Tokokehään melkein seitsemän vuoden jälkeen

Hippa korkkasi tokouran tänään Joensuussa Tommi Variksen tarkkojen silmien alla. Ilma oli aurinkoinen ja sopivan lämmin, joten olosuhteista ei mikään ollut kiinni.
Rivimme näytti tältä:

Luoksepäästävyys 10
Paikalla makaaminen 9 (Ehti pyörähtää vinoon perusasentoon, joten koko hoito oli vino alusta loppuun)
Seuraaminen kytkettynä 8,5 (Haahuilua)
Seuraaminen taluttimetta 8 (Vähän enemmän haahuilua)
Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 0 (seurasi kannoilla)
Luoksetulo 0 (seurasi kannoilla)
Seisominen seuraamisen yhteydessä 0 (ks. kaksi edellistä)
Estehyppy 7 (Vaati tuplakäskyn ja hihkaisi ylityksessä)

Tulos 108 pistettä ja ALO3.

Miksi näin? Hippa teki vajaa vuosi sitten loistavaa tottista BH-kokeessa ja samaa se esitti vielä keväällä. Olin suunnitellut aloittavani jälkikokeet tänä syksynä ja kaikki muut palaset näyttivät loksahtavan paikoilleen, paitsi yksi. Hippa totesi pyssynpaukkeen kamalaksi asiaksi, joten sitä treenattiin hyvin aktiivisesti monessa eri paikassa. Näytti siltä, että se tottui ääneen, mutta totuus oli toinen. Se ei suostunut enää tekemään mitään kentällä, jossa oli ammuttu eikä sen puoleen sielläkään missä ei oltu ammuttu. Hippis ei kertakaikkiaan palautunut ja se oli siinä.

Tähän kokeeseen osallistuin vain siksi, että näen sen mielentilan ja se tuli hyvin selväksi. Hipan tähän mennessä rakennettu mahtava taistelutahto, kestävyys ja viretila oli pyyhkäisty tiehensä.

Paikkamakuu meni hyvin ja seuraaminenkin aluksi, mutta siitä se vietti alkoi laskea kuin lehmän häntä kunnes hipoi maata.
Jos tästä jotain positiivista pitää etsiä, niin hyppy oli sitä. Koiran ilme muuttui kokonaan ja siitä olen iloinen, että Hippa sai jotain positiivista kokemusta ihan kokeen loppuun. Kunnon patukkaleikit palkaksi ja tästä jatkamme motivaatioharjoituksilla.

Tämän päivän kokemus laittoi monta muutakin asiaa ylösalaisin. Hipalle oli pentusuunnitelmia ensi talven juoksuun, mutta ne peruttiin nyt. Hermorakenne ei yksinkertaisesti ole jalostuskoiran tasoa. Ei ole mitään järkeä ottaa riskiä sillä vähän liiankin tyypillisellä perusteella, että "kun se on muuten niin kiva koira." Onhan se ja kauniskin vielä päälle, mutta  kyllä niitä kivoja ja ennen kaikkea täyspäisiä koiria riittää. Olen edelleen sitä mieltä, että ulkonäöllä ei pitkälle pötkitä.

Ääniherkkyys on kummallinen peikko kun se ainakin tässä tapauksessa on näyttänyt pahenevan. Hippa oli pentuna ja nuorena ihan kuin mikä tahansa normaali koira. Hieman huolestuneena olen seurannut, mitä se on viime aikoina esittänyt kaupunkikävelyillä ja muissa vastaavissa tilanteissa. Liikenteen humu pukkaa painetta pääkoppaan, tunnelit aiheuttavat kovan kiireen päästä äkkiä läpi ja sitä rataa. Totuttaminen on mahdollista ja siihen pitää pyrkiä jo arkielämän helpottamiseksi, mutta siellä se takaraivossa nakuttaa. Onneksi Miimi vaati koetuloksia ennen pentuja ja olemme asioista sikäli samaa mieltä.

Hipalla oli vastikään juoksut ja nyt se saa huilata "raskausaikansa". Sitten aletaan rakentaa motivaatiota uudelleen. Jos saan sen iloitsemaan tokokehässä, hyvä niin. Jos siitä ei tule palveluskoiraa, olkoon tulematta. Kukin kykyjensä ja ominaisuuksiensa mukaan.

Hippa on rakas ja haluan tarjota sille sitä mistä se nauttii. Kyllä jälkeä voi ajaa myös huvin vuoksi eikä pelkästään koularinkuvat silmissä kiiluen.

Kunpa ne muuan villakerät vain määkisivät lähempänä meidän asuinsijoja, niin se vasta olisi jotain!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla