Hippa käväisi tänään Maaningalla Australianpaimenkoirat ry:n järjestämässä luonnetestissä Jorma Kerkän ja Reijo Hynysen sekä harjoittelija Jari Laineen arvioitavana.
Toimintakyky +1 kohtuullinen
Terävyys +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3 kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +2 kohtuullinen
Hermorakenne +1 hieman rauhaton
Temperamentti +3 vilkas
Kovuus +1 hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus ++ laukauskokematon
Yhteensä 172 pojoa.
Ihan se minun koira oli. Luoksepäästävyydessä Hippa kyllä näytteli avoimempaa roolia kuin mitä kotioloissa esittää. Onneksi en laittanut päätäni vadille hieman pidättyväisen puolesta. Siinä tapauksessa en olisi tätä kirjoittamassa.
Kas tässä koko hoito:
Osa 1
Osa 2
Kiitos Miimille kameran lainasta ja videoitten nettiin lataamisesta, Hennalle seurasta ja kuvaamisesta sekä järjestäjille koko elämyksestä. Oli taas niin kiva nähdä ihmisiä, joita näkee välimatkoista ja omasta laiskuudesta johtuen liian harvoin.
lauantai 27. lokakuuta 2012
maanantai 22. lokakuuta 2012
Syksyisiä kuvia
Seis, kakara!
Jos on keppi, se on minun!
Juuri noin, hellitä vaan suosiolla irti.
No pitäköön nyt sitten tämän kerran... jälleen.
Ulkoilutin uutta kameraani ja havaitsin sen hyväksi. Tai käytettyhän se on, mutta minulle uusi. Entinen sai sen verran sadetta päälleen, että suivaantui ja vaihdoin kerralla parempaan.
Jos entisen sarjatuli sanoi räps - - räps - - räps kolmesti sekunnissa, niin tämä ihanuus tykittää optimiolosuhteissa räpsräpsräpsräps... peräti kahdeksan (8!) kuvan sekuntivauhdilla!
Se ominaisuus mahdollistaa näitten vangitsemisen huomattavasti tarkemmin:
Kummalliset ilveilythän ne tekee aussiesta niin... aussien.
Mitä, minikokoinen mammutti?! Ei vaan naapurin Neppa.
Lehti vetäisi kuuraparran pörhölleen.
Sieltä se talvi tulee. Viime aikojen kosteuden keskellä ei harmita yhtään. Ei kyllä harmita muutenkaan, olenhan talvi-ihminen.
Jos on keppi, se on minun!
Juuri noin, hellitä vaan suosiolla irti.
No pitäköön nyt sitten tämän kerran... jälleen.
Ulkoilutin uutta kameraani ja havaitsin sen hyväksi. Tai käytettyhän se on, mutta minulle uusi. Entinen sai sen verran sadetta päälleen, että suivaantui ja vaihdoin kerralla parempaan.
Jos entisen sarjatuli sanoi räps - - räps - - räps kolmesti sekunnissa, niin tämä ihanuus tykittää optimiolosuhteissa räpsräpsräpsräps... peräti kahdeksan (8!) kuvan sekuntivauhdilla!
Se ominaisuus mahdollistaa näitten vangitsemisen huomattavasti tarkemmin:
Kummalliset ilveilythän ne tekee aussiesta niin... aussien.
Mitä, minikokoinen mammutti?! Ei vaan naapurin Neppa.
Lehti vetäisi kuuraparran pörhölleen.
Sieltä se talvi tulee. Viime aikojen kosteuden keskellä ei harmita yhtään. Ei kyllä harmita muutenkaan, olenhan talvi-ihminen.
sunnuntai 21. lokakuuta 2012
BH Patchcoat Tabitha
Lauantaina Hippa pääsi viimein korkkaamaan pk-koeuransa.
Ilmoitin sen BH-kokeeseen loppujen lopuksi melko pienellä varoitusajalla. Muutama viikko sitten vasta aloitettiin treenaaminen uusien sääntöjen mukaan eli jäävissä liikkeissä ohjaaja pysähtyy käskemään koiran istumaan tai maahan. Kyllä se fiksuna otuksena ne oppi ja paikkamakuukin oli kaiken maailman häiriöiden läsnäollessa varmaa.
Meidän vuoro oli ihka ensimmäisenä ja parina oli beauceronuros. Hippa pääsi tekemään liikkeet ekana ja seuraaminen oli kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Se skarppasi molemmat seuraamiset samalla intensiteetillä alusta loppuun.
Istumisessa se epäröi ja minun piikkiinhän se varmasti meni, koiraa en syytä pätkääkään. Istui ja nousi hetken päästä seisomaan, mutta pysyi kuitenkin aloillaan.
Maahanmeno ja luoksetulo olivat moitteettomat.
Mutta se paikkamakuu! Hyvä ihme sentään kun tuli mammaa ikävä heti alkumetreillä. En ehtinyt katsoa parin seuraamista pitkän suoran loppuun kun tuomari M. Koistinen huusi minua kytkemään koiran. Musta pilvi pääni päällä tein sen.
Tarvitseeko mainita, että kyllä se treeneissä tekee?
Mutta kappas peijoonia, läpi meni silti. Hippa teki muut liikkeet niin hyvin, että pilalle menneellä paikkamakuulla ei ollut ratkaisevaa merkitystä.
Mattikin kehui Hipan seuraamisen ja muiden liikkeiden valmistelevat osuudet erinomaisiksi, niissä ei ollut mitään huomautettavaa.
Kipin kapin kaupungille, kun muut koirakot olivat suorittaneet oman osuutensa.
Hippa ei hätkähtänyt lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä eikä tienkysyjiä, mutta kaupan seinään jättäminen aiheutti itkukohtauksen. Minkä voi kun on niin ikäväinen pikkukoira.
Tuloksena oli silti BH nimen eteen ja tyytyväinen koira ja omistaja.
Ilmoitin sen BH-kokeeseen loppujen lopuksi melko pienellä varoitusajalla. Muutama viikko sitten vasta aloitettiin treenaaminen uusien sääntöjen mukaan eli jäävissä liikkeissä ohjaaja pysähtyy käskemään koiran istumaan tai maahan. Kyllä se fiksuna otuksena ne oppi ja paikkamakuukin oli kaiken maailman häiriöiden läsnäollessa varmaa.
Meidän vuoro oli ihka ensimmäisenä ja parina oli beauceronuros. Hippa pääsi tekemään liikkeet ekana ja seuraaminen oli kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Se skarppasi molemmat seuraamiset samalla intensiteetillä alusta loppuun.
Istumisessa se epäröi ja minun piikkiinhän se varmasti meni, koiraa en syytä pätkääkään. Istui ja nousi hetken päästä seisomaan, mutta pysyi kuitenkin aloillaan.
Maahanmeno ja luoksetulo olivat moitteettomat.
Mutta se paikkamakuu! Hyvä ihme sentään kun tuli mammaa ikävä heti alkumetreillä. En ehtinyt katsoa parin seuraamista pitkän suoran loppuun kun tuomari M. Koistinen huusi minua kytkemään koiran. Musta pilvi pääni päällä tein sen.
Tarvitseeko mainita, että kyllä se treeneissä tekee?
Mutta kappas peijoonia, läpi meni silti. Hippa teki muut liikkeet niin hyvin, että pilalle menneellä paikkamakuulla ei ollut ratkaisevaa merkitystä.
Mattikin kehui Hipan seuraamisen ja muiden liikkeiden valmistelevat osuudet erinomaisiksi, niissä ei ollut mitään huomautettavaa.
Kipin kapin kaupungille, kun muut koirakot olivat suorittaneet oman osuutensa.
Hippa ei hätkähtänyt lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä eikä tienkysyjiä, mutta kaupan seinään jättäminen aiheutti itkukohtauksen. Minkä voi kun on niin ikäväinen pikkukoira.
Tuloksena oli silti BH nimen eteen ja tyytyväinen koira ja omistaja.
keskiviikko 17. lokakuuta 2012
Naamakirja postilaatikossa
Ei, en ole vieläkään liittynyt takaisin facebookiin. Ei tarvitse. Jostain syystä viime aikoina aina kun varovasti raotan postilaatikon kantta, sieltä purskahtaa naamoja naamojen perään päin omaa pläsiäni.
Tästä täytyy vetää johtopäätös, että minulla on todella paljon ystäviä ja kavereita, joista suurinta osaa en tunne millään tavalla. Heidän halunsa kaveerata minun kanssani on täysin yksipuolista, mutta ei se tunnu heitä häiritsevän.
Aivan, taas sama tuskanpaikka kuin joka kerta missä tahansa kulkiessa V-sanan aikaan.
"Olen paras kaverisi, vaikka et sitä itse vielä tiedä."
Vaalit.
En minä tiedä, ketä pitäisi äänestää. Antoipa äänensä kelle tahansa, jotain tyhmää se kuitenkin tekee kun pääsee vallan kahvaan tai edes lähelle sitä. Lupaa yhtä ja toista, mutta mieli muuttuu kun porukan paine on takana ja aivopesu täydessä käynnissä.
Koko äänestystouhu pitäisi järjestää aivan toiselta kantilta eli poissulkemisen kautta. Annetaan ääni sille, jota ei missään nimessä halua kuntansa asioita sotkemaan. Vielä parempi olisi, jos ääniä olisi käytettävissä rajaton määrä. Sieltä vaan häntäpäästä laskien porukka valtuustosalin penkkejä kuluttamaan.
Asiaan saisi vähän ulottuvuutta ja kenties äänestysprosentti nousisi myös. Nykyisellä systeemillä moni antaa äänensä tyyliin ihan sama, kunhan jollekin. Tai jättää tyhjän lapun tai äänestämättä kokonaan.
Eihän tämä tietenkään mitään muuta lopputuloksen suhteen. Kansa puhuu oman mielipiteensä ja se on mikä on eli aina väärä, jos keneltä tahansa toiselta kysyy.
Itse vain herkuttelen ajatuksella, että jos käännettäisiin systeemi edellä mainitulla tavalla päälaelleen, ehdokkaat saisivat tietää todellisen tilanteen siitä, miten epäsuosittuja he oikeasti ovatkaan.
Tästä täytyy vetää johtopäätös, että minulla on todella paljon ystäviä ja kavereita, joista suurinta osaa en tunne millään tavalla. Heidän halunsa kaveerata minun kanssani on täysin yksipuolista, mutta ei se tunnu heitä häiritsevän.
Aivan, taas sama tuskanpaikka kuin joka kerta missä tahansa kulkiessa V-sanan aikaan.
"Olen paras kaverisi, vaikka et sitä itse vielä tiedä."
Vaalit.
En minä tiedä, ketä pitäisi äänestää. Antoipa äänensä kelle tahansa, jotain tyhmää se kuitenkin tekee kun pääsee vallan kahvaan tai edes lähelle sitä. Lupaa yhtä ja toista, mutta mieli muuttuu kun porukan paine on takana ja aivopesu täydessä käynnissä.
Koko äänestystouhu pitäisi järjestää aivan toiselta kantilta eli poissulkemisen kautta. Annetaan ääni sille, jota ei missään nimessä halua kuntansa asioita sotkemaan. Vielä parempi olisi, jos ääniä olisi käytettävissä rajaton määrä. Sieltä vaan häntäpäästä laskien porukka valtuustosalin penkkejä kuluttamaan.
Asiaan saisi vähän ulottuvuutta ja kenties äänestysprosentti nousisi myös. Nykyisellä systeemillä moni antaa äänensä tyyliin ihan sama, kunhan jollekin. Tai jättää tyhjän lapun tai äänestämättä kokonaan.
Eihän tämä tietenkään mitään muuta lopputuloksen suhteen. Kansa puhuu oman mielipiteensä ja se on mikä on eli aina väärä, jos keneltä tahansa toiselta kysyy.
Itse vain herkuttelen ajatuksella, että jos käännettäisiin systeemi edellä mainitulla tavalla päälaelleen, ehdokkaat saisivat tietää todellisen tilanteen siitä, miten epäsuosittuja he oikeasti ovatkaan.
sunnuntai 7. lokakuuta 2012
Hengissä ollaan, vaikka sitä ei mistään huomaa
Nyt kerta kaikkiaan herätys! Korvapuusti poskelle ja potku persuksille, jos ei muu auta. Päivätyökiireet ovat mennyttä aikamuotoa, joten bloggaamattomuudelle ei ole enää kovin isoja perusteita.
Kesä meni Heilissä kesätoimittajana. Tosin alkuperäinen heinäkuun pesti venyi elokuulle ja vielä senkin ohi. En valittanut. Työ oli mukavaa ja yhdellä kädellä jäivät laskettavaksi ne päivät, jolloin en oppinut jotain uutta.
Työkaverit olivat niin huippuyksilöitä, ettei parempia osaa edes minun mielikuvituksella toivoa. Ovathan he vieläkin, mutteivät valitettavasti enää työkavereita.
Kiirettä piti kuin yksikätisellä tapetoijalla, mutta nautin joka hetkestä.
Varsinkin kun sain tehdä juttuja omista mielenkiinnon kohteista. Siinä vaiheessa kun lehdet alkoivat kasvaa koirankarvaa, siirryin hevosiin. Väsäsin hevosurheilusta kaksi erilaista juttua, mutta ne eivät tuoneet ihmeemmin ilmoituksia eli rahaa lehdelle. Päätoimittaja tuumasi, että alkaa pikkuhiljaa piisata. Kaakit makkaraksi, jos ei tule hilloa tilille.
Kaikki kiva loppuu aikanaan, mutta jatkukoon kirjoittelu ja kuvaaminen harrastushommina Josepan ja Aussieuutisten muodossa.
Kulunut viikonloppu meni luonnetestissä puuhaillessa. Täytyy sanoa, että koko elämäni aikana minua ei ole kuvattu niin monella kameralla kuin tämän parin päivän aikana. Hilluin ratamestarina ja jostain syystä yleisöä oli harvinaisen paljon, joten väkisin siinä joutui sekä still- että videokuvaan.
Lauantaina Pärnältä kotiuduttua ampaisin koirien kanssa lenkille. Metsässä tulivat vastaan naapurin tytöt kahden venäjänvinttarin kanssa. Hipalla nyrjähti mielenlaatu jonnekin epäuskon ja toivottomuuden välimaastoon. Se ei tunnistnut niitä koiriksi ollenkaan ja haukkua paukutti sarjatulella eikä uskonut mitään kieltoja.
Onneksi tytöillä ei ollut kiire, joten jäin siihen juttelemaan siksi aikaa että rasistinen koirani rauhoittui. Puolisen tuntia vierähti oikein mukavasti.
Sivistyin samalla ratajuoksun suhteen. Se on sen sortin koiraharraste, josta en tiennyt oikeastaan mitään.
Toinen borzoista oli aika erikoinen. Se hieroi leuanalustaansa ja poskiaan emäntänsä päähän kuin kissa konsanaan. Tyttö kertoi, että se ei ole merkannut häntä enää aikoihin, mutta kun nyt on muita koiria läsnä, niin ilmeisesti tuli merkkaamisen tarve.
Enpä ole ikinä kuullut minkään koiran tekevän noin!
Hipan kanssa meillä on suht aktiivinen lokakuu. Kahden viikon kuluttua yritetään suorittaa BH-koe, jos saan ilmoitettua sen.
Kentällä ollaan käyty treenaamassa ja joitain pikku juttuja pitää vielä hioa, mutta viime hetken paniikkihan on tunnetusti paras motivaattori. Tuskin tässä ajassa enää pystyn ainakaan pilaamaan mitään. Toivottavasti.
Viikko BH:n jälkeen on luonnetesti Maaningalla, jota odotan tosi mielenkiinnolla. Eniten kiinnostaa puolustushalu ja terävyys, koska Jatsi on alusta lähtien huolehtinut sekä ihmislauman että Hipan itsensä puolustamisesta. Nouseeko Hippa ihmistä vastaan ollenkaan? Jää nähtäväksi.
Kesä meni Heilissä kesätoimittajana. Tosin alkuperäinen heinäkuun pesti venyi elokuulle ja vielä senkin ohi. En valittanut. Työ oli mukavaa ja yhdellä kädellä jäivät laskettavaksi ne päivät, jolloin en oppinut jotain uutta.
Työkaverit olivat niin huippuyksilöitä, ettei parempia osaa edes minun mielikuvituksella toivoa. Ovathan he vieläkin, mutteivät valitettavasti enää työkavereita.
Kiirettä piti kuin yksikätisellä tapetoijalla, mutta nautin joka hetkestä.
Varsinkin kun sain tehdä juttuja omista mielenkiinnon kohteista. Siinä vaiheessa kun lehdet alkoivat kasvaa koirankarvaa, siirryin hevosiin. Väsäsin hevosurheilusta kaksi erilaista juttua, mutta ne eivät tuoneet ihmeemmin ilmoituksia eli rahaa lehdelle. Päätoimittaja tuumasi, että alkaa pikkuhiljaa piisata. Kaakit makkaraksi, jos ei tule hilloa tilille.
Kaikki kiva loppuu aikanaan, mutta jatkukoon kirjoittelu ja kuvaaminen harrastushommina Josepan ja Aussieuutisten muodossa.
Kulunut viikonloppu meni luonnetestissä puuhaillessa. Täytyy sanoa, että koko elämäni aikana minua ei ole kuvattu niin monella kameralla kuin tämän parin päivän aikana. Hilluin ratamestarina ja jostain syystä yleisöä oli harvinaisen paljon, joten väkisin siinä joutui sekä still- että videokuvaan.
Lauantaina Pärnältä kotiuduttua ampaisin koirien kanssa lenkille. Metsässä tulivat vastaan naapurin tytöt kahden venäjänvinttarin kanssa. Hipalla nyrjähti mielenlaatu jonnekin epäuskon ja toivottomuuden välimaastoon. Se ei tunnistnut niitä koiriksi ollenkaan ja haukkua paukutti sarjatulella eikä uskonut mitään kieltoja.
Onneksi tytöillä ei ollut kiire, joten jäin siihen juttelemaan siksi aikaa että rasistinen koirani rauhoittui. Puolisen tuntia vierähti oikein mukavasti.
Sivistyin samalla ratajuoksun suhteen. Se on sen sortin koiraharraste, josta en tiennyt oikeastaan mitään.
Toinen borzoista oli aika erikoinen. Se hieroi leuanalustaansa ja poskiaan emäntänsä päähän kuin kissa konsanaan. Tyttö kertoi, että se ei ole merkannut häntä enää aikoihin, mutta kun nyt on muita koiria läsnä, niin ilmeisesti tuli merkkaamisen tarve.
Enpä ole ikinä kuullut minkään koiran tekevän noin!
Hipan kanssa meillä on suht aktiivinen lokakuu. Kahden viikon kuluttua yritetään suorittaa BH-koe, jos saan ilmoitettua sen.
Kentällä ollaan käyty treenaamassa ja joitain pikku juttuja pitää vielä hioa, mutta viime hetken paniikkihan on tunnetusti paras motivaattori. Tuskin tässä ajassa enää pystyn ainakaan pilaamaan mitään. Toivottavasti.
Viikko BH:n jälkeen on luonnetesti Maaningalla, jota odotan tosi mielenkiinnolla. Eniten kiinnostaa puolustushalu ja terävyys, koska Jatsi on alusta lähtien huolehtinut sekä ihmislauman että Hipan itsensä puolustamisesta. Nouseeko Hippa ihmistä vastaan ollenkaan? Jää nähtäväksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)