Taitavia jälkikoiria pellolla

Eilen päivitin jäljestystaitoja naapurin pellolla. Siinä kasvaa ruokohelpiä ja edelliset kasvustot oli keväällä paalattu eikä uusi heinä vielä kasvanut kovin korkeana, joten sinne oli hyvä tehdä jäljet.

Tein ihan pienet ilmaisutreenit eikä jäljet vanhenneet kuin hetken aikaa.
Hippa pääsi ensin hommiin ja ajoi jäljen kuin vanha tekijä konsanaan. Keppi nousi ja pienen neuvottelun jälkeen jäljestys jatkui. Seuraavakin keppi nousi hyvin ja jäljestys jatkui vähän kivuttomammin. Jälki päättyi kolmannelle kepille, joka nousi myös hyvin. Nyt meni niin kuin piti ja Hippiäinen pääsi palloa saalistamaan. Hyvä hyvä!

Jatsin kanssa ei ollut mitään ongelmia. Tuuli toi Hipan jäljen hajun ja vähän se yritti harhailla, mutta palasi omalle jäljelleen. Pudotin vain neljä keppiä ja ne se nosti kuten kuuluukin.

Ensi torstain viralliset treenit pidetään meillä. Pääsee ryhmäkin kokeilemaan peltojälkeä.

Itsepäisiä jälkikoiria metsässä

Meidän jälkitreenit menee nykyään niin vaihtelevasti, ettei yhtään osaa odottaa, mitä tulevan pitää kun metsään mennään.

Pari viikkoa sitten Jatsi hukkasi Susannan tallaaman jäljen niin tehokkaasti, ettei viimeiseen kahteen vuoteen ole moista tempausta tehnyt. Jos koira itsepintaisesti vie takaisin autolle niin minkäs teet. Pitäköön tunkkinsa ja maatkoon rauhassa kontissa.

Samalla reissulla Hippa ei tajunnut kepeistä tuon taivaallista ja oli vakaasti päättänyt jättää ne täydellisen huomioimatta. Vaikka kuinka nakkelin keppiä, että se edes saalisvietin voimalla lähtisi hakemaan sen minulle, otus vaan katseli männynlatvoja ja laski käpyjä. Kyllä se kotona osasi edellisenä päivänä.

Viime torstaina meni huomattavasti paremmin. Tallasin itse Jatsille noin vajaan kilometrin pituisen jäljen ja sen vanhetessa tehtiin Hipan kanssa pieni kahden kepin jälki.

Sen olen jo oppinut, että ei namuja ja keppejä samalle jäljelle. Hippa lähti vauhdilla jäljelle ja ilmaisi kepin, mutta ei pitäisi heti ampaista kehumaan. Se blondi kun kerta kaikkiaan unohtaa kesken kaiken, mitä on tekemässä. Taas piti jonkin aikaa muistuttaa, että keppi on se juttu, mistä palkkaa saa.

Toinen kalloon taottava asia on jäljestyksen jatkaminen. Hippa on nakin saatuaan sitä mieltä, että tämä oli tässä. Miksi vaivautua, kun keppi löytyi ja mamma oli silminnähden tyytyväinen? Uskomaton tyyppi.

Esineitä treenattiin myös. Tallattiin muutaman kymmenen metrin pituinen kaistale ja Susanna meni kaistaleen päähän Suzyn lelu mukanaan. Hipan pitää edelleen nähdä esineen putoaminen, että osaa lähteä sitä etsimään.

Se lähti ja ilmaisi esineen, mutta voi tavaton mille se haisi! Suzylla oli juoksut ja Hippa unohtui nuuskimaan lelua, eikä ajatustakaan että sen olisi voinut nostaa maasta. Hyi yäk!

Ja taas saalistettiin. Kun nyt erehdyttiin moinen esine ottamaan käsittelyyn niin se tasan tarkkaan käsiteltiin loppuun asti. Vedin esinettä pitkin maata, heittelin sitä ja koira nuuski, mutta ei vahingossakaan ottanut hampaisiinsa. Kerran Hippa yritti lähteä litomaan, mutta nykäisin se takaisin hommiin. Sitten se vain istui ja hymyili ja minua otti pannuun. Lopulta ei auttanut muu kuin ottaa esine ja asettaa se Hipan suuhun. Pidin kuonosta kiinni nin kauan, kunnes se pysyi edes sen aikaa, että sain käskeä irrottamaan. Sitten mahtavat bileet palkaksi.

Toisena esineenä oli tuttu rukkanen. Sen tuonnissa ei ollut ongelmia, mutta pitämisessä oli. Mikä siinä on, että lelut ja muut voi tuoda käteen asti, mutta kun töissä ollaan niin ei millään?

Taas sama tahtojen taistelu. Tuo, enkä tuo, tuo loppuun asti, enkä tuo ja jos tuonkin, en pidä. Rukkasta potkittiin pitkin tietä yhä uudestaan, kunnes se pysyi suussa sen hetken. Hiki tuli, mutta voitin. Että osaa olla jääräpäinen elukka!

Lähestyvän juhannuksen kunniaksi tehtiin treenit lyhyen kaavan mukaan ja Jatsin jälki ei vanhentunut kovin kauaa.

Jana meni suht hyvin, mutta takajälki jälleen. Nykäisin liinasta koiran ruotuun ja jäljestys jatkui. Ensimmäinen keppi nousi tällä kertaa esimerkillisesti, mutta kohta sen jälkeen iski hätä. Hyvä ettei ihan vauhdissa sentään torttua vääntänyt, mutta työskentely jatkui heti olon kevennyttyä.

Noin puolenvälin jälkeen Jatsi alkoi sykyillä ihan ihmeellisesti ja varvikosta kuului "kriik kriik kriik". Mikä lie räksänpoikanen osui juuri jäljelle ja sitähän piti lähteä jahtaamaan. Ärjäisin pahalla äänellä ja Jatsi katsoi minua sen näköisenä, että on se tosikko kun ei anna tehdä mitään ylimääräistä vaikka niin kiva olisi moinen nyrkillätapettava saalis pistää pois päiviltä.

Puuh! Kotona minä olin se, joka väsähti ensimmäisenä. Kyllä osasi ottaa koville ne reenit!

Askellajien uudelleenopettelua

Jatsin selkävaivoista on ollut mainintaa ja tällä hetkellä koira viettää suurinpiirtein kivutonta ja kipulääkkeetöntä elämää. Asiat ovat hyvin niin kauan, kun Jatsilta ei vaadita liikoja. Esimerkiksi Patchcoat-viikonloppu oli niin työntäyteinen, että kotiin tultua douppasin Jatsia kipulääkkeellä ja rentouttavalla.

Ainoa näkyvä juttu on jatkuva peitsaaminen. Se on ajan saatossa säästänyt itseään tällä ei niin luonnollisella askellajilla ja nyt se on jäänyt tavaksi. Peitsi vaihtuu normaaliksi raviksi aina kun alusta on pehmeä, epätasainen tai aluskasvillisuutta on edes jonkin verran. Tasaisella tiellä en saa koirasta houkuteltua ravia millään ilveellä.

Jälleen kiitän kotipaikkani maalaismaisuutta. Kun edellämainitut konstit auttavat ravaamiseen, silloin niitä myös käytetään. Kaupungin asfalttierämaassa kadonneen ravin etsintä olisi huomattavasti vaikeammin toteutettavissa.

Lähdettiin koirien kanssa lenkille ja kun tie vei metsäpoluille, aloin tarkkailla Jatsin kulkua. Kun ravi hävisi, siirryttiin metsän puolelle kävelemään. Siinä aikani iitrailin ja huomasin, että lähistöllä olikin vain yksi koira. Se terve nuori, joka osaa ravata vaikka päällään seisten.
Jatsi ovelana otuksena kulki vieressä polulla - tietenkin peitsaten. Oma kunto nousee samalla kohisten, mutta se on plussaa enkä jaksa iloita jos varsinainen tarkoitus jää kirjaimellisesti ontumaan. Mikäs siinä, kyllä minä jaksan komentaa epäravaajaa pysymään mukana.

Tielle palattua piti ottaa kättä pidempää avuksi. Hihnan avulla Jatsi pientareelle ja ravaamaan. Hyvin meni. Annoin tietenkin välillä huilata, koska onhan mikä tahansa uusi juttu rankkaa. Tällä systeemillä mennään toistaiseksi.

Hippa oli tilanteesta aivan pöyristynyt. Se sähläsi välissä, kunnes sain sen tajuamaan, ettei se kaivannut tämäntyylistä valmennusta.

Kotona Jatsi oli ihan kuitti. Narupalloa ei jätetä silti, niin kuitti ei voi olla.



Jos se oli äsken minun, se on edelleen minun!

Leirikauden avaus Laukaassa

Niin milloinkas se minileiri olikaan? Nyt eletään kesäkuun puolta väliä, joten se oli aika tarkalleen kuukausi sitten. Palataan ajassa sinne.

Miimi järkkäsi kasvattiensa omistajille kolmen päivän miitingin Laukaaseen. Paikalle tuli yli kaksikymmentä ihmistä ja yli kolmekymmentä koiraa. Taisi olla joka pentueesta joku. Mahtava saavutus!

Me lähdettiin reissuun kimppakyydillä, mutta eri autoissa. Käytännön toteutus oli se, että Jenna ja Toma tulivat meille perjantaina iltapäivällä ja peräkanaa lähdettiin kohti Keski-Suomea. Matkalla soitin Kuopiosta lähtevälle Mirkalle ja aikataulut osuivat yksiin justiin eikä melkein, joten treffit sovittiin Jari-Pekkaan Hankasalmelle. Tessu tunsi meidät heti ja riemu oli jälleen vailla rajoja. Toma yritti komentaa velipoikaa, mutta Tessu fiksuna alistuu kaikille, joten sopu säilyi.
Siitä lähdettiin kolmen auton letkana jatkamaan matkaa. "Yksi pieni elefantti maarssi nääiin..." Aurinko paistoi, mutta tuuli oli kylmä.

Miimi hätyytteli puhelimen välityksellä kun olimme Laukaaseen vievällä tiellä ja jäi odottelemaan, että ehtisimme porukkalenkille mukaan.
Kirjauduimme sisään Hotelli Vuolakkeeseen ja lähdimme ulos. Hotellin pihalta ei päässyt semmoiseen paikkaan, missä koiria olisi voinut riekuttaa vapaana, joten hypättiin autoihin ja lähes paikalliset eli Lehdon siskokset lähtivät opastamaan meitä soveliaalle seudulle.

Päästiin pienen metsän läpi pellolle, missä koirat pomppivat sekalaisena seurakuntana. Muistaakseni paikalla oli Jatsin ja Hipan lisäksi ainakin Toma, Tessu, Tala, Jato, Jiro, Elsa, Manta, Kiri, Valo, Unelma, Pami, Viia... Ja vaikka ketä muita, mutta en muista millään. Joku ruudinkeksijä kun vielä jätti kameran hotellille, että ei helpota yhtään tätä asiaa.
Urokset vähän yrittivät pöhistä toisilleen, mutta kunnon karjaisut ihmisten taholta lopetti turhat älyttömyydet. On ne niin fiksuja. Pistäpäs parikymmentä dobermannia samaan laumaan lenkkeilemään.

Lenkin jälkeen asettauduttiin kunnolla taloksi. Mirka ja Tessu olivat meidän kämppiksinä.
Koirat jäivät lepäilemään kun me lähdettiin kylälle syömään. Laukaa ei ole mikään suuren suuri metropoli ja sen huomasi. Kymmenen kaunista naista kun käveli yhdessä sumpussa hiljaista kylätietä, niin ohiajavien autoilijoiden niskat kiertyivät korkkiruuville ihan järkejään. Pari vastaan kävelevää miekkosta jäivät peräti seisoville jaloille ihastelemaan ilmestystä. Sen verran alan miehiltä näyttivät, että taisi muutama mukana kulkeva sidukkatölkki kiinnostaa enemmän.

Anne ja Mari tiesivät asiallisen pizzerian ja sinne suunnattiin. Pizzat olivat valtavia ja minun lättyyn tuli tuhdinpuoleisesti valkosipulia. Siitä sainkin kuulla kuittailuja pitkin iltaa.

Jääkiekon MM-kisat olivat loppusuoralla pronssiottelu alkoi yhdeksältä. Jenna ja minä armottomina jääkiekkofaneina olimme päättäneet katsoa matsin, joten lähdettiin hotellille sitä vahtaamaan. Keittiössä oli rento tunnelma. Me viihdyttiin pelin parissa ja muut viihtyivät meitä katsellessa. Vissiin tuli eläydyttyä jonkin verran.

Äänekoskella oli ryhmänäyttely lauantaina, joten sinne ensimmäiseksi. Hippa, Toma ja Tessu pyörähtivät Gunnel Holmin arvosteltavina ja tätä mieltä tuomari oli Hipasta:
Junioriluokan narttu, jolla on kapea kuono-osa. Epäsymmetriset korvat. Hyvä etuosa. Pehmeä selkä. Saisi olla paremmin kulmautunut takaa. Saisi liikkua paremmin edestä.

Lopullisena tuomiona EH. Kiitos kaunis. Hyvä koira, mutta keskenkasvuinen ja semmoinen saa tässä iässä ollakin. Tämä riitti näyttelypelleilystä siihen asti, kunnes arvon puudelilla riittää ikä avoimeen luokkaan.

Iltapäivällä alkoivat ne järkevämmät treenit. Minä osallistuin vain tokoon, koska agi ei jaksa kiinnostaa.
Miimi oli jakanut porukan kahteen ryhmään ja treeniä oli kolme tuntia päivässä ryhmää kohden. Kouluttajana oli SM-tason tokoilija Hanna Helminen ja koirakot saivat 10-15 minuuttia kerrallaan henkilökohtaista opastusta. Näin jokainen koira ehti kiertää kierroksen kolme kertaa.

Hippa on aloittelija, joten sen kanssa treenattiin perusasioita, kuten perusasentoa, seuraamista ja noutoa. Lisäksi se - ja minä myös - opittiin kosketusalustan käyttö.

Jatsin kanssa isoimmat ongelmat olivat luoksetulon pysäytykset, kaukkarit ja merkille meno, jonka se tosin jo jollain tavalla osasi.

Luoksetuloa lähdettiin treenaamaan nakkien heitolla maata myöten. Reilun kokoinen nakinpala viskattiin niin, että koira näki sen menon ja säntäsi perään. Edestakaisin monta kertaa. Sitten tähän yhdistettiin pysäytys. Heitto tikkana yläkautta, jolloin koira otti kopin ja taas edestakainen juoksutus jatkui.

Tarkoitus on sekoittaa pysäytys kokonaan muuhun juttuun kuin luoksetuloon, jolloin koira yhdistää sen vain kovaa vauhtia juoksuun eikä lähde himmaamaan, kuten Jatsi on tähän asti tehnyt. Juuri siitä syystä, koska olen pysäyttänyt sen aina tylsästi vain luoksetulon yhteydessä. Johan tuon järkikin sanoo, mutta kun sitä järkeä ei ole.

Tätä jatkettiin kiertämisen opettelulla. Kentälle laitettiin kaksi retkituolia aluksi noin viiden metrin pähän toisistaan. Minä ohjasin koiran kiertämään tuolin ja palkkasin heti nakilla. Siitä pyrähdys toisen tuolin luo ja koira kiertämään. Tämä etenee niin, että koira kiertää vauhdilla ja ohjaajan tarvitsee yhä vähemmän itse juosta tuolien keskeltä mihinkään. Kun koira osaa kiertää tuolit pitemmällä matkalla, juttuun voi yhditää pysäytyksiä, mutta vasta sitten kun kiertäminen sujuu täysin pelkällä käskyllä.

Jatsi sai Hannalta kehuja porsasmaisuudestaan. Toisin sanoen se on ahne ja väsymättömän innokas. Tokojuttuja ollaan treenattu vuosien saatossa aina vähän, silloin tällöin, mutta omat kykyni eivät riitä Jatsin parhaaseen saavutukseen. Meidän välinen suhde sai myös kehuja, mutta senhän jo tiedänkin. Jatsi-palleroinen toimii kuin ajatus ja sen huomaa.

Kaukokäskyt on se pahaakin pahempi. Varsinkin seiso-maahan -liike teettää harmaita hiuksia. Aina se etenee tai kiertyy sivulle tai tekee jotain ihmeellistä, ettei liikkeet mene niin kuin pitäisi.

Hanna laskeutui istumaan Jatsin vierelle ja nappasi takajalasta kiinni. Piti sitä paikallaan ja hiljaa nakin avulla näytti oikean liikeradan, että takajalat pysyivät paikallaan. Tätä pitäisi tehdä joka ikinen ilta lattialla istuen, mutta teenkö? En. Miksi se ei onnistu minulta samalla tavoin kuin kaimalta? Jatsi on niin itsepäinen pässi, että en saa pidettyä sen tassua paikallaan sen enempää voimalla kuin viekkaudellakaan. Etutassujen edessä oleva lauta tai joku muu stoppari voisi toimia paremmin.

Ruutua ollaan hinkattu se melkein seitsemän vuotta ja jotenkin menee, mutta ei hyvin.
Kosketusalustan opettaminen kävi käden käänteessä ja kahden kymmenminuuttisen jälkeen erikoisvoittajaluokan ruutuliike oli siinä. Uskomatonta. En tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa kaiken sen tuskaisen jahkaamisen muistolle, mutta viis siitä. Kouluttautuminen kannattaa selkeästi.

Metallinoutoa hypyn kanssa kokeiltiin myös. Tokoeste on sen verran matala, että Jatsi pystyy hyvin sen puolesta vielä kokeeseen menemään, mutta hyppäämistä pitää näköjään rajoittaa. Se oli kotona aika kipeä, koska hyppyä treenattiin sunnuntaiaamuna ennen kotiin menoa.

Molemmille koirille treenattiin kapulan palautukseen vauhtia. Kun kapula nousi maasta ja koira kääntyi tuomaan, otin patukan esiin ja koira sai rynnätä sen kimppuun vauhdilla. Jos kapula tuli mukana, hyvä, mutta ei haitannut vaikka se putosi kesken matkan. Hippa pitää kapulaa muutenkin niin hellästi, että pienikin hämmästyminen pudottaa sen suusta. Pitäminen ja luovutus opetetaan erikseen.

Yksi kikka viitonen luoksetulon tiiviiseen eteen istumiseen oli kääntää treeniliivin helma ja piilottaa taitteeseen nami. Kun koira tuli, helma suoraksi ja nami putosi suoraan suuhun. Toinen versio oli kääntää helma sisään päin ja jemmata sopivan kokoinen patukka samaan paikkaan. Miimi testasi tätä Pamin kanssa ja hyvin toimi.

Kylläpä tuli roppakaupalla uusia ideoita. Kolme ongelmanratkaisua per koira oli aivan sopiva määrä. Koska pyörää ei tarvitse keksiä aina uudestaan, muiden treenausta katselemalla oppi vielä paljon lisää.

Lauantai-iltana ei pizza enää maistunut, joten mentiin Mirkan ja Jennan kanssa pizzerian alakerrassa olevaan thairavintolaan. En tiedä miten sen pitäminen kannattaa, koska hyvin hiljaista oli. Koska porsas oli päivän sana, tilasin sitä ja hyvää oli. Riitti evääksikin.
Miimi ja Tuuli tulivat piipahtamaan paikalle myös ja siinä purettiin kaikkea oppimaamme ja vähän muutakin maailmanparannusta tuli suoritettua.

Sunnuntaina lähdettiin melkein heti treenien jälkeen ajelemaan kotia kohti. Miimi lähti Laukaasta suoraan työmatkalle Helsinkiin ja otin Unelman ja Viian mukaan, että pääsevät kotiin. Takakontissa oli hiljaista porukkaa.

Kuvia ei ole paljon, mutta vähän kuitenkin. Minun treenit kuvasi Sirkku Kouki ja pari kuvaa Jatsista ja Hipasta otti Tuuli Oksalahti.

Kokonaisuutena reissu oli ihan mahtava ja antoisa! Moni nimi sai kasvot ja pääsi höpöttämään niiden tuttujen kanssa, joita ei usein näe. Suuret kiitokset Miimille järjestelyistä vielä näin reilusti jälkikäteen.