korvatulpat on vähimmäisvarustus.

Vähän ohi aiheen mainittakoon, että olen koko ikäni nauranut, että tyylini on tyylittömyys ja sitähän se on. Haluaisin olla tyylikkäämpi, mutta se on sula mahdottomuus kun vaatteet eivät saa tuntua päällä. Kaikki laput on ratkottava pois ja ainoa käyttökelpoinen materiaali on puuvilla. Villa kutittaa ja jotkut kankaat ovat kylmiä ja liukkaita. Vaate ei saa kiristää, muttei myöskään roikkua. Hajuvedet tekevät päänsäryn ja kynsilakkaa en voi käyttää, koska kynnet palelevat. Uskomatonta mutta totta.

Se, joka väittää että haudassa on aikaa nukkua, painukoon kuuseen. Unen tarve on yksilöllinen, mutta jos ihminen valvoo ilman omaa tahtoaan, asiat vain menevät pieleen. Suurin unelmani on saada nukkua kuten normaali ihminen murehtimatta olemattomia ja kärsimättä henkisiä tai ruumiillisia kipuja.

Päätäni ei ole lääketieteellisesti tutkittu, mutta tekisi mieleni väittää, että kaikilla noilla on jokin yhteys.

Levottomiin jalkoihin helpotukseksi määrätty lääke pisti yläpään sekaisin, mutta väärä tai liian vahva mielialalääke taas aiheutti levottomia jalkoja.

Miksi minun kohdalla kaikki menee ihan päinvastoin? Kyllä olisi sarkaa neurologian, psykiatrian tai neuropsykiatrian asiantuntijoille.

Jos lukijoilla on samansuuntaisia kokemuksia, pyytäisin kommentteja. Aina on joku, joka tietää tai on kuullut puhuttavan aiheesta tai sen vierestä. 

Mari ja Miimi heittivät (onneksi saman) haasteen jo ajat sitten ja tyypilliseen tapaani vastaan kun vastaan eli nyt. Kysymykset ovat suunnilleen samoja kuin Sirkun haasteessa jokin aika sitten, joten joko toistan itseäni tai sitten en.

1. Mieleenpainuvin koira, sellainen joka on aiheuttanut suuria tunteita. Ei tarvitse olla oma koira.
- Äitini työkaverin labradoriuros Jiri joskus 80-luvulla. Jostain syystä se palvoi maata jalkojeni alla heti ensitapaamisesta lähtien.

2. Koirasi lempilelu.
- Hipalle käy kaikki, Jatsi ei ole lelujen perään. Treenivälineet eli pallot ja patukat on eri juttu.

3. Jos koira on mielestäsi pidättyväinen, millainen se silloin on?
- Ei ole tunkemassa jokaisen syliin, vaan suhtautuu pienellä varauksella ja hyväksyy sitten.

4. Jos voisit muuttaa yhden asian koirassasi, mikä se olisi?
- Jatsilta voisi poistaa selkävaivan ja Hipalta ääniherkkyyden. Toisaalta, Jatsi voi nykyään hyvin ja Hippa opettaa minulle paljon asioita olemalla se mikä juuri nyt on, joten tämä kysymys on vähän kaksipiippuinen. En välttämättä muuttaisi mitään.

5. Jos voisit muuttaa yhden asian itsessäsi suhteessa koiraan, mikä se olisi?
- En ymmärrä kysymystä.

6. Unelmakoirasi. Millainen se olisi?
- Jatsi on unelmakoirani. Iloinen, uskollinen, huumorintajuinen, työteliäs tarvittaessa, rauhallinen kun mitään ei tapahdu, reipas reissukoira ja kiva kotikoira.

7. Mieleenpainuvin muisto koirasta?
- Itse asiassa tämä ei ole oma muistoni, koska olin silloin niin pieni. Vanhempieni tuttavalla oli kaksi cockerspanielia, Cheri ja Amigo. Ilmeisesti ne olivat epävarmoja lasten läsnäollessa kun olin kerran sanonut äidille: "Seli mulisee."

8. Mikä olisi unelmiesi täyttymys koiran kanssa?
- Hassu kysymys, elän sitä koko ajan.

9. Unelmapäiväsi koiran kanssa?
- Katso edellinen kohta.

10. Mikä on mielestäsi tärkein asia kasvattajassa?
- Rehellisyys ehdottomasti, ennen kaikkea itselleen ja sen myötä pennunostajille.

Koska säännöt on rikottaviksi tehty, en haasta ketään edelleen.

Sieltä se hiipii, ei auta mikään...

Lämpimän ilmaston tokoilua

Jaa, mainittakoon aluksi, että en olekaan kirjaillut ylös lokakuun tokoilua Pärnällä, josta Riikka Pulliainen antoi meille 129 pistettä. Saman kuin Shemeikka syyskuussa voivottelun korkkauksesta ja suunnittelin jo heittäväni hanskat tiskiin kun edistystä ei tapahtunut.

Olin jo ajat sitten ilmoittanut Jatsin Kuopioon, joten käytiin nyt kokeilumielessä katsomassa, heruisiko Marko Puraselta edes 130 pistettä.

Paikka on tähän mennessä käydyistä ihan paras, lämmin sisätila ja nurmimatto alla. Olosuhteita ei ainakaan voi syyttää kun rivi oli tämä:

Paikkamakuu 9,5
- Vaihtoi kankkua ja kampesi etutassua alleen. Perusasentoon nousu jäi vähän vajaaksi.

Seuraaminen 8
- Jos olisin ollut itseni tuomari, en olisi antanut näin hyvää siitä kamalasta haahuilusta.

Liikkeestä istuminen 0
- En tajua edelleenkään, miksi kotona voi istua rivakasti märkään maahan, mutta ei sille edellä mainitulle lämpimälle ruohomatolle. Jatsi varmaan luuli, että pidän sitä pilkkanaan. Tämähän on liian hyvää ollakseen totta, joten ei kannata ottaa vakavasti.

Luoksetulo 0
- Seisominen meni läpijuoksuksi ja maahanmeno liian hitaasti.

Ruutu 0
- Kun ei osaa niin ei. Mari kertoi vähän aikaa sitten hyvän vinkin, miten ruudun saisi opetettua kokonaan alusta uudelleen. Ehkä teen niin.

Hyppynouto 8,5
- Loppuperusasento oli kaikkea muuta kuin perus.

Metallinouto 9
- Pudotti aluksi, mutta nosti ja toi ilman eri käskyä. Tuomari varmaan antoi armoa kun nakkasin kapulan niin raivolla, että se asettui pomppujen jälkeen ihan seinän viereen. Hankala poimia matalalla olevan patterin alta (kai).

Tunnistusnouto 5
- Mälläystä ja eri käskyllä toi, mutta valikoi sentään oikean. Tässä Jatsi selin kääntyessäni kääntyi mukana, tosin pienellä viiveellä. Se ei ollut tarkoitus, koska - tarvitseeko sanoakaan - kyllä se kotona osaa.

Kauko-ohjaus 0
- Eteni reippaasti kaikki vaihdot.

Kokonaisvaikutus 7

Yhteensä 148 eli vähän edistystä edellisiin.

Puranen ei turhia jaaritellut eli ei antanut mitään suullisia arviointeja, joten nuo tulkinnat on kokonaan omia päättelyjäni. Tykkään silti tuomarista, koska hän pitää linjansa kaikkien kohdalla eikä anna lahjapisteitä.
"Sehän lämpeni mukavasti loppua kohti. Ehkä vähän liikaakin." oli Purasen kommentti meidän työskentelystä.

Mutta se mikä lämmitti mieltä tosi paljon oli se, miten moni ihminen tuli meidän suorituksen jälkeen ihastelemaan Jatsia.
"Sulla on ihana koira!"
"Voi että se tekee mahtavalla asenteella!"
"Ai niin vanha! No eipä uskoisi!"
Ja sitä rataa. Eli laulua, hyppyjä, pyörintää ja jatsimaisia kommentteja kehässä kuului siihen malliin, että yleisön viihtyvyys oli jälleen taattu.

Se mikä ei lämmittänyt mieltä ja suorastaan vihlaisi sydäntä oli Jatsin voihkaisu paluuhypyn alastulossa. Se näköjään sattuu, koska ei tuo koira turhasta valita. En ole hyppyyttänyt sitä treeneissä, koska se osaa hypätä entisestä muistista. Tämä pistää harkitsemaan, että kannattaako käydä edes kokeessa hyppyyttämässä kun se tuntuu noin tuskalliselta. Ajattelin sitäkin, että kaukkarit tulee noutojen jälkeen ja siinä maahan-seiso-maahan -vaihdot ovat olleet vaikeita alusta asti. Johtuneeko selän kipuilusta vai huonosta treenaamisesta, en ota kantaa. Syytä voi olla molemmissa.

Voi olla, että Jatsin kanssa harrastellaan tästä lähtien huvin vuoksi ja keskityn treenaamaan Hipan koekuntoon. Itse asiassa se on jo, mutta kokeeseen lähtemisen kynnys on eri juttu.

Hakemistohuijareita riittää joka lähtöön

Viime viikolla soitti taas vaihteeksi varsinainen veijari.
"Yritys- ja luottotietojärjestelmästä päivää! Meillä olisi tämmöinen palvelu tarjolla, että pikkusummalla saisit yrityksen luottotiedot julkisuuteen ja niitä saisi ilmaiseksi hakea jos haluaa tietoa yrityksestäsi. Että mitenkäs olis, pannaanko pakettiin?"
"Niin että mitä häh?"
Miekkonen selitti uudestaan aivokääpiölle "yrittäjälle", joka oli ällistynyt sulavasanaisesta vuodatuksesta. Tarkisti siinä samalla että nimet, osoitteet, Y-tunnukset, auton kilometrimäärät, kengännumerot ja muut henkiset tasapainot tai sen puutteet täsmäävät hänen tietojensa kanssa.
"Niin mistäs sinä olitkaan?"
"Yritys- ja luottotietojärjestelmästä. Sieltä voit selata minkä tahansa yrityksen tietoja ilmaiseksi."
"En minä kyllä tarvitse tuommoista palvelua."
"Niin mutta onhan se äärimmäisen tärkeää, että tiedot ovat saatavissa."
"Niin mutta kun jos haluan tietää jostain jotain, sen kun googletan ja ensimmäiseksi tulee linkki Kauppalehden sivuille ja sieltä saa sitä tietoa."
"Kyllä kyllä, mutta se maksaa!"

Keskustelun tässä vaiheessa aloin miettiä, että kumpi meistä nyt on se tyhmä. Alussa mainittu "pikkusumma" oli oikeasti useita kymppejä per kuukausi eli vuositasolla laskettuna järjetön määrä rahaa.
Miksi haluaisin maksaa itseni kipeäksi, että joku kyylääjä saisi niin sanotun yritykseni tietoja käsiinsä? Ketä kiinnostaa? Ja jos niin kiinnostunut tyyppi jostain hevonkatinkuusesta kömpii ilmoille, hän todennäköisesti maksaa siitä lystistä, että saa tietää minusta kaiken. Niin minä ainakin tekisin, mutta vielä toistaiseksi niin ei ole käynyt.

"Tämä on vissiin nettipalvelu. Mikä se sivu on?" kysyin miekkoselta.
"Ylj.fi."
"Mikäs sinun nimi on?"
. . .
Tulipas hiljaista.
"Noo... Mihinkäs te minun nimeä tarvitsette?"
Ahaa, nyt alettiin jo ihan teititellä. Kiitos vaan, tunnen itseni vain vanhaksi, mutten sen arvokkaammaksi.
"Haluaisin vaan tietää kenen kanssa juttelen. Onhan se kohteliastakin. Minä olen Hanna kuten jo tiedätkin, kuka sinä olet?"
Tämä vaihe kesti niin pitkään, että lukijat kyllästyvät jos alan toistaa joka sanan. Sanottakoon sen verran että tiukassa oli ennen kuin tyyppi muisti etunimensä ja vielä piti puristaa, että sukunimikin palautui mieleen.
"Asia selvä. Soitapa ensi viikolla uudestaan niin mietiskelen vähäsen!"
Nyt eletään jo keskiviikkoa, eikä ole soittanut. Äkkiä voisi luulla, ettei poikaparka ollutkaan ihan rehellisellä asialla.

Aloin mietiskellä asiaa saman tien eli menin hänen Tätä Ilman Et Tule Toimeen -nettisivulleen.
Laitoin hakuun satunnaisia yrityksiä ja niiden kohdalla jotka sieltä yleensä löytyi, ruutuun napsahti teksti: "Valitettavasti yrityskorttisi, jota haet, ei ole enää saatavilla tai omistaja ei ole sitä aktivoinut."
Niinpä. Halvalla ei saa hyvää ja ilmaiseksi ei sitäkään vähää.

YLJ ja YTJ näyttävät aika lailla samanlaisilta lyhennettä ja logoa myöten. Ero vaan on se, että YTJ on aito ja oikea Patentti- ja rekisterihallituksen sekä Verohallinnon yhteinen rekisteri ja sieltä kyllä löytyy tietoa ilman eri hintaa. Löysihän tuokin kaupparatsu minun tietoni ja kuulosti tietävän ihan kaiken.

Oppirahani minäkin olen maksanut, mutta kai se kantapää on aluksi paras paikka ajaa järkeä kalloon. Nykyään näihin osaa suhtautua oikealla tavalla ja jopa ottaa hupia irti heidän kiusaamisestaan.

Väriloiston aikaa

Viikonloppu vierähti mukavissa puuhissa. Perjantaina nappasin Markon kyytiin meille ja lauantaiaamuna mentiin Reetan luokse muuttokuormaa kasaamaan. Reetta muutti opintojen perässä Asikkalaan ja vaikka onkin vähän ikävä kivaa naapuria niin ainahan voi käydä kylässä puolin ja toisin.

Mutta asiasta viidenteen, käsittämätöntä miten paljon tavaraa voi mahtua pieneen mökkiin! Reetan kaveri Pasi on muuttomies ja tuli kuormureineen hakemaan kamoja. Samalla itsessäni selvisi eräs piilevä kyky kun erikokoisia laatikoita ja mööpeleitä sommiteltiin kyytiin. Pasi oli ihmeissään kun useamman kerran oli vasta vetämässä henkeä sanoakseen, että se kävis tuonne ja minä olin jo asettamassa pakettia samaan paikkaan.
"Montako muuttokuormaa oot tehny?"
"Kyllä tää on ihan ensimmäinen tälleen isommassa mittakaavassa tehty."
"Sullon silmää! Vaihda ihmeessä alaa. Pääset Eurooppaa myöten ajelemaan ja se on rahakasta hommaa."
Heh, houkutteleva tarjous kun C-korttikin on valmiina, mutta ei tässä tilanteessa lähdetä ulkomaita työkseen rumuamaan.

Kuormaushomman jälkeen lähdettiin kasaamaan omat kamat ja lähdettiin kaupunkiasunnolle. Markolla oli bänditreenit ja sitä ennen piti treenata vähän omin nokkineen.

Otin kuvia kitaristista, koska Markon Fender on upean punainen, semmoinen että kuka tahansa puusilmäkin inspiroituisi siitä. Kerta kaikkiaan syötävä (niin on soittajakin, toim.huom.), mutta en tavoittanut kuvaan sitä mitä halusin ja näin sieluni silmillä. Valo oli vääränlainen ja tuli väärästä suunnasta ja taustakin oli liian levoton.

Huomasin, että minähän ihan ehdottomasti tarvitsen studion! Olisipa ihana kun voisi ottaa semmoisia kuvia kuin haluaa millä tahansa valoilla, taustoilla ja rekvisiitoilla. Kukahan sponssaisi tilat ja vehkeet?

Sunnuntaiaamu valkeni aurinkoisena ja lähdin toteuttamaan itseäni Karsikon Kalevalaiskaduille. Mitä kaikkea Ilmarisia ja Väinämöisiä siellä liekin, sivuseikka, mutta talot ovat ihania. Vanhoja rintamamiestaloja, kaiken värisiä ja kivoja yksityiskohtia. Ihanat syksyn värit vielä kaupan päälle.

Hyvän mielen postilaatikko. Mahtavaa yhden tai melkein yhden viivan taidetta!

Vanhaa ja uutta tai nykyään jo keski-ikäistä. Tässä tapauksessa vanhan talon arkkitehtuuri viehättää enemmän silmää kuin arviolta 1970-luvulla rakennetun kerrostalon.

Tässä talossa ihastutti tuo ovenpäällyslipan sivulautojen muotoilu ja maalaus.

Meillä oli Jatsin kanssa tokokoe Uimaharjussa, joten Hippa jäi siksi aikaa Markon kaveriksi. Oli siinä pikkukoiralla oleminen kun ei saanut loikoilla sohvalla. Kun pari kertaa oli käsketty alas niin kokeili nojatuolia, mutta kielletty alue oli sekin.

Otin pojat Uimaharjusta mukaan ja matkalla tuli vielä yksi kyytiläinen sekaan. Australialainen Nick liftasi Joensuuhun, joten jälleen pääsin keskustelemaan englanniksi, mikä ei ole ollenkaan huonompi juttu. Nick kertoi opiskelevansa yliopistossa kirjallisuutta ja saaneensa jonkin stipendin tai vastaavan, millä oli mahdollista matkustaa pariksi viikoksi Suomeen. Hänen mummonsa on suomalainen, joten ymmärrään kohdemaan valinnan.

Pojat leikkivät ulkona sen aikaa kun me käytiin koirien kanssa viemässä lasia ja metallia kierrätykseen. Menomatkalla huomattiin, että poliisi päivysti Nyyrikinkadulla. Tullessa auto ei ollut siinä, mutta ajoikin ohi ja asettui samaan paikkaan.
"Onkohan niiltä joku kateissa? Ajas nyt ees joku mopopoika vauhilla tuonne!" Marko mietti.
Saman tien tuli takaa mopo ja me kannustettiin kuskia vääntämään kaasua ihan rohkeasti, että jäisi kiinni.
Pikkumopolla ajoikin virkavallan edustaja.
"Kappas, on jääny haaviin jo! Nyt ei jonkun isä päätä silitä." Marko tuumasi.
"No ei varmana kun polliisi viepi mopon kottiin."
"Niin ja sakot ja vakuutusmaksut vielä päälle."
Vahingonilo se vasta iloa on.

Voittaja-fiilis

Otsikon fiilis aiheutui pelkästään siitä, että sain itseni myös Jatsin kanssa tokokehään. Sääntöjen mukaan meidän oli aloitettava voittajaluokka eikä siihen auttanut mikään.

Viimeksihän me olimme tokokehässä vuonna 2006 joulukuussa, jolloin titteliplakkariin rapsahti TK2. Siihen loppuivat minun tottelevaisuuskouluttajan ominaisuudet ja kyvyt, joten siirryimme kokopäivätoimisesti palveluskoirapuuhien pariin.

Pk-kentiltä saimme kotiinviemisinä VK1, joka jäi viestiradalta ainoaksi koulariksi ja viimeisimmäksi keväällä 2010 JK3 jopa 1-tuloksella. KVA alkoi kiilua silmissä, mutta olosuhteet päättivät toisin. Jatsi oli alkanut reagoida paukkuihin ja sen takia syksyn 2010 koe meni pieleen ja jäi muutenkin viimeiseksi. Erilaisten oireitten perusteella vein sen kuvattavaksi ja selässä todettiin spondyloosi.

Täytyi siirtyä takaisin kevyempään lajiin. Lääkinnän, levon, kevyen liikunnan ja hieronnan sivussa aloimme treenata tokoa ja vihdoin ilmoitin Jatsin kokeeseen. Isoja odotuksia ei ollut, vaan tarkoitukseni oli päivittää koetilanne Jatsin kanssa.

Tänään Uimaharjussa tuomaroi Erkki Shemeikka ihanan aurinkoisissa olosuhteissa ja rivimme näytti tältä:

Paikkamakuu 8 (Nousi istumaan kun ohjaajat tulivat takaisin kehään.)

Seuraaminen 7,5 ( Ekan pysähdyksen perusasento jäi tekemättä ja lopussa tuli liikaa väljyyttä. Alku meni mukavasti.)

Liikkeestä istuminen 0 ( Jäi seisomaan! Idioottivarma liike treeneissä.)

Luoksetulo 0 (Meni läpijuoksuksi. Ei edes harkinnut pysähtymistä, mutta tulipahan vauhdilla sen minkä tuli. Opettelemme siis pysähdykset uudestaan.)

Ruutu 0 ( Koomikko haki paikkaansa kuin Kallio-Herkon uuni. Lopulta annoin lisäkäskyn, jolla meni ruutuun, mutta sivurajan yli ja etutassut jäivät ulkopuolelle.)

Hyppynouto 6,5 (Lähti vauhdikkaasti ja tarttui yhtä innolla, mutta pudotti hetken päästä. Tuomarin kommentti: "Alku näytti hyvältä, mutta miksi ihmeessä se piti pudottaa? Perusasentokin jäi vähän vajaaksi ja sitä kynsien rapsahdusta esteeseen en kuullut.") Shemeikka on mainio.

Metallinouto 7 (Tämäkin piti pudottaa, mutta otti sentään ilman käskyä - vaikkakin irvistellen - ja toi nätisti.

Tunnistusnouto 0 (Tässäkin pääsi pelleily kunnolla vauhtiin. Hänen kuningattaruutensa ei voinut pysyä aloillaan sitä hetkeä kun käännyin selin liikkuriin ja piti komentaa, ettei sentään katoa kehästä. Etsi tehokkaasti, mutta toi väärän ja olihan siinä hampaanjälkiäkin.)

Kauko-ohjaus 8 (Tämä yllätti! Jatsi teki kaikki vaihdot yhdellä käskyllä ja nousi maasta istumaan kunnolla eikä vain puolitiehen. Harmi kun eteni sen verran, että pisteitä ropisi.)

Kokonaisvaikutus 8

Lopullinen pistemäätä oli 129 eli ei tulosta.

Positiivista tässä oli se, etten jännittänyt oikeastaan yhtään. Jatsi oli omanlaisensa hössöttäjä ja siitäkin olen iloinen. Luulen, että kokonaisvaikutus oli kasi sen ansiosta, että olin itsekin koko ajan suunnilleen yhtä hyvällä tuulella kuin koirani, vaikka se nollia keräilikin.

Ei tämä onneksi ole niin vakavaa, mutta tulipahan pureskeltavaa seuraavaa koetta silmällä pitäen. Lisätreeniä niihin mitä ei osattu ja tarkkuutta niihin mitä osattiin suunnilleen. Helppoa kuin heinänteko sateella.

Jatsi on niin huumorintajuinen eläjä, että sen kanssa on kiva puuhata vaikka ei ihan putkeen menisikään. Ihana höppänä kertakaikkiaan!

Tokokehään melkein seitsemän vuoden jälkeen

Hippa korkkasi tokouran tänään Joensuussa Tommi Variksen tarkkojen silmien alla. Ilma oli aurinkoinen ja sopivan lämmin, joten olosuhteista ei mikään ollut kiinni.
Rivimme näytti tältä:

Luoksepäästävyys 10
Paikalla makaaminen 9 (Ehti pyörähtää vinoon perusasentoon, joten koko hoito oli vino alusta loppuun)
Seuraaminen kytkettynä 8,5 (Haahuilua)
Seuraaminen taluttimetta 8 (Vähän enemmän haahuilua)
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 0 (seurasi kannoilla)
Luoksetulo 0 (seurasi kannoilla)
Seisominen seuraamisen yhteydessä 0 (ks. kaksi edellistä)
Estehyppy 7 (Vaati tuplakäskyn ja hihkaisi ylityksessä)

Tulos 108 pistettä ja ALO3.

Miksi näin? Hippa teki vajaa vuosi sitten loistavaa tottista BH-kokeessa ja samaa se esitti vielä keväällä. Olin suunnitellut aloittavani jälkikokeet tänä syksynä ja kaikki muut palaset näyttivät loksahtavan paikoilleen, paitsi yksi. Hippa totesi pyssynpaukkeen kamalaksi asiaksi, joten sitä treenattiin hyvin aktiivisesti monessa eri paikassa. Näytti siltä, että se tottui ääneen, mutta totuus oli toinen. Se ei suostunut enää tekemään mitään kentällä, jossa oli ammuttu eikä sen puoleen sielläkään missä ei oltu ammuttu. Hippis ei kertakaikkiaan palautunut ja se oli siinä.

Tähän kokeeseen osallistuin vain siksi, että näen sen mielentilan ja se tuli hyvin selväksi. Hipan tähän mennessä rakennettu mahtava taistelutahto, kestävyys ja viretila oli pyyhkäisty tiehensä.

Paikkamakuu meni hyvin ja seuraaminenkin aluksi, mutta siitä se vietti alkoi laskea kuin lehmän häntä kunnes hipoi maata.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin hyppy oli sitä. Koiran ilme muuttui kokonaan ja siitä olen iloinen, että Hippa sai jotain positiivista kokemusta ihan kokeen loppuun. Kunnon patukkaleikit palkaksi ja tästä jatkamme motivaatioharjoituksilla.

Tämän päivän kokemus laittoi monta muutakin asiaa ylösalaisin. Hipalle oli pentusuunnitelmia ensi talven juoksuun, mutta ne peruttiin nyt. Hermorakenne ei yksinkertaisesti ole jalostuskoiran tasoa. Ei ole mitään järkeä ottaa riskiä sillä vähän liiankin tyypillisellä perusteella, että "kun se on muuten niin kiva koira." Onhan se ja kauniskin vielä päälle, mutta  kyllä niitä kivoja ja ennen kaikkea täyspäisiä koiria riittää. Olen edelleen sitä mieltä, että ulkonäöllä ei pitkälle pötkitä.

Ääniherkkyys on kummallinen peikko kun se ainakin tässä tapauksessa on näyttänyt pahenevan. Hippa oli pentuna ja nuorena ihan kuin mikä tahansa normaali koira. Hieman huolestuneena olen seurannut, mitä se on viime aikoina esittänyt kaupunkikävelyillä ja muissa vastaavissa tilanteissa. Liikenteen humu pukkaa painetta pääkoppaan, tunnelit aiheuttavat kovan kiireen päästä äkkiä läpi ja sitä rataa. Totuttaminen on mahdollista ja siihen pitää pyrkiä jo arkielämän helpottamiseksi, mutta siellä se takaraivossa nakuttaa. Onneksi Miimi vaati koetuloksia ennen pentuja ja olemme asioista sikäli samaa mieltä.

Hipalla oli vastikään juoksut ja nyt se saa huilata "raskausaikansa". Sitten aletaan rakentaa motivaatiota uudelleen. Jos saan sen iloitsemaan tokokehässä, hyvä niin. Jos siitä ei tule palveluskoiraa, olkoon tulematta. Kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.

Hippa on rakas ja haluan tarjota sille sitä mistä se nauttii. Kyllä jälkeä voi ajaa myös huvin vuoksi eikä pelkästään koularinkuvat silmissä kiiluen.

Kunpa ne muuan villakerät vain määkisivät lähempänä meidän asuinsijoja, niin se vasta olisi jotain!

Jälkeä jälleen

Perjantai-iltana meni nukkumaanmeno myöhäiseksi, koska olimme Maailman Pienimmillä Filmifestivaaleilla. Roukalahden kesäteatterilla pääsi ensin kuuntelemaan juttuja elokuvanteosta ohjaaja Markku Pölöseltä, kuvaaja Kari Sohlbergiltä ja stuntmies Jaakko Saaristolta. Höpöttihän se itse Virolainenkin omat juttunsa eli toimi ansiokkaasti juontajana. Näyttämölle oli viritettu valkokangas ja illan pimettyä nähtiin Kuningasjätkä raikkaassa ulkoilmassa. Oli mukava kokemus!

Lauantaina ilma näytti niin hienolta, että se piti käyttää heti hyväksi. Kysäisin Miimiltä, josko hän haluaisi jälkimetsään ja kyllä hän halusi.

Menimme taas Hirvolanvaaran maastoon, jonne tallasin jäljet Pamille ja Viialle, Miimin tallatessa Hipalle ja Jatsille.

Hipan jälki oli alokasluokan tasoinen paitsi jana jäi lyhyenlännäksi, mutta se ei tehnyt meitä murheellisiksi. Janalle lähetys oli jotenkin hankalaa, mutta syy selvisi kun hetki sitten selasin sähköpostini. Sivustalla osoiteltiin kameralla ja eihän Hippa voi siinä tilanteessa keskittyä muuhun kuin olemaan kaunis ja poseeraamaan.

Sai se käännettyä katseen metsäänkin.

(Kuva: Wilhelmiina Virolainen)

Janatyöskentely oli tavanomaista sähläämistä. Tällä kertaa edistyttiin siinä, että Hippa älysi itse takajäljen tarkistukselta kääntyä ihan itse oikeaan suuntaan.

Ilmaisut olivat idioottivarmat ja niin myös itse jäljestys. Hippa otti kulmat tarkasti, pientä tarkistelua oli mutta näki kuitenkin selvästi, milloin se oli jäljellä ja milloin ei. Koiran luettavuus on kohentunut huomattavasti viime kesästä. Nyt se ei enää kaahottanut siksakkia vaan meni hienosti suoraan ja tarkisti harhajäljet pikaisesti.

Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi! Hippa auttoi keppien laskemisessa.

(Kuva: Wilhelmiina Virolainen)

Jatsi sai tehdä pienen hyvänmielenjäljen ja nyt se oli taas mukavannäköistä ja varmaa työskentelyä. Selkä ei vaivannut kuten edellisellä kerralla.

Tänään kävin tekemässä Hipalle janaharjoituksen. Muuten hyvä, mutta kun malttaisi mennä suoraan pidemmälle. Lähtee kyllä hyvällä vauhdilla, mutta kaartaa minne sattuu kesken kaiken. Se oli sentään positiivista, että lähti oikeaan suuntaan. Jospa edes takajälkipelleily olisi kohta takana.

Viimeisellä janalla en lähtenyt viemää keppiä mihinkään suuntaan, vaan jätin pallon palkaksi janan päähän. Eli ei yhtään jäljestystä, vaan pelkästä suoraan etenemisestä palkka. Tätä voisi kokeilla taas parin päivän päästä, jos se eteneminen siitä kohentuisi.

Jatsi pyöreästi tasan kymmenen!

Ajan kulumista ei voi kuin ällistellä. Siitä on ihan oikeasti jo kymmenen vuotta kun tämän hetken elämäni koira syntyi ja tänään Jatsi sai arvoisensa juhlat.

Tänä aamuna ei nukuttanut vaikka kuinka yritin, joten mitäpäs sitä muuta kuin hommiin ja lehden hakuun. Naapurustossa on aamuvirkkuja eläkeläisiä, mutta Ellin lehti oli vielä laatikossa, joten vein sen hänelle kun nyt satuin olemaan ensimmäisenä asialla. Satuttiin naapuriin parhaalla hetkellä, koska Elli oli letunpaistossa. Jäin odottelemaan lettujen valmistumista ja paistoin viimeiset kun Elli siirtyi kahvinkeitintä lataamaan. Aku tuli kleinspitz Mikun kanssa myös aamukahville ja Miku oli onnesta soikeana kun pääsi niin ihanaan narttuseuraan. Hippa aloitti juoksun pari päivää sitten, joten oli syytäkin olla onnessaan. Annoin tytöille letunpalaset ja lähdettiin kotiin.

Olin paketoinut Jatsille lahjan. Hippa sai keväällä piippaavan Wubba Kongin, mutta se inhosi sitä juuri sen piippaamisen takia ja samasta syystä Jatsi rakastui siihen. Niinpä oli itsestään selvää, etten osta mitään uutta krääsää kun voi kierrättää.

Mitä sait, näytä!

Jotain kivaa sieltä ilmestyy...

...ja riitahan siitä tietysti tuli.

Eristin Hipan ja tein Jatsin kanssa vähän tokojuttuja pihalla, että sain palkata sen hienolla wuballa ja annoin sen leikkiä sillä muutenkin vähän aikaa.

Käytin tytöt  lenkillä, jonka jälkeen menin käymään raviradalla Elokarelia-näyttelyssä. Järkkärit olivat jonossa keräämässä parkki- ja pääsylippumaksuja, mutta minä vilautin ikkunasta vihreää korttia.
"Koetoimitsija, jee!" huudahti herra rahankerääjä ja viittasi minut jatkamaan matkaa.

Aussiekehä oli juuri sopivasti alkamassa ja juttelin Miimin ja muiden tuttujen kanssa sen aikaa kunnes Viia meni kehään.
"Ja ilikesit ilman kameraa tulla!" Miimi huudahti.
"Niin ilikesin kun mikään ei oo niin tyhmää kun näyttelyssä kuvaaminen!"
"Vaikka myö ollaan täällä?"
"Vaikka ois kuka niin sama tilanne."

H tuli tulokseksi ja tuomion jälkeen mentiin shoppailemaan synttärisankareille lahjoja. Pehmiskojukin niin kutsuvasti siinä seisoi, että piti ostaa jätskit.

Kotona leivoin vielä viimeiset leipomukset ja ehdin vielä ottaa pienet nokoset sohvalla ennen kuin juhlavieraat saapuivat. Pippaloihin osallistui Hilkka, Kiri ja Valo, Satu ja Viiru sekä tietenkin Miimi, Pami, Unelma ja Viia.
Jatsi ja Pami saivat ihania lahjoja; leluja ja namuja ja jopa lahjakortit Mustiin ja Mirriin. Kyllä nyt passaa.

Ohjelmassa oli makkaransyöntikilpailu, jonka kilpailujärjestys arvottiin heittämällä tikkaa ja näin myös ihmiset pääsivät leikkimään. Eräät meistä eivät olleet heittäneet tikkaa vuosikausiin, joten tarjosin suorastaan elämyksiä.

Suunnittelin homman jääkiekkoturnauksen tyyliin, jossa ensin pelataan alkusarja A-, B-, C- ja D-lohkoissa. Näiden voittajat jatkavat kisaa ja niin edespäin kunnes viimeinen pari on loppuottelussa. Vaikka itse kehunkin, niin oli tosi pätevä systeemi, koska kaikki kisasivat periaatteessa kaikkia vastaan.

Ideana oli viisi lautasta peräkkäin ja jokaisella yksi makkaranpala. Kaksi koiranohjaajaa kisasi ja toiset toimivat tuomareina. Koiran piti kulkea viiden lautasen reitti ja kaikki makkarat täytyi olla syötynä että suoritus hyväksyttiin. Koska maalikameraa ei ollut, jouduttiin hyvin tasaiset suoritukset uusimaan. Siitä ei ainakaan koirien osalta tullut valituksia.

Aiemmin oli puhetta Viirun monipuolisista kyvyistä ja kyllä se on tosi pätevä myös makkaransyönnissä. Viiru ja Jatsi pesivät muut alkusarjassa ja pudotuspeleissä uskomattomalla syömisvauhdilla ja taitavalla tekniikalla.

Viialla meni aikaa suunnittelussa, mutta se ei ole muutenkaan tullut tähän maailmaan hätäilemään. Hippa taas sähläsi itsensä pois pelistä kun kisasi Pami-äitiään vastaan alkusarjassa.

Loppuottelu oli tosi tasainen, mutta Viiru voitti Jatsin jäädessä hopealle vain niukasti.

(Kuva: Wilhelmiina Virolainen)

Kisan jälkeen otettiin ryhmäkuva. Vasemmalta Unelma, Kiri, Pami, Viia, Valo, Viiru, Hippa ja Jatsi.

Sitten päästiinkin me ihmisjengi asiaan eli herkuttelemaan. Kakku on Kinuskikissan sivuilta napattu Kinuski-vadelmaihanuus ja koristelu tietenkin päivän teemaan tuunattuna:

Voi herranpieksut että osasi olla hyvää! Tämä ei ole vain oma mielipiteeni, vaan koko seurueen yksimielinen tuomio. Kannattaa kokeilla.

Koirat saivat myös herkkuja. Eräät olivat melko röyhkeitä omaa vuoroaan odotellessa.

(Kuva: Wilhelmiina Virolainen)

Kaikilla oli kivaa. Kiitos käynnistä, tytöt!

Ihan jotain muuta keskitalvesta yöttömään yöhön

Tässä välillä olin laiska treenaaja ja ahkera kirjoittaja, joten tekstien sisältö oli kaikkea mitä taivaan ja maan väliin mahtuu. Nyt on viime aikoina tullut naputettua enemmän koirajuttua, joten palataan ajassa taaksepäin ja kertoillaan vaihteeksi mitä muuta kuuluu.

Merkittävin tapahtuma oli lähes nelivuotisen sinkkuaikani päättyminen jo raamatunhistoriallisestikin kohtalokkaana päivänä eli pitkäperjantaina.

Lähdimme Reetan kanssa kaupunkiin niinsanotusti bilettämään erään Reetan kaverin kyydillä. Jo menomatka oli mielenkiintoinen, koska kiepautimme Jokirosvon kautta. Sieltä matkaan tarttui epämääräinen sakki ja hyvä ettei Kuoringan kohdalla pitänyt yksi jäsen nakata kankaalle, kun haastoi riitaa siihen malliin. Se en ollut minä, vaan muuan itselleni tuntematon herrahenkilö, joka onneksi tajusi oman epäherrasmiesmäisyytensä ja asettui olemaan ihmisiksi.

Tässä vaiheessa voi olla parasta palata vielä jonkin verran kauemmas menneisyyteen. Olin talvella tavannut vuosien takaisten metalliopintojen aikaisen kaverini Markon Hevillä hyvvee -hyväntekeväisyyskeikalla La Barressa, jossa Marko bändeineen oli soittamassa.

Jossain vaiheessa päivitimme kuulumiset koulun jälkeisistä vuosista. Kaikenlaista oli tapahtunut ja piipahdin silloin tällöin Markon luona kylässä. Teetä ja juttuseuraa pimeisiin talvi-iltoihin, mukavaa vaihtelua kotona kököttämiselle.

Palataan pääsiäiseen, jolloin nakutin Markolle tekstarin ja kysyin, että mitä hän mahtaa puuhata. Reetan kanssa mentiin ensin syömään ja sieltä Barreen, jonne Markokin tuli aikanaan. Seuraava suunta oli Gloria, siellä illan viimeiset hitaat ja homma oli paketissa. Pää oli pyörällä, mutta hyvällä tavalla.

Marko on Käärmeenkantajan toinen kitaristi ja biisinteon kantava voima. Ja kun tyyppi kaiken hyvän lisäksi tekee semmoista musiikkia, mitä minä tykkään kuunnella niin enpä voi valittaa tätä tilannetta millään tavalla.

Molempien lasten ja harrastusten takia meidän tapaamiset ovat satunnaisia ja se passaa minulle oikein hyvin. Eipähän pääse kyllästymään kun ei kiehnää kylki kyljessä koko ajan.

Koirat hyväksyivät uuden laumanjäsenen uskomattoman nopeasti. Marko on rauhallinen, ei ensimmäiseksi käynyt koirien iholle eikä ahdistellut poikia. Ne elementit ovat se taikasana, jolla nämä yksilöt rauhoitetaan.
Hippa varsinkin on oikea fani.

Vuosi eteni juhannukseen ja sain kutsun Juvalle Markon sukulaisiin. En ehtinyt heti torstaina reissuun, vaan tulin perästä perjantai-iltana ja pääsin suoraan ruokapöytään rosvopaistin syöntiin. Paikka oli tosi viehättävän pienen joen varrella ja saunasta pääsi uimaan suoraan terassin rapuilta. Joki virtasi kohtalaisen vuolaasti, joten vastavirtaan uiminen kävi ihan työstä.

Talon kissa ei ottanut ympärillä pyörivästä aussiejengistä stressiä.

Saunan jälkeen päästiin katsomaan kokkoa, joka sytytettiin läheiselle pellolle.

Yöt olimme Markon tädin luona. Paikka on ihana, tien päässä mäellä ja ranta äärellään. Rannassa on saunamökki ja grillikota, jossa vietettiin juhannuspäivän iltaa.

Sunnuntaina lähdettiin jo aamusta etenemään, koska soitin omalle Irma-tädilleni ja he olivat myös mökillään. Reissusta tulikin varsinainen rengasmatka kun ajeltiin Juvalta Savonlinnan kautta Kesälahdelle, jossa päästiin syömään. Ilma oli juhannuksen ajan mahtava, aurinkoinen ja lämmin, mutta Kesälahdelle tultua jo paleli kun lämpötila laski kuin kokoomuksen kannatus.

Luulin ilokseni, että Irmakin lukee tätä blogia ja vihjaili siinä syödessämme, että voisi sitä vähän useammin kirjoittaa. Toivomukset otetaan huomioon ja yritetään jopa toteuttaa, joten terveisiä vaan siihen suuntaan.

Kesälahdella annoin avaimet Markon kouraan. Olin ajanut jo semmoisen huikosen, että ansaitsin välillä istua kyydissä.

Oli tosi kiva juhannut, siitä kiitos kaikille asianosaisille.

Älynystyröiden hierontaa

Sirkku heitti haasteen kehiin jo ajat sitten, mutta sainko aikaiseksi? En. Tarpeeksi aikaa kun annetaan niin kyllä täälläkin tapahtuu. 
Vaikutti aluksi hankalalta, mutta oli lopulta tosi mielenkiintoinen haastattelu, koska pisti ajattelemaan.

1. Koiramaailman suurin miinuspuoli?
- Ylijalostus ja ei-koiramaisten ominaisuuksien ihannointi. Koiran pitää pystyä olemaan ja toimimaan koiran tavalla, vasta sitten tulee ulkomuoto.
Kunnioitan metsästyskoirien kasvattajia, koska he ymmärtävät käyttö- ja luonneominaisuuksien päälle. Tietääkseni metsästyskoirat pääsääntöisesti pystyvät edelleen niihin töihin, mihin ne on alunperin jalostettu. 

2. Jos olisit koira, millainen olisit?
- Tarkoittaako tämä sitä millainen haluaisin olla vai sitä millainen olen tämmöisenään? Mikäli kyse on jälkimmisestä, olisin luultavasti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä terrieri.

3. Mikä on suurin tavoitteesi koiraharrastuksessa / yleensä elämässä koiriesi kanssa?
- Jos harrastuksesta puhutaan niin kyllähän se käyttö- tai tottelevaisuusvalion arvon saavuttaminen olisi kova juttu. Elämä yleensä taas on muutakin kuin treenaamista ja tärkeintä on mielestäni se, että olemme koirieni kanssa onnellisia toistemme seurassa ja kaikessa mitä teemme.

4. Mikä olisi hienoin asia, jonka voisit kokea koirasi kanssa?
- Ihmisen pelastaminen ajoissa. En toki toivo tämmöistä tilannetta kohdalleni silkasta sankaruushalusta, mutta näitä sattuu. Muillekin kuin pelastuskoiraharrastajille. 
Muuten kallistuisin normaalin elämän puolelle niin, että koirieni kasvatus ja arkitottelevaisuus olisi sillä tasolla että olen koirineni kunniaksi yhteiskunnalle ja koirattoman kansan silmissä hyväksyttävä olento. Koiria ja niiden omistajia syytetään mediassa milloin mistäkin, joten hyviä esimerkkejä tarvitaan.

5. Mikä sinussa on parasta koiranohjaajana?
- Se parhaus vaihtelee tilanteen mukaan. Ainakin pehmeähköt koirani ovat opettaneet minulle kiivaan luontoni rauhoittamista.

6. Mikä on mielestäsi tärkein koiranohjaajan ominaisuus?
- Se, että kouluttaa koiransa sillä tavalla kuin se haluaa itsensä koulutettavan. Jokainen koira kertoo tavan, se pitää vain osata nähdä ja kuulla.

7. Kärsitkö kroonisesta pentukuumeesta?
- En.

8. Minkä ominaisuuden voisit antaa koiristasi pois ja minkä haluaisit tilalle?
- En mitään suuntaan enkä toiseen. Saan ne ominaisuudet joskus seuraavan tai sitä seuraavan koiran mukana. Joku viisas on sanonut, että "ihminen ei saa semmoista koiraa minkä haluaa vaan semmoisen minkä tarvitsee." Minä olen tarvinnut kaikki tähänastiset koirani oppiakseni itsestäni.

9. Mitä samaa tai erilaista löytyy sinusta ja koiristasi?
- Yhteneväistä on ainakin jääräpäisyys. Olipa se terveellä tasolla tai ei, mutta sitä on havaittavissa.

10. Maailman kaunein koira? (Kuva tai miksei kuvauskin)
- Omat tietenkin. Enkä piruuttanikaan laita tähän mitään ylisöpöjä posetuskuvia, vaan tämän mainion esimerkin missä ne nauttivat toisistaan. Kauneus on joka hetkessä läsnä.

11. Mitkä kolme sanaa kuvaavat koiriasi parhaiten?
- Kolme sanaa moiseen kysymykseen on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän. Yksi mikä nousee ylitse muiden ja on molemmissa, on täydellinen uskollisuus omaa väkeä kohtaan.

Ylämäki alamäki, ylämäki alamäki, yhdessä kulkien...

Eivätkä nuo Gösta Sundqvistin riimittelyt meinaa pelkästään Hirvolanvaaran vaihtelevia jälkimaastoja. Hipan koulutuksessa ei tasaista tunneta, vaan vuoroin on tullut potkua mahaan ja vuoroin ylävitosta hurraahuutojen säestyksellä. Jos erehdyt iloitsemaan jostain onnistumisesta niin eikö seuraavana hetkenä ryykälletä turpeessa turvallaan otsalohko Karjalan mäntyä kolistellen. Mutta eipä ole tylsää!

Tottiksessa ollaan edetty hyvin, kiitos Maikin johtaman ryhmän tuen. 
Kaikki muu on mennyt niin sujuvasti eteen päin, että pitihän se viimeksi kokeilla että missä tulee stoppi. Se tuli pyssyn suusta.

Hippa on keksinyt, että 6-millinen on kauhistus ja työskentelyn voi lopettaa jos hänen herkkiä rumpukalvojaan sillä kiusataan. Pärnällä ovat ampumahiihtäjät paukutelleet taulujaan, mutta se ääni ei aiheuta ylimääräistä stressiä. Seuraava operaatio on kokeilla, saako koiran tottumaan starttipistoolin paukkuihin vai teenkö siitä palveluskoiran sijaan sohvatyynyn. Aika näyttää.

Mutta metsässä se maalaisjuntti mehtäläinen on omiaan.
Eilen tehtiin Miimin kanssa jäljet Hipalle ja Viialle edellä mainittuun kumpuilevaan kangasmaastoon. 

Miimi tallasi Hipalle suunnilleen alokasluokan jäljen, jana vain oli lyhyt kun se on vielä vaiheessa. Sen sijaan jäljeltä löytyi normaalin maaston lisäksi Hirvolanvaarantien ylitys, kuivurintien kovapohjaisen pientareen ajamista ja sankkaa saniaispöheikköä.

Hippa on niitä koiria, jotka ajavat toisen tekemää jälkeä paremmin kuin minun tekemää. Se meni järjetöntä vauhtia, mutta pysyi sievästi jäljellä, teki kulmat kunnolla ja oli selkeä luettava. Kaikki kepitkin ilmaisi täydellisesti. 

Juuri ennen tien ylitystä oli kulma, jonka se oikaisi suoraksi ja jäljelle palatessaan yritti ajaa takaperin, mutta oikaisin oikeaan ja tien ylitys meni tosi mallikkaasti. 
Tienvartta ei kokeessa ajeta, mutta Miimi oli viisaana tehnyt jotain källiä, että normaali jälki tuntuu helpommalta ja hyvä näin. Hippa poikkesi välillä saniaispuskien sekaan, mutta palasi jäljelle kun uskoi että kyllä se siinä näköjään menee. On se kone kun sille päälle osuu.

Viia oli toista maata. Hyvä ihme että meinasi välillä naurattaa kun se jäi kuuntelemaan linnunlaulua eikä pitänyt kiirettä muutenkaan. Silti se aikansa iitrailtuaan jatkoi työskentelyä ja hyvin työskenteli! Sattuu vaan olemaan vähän rauhallisempaa sorttia.

Jatsillekin tein pienen jäljen, koska ei sen mulkoilua ja valitusta jaksa kuunnella koko iltaa jos sen jättää kotiin. Mummeli oli ihan liekeissä.
Varsinkin jana oli varsinaista silmänruokaa, se oli niin luotisuora kuin voi vaan olla ja jäljen poimiminen meni täydellisesti.

Jokin aika sitten teimme Miimin kanssa Hipalle esineruututreenin melko saniaisvoittoiseen maastoon ja kaksi esinettä nostatin. Ruutu oli kohtalaisen syvä, mutta ei täyttä leveä. Hippa liikkui tosi hyvin ruudussa ja käytti tehokkaasti nenäänsä. Esinehommakin alkaa olla kohta paketissa.

Metsäjälkeä häiriöineen päivineen

Viime viikon peltojälki meni miten meni, joten eilen illalla sain raahattua itseni metsään ja tallasin molemmille helpot jäljet. Metsä oli riihikuiva ja jälki vanheni 2,5 tuntia.

Hippa on jollain tavalla yksisuuntainen vasemmalle. Paimenessa se kiersi helposti vastapäivään, mutta myötäpäivään ei millään ja sama näkyy jäljellä. Aina kun jälki lähtee janalta oikealle, Hippa ottaa takajäljen ja niin se teki nytkin.

Eka kulma oli vasemmalle ja sen se meni lähes nuolemalla. Toinen oli oikealle. Hippa meni senkin hyvin ja eteni pari metriä, mutta ei uskonut olevansa jäljellä ja lähti tekemään kunnon kaarroksen vastapäivään ja tehtyään täyden ympyrän palasi jäljelle ja homma jatkui. Mitähän tuollekin ilmiölle pitäisi tehdä?

Viimeinen kulma oli myös oikealle, mutta se meni suhteellisen hyvin.

Jos verrataan edellisiin treeneihin, Hippa ei mennyt liinan mitalla siksakkia kuin vastatuuleen luoviva purjevene, vaan meno muistutti enemmänkin valtamerilaivaa. Ihan toisennäköistä jäljestystä kuin mikään tähän asti! Se sikavaikea peltojälki tuli näköjään tarpeeseen kun sai koiran ajattelemaan, ettei jäljellä pysyminen ole itsestäänselvyys, vaan sille asialle on tehtävä jotain ja ainoa mikä toimii, on pitää nenä maassa.

Jälkeä tallatessa rusakko lähti karkuun ja juoksi jäljen poikki. Kun palasin metsästä Jatsin jälkeä tekemästä, huomasin lenkkeilijän ravaavan molempien jälkien poikki. Hieno homma kun sain häiriöjäljen samaan pakettiin.

Rusakko aiheutti Hipassa vain pientä ihmetystä, mutta ei sen enempää. Lenkkeilijä meni pientä metsätietä, joka ristesi Hipan jäljen vähän ennen viimeistä keppiä. Hippa lähti seikkailemaan ja katseli välillä minua siihen malliin, että  jotain outoa tässä nyt on. Aikani odotin, että se älyäisi lopettaa hölmöilynsä, mutta kärsivällisyyteni loppui kun Hippa lähti omaa jälkeä takakäteen menemään. Käskin sen takaisin ja viimeinen keppi löytyi helposti.
Hassua, että se yleensä haksahti moiseen kun jälki oli jo ihan lopuillaan ja luulisi että olisi jo leimautunut oikeaan jälkeen. No, on se hyvä kun muut asiat etenevät niin mahtuu uusia yllätyksiä ratkottavaksi.

Kaikki kuusi keppiä löytyi ja ilmaisuissa ei ollut mitään huomautettavaa. Paitsi yksi aiheutti lievää hilpeyttä: Hippa painui maahan, mutta keppi ei ollutkaan ihan siinä. Lähestyin ja näin kun Hippa nuuski ympärilleen kiivaaseen tahtiin, kunnes löysi kepin ja ehti ottaa sen suuhunsa. Muisti ilmeisesti viime kesältä, että parempi olla keppi näytettävänä tai ei makkaraa tipu. Silloinhan se teki valeilmaisuja eli asettui maahan heti kun haistoi kepin, mutta enhän minä tyhmä ihminen sitä haista, vaan minun pitää nähdä se onneton keppi. Oppi meni jälleen jakeluun.

Jatsi meni entiseen malliinsa eikä harhajälki sitä harhauttanut. Tien ylitys sen sijaan harhautti sen verran, että ylityksen jälkeinen keppi jäi. Epä haittaa, kun mummelikoira tekee vain tekemisen ilosta ja sitä iloa kyllä riitti jälleen kerran. Että se koira on mahtava kaikessa helppolukuisuudessaan. Ei tarvitse kuin kävellä perässä ja Jatsi huolehtii lopuista.

Jospa me Hipan kanssa päästään samalle tasolle ja ainakin tämä jälki osoitti sen olevan mahdollista. Seuraavaan treeniin hankin harhajäljen tekijän, että päästään nollaamaan se kummallinen seikkailu.

Huh, kuinka haastava helpi!

Naapuri kasvattaa tien toisella puolella ruokohelpiä, joka kasvaa luonnonvaraisena vesistöjen rannoilla, mutta sitä myös viljellään energiakäyttöön. Se korjataan keväällä kuloheinänä. Nyt sato on paalitettu ja uusi kasvusto vielä sen verran matalaa, että päätin tehdä koirille jäljet.

Eipä ollut mikään läpihuutojuttu. Jatsin jäljelle osui iso pläntti ja vielä paksulti sitä pehkunpätkää. Kahden kepin jälkeen tytteli alkoi pyöriä laajaa kierrosta kertoen samalla minulla, että jälkeä ei ole. Ei kertakaikkiaan.  Rutikuivaan heinään ei jälki tarttunut ja silloin kepitkin jäivät sinne. Mentiin eteenpäin suunnilleen siitä missä jäljen oletin menevän, mutta ei auttanut mikään.

Viimeinen keppi oli onneksi tuoreella heinällä, joten loppu meni hyvin. Ei se mitään, Jatsi oli niin onnellinen kun sai pitkästä aikaa tehdä hommia. Mitä väliä on välikepeillä kun ensimmäiset ja viimeinen kuitenkin löytyi ja tiesi tehneensä työn. Tuskin se niitä laskee, sehän on minun hommia se.

Ajattelin, että mitähän Hippa tuumaa kun taikanenällä oli noin vaikeaa.
Hipalle tein ekan kepin jälkeen kulman vasemmalle, sen jälkeen keppi ja sitten kulma oikealle ja siitä suora loppuun asti.

Tämähän lähti tavallisen ravakkaan tyyliin jäljestämään ja ensimmäisen kepin ilmaisi moitteettomasti, mutta sitten alkoi sama vanha vouhotus. Kulman paikkaa en muistanut, mutta epäilin että nyt saattoi oikaista aika reilusti ja niinhän se teki. Oikaisi toisenkin kulman ja sitten pyöri puoli peltoa ihmetellen kun jälki oli jossain kadoksissa. Heitin liinasta irti ja jäin katsomaan, että mitenkähän äijän käy.

Hyvin kävi, se teki töitä kuin mies. Hippa kaarsi reilusti taakse päin ja löysi toisen kepin. Asettui sinne huilaamaan ja naama naurussa sanoi että "kipitähän nyt tänne minut palkkaamaan." Olin kohtuullisen kaukana, mutta neiti jäljestäjä tuntui suorastaan nauttivan kun sai vain olla siinä keppiä vahtimassa.

Jäljestys jatkui ja toisen kulman Hippa otti huomattavasti tarkemmin. Taisi oppia sen verran, että parempi pysyä jäljellä jos mieli saada makkaraa.
Väliin osui taas samanlainen kuivan heinän alue kuin Jatsilla ja sama ilmiö myös. Jälki katosi ja keppi jäi siinä samalla.

Saldona Hipalla oli kuitenkin viisi keppiä, joten ei paha ollenkaan. Nyt saa ruokohelpi jäädä kasvamaan. Luulisi tämän jälkeen tavallisen nurmipeltojäljen olevan helppo nakki.

Erittäin hyvästä viimeisen totuuden ääreen.

Laitetaanpa heti perään toinen näyttelypäivitys kun entinen on tuoreessa muistissa ja vaikka ei olisikaan, kätevästi pienellä rullauksella luettavissa.

Tänään Outokummun ryhmiksessä Irina Poletaeva arvosteli Hipan tähän tyyliin:

"Sufficient type. Could have stronger bones. Topskull sloping rearwards. Untypical expression. Quite narrow muzzle. Scissor bite. good neck, level back. Needs better croupe. Enough forechest. Front paws turned out. Unbalanced movement from both ends. Soft pasterns. Lovely temperament. Excellent coat, correct markings."

Miimi käänsi arvostelua, mutta minähän unohdin heti kotiuduttua puolet sanoista kun ei tullut kirjoitettua ylös, joten käytin sanakirjaa apuna:

"Riittävä tyyppi. Voisi olla vahvemmat luut. Päälaki laskee taaksepäin. Epätyypillinen ilme. Melko kapea kuono. Saksipurenta. Hyvä niska, tasainen selkä. Tarvitsee paremat lautaset. Tarpeeksi eturintaa. Ulospäin kääntyneet etutassut. Epätasapainoiset liikkeet molemmista päistä. Pehmeät vuohiset. Ihana temperamentti. Erinomainen turkki, moitteettomat merkit."

Tuloksena T, kiitos ja näkemiin.

En ole mikään aktiivinen kehäkettu, mutta enpä ole kenenkään lapusta päässyt lukemaan yhtä negatiivista arvostelua. Tuomari ei nähnyt Hipassa juurikaan muuta hyvää kuin turkin ja merkkien värin, jotka molemmat ovat käyttökoiralla aivan toisarvoisia seikkoja. Sen sijaan ahtaat kintereet jäivät huomaamatta, mikä taas on täysin tiedossa oleva seikka.

No, sain sielulleni rauhan eikä nyt tarvitse kehään tunkea taas pieneen hetkeen. Tässä reissussa oli paljonkin hyvää; se oli meiltä vartin ajomatkan päässä, kehä alkoi aamuyhdeksältä ja aussieita oli vain 15 ja niistäkin muutama poissa eli homma oli ohi ennen kuin ehti kissaa sanoa. Sivumennen mainittakoon, että Unelma-mummo oli ROP VET, odotetusti sanoisinko. Ihana Unelmainen.

Kotiin päästyä ampaisin lenkille ja otin krepit sekä pari esinettä mukaan. Jotain järkevää tässä on moisen käsittämättömyyden päälle tehtävä ja koska Hippa on kaikin puolin kaunis ja ennen kaikkea käyttökelpoinen, se ansaitsi tulla palkituksi esineruututreenillä.

Tein pienehkön ruudun ja annoin Jatsin näyttää mallia. Ei huomautettavaa.

Hipallahan homma jäi viime syksynä sille mallille, että toista esinettä ei voinut tuoda. Mitä suotta, hänen mielestään yksi riitti ja that's it.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sanoo vanha viisaus ja sitähän viisas koira noudattaa. Tässä tapauksessa Hippa oli miettinyt asian talven aikana niin valmiiksi, että nyt ei tarvinnut kuin hoitaa homma kotiin. Eikä ollut mitään ongelmia lähteä hakemaan se toinenkin esine.

Mahtavat bileet perään ja kaikilla oli hyvä mieli. Seuraavaksi aletaan suurentaa ruutua ja otetaan se kolmaskin esine karkeloihin mukaan.

Lupsakka näyttelypäivä Savonmualla

Minkä lie mielenhäiriön aikaansaamana ilmoitin Hipan yhdeltä istumalta kahteen näyttelyyn. Ensimmäinen niistä oli tänään Rautalammilla Elena Ruskovaaran kehässä.

Hippa sai avoimen luokan nartuissa EH:n ja oikein hyvän arvostelun, perinpohjaisen kuten Ruskovaaran tyyliin kuuluu:

"Miellyttävästi käyttäytyvä hyvin narttumainen kokonaisuus. Keskivahva luusto. Tilava täyteläinen runko. Tarpeeksi voimaa takaosassa. Riittävän voimakkaat kulmaukset. Vahva kallo. Tarpeeksi voimaa kuonossa. Ilmeikkäät korvat. Liikkuu kinnerahtaasti takaa. Tarpeeksi ulottuva etuliike. Rauhallinen käytös."

Voiko tuommoisen arvostelun saatuaan olla muuta kuin hyrisevän tyytyväinen? Koirahan on lähes täydellinen. Kinnerahtaus on tosiasia, joka ei varmasti muutu miksikään. Sen sijaan kaikki muu mitä Hipasta mainittiin, on ajan kanssa kehittynyt. Pala sieltä, toinen täältä, ja paketti alkaa olla kasassa.

Käyn näyttelyissä niin harvakseltaan, että kehitystä on voinut seurata arvostelulapuista. Sitäkin mielenkiintoisempaa on nähdä, mitä Hipasta tuumaa Irina Poletaeva jo kolmen viikon kuluttua Outokummussa.

Se saakin olla viimeinen näyttely taas vähään aikaan. On niissä kiva käydä silloin tällöin huvin vuoksi, mutta sertinjahtaamiseen minusta ei ole. Kevät koittaa, joten väistymme kehistä jälkimetsiin.

Uusi vuosi avasi uusia ovia

Niin, taipuuhan se vahvakin ratakisko kun tarpeeksi lämmittää ja riittävän isolla lekalla takoo. Samalla lailla kävi minun jääräpäisten mielipiteiden ja näin löysin itseni jälleen Facebookista. Tammikuun alussa sinne liityin ja onhan se ihan kiva. Toisinaan jopa hyödyllinen.

Mutta huomattavasti merkittävämpi käynti oli ovesta, jossa lukee "päivätyö".
Se on jo nähty, että ei ne minun hämärät bisnekset elätä, joten jotain tartti tehrä. Syksyllä rengasliikkeessä käydessäni vastaus käveli turkkilaisen ystäväni Alin muodossa vastaan. Hänellä on tulkkivälitys, jota ei ehdi hoitamaan. Kiirettä piti kun edellinen sihteeri lähti kävelemään, joten siltä seisomalta pyysi minua töihin. Ei tarvinnut kovin kauan miettiä.

Yritys on uusi ja palkkaneuvottelut veivät aikaa, mutta kuukausi sitten aloitin hommat. Tosin Kelan korvauksilla työkokeilun nimissä pari kuukautta, jonka jälkeen minusta tulee palkattu duunari.

Minulla on varmaan joku sisäsyntyinen ominaisuus hypätä mustaan aukkoon kun semmoinen avautuu lattiaan edessäni. Teen töitä jonnekin tulevaisuuteen hyvin pienellä palkalla, mutta tämä on näillä tienoilla ainoa lajiaan ja uskon että yritys kehittyy niin että tästä saa kunnon elannon. Alku oli haastavaa, mutta pikku hiljaa pääsee sisälle.

Alilla tuntuu olevan vahva luottamus minua kohtaan enkä tiedä mitä olen sen eteen tehnyt, mutta pyrin olemaan luottamuksen arvoinen. Olen varmaan kaikista vastoinkäymisistä huolimatta syntynyt onnellisten tähtien alla. Ei nykyään työtarjouksia ojenneta lahjapakettina suoraan syliin, joten turha nirsoilu pois. Elän hetkessä ja iloitsen siitä.

Aivan, välillä on hiljaista ja varsinkin perjantaisin. Silloin kun ei ole tekemistä, saan tehdä mitä huvittaa. Esimerkiksi naputtaa blogia.

Taas yksi lisää ikämittariin

Kolmea en enää laske; vuosia, kiloja ja senttejä. Kun henkisen iän kypsymistä odotellessa ennemmin mustaksi muuttuu ja paino sekä vyötärönympärys vaihtuvat olosuhteiden mukaan, niin mitä väliä. Synttäreitä sen sijaan on aina kiva viettää, koska se on yleensä takuuvarma päivä saada mukavaa seuraa kotiinkannettuna.

Päivä alkoi melko varhain, koska heräsin kuuden jälkeen eikä nukkumatti suostunut enää talsimaan silmäluomillani. No, heinänajjoon kun ei kerta nukuta. Koirat huomasivat minun olevan hereillä, joten ne tulivat kainaloon ja vötkyiltiin sängyssä porukalla puoli kahdeksaan asti.

Vaatteet päälle ja lehteä hakemaan. Viikonloppulaatikko on noin kolmensadan metrin päässä, joten sinä saa samalla pienen aamulenkin.

Hyvänen aika! Ellin lehti oli vielä laatikossa. Elli on 82-vuotias rempseän huumorinatajun omaava mummeli ja tosi virkeä sekä henkisesti että ruumiillisesti eli pärjää hyvin omassa mökissään. Naapuruston kirjoittamattoman lain mukaan Ellin lehden vie omistajalleen se, joka ensimmäisenä on laatikkoa penkomassa. Yleensä se joku on Pirkko tai Aku, mutta tänä aamuna molemmat olivat näköjään nukkuneet pommiin. Niinpä vein lehden Ellille ja istuin juttelemaan joksikin aikaa. On mukava kun voi edes vähän olla avuksi. Olen tarjoutunut kantamaan uunipuita ohi kulkiessani, mutta yleensä vastaus on "kyllä minä ne saan tuotua, mätän kassiin ja kassin vejän pulkalla tuppaan."
Riuska täti. Huristelee kesäisin toisinaan pyöräpotkurilla noin viiden kilometrin matkan kylälle ja takaisin.

Aamupäivällä lenkitin koirat ja kolasin pihan. Miimi ja Jenna koirineen sekä äiti ja isä tulivat puolen päivän jälkeen, joten istuttiin kahville.

Vanhemmat lähtivät kotiin ja koiralliset ystäväni lenkille. Koska olin jo lenkittänyt omani, jäin päivystämään jos muita vieraita sattuisi tulemaan. Miimi halusi ottaa Jatsin ja Hipan mukaan kun Tomakin oli porukassa ja sanoin, että siitä vaan jos ne nyt suostuu lähtemään. Vielä kanssa mitä! Kohta ovi avautui uudestaan.
"No ei puhettakaan että ne mihinkään lähtis!" Miimi sanoi päästäessään koirat sisälle.
Tyypilliset aussiet. Ei niin tuttua ja rakasta ihmistä ole, että lähtisivät mukaan lenkille jos minä olen kotona. Pöyristyttävä ajatus. Eihän sitä tiedä jos vaikka lattiaan avautuu musta aukko, joka nielee mamman sillä välin.

Jenna ja Toma jäivät vielä kyläilemään joksikin aikaa ja heidän lähdettyään ilta meni poikien kanssa sohvalla löhöillessä. Reppanat ovat vähän flunssaisia, toivottavasti eivät kipeydy pahemmin.

Kiitokset vieraille käynnistä, kivaa oli kirjavasssa seurassa!

Kiepaus Keski-Suomessa

Eilen oli aussiehallistuksen kokous Jyväskylässä ja kauden päättymisen kunniaksi se pidettiin Ravintola Sohwissa. Ruoka oli erinomaista ja seura samaa luokkaa. Saatiin jopa asiaakin puhuttua. 

Koirat menivät poikien mukana Uimaharjuun, joten minä otin reissun pitemmän kaavan mukaan ja itseäni säästäen eli jäin yöksi kaverini Hennan luokse. Yleensä en nuku vieraassa paikassa ensimmäiseen kolmeen yöhön kuin pikku silmällisiä, mutta nyt sain lähteä aamupäivällä kotimatkalle yllättävän virkeänä. Ehkä sitä vanhemmiten jotain oppii.

Varkauden ja Viinijärven välillä tein sen taas. Peltipoliisin silmä räpsähti iloisen oranssisena. Olin näkevinäni että salama välähti vain kerran ja ajoin turhan lähellä edellä ajavaa, joten nähtäväksi jää, kumpi meistä kaivaa pikavoiton postilaatikostaan lähitulevaisuudessa. 

Tai huomautuksen. Vauhtia oli noin 85 km/h ja tuskin kukaan järkevä kyttä viitsii sakkolappua kirjoittaa moisesta. Onko koko järjestelmässä järkeä, siihen en ota kantaa.
Ainakin muutamia vuosia sitten Kuopiosta tullessani salama välähti, mutta postin mukana tuli vain ilmoitus tyyliin "nopeusrajoituksen ylitys oli tällä kertaa sen verran pieni, ettei aiheuta toimenpiteitä. Paas plikka ajaen vastedes vielä vähän hillitymmin."
No ei ehkä ihan sanatarkasti, mutta suht humoristisella tavalla kirje oli laadittu.

On se kumma, että aina samalla pätkällä ja nimenomaan kotiin päin ajellessa joutuu poliisin filmille. Menomatkan ajelin vakionopeus päällä, mutta kotia päin on vissiin niin kiire ettei jouda matelemaan. Tämän siitä saa. Ehkä tästäkin jotain oppii.

Minä ja aakkoset

Susanna heitti haasteen, joka pisti miettimään tosissaan.
Ideana on siis aakkosittain laittaa pääpointteja jostain elämäänsä liittyvistä asioista. Jos omituisimpiin kirjaimiin ei keksi mitään, ne voi huoletta skipata. Itse ainakin yritin. Minun ongelma oli pikemminkin nuo ihan tuikitavalliset kirjaimet, joihin en millään meinannut keksiä järkevää sanaa.

Atte, kuopukseni. Omituinen lapsi, herkkä, nopeaälyinen, kaikesta kiinnostunut ja täynnä viisautta jostain toisesta maailmasta. Oikea äidin kulta ja ajatusten jakaja.

Bee. Mehiläinen.

Coca-cola, jumalten juoma jota joskus tekee niin mieli mutta ei sovellu hipiälle. Aiheuttaa kofeiiniherkälle kropalle pahoinvointia ja seinille hyppimistä.

Dix, ihana ja kiltti mutta villi rotikkatyttö naapurista.

Elokuvat. Tykkään katsoa niitä leffassa ja kotona. Hyllyssä on monenlaisia ja etenkin monentasoisia tallenteita takavuosilta. Vanha kunnon VHS:kin menee kun ei ole liian nirppis.

Fiilispohjalta usein mennään eikä järjellä ole sananvaltaa.

Gramma sinne toinen tänne. Liian monesta tulee liikaa.

Hippa, nuorempi nelijalkainen. Hassu höppänä, jonka ajatuksista ei aina pääse perille. Aina valmis yhtälailla toimintaan kuin kainalossa kellimiseen.

Idea. Niitä riittää. Suurin osa täysin löylynlyömiä ja toteuttamiskelvottomia, mutta sitä suurta keksintöä odotellessa.

Jatsi, ilmeilyn mestari, tulta ja tappuraa toiminnassa ja pehmoinen kainaloinen lepäillessä. Sielunsiskoni ja elämäni koira.

Kimmo, esikoiseni. Enemmän jalat maan pinnalla kuin pikkuveljellään, mutta suunnilleen samoista asioista kiinnostunut. Itsepäinen härkä, kaikkien kaveri ja omaa huisin huumorintajun.

Luovuutta kai ne on omituiset höpinätkin.

Molli, ensimmäinen ja jo edesmennyt kissani. Riiviömäinen riehuja keski-ikäiseksi asti.

New York. Kerran käyty, loppuiän kaivattu. Ehkä vielä joskus uudestaan...

OMG. En keksi tähän mitään!

Puumaja. Semmoinen pitäisi olla ja hyvä puukin on mihin rakentaisin, mutta siihen tarvitsisi ainakin yhden aikuisen käsiparin avuksi.

Q-Katsastus on taas pian edessä. Passatin kantapaikka kerran vuodessa keväisin.

Reetta, puhelias naapurini ja ystäväni.

Sohva. Parhaitten päiväunien takaaja ja koko porukan keskinäiseen köllöttelyyn passeli paikka.

Työ. Haluaisin olla toimittaja, mutta olosuhteista johtuen en ole.

Unennäkö, öinen harmi tai huvitus jonka sisällöllä viihdytän (tai raivostutan) ympäristöä.

Vesi on ihana elementti. Olen asunut ison osan elämästäni järven tai joen äärellä ja kaipaan sitä. 

Wilhelmiina, paras ystäväni jonka paremmin tunnetun nimen alkukirjain oli jo varattu.

Xandro, iki-ihana rotikka joka Aten ja Kimmon kohdatessaan menee tyystin höperöksi.

Yllätyksellisyys on asia, jota elämässä pitää olla. Joskus se on negatiivista, mutta kaikesta oppii. 

Zzzz... Unta palloon, eikös se sitä meinaa? 

Å ei ole alkukirjain, mutta mieleen tulee luonnollisesti Ruåtsi, josta taas tulee mieleen Hipan tuleva sulhanen.

Älytön tai äkkipikainen. Se olen minä.

Öö joo. Öö en. Se on se hetken mietintä, joka on ilmeisesti minulta periytynyt myös poikien puhetyyliin.

Annetaan vahingon kiertää. Edellisen haasteen sain Miimiltä, joten luonteva suunta on siihen suuntaan. Ollos hyvä.

Kahdenkymmenen tassun karkelot

Aussien omistaminen vaatii omanlaisensa huumorintajun. Aussien hoitotätinä toimiminen sen lisäksi pianoteräksestä valmistetun pinnan ja kykyä venyttää se äärimmilleen.

Miimi toi kirjavan trion meille eilen aamulla yöhoitoon. Kuningatar Unelma sai viime kerralla mamman takaisin itkemällä ja sitä se kokeili nytkin. Ei ollut hyvä sisällä, ei ulkona ja se vollotti puoleenpäivään asti jolloin Henna ja Sara tulivat meille. Lähdettiin lenkille ja kaikki oli hyvin. Paitsi että Hippa oli kovin suosittu sekä Viian että Saran mielestä, mutta kolmas pyörä rattaissa on tunnetusti liikaa. Sovussa säilyttiin kuitenkin ja leikki jatkui pihassa.

Aussiejengi taisteli pallon hallussapitäjäm roolista.


Hangen alla oli Saran mielestä jotain mielenkiintoista, mutta riehuvaa laumaa oli pidettävä vähän silmällä.


Sara oli porukan kuopus ja tykkäsi Unelmasta, joka puolestaan on kaikkien kaveri.


Illan koirat saivat olla keskenään kun kävin erään kaverini kanssa elokuvissa katsomassa Juoppohullun päiväkirjan. Off topicina mainittakoon, että jokainen kirjan lukenut muodostakoon sekä siitä että elokuvasta oman mielipiteensä. Minun kieroutuneeseen huumorintajuun se kyllä vetosi ja naamalihakset saivat hyvän treenin. Odotan mielenkiinnolla kansainvälistä levitystä, murskaavia arvosteluja ja Suomi-kuvan vahvistumista ulkomaan pellejen mielissä.

No niin. Ilta meni melko myöhäiseen kyläillessä, joten kotiin palattua käytin koirat ulkona ja mentiin saman tien nukkumaan. Rauhaa kesti kahteen asti kun Unelma alkoi valittaa. Se osaa pyytää ulos hädän hetkellä, joten pomppasin ylös ja päästin neljä viidesosaa laumasta pihalle. Jatsi lepuutti sohvalla päätään selkänojaan sen näköisenä, että "hohhoijaa, ettekö voi vaan nukkua".

Muut saivat asiansa hoidettua, mutta Unelman ainoa hätä oli koti-ikävä. Se vollotti veräjällä eikä ollut kuulevinaan kutsua tulla sisälle. Nyt ei kyse ollut enää huonosta kuulosta, vaan sen tajuamattomuudesta, koska kiekaisin niin että varmasti kolmensadan metrin päässä asuva lähin naapurikin olisi ampaissut meille jos olisi ollut hereillä.

Äh, hemmettiäkö tässä huutamaan keskellä yötä, kengät jalkaan ja jääräpäätä hakemaan. Uu tuli nätisti sisälle, hitaasti, mutta tuli kuitenkin ja päästiin jatkamaan unia.
Katsoin kelloa ja ajattelin, että ehdin peräti nelisen tuntia nukkua kunnes aamuvirkku Pami alkaa vaatia aamupalaa.

Väärin, sain vedellä sikeitä yli kahdeksaan. Sitten ovea raavittiin raivokkaasti siihen tyyliin, että Pami-parka nälkiintyy kuoliaaksi justiinsa jos ei talossa ala palvelu pelata.
Lauma raapi minut melkein kappaleiksi kun kömmin kammarista pois. Pitkä yö ja riemukas jälleennäkeminen aamun koittaessa. Höpsöt.

Käytiin lehti hakemassa ennen aamiaista. Viiden koiran ruokkimen on melkoinen show jos järjestys ei pysy lapasessa. Laitan koirat maahan makaamaan ja lasken kupit lattialle, kunnes luvan saatuaan jokainen hyppää syömään.

Edellisista hoitokerroista poiketen Unelmakin söi sekä ilta- että aamuruokansa ihan mukisematta.
Ruokailu on Unelman mielestä The Suoritus, joka on hoidettava huolella ja arvokkaasti. Muu porukka imaisee sapuskansa hetkessä, mutta Uu nauttii. Sekä ruoasta että siitä kun nuoriso parveilee ympärillä haaveillen pääsevänsä osille.

Puolilta päivin lähdettiin lenkille ja Korkansaarentien haarassa päästin Unelmankin vapaaksi. Siellä ajaa niin vähän autoja, ettei ole pelkoa alle jäämisestä.

Ei ehditty edes rantaan asti kun huomasin yhden kansalaisen puuttuvan joukosta. Unelma oli päättänyt jäädä odottamaan, että jos tästä lähdettäisi takaisin kun mamma saattaa tulla minä hetkenä hyvänsä. Huusin ja hihkuin, mutta tuloksetta. Käännyttiin takaisin eikä Unskia näkynyt mutkan takana. Pistin juoksuksi, eikä näkynyt seuraavankaan mutkan takana.

Pakkasta oli -10 astetta ja olin varustautunut lepoisaa kävelylenkkiä varten enkä kieli vyön alla juoksemiseen. Vaikka Unelmalla kuulo pettää, järki ja jalat kyllä pelaavat. Ei ihminen juoksemalla kiinni saa vanhaakaan koiraa silloin kun sillä on motivaatio kohdallaan. Siellähän se pihassa nökötti ja minulla valui hiki lahkeissa asti.
Otin Unelman hihnaan ja jatkettiin lenkkiä ihan periaatteen vuoksi.

Voi iloa kun Miimi tuli iltapäivällä laumaansa hakemaan. Viia oli vähän kahden vaiheilla, jääkö meille vai ei ja Hippa puolestaan melkein harkitsi mukaan lähtemistä.
On ne vaan niin ihania. En tiedä mitä tekisin ilman omia koiria ja niiden sukulaisia kun ihan omilta tuntuvat nekin.