Hippa neljä viikkoa

Pentua on odotettu jo jonniin aikaa sen verran kiihkeästi, että aloitin ajanlaskun helpommasta kohtaa eli syntymästä. Nyt odotus on uuden ajanlaskun mukaan puolessa välissä kun T-pentueelle tuli tänään ikää neljä viikkoa.

Miepä tunnen tuon! Se on se jonka nimeä en just nyt muista, mutta tuoksuu kekseille ja mullalle. Eli hyvä tyyppi.


Kyllä meikätytöltä posetus onnistuu!


Jotenkin lähes surrealistinen tunnelma. Tykkään tästä!


Rappujen viereen oli kätketty valtava luu. Jatsi alkoi kaivaa sitä esiin Pamin katsellessa huolestuneena vieressä. Ei sentään kerjännyt verta nenästään ja mennyt härkkimään aarretta itselleen. Jatsia ärsytti haisevat pennut, mutta luu antoi kaivattua lohtua.


Pamille ei jäänyt kummoistakaan luunripettä ja senkin vähäisen se erehtyi kantamaan keittiöön. Ei suostunut viemään takaisin ulos ja Miimi nakkasi jämän roskiin. Pami-parka.

Kimmo koirien ympäröimänä aurinko olallaan.


Onnellisuuden ruumiillistuma: Atte keksiä naamassa ja Hippa sylissä.


Laitoin kaikki Hipan ja veljien kuvat yksiin kansiin tänne

Koirien lisäksi kuvasin Miimin ihania kukkia.




Kaikki kukkakuvat

Näytelmiä ja Patchcoat-porukkaa

On se ihme juttu. Jos ei pohjolan tuuli puhalla luita ja ytimiä myöten, niin sitten hiki valuu. Jos lämpötila on muuten sopiva, niin sitten ryöpsähtää kaikki taivaan hanat kerralla auki. Sen jälkeen viimeistään palelee.

Karva pöllyää ja jos ei pöllyä, millisilppu kutittaa nenää ja pistelee silmiä. Väkijoukko ahdistaa ja räksytys piinaa korvia.

Jos kävelet vähän väärällä tyylillä, joku etukäteen stressaantuneen emännän väärällä tassulla noussut terrieri tarraa nilkkaan. Viimeistään siinä vaiheessa viattoman uhrin toinen jalka on uhkaavasti ojentumassa kohti liukumiinaa.

Puhumattakaan niistä summista, jotka pahimmillaan joutuu maksamaan tuosta lystistä.

Se oli Suvi-Karelia 2010 ei-näyttelyihmisen kuvaamana.

Kyllä oli kiva nähdä tuttuja ihmisiä ja kauniita koiria roppakaupalla. Markkinakojut vetivät puoleensa kuin hunaja mehiläistä ja mukaan tarttui metrilakua, koiranleluja ja karsta. Jos aiemmin mainittuja seikkoja ei huomioida, oli oikein mukavaa. Varsinkin kun ei tarvinnut omaa koiraa roudata mukana ja pääsymaksut vältin toimitsijakortilla, joka tosin meni vanhaksi jo vuodenvaihteessa.





Jännitystäkin riitti, ainakin eräällä. Marin debyytti näyttelyuralla ja hyvin meni.


Mukavuus jatkui Miimin luona, jonne kokoontui reilusti jengiä. Anne ja Mari Talan, Jaton ja Jiron kanssa, Eeva ja Mina sekä Elli-villis, Hilkka ja Kiri, Hanna ja Mai, minä, pojat ja Jatsi sekä Keira emäntineen. Unelma ja Pami tietenkin joukon jatkona. Miimin laittaessa pöytää koreaksi me muut ihastelimme värikästä katrasta.


Talalla on lystiä.
Vähänkö täällä likkalaumassa on nastaa!


Kahvittelun aikaan porukkaan liittyi Jenna, jolle tulee joku Hipan veljistä. Jenna-parka ei oikein vielä tuntunut edes tajuavan tilannetta, mutta eiköhän se totuus vielä valkene. Kivaa kun velipoika jää lähelle leikkikaveriksi.

Ipanat ovat kasvaneet älyttömästi viime näkemästä, josta ei ole kuin viisi päivää. Kovin oli unista sakkia.


Eikä mene kauan kun nähdään tämä jengi taas leirillä. Toivottavasti. Hipalla ei siihen aikaan ole vielä liiemmin rokotussuojaa, mutta huolestun siitä vasta myöhemmin. Jos ei päästä leireilemään, käydään Suvirannassa ainakin päiväseltään kylässä moikkaamassa porukkaa. Ajelee ne ihmiset hullumpienkin asioitten takia huomattavasti pitempiä matkoja.

Kaikki kuvat löytyvät täältä

Kulkee!

Jatsi nimittäin, jäljellä nääs.

Eilen oli äärimmäisen onnistuneet treenit. Osasin tallata tarpeeksi pitkän jäljen ja kepeillä välimatkat vaihteli sopivasti. Tarvitseeko edes mainita, että kaikki nousivat?

Janaa pitää treenata, koska taas lähti kaartamaan vissiin tuulen suunnan mukaan. Otti sentään oikean suunnan, kun pääsi jäljelle ja siitä olen iloinen.

Ensin meinasin, että en ota esineruutua ollenkaan, ettei riehu taas jalkaansa kipeämmäksi. Muutin mieleni, kun muut koirat kävivät ensin ruudussa ja Jatsi sai kerätä painetta kattilaan katsellessaan toisten etsintää. Hyvin meni. Vain kerran jäi ällistelemään ja kyselemään neuvoa, joten silloin suoritus oli hyvä.

Ryhmäläiset ovat aloittelijoita, mutta innokkaita oppimaan. Kyselevät välillä aika vaikeita, mutta toivottavasti osaan vastailla järkevästi. Jos en, kysyn viisaammilta.

Kyllä se kesä sieltä pikkuhiljaa tulee... uunia lämmitellessä

No ihan totta oikeesti! Tänään piti räjäyttää vanha palvelija käyntiin ja se tapahtui onneksi ilman isompia kiroiluja ja savusukelluksia. Kun aurinkoa ei näy, kosteus valtaa alaa ja se tekee sisäilman kylmänkalseaksi, vaikka lämpömittari kuinka yrittäisi uskotella muuta. Kohta pitää soittaa mottinettiin että tuokee puuta, tällä menolla loppuuvat ennen ensi talvea. Hm!

Vanha sanonta "kell onni on, se onnen kätkeköön" ei ainakaan rakastuneen joutsenparin kohdalla pidä paikkaansa.
Kävin tässä eräänä aamuna Jatsin kanssa niemessä lenkillä ja kuulin erään tiheikön takaa lahdelta valtavien siipien läiskytystä. Tyttö- ja poikajoutsen löysivät toisensa. Tanssin jälkeen alkoi nokakkain vuorotahtinen toitotus ja se rakkauslaulu kuului! Aikansa onneaan julistettuaan ne asettuivat ruokailemaan ripirinnan pariskuntana.
Olen kerran nähnyt tämän kyseisen hyvin herkistävän tapahtuman. Nyt vain kuulin, mutta sieluni silmillä näin näytelmän kulun hyvin selvästi. Heille paljon onnea ja pörröisiä poikasia.

Tänään kylvettiin vastojen kanssa. Huomenna siis tiedossa saunan siivousta ja samalla vaivalla voisi suorittaa koko pesuosaston juhannuspesun.

Metsurina

Pyysin Markkua kaatamaan viisi koivua pihalta ja sunnuntaina näin tapahtui. Yksi oli laho, toinen lähes laho, kolmas muuten vaan tiellä ja kahdessa muussa killui narupallo latvuksissa. Näissähän oli ruhtinaallisesti syytä kellistää koivut kyljelleen.

Pysyy se moottorisaha minunkin kourissa, kiitos noin kahdenkymmenen vuoden takaiselle maatalouden perustutkinnolle.
Koivut ovat niin isoja, että tyville en mahtanut yksikseni mitään. Kun ne ison koon lisäksi keikkuvat keskikohdastaan kalliolla, niin että sekä tyvi että latva olivat ilmassa ja oksien varassa sen tuhannella jännityksellä, päätin turvautua miehiseen apuun. Soitin kurssikaverilleni Simolle, joka oli joutilaana eikä mielikuvituksettomana keksinyt siihen hätään mitään tekosyytä olla tulematta hätiin. Katkoimme porukalla paksuimmat tyvet uuniin sopiviksi pölleiksi ja kierittelimme pinoon odottamaan pilkkomista.

Kuten näkyy, piha on avartunut huomattavasti.


Ilomantsin aikainen metsätalousopemme oli Simo myös, mutta Leinonen. Muistan sen tärkeän opin, että karsiessa piti pitää runko itsensä ja sahan välissä. Sillä keinoin välttyi enimmiltä varvas- ja sääriamputaatioilta.
Leinos-Simo ei tykännyt minusta yhtään ja tunne oli molemminpuolinen. Kerran luokassa uhkasi heittää liidulla, että lakkaisin inttämästä joutavia.

Kuinkas tämä karsitaan, kun tyvi hojottaa miestä korkealla ilmassa?


Tänä aamuna jatkoin hommaa, kunnes terä alkoi olla viilausta vailla. Soitin isälle, että opeta huoltamaan terää. Sain samalla kuulla, että koivun pitäisi lojua niine hyvineen reilun aikaa, koska se haihduttaa enimmän kosteuden lehtien kautta.

Okei, hyvä tietää jo tässä vaiheessa. Henkiseen työhön tottunut kroppani huusi tuskasta ja esimerkiksi hauislihakseni olivat niin kipeät, että tuskin sain kättäni kohotettua. Saati että siinä olisi ollut jotain höyhentä painavampaa.

Kirves sentään nousi, sisun voimalla kun pitihän pilkkomista kokeilla. Siitä vaan pala kerrallaan. Helppo nakki.


Vielä on nilalla. Pitäisiköhän opetella tuohitöitä ja lyödä rahoiksi?


Antaahan heidän kuivua ja lihasten palautua niin jatketaan. Rungot uunipuiksi, latvat ja oksat saunapuiksi, ohuet oksat jälkikepeiksi ja lehtioksat vastoiksi. Hyötysuhde käsittämättömän suuri.

Kahta en vaihda: moottorisahaa ja lumikolaa. Erinomaista hyötyliikuntaa ympäri vuoden. Ja työn tuloksen näkee heti.

Hippa kasvaa

Pennut täyttävät huomenna kolme viikkoa. Nyt on maailma avartunut, koska näkyy, kuuluu ja pääsee ulos. Tappelevatkin jo, riiviöt.

Käytiin tänään Jatsin kanssa moikkaamassa pikkuisia. Hippa tuli heti minun luokse kun menin laatikkoon.
Pami syötti pennut ja sitten päästiin lenkille. Palattuamme kannettiin pennut ulos ja kylläpä oli Jatsi ihmeissään, kun minulla oli kaksi palleroista kainalossa. Aikanaan Jatsikin kävi nyrpistämässä kuonoaan pahanhajuisille otuksille, mutta Pami ei katsonut hyvällä silmällä siskoaan. Joku raja pitää tunkeilulla olla.

Mikäs tämä on?


Ruohikossa minä osaan kävellä, mutta yksi asuntovaunun kokoinen voikukka oli ylittämätön este!


Osaan rapsuttaakin kun kutittaa! On se kiva olla tämmöinen iso ja itsenäinen koiranpentu.

Johan natsasi!

Eilen aloitettiin koekausi. Ilmoittautuneita oli 12, joten tottiksen perusteella kaksi piti raakata rannalle. Pärnän alamontussa homma hoidettiin kahdella kentällä ja arpa antoi meidän tuomariksi Varma Makkosen.

Ei voi kuin pahoitella omaa laiskuuttaan, kun tottis oli talviruosteessa edelleen. Paikkamakuussa nousi kahdesti istumaan, kunnes päätti kuitenkin jäädä aloilleen odottelemaan. Seuraaminen oli väljää ja välillä edisti. Istuminen hyvä, luoksetulot hitaanpuoleisia. Eteenmeno oli vauhdikas, mutta ei kuullut/kuunnellut käskyä ja meni sen jälkeen vielä parikymmentä metriä ja sitten maahan. Noudot olivat mukiinmeneviä.
Saatiin sentään 87 pistettä ja esineruutuun suraavaksi.

Ruudun arvosteli Jouko Peuhkuri ja se oli samassa ihanassa rinteessä kuin viime kesän yökisoissa. Kaksi esinettä nousi, kunnes aika loppui. Työskentelykään ei ollut ihan parasta mahdollista. Yksi esine oli ihan etureunassa ja kuulin jälkeenpäin, että kaikki koirat olivat sen jättäneet. Tietääpähän taas, mitä treenata. Sekä kentällä että ruudussa.
Parkkipaikalle palattuamme leikitin Jatsia pallolla ja se onneton kompastui. Säikähdin, että tähänkö tämä päättyi kun koira konkkasi vasen etunen ylhäällä. Pieni venähdys, ei paniikkia.

Jäljet olivat Siprissä. Arvonnassa onnetar oli omassa kädessä ja sain otettua jäljen numero 10. Outi halusi metsään mukaan ja otin mielellään juttukaverin, koska sain viimeisen jäljen. Muut menivät hiitin taakse ja me jatkettiin matkaa Siprintietä eteenpäin melkein lammelle asti. Katsottiin vaan matkalla, että jahas, siinä on jälki, hieno maasto, mennäänpä uittamaan Jatsi ja samalla lenkille. Aikaa oli puolitoista tuntia. Siinä meni aika mukavasti höpötellessä ja Jatsin hassuttelulle nauraessa.

Katsottin janaa, että onpa loistava. Kuin ryhdikkäitten sotilaitten reunustama kunniakuja ja sen päässä loisti janamerkki. Tuossa ei koira pääse haahuilemaan vaikka haluaisi. Eikä halunnut.

Makkonen lähetti myös jäljelle. Kun lähdettiin liikkeelle, Jatsi mennä marritti kuin juna suoraan ja tasaiseen. Jälki lähti oikealle jyrkässä kulmassa, mutta takatuulessa Jatsi meni yli ja koukkasi sitten nopeasti oikeaan suuntaan. Ensimmäinen keppi oli sillä suoralla ja sen jälkeen tuli jyrkkä kulma vasemmalle. Siinä oli pientä seikkailua, mutta hyvin se selvitti itsensä jäljelle.

Metsä oli kuiva ja monin paikoin näin itsekin jäljen, mutta keskityin silti koiran tarkkailuun. Kepit nousivat kuin ikinä ei olisi ollut ongelmaa. Yritin tarjota vettä, mutta ei huolinut kun ei ennenkään ole kesken työskentelyn jääty juomaan. Se pitää opettaa, koska saattaa vielä tulla kuumempiakin jäljestysilmoja.

Viidennen kepin jälkeen Jatsi väsähti. Kuono nousi maasta ja koiraparka oli ihan poikki. Samassa katosi jälki. Kannustin etsimään, mutta ei onnistunut. Tie oli jo lähellä ja päättelin, että tuolla se viimeinen keppi jossain on oltava ja jatkoin suunnilleen samaan suuntaan minne ensin oltiin menossa. Tietämättäni kävelinkin lähes jäljellä ja Jatsi bongasi sen myös helposti. Niin pienestä se lopulta oli kiinni, mutta kyllä säikäytti! Kuutoskeppi ja mahtavat bileet sen päälle!

Keppien hakija oli tuomarin kanssa vähän matkan päässä ja pistin varman päälle juoksuksi. Aikaa jäi omien laskujen mukaan nippanappa kymmenen minuuttia.

Lähdin kävelemään autolle, jossa Outi odotti.
"Kaikki kepit!!" huusin kaverilleni.
"Mahtava likka! Upeeta!" Outi huusi ja tuli vastaan, halattiin ja naurettiin.
Sain kuulla, että janalta oli lähtenyt kaksi pistettä. Outi alkoi laskea kännykällä pisteitä.
"87 + 168... paljonko ruudusta?"
"Kakskymmentä."
"275!!!"
Se oli siinä! Alkoi hillitön huutaminen, pomppiminen, nauraminen ja itkeminen samaan syssyyn. Outi kun eläytyy asioihin ehkä vielä hiukan enemmän kuin minä, joten lystiä riitti. Minä leikin Jatsin kanssa ja Outi intoili soittamaan Miimille.

Pärnälle tultua odoteltiin tuloksia ja kas kummaa, minä tulin hopeasijalle ja sain pokaalin! Ykköstuloksia oli vain kolme.

Hilkka odotteli Lilyn kanssa, koska lupasin ottaa sen taas hoitoon kun Jarno oli raksalla ja Mari reissussa. Jatsi oli aivan poikki ja niin olin minäkin, mutta käytin Lilyn pienellä lenkillä. Sitten vain oleiltiin lopun iltaa.

Se jäikin meille yöksi. Aamulla kun päästin koirat kammariin, Lily juoksi päälläni sängyssä kahdeksikkoa. Onhan se ollut tiedossa miten pitkän yön aikana aussiekoiralle ehtii tulla kova ikävä. Käytiin pienellä kävelyllä ja sen jälkeen Lily auttoi minua kukkapenkin kanssa ja haravoinnissa. Kyllä se oli onnellinen kun pääsi pihahommiin. Minä en ihan kaikesta avusta ollut niin onnellinen, mutta lapsiin täytyy suhtautua kärsivällisyydellä ja huumorilla.

Jatsi oli vähän pahoillaan, kun ei saanut kaikkea huomiotani, mutta se oli vieläkin väsynyt eilisestä urakasta ja lepuutti jalkaansakin mielellään.
Kymmenen jälkeen Jarno ja tytöt hakivat Lilyn. Nyt huilataan vähän ja mennään sitten Miimin luokse pentuja katsomaan

Se siitä kenraaliharjoituksesta

Metsäosaston suhteen nääs. Alkuviikko meni sählätessä jotain epäolennaista enkä edes muista mitä. Tiistaina otin tottista vähän ikään kuin kokeenomaisesti olevinaan tai ainakin siihen suuntaan. Jatsi osasi kohtuulisen hyvin, mutta minä en. Kapulan heitto tökkii edelleen ja se lentää minne sattuu.

Sitten soi puhelin ja minulle tarjottiin juttukeikkaa. On vissiin heilissä porukkaa lomalla. Sen asian tiimoilla meni pari päivää, joten jäljen ja ruudun osalta täytyy vaan luottaa koiraan.

Lämmintä on piisannut. Muutama päivä sitten kuvasin vähän kotiphassa ja vähän lenkillä.

Palloilua lämmittelyksi


Hieman lahovikaa?


Orvokeilla on niin kauniit silmät, että niitä on ilo katsella.


Kesä on... auringon tuoksu koiran turkissa


Ei Jatsissa ole löysää nahkaa, sen on luonut Salvador Dali.


Mmmm... ketunleipää!


Vielä pari päivää kielon tuoksuun.


Vesi oli muuten jo tosi lämmintä kun kahlailin näitä kuvaamaan. Not.


Luonto on täynnä taideteoksia.


Maaseuru jyrää. Siis kyntää.


Koivu kukkii hyvin ja allrgikko voi pahoin.


Eräänä iltana sain kipinän pistää hölkäksi. Ettepä ikinä arvaa! Hölkkäsin peräti kilometrin yhteen putkeen! Ei mennyt jalat maitohapoille enkä juuri edes hengästynyt. Olisin jaksanut juosta pidempäänkin, mutta tultiin rantaan ja meininki oli vain käyttää Jatsi uimassa. Ei pidä tappaa hyvää harrastusta liialla intoilulla. Mutta yleensä kun ajattelee, että miten se nyt yhtäkkiä oli niin helppoa. En minä vissiin niin rapakunnossa olekaan kuin olen luullut.

Mikäpäs siinä oli raikkaassa ja ravinteikkaassa maalaisilmassa hölkötellä. Raikkautta toivat kukkivat tuomet ja lievä lietelannan lemahdus edusti enempi sitä kasvuvoiman puolta.

Metsään mentiin me, muttei treenit

No niin, palataanpa nyt niihin porukkatreeneihin. Torstaina leiriydyttiin Lukkorannantien varteen ja paikalle tuli vain Marjo ja Moona sekä Susanna ja boksut. Aikaa saatiin kyllä kulumaan ihan mukavasti näinkin pienellä jengillä.

Jatsille testasin uutta janaharjoitusta. Laitoin janamerkin kohdalle sammaleeseen pallon, jonka se sai jos meni suoraan janalla. Ja menihän se. Taidan käyttää samaa palkkaa kun lähtee jäljellä oikeaan suuntaan. Auli oli viime kesänä tehnyt tätä Hyrrälle ja hyvin toimi. Täytyy vaan pallo tms. piilottaa turpeen sekaan, ettei ota siitä hajua ja suunnista sen mukaan.

Tein myös oikean, mutta lyhyehkön jäljen ja siinä ei ollut moitteen sijaa. Jana meni suoraan, vaikkakin pieni jäljenylitys tapahtui. Lähti oikeaan suuntaan ja nosti kepit esimerkillisesti. Harhajälkiä oli jonkin verran ja ne tarkisti hyvin. Teräviä kulmia taisi olla kaksi ja niissä Jatsi teki kunnon kaarrokset, mutta tehokkaasti etsi oikean jäljen. Voi sitä pikkuista työmyyrää, olen oikein tyytyväinen sen työskentelyyn.

Esineruutu tallattiin Marjon toivomuksen mukaan kohtalaisen kapea kaistale, koska Moona piti saada etenemään tehokkaammin takarajalle.

Jatsille olisi tosin tällä kertaa saanut olla huomattavasti isompi ruutu, sen verran vauhtia piisasi. Mutta hyvä näinkin, pääasia että esineet löytyivät nopsaan.

Jos tekisin alkuviikosta janaharjoituksen ja yhden pitemmän jäljen niin ensi lauantain kokeeseen voisi mennä aika luottavaisin mielin. Mihinkäs sitä luottaisi, jos ei itseensä ja koiraansa?

Minkähän edellä tämä on?

Vaikka tulisesti vannon hälläväli'ismin nimeen, joku raja silläkin on. Nuoriherra Kimmon synttärit ovat sunnuntaina ja kotona alkoi hiekan, pölyn ja karvan määrä ylittää sietorajani. Aloin siivota heti aamusta ihan perusteellisesti ja voi kun oli hyvä olo siivouksen päätyttyä. Mattoja en viritellyt takaisin, koska Jatsin karvanvaihto alkoi ja on mukavampi imuroida kun ei ole turhia esteitä jaloissa. Sitä paitsi ne on jo niin likaisetkin, että hävetköön sängyn alla pesua odotellessaan.

Moppauksen jälkeen siirryin ulos ja raivokkaan siivousvimman uhriksi pääsi uskollinen passattini. Imuroinnin, putsauksen ja puunauksen jälkeen pälkähti vielä yksi idea päähäni. Usko omaan laiskuuteeni joutui koetukselle löytäessäni itseni pesemästä auton mattoja! Enpä ole moisen tempauksen uhriksi itseäni vielä saattanut, joten ehkä oli korkea aika. Siellä ne nyt narulla killuu auringossa kuivumassa.

Jaahas, mitähän seuraavaksi keksisi...

Kersantti Karoliina

Niinhän se on, että joka ei osaa tehdä, se opettaa. Ilmeisesti Josepan riveissä opettajista on huutava pula, koska jopa minä sain oman jälkiryhmän.

Maastolupien kanssa on ollut pientä ongelmanpoikasta eikä metsätreenejä olla vielä korkattu, mutta eilen kentällä tapasin sentään yhden ryhmäläiskoirakkoni, Marjon ja Moonan.

Jatsin tottistyöskentely oli taas vaihteeksi Kyllä se kotona osaa -tyyliä. Kotipihassa se ei enää edistä ihan mahdottomia, mutta kenttä saa puolivillin otuksen villiintymään ytimiä myöten. Mahotonta meininkiä.
Henkilöryhmää päästiin treenaamaan pitkästä aikaa ja se suoritus oli hyvä. Jääviin liikkeisiin ja luoksetuloon pitää saada ripeyttä edelleen.

Torstaina mennään Jamikselle. Kiva kun pääsee taas porukassa harrastamaan. Alkaa tämä yksinäisyys jo vähän tökkiä.

Vaikeuksien kautta voittoon...

Puuhakas päivä tänään. Laiska töitään lukee, joten en puutu muuhun kuin että jäljen vanhetessa paistoin sämpylät. Sitä ihmettä ei usein tapahdu. Pitää se edes mainita, koska lipputanko ei kuulu talon varustuksiin. Vaikka muuten saatan hölmöillä, isänmaallisuuteni estää virittämästä itse piirrettyä lippua antenniin. Joku raja sentään.

Sitten itse asiaan.
Tein taas kahden janamerkin jäljen ja kiroilin äänettömästi, kun elukka aikansa janalla mutkiteltuaan otti hienon takajäljen. Nakkasin Jatsin konttiin ja tällä kertaa piti ihan torua, että mitä pelleilyä tämä oikein on. En jaksanut ajella välillä kotiin, vaan ajattelin että fiksu koira osaa miettiä tekosiaan yksikseen sen hetken kun minä jäähdyttelin tunteitani. Kävin siinä samalla merkkaamassa kunnolla toisen janan lähtöpaikan.

Toinen yritys. Harhajälkiä oli varmaan sikin sokin, kun ei suoraan eteneminen onnistunut tälläkään kertaa. Sen sijaan oikeaan suuntaan lähti ajamaan ja ensimmäinen keppi nousi tosi hyvin.

Välillä tuumin, että koirahan on pyörällä päästään kun käkikello, kun meni ihan mihin sattui. Taas nähtiin, että kannattaa luottaa koiraan. Itsepä tein tarkoituksella mutkikkaan jäljen ja kyllä se jäljellä oli, kun keppejä nousi sujuvasti. Jossain kohtaa taisin seisoskella hetken aikaa, koska tutki maata muttei löytänyt siitä mitään.
Kaikki kepit nousivat. Hyvä hyvä!

Tämän illan läksy on selvä kuin pläkki: janatreeniä ja ihan alkeista lähtien.
Lähetin paperit ensi viikonlopun kokeeseen, mikä seikka piristää huomattavasti puuttumista näihin epäkohtiin.

Sateinen lenkki rotunaisten kesken

Äitienpäivää voi viettää monella tavalla ja me aussieporukka vietettiin sitä parhaalla mahdollisella tavalla eli yhteislenkillä. Päivän teema toteutui minun kohdalla vain hitaan kävelyn merkeissä, koska mukana olivat ne kaksijalkaiset äidin pikku muruset.

Porukan kokoonpano meidän lisäksi oli Mari ja Lily, Miimi ja Unelma, Hilkka ja Kiri, Sirkku ja Susu sekä tuorein jäsen Briitta ja Viuhti. Atella ja Kimmolla oli tärkeä rooli 5-kuisen Viuhtin totuttamisessa lapsiin. Hyvin onnistui. Viuhti viuhtoi Lilyn ja muiden kanssa niin innolla, että tuskin edes huomasi junnuihmisten läsnäoloa.

Olimme Jaamanlammilla, mukavalla mäntykankaalla (ai onko täällä muka muutakin lenkkimetsää) lentokentän liepeillä. Välillä satoi, välillä ei.
Jatsilla ei ollut kivaa kun piti huolehtia laumasta eli pojista. Jonkin aikaa käveltyämme löydettiin viitta, joka osoitti umpimetsään päin Junkers-pommikonekorsulle. Lähdettiin katsomaan nähtävyyttä, jota ei kuitenkaan löytynyt. Sen sijaan Lily osasi vetäistä oikeasta narusta ja sai Jatsin juoksemaan hullunrinkiä.

Välillä kuului narinaa tyyliin "mie kastun ihan kokonaan", "miten pitkään pittää kävellä" ja "mie en jaksa ennää kun jalat on ihan poikki". Onneksi äiti-ihmisille kehittyy narinasuodatin johonkin kuuloluun ja aivojen välimaastoon. Narina kuuluu, mutta siitä ei osaa piitata pätkääkään.

Atte-riepu joutui taas kerran liikkeen jatkuvuuden lain todistajaksi. Lähestyttiin autoja ja johan alkoi vauhtia löytyä junnuihmisissä. Lily tuumasi, että okei, lisää juoksukavereita. Säntäsi hyvää tarkoittaen kohti Attea, mutta ei ottanut huomioon jarrutusmatkaa ja Atte toimi lopullisena pysäyttäjänä. Pyllylleenhän siinä joutui lankeamaan.

Miimi houkutteli huutavan kummipoikansa luokseen ja sai tämän kohta taas hyvälle tuulelle. Kimmo jatkoi matkaa hakkuualueella ja Lily kantoi keppejä eteen, että jos se vaikka hyvinkin heittäisi. Ei mennyt lankaan, kumma tyyppi. Kimmo poimi maasta jotain ja Lily tupsahti heti eteen kysymään, että mikäs se oli. Lily istui ja Kimmo heitti sille jotain jonka se nappasi suuhunsa.
"Marjanko sie nakkasit Lilylle?" kysyin myöhemmin.
"Ei kun se oli juuri."
Juuri?! Aha. Suursyömäri-Lilylle ei näköjään ollut merkitystä, olipa marja tai juuri.

Asetettiin porukka vielä yhteiskuvaan.
Briitta ja Viuhti, Mari ja Lily, Jatsi, Kiri, Unelma ja Susu

Kenneltyttönä

Menin tänään puolen päivän jälkeen lapsenvahtiduuniin. Unelma haukahti pari kertaa pikkukammarin ikkunasta minut nähtyään, mutta entäs pikkuäiti Pami? Se yllättyi totaalisesti kun pölähdin tupaan. Hannukaan ei ilmeisesti lähtiessään maininnut sille tulostani, joten sain hillittömät haukut päin naamaani. Juttelin Pamille niitä näitä, jolloin sen tajuntaan meni, että "ai se on ihan tuttu, ei paniikkia." Hymyvirnistys, rapsutuksien vastaanotto ja takaisin pentulaatikkoon.

Kuningatar Unelma oli loukkaantunut, kun tulija ei ollut oma mamma eikä tullut edes tervehtimään.

Vaihdoin Pamille veden, joka oli vähissä ja laitoin itselleni teetä.
Sitten piti jo hypätä ihastelemaan pikku pötkylöitä. Voi hyvänen aika sentään. Niitä olisi jaksanut silitellä vaikka päivän putkeen, mutta annoin Pamille välillä rauhan vastapalvelukseksi kun sekin luottaa minuun ihan täysillä.

Luin kirjaa tuvan sängyllä ja kun pennut nukkuivat, Pami kapsahti viereeni köllöttelemään.
Viiden kieppeillä tuli Miimi töistä ja heti olisi Unelmakin kelpuuttanut minut leikkikaverikseen. Punnittiin pennut, jotka kasvavat tasaisesti ja tehokkaasti.

Olin luonnollisesti pennuntuoksulla kyllästetty ja kotiin tultuani Jatsi nuuhki tarkkaan, mutta ei tuonut julki mielipidettään millään tavalla. Kiero otus. Ei se näköjään kaikkia aatoksiaan kerro ihan automaattisesti, vaikka yleisesti ottaen naamasta voi lukea aika paljon.

Tässä vielä koko laatikkojengi yhdessä sumpussa

Voi ihme ja onnensykkyrä!

Mikä laulaa niin kuin aurinko,
mikä vinkuu niin kuin kuu,
mille meidän äiti rallattelee
puppy, I love you?

Se on se meidän uusi hauva,
nimeä en muista!
Se joskus haukkuu niin
et pikkulinnut tippuu puista!

No ei se kyllä vielä hauku, mutta aikanaan.
Saanko esitellä, tässä on tuleva perheenjäsen Hippa, ikää kolme päivää.


Pami-äiti pitää huolta.


Kylläisenä ja puhtaana kelpaa ottaa unta palloon. Huh, kyllä on pienen koiravauvan elämä rankkaa.


Lauantaina saan kunnian hoitaa Pamia ja katrasta, kun talonväki on poissa. Tänään käytiin kertomassa Pamille, että tämmöinen tilanne on tulossa. Pami otti minut hymy huulessa vastaan, joten se siitä. Me ollaan niin kaverukset, että Pamin ei ollut yhtään huolissaan pentujen puolesta. Pojatkin kävivät pikaisesti katsomassa pentuja, mutta siksi aikaa arvon äiti laitettiin syrjään ettei suotta huolestu.

Odottavan aika on pitkä ja välillä se aika oli lähes tuskaisaa, mutta pikku hiljaa helpottaa. Suloinen napero, ja niin reipas!

Onnistuneet metsätreenit

Aamupäivällä kävin tallaamassa Jatsille jäljen ja tein samalla pienen esineruututreenin. Pienen siksi, että ruutu oli pieni. Tarkoituksena oli saada vauhtia toimintaan ja tällä kertaa sitä olikin. Esineet nousivat nopeasti ja iloisesti.

Jäljenteossa oli tuoreessa muistissa meidän viimekesäinen takajälkiharrastus. Laitoin kaksi janamerkkiä ihan varmuuden vuoksi, kun ei voi olla varma, mitä pitkän talven jälkeen mielessä liikkuu.

Jälki vanheni kolmisen tuntia. Jatsi lähti janalle tosi hienosti, suoraan ja nopeaan. Jälki lähti vasemmalle ja sinne lähti koirakin, mutta yhtäkkiä kääntyi parin metrin päässä metsään päin. Päästin liinan irti ja jäin katsomaan, että mitä se oikein puuhasi. Teki kaarroksen myötäpäivään ja osui - kuinkas muuten - takajäljelle ja lähti sitä seuraamaan. Menin perässä ja kun oltiin lähellä tietä, sanoin että kiitos riittää ja lähdettiin kotiin.

Ronks, ronks, ronks, kuului takakontista Jatsin rattaiden ratina. Saattoi se miettiä tovin jos toisenkin, että mikäs tässä nyt meni pieleen. Tehtiin vähän aikaa kotihommia ja lähdettiin kokeilemaan uudestaan, josko nyt.

Jana oli yhtä hieno kuin edellinenkin ja nosti oikean jäljen oikeaan suuntaan. Eka keppi nousi myös niin tyylikkäästi, kuin ei ikinä olisi mitään ongelmaa ollutkaan muualla kuin minun mielikuvituksessani. Toiselle kepille mennessä Jatsi ajautui harhajäljelle ja minä tollo lähdin marssimaan perässä sotkien jälkeä entisestään. Reilun lenkin kierrettyään höppänä kaivoi oikean jäljen esiin ja matka jatkui. Kaikki loputkin kepit nousivat virheettömästi ja kala maistui palkaksi. Jäljen loppupäässä oli reilusti harhajälkiä, sekä ihmisen että riistan tekemiä, mutta ei vaikuttanut Jatsin työskentelyyn.

Oli se hienoa työtä, kerta kaikkiaan! Kannatti suorittaa pitemmän kaavan mukaan, että pääsin epäpalkkaamaan sen siitä takajäljestä. Tästä on hyvä jatkaa samaan malliin - tai pudota pilvilinnoista mätkähtäen mättääseen. Kummin vain, mutta tänään ainakin jäi molemmille hyvä mieli.

Off topicina mainittakoon, että meillä raikaa laulu. Pojat katsovat Fröbelin Palikoitten DVD:t tosi tarkkaan ja osaavat kohta ulkoa kaikki kipaleet. Ja ettei homma kävisi liian kaavamaiseksi, keksivät niihin pilailusanoituksia. No jes!

Minä kävin kirjastossa ja aloin ahmia Da Vinci -koodia. Ooh, että vie mielen mennessään!

Ulkomuodon huoltoa

Kävin tässä kevään kunniaksi kampaajalla ottamassa uutta leikkausta ja väriä siinä samalla. Oikein hyvä tuli. Kyllä se Miia osaa. Piristi huomattavasti mieltä, kun se maantiensävy vähän väistyi suklaanruskean alle ja sai vielä vaaleita raitoja mausteeksi.

Heilissä ollessani kävin tekemässä juttua eräästä kosmetologista, joka tekee niin sanottuja hedelmähappohoitoja. Se pistää vipinää ihosolukkoon ja silittää kurttuja.
Samalla pääsin eroon mustapäistä ja muista epäpuhtauksista, joita tosiaan riitti! Tarja oli aivan järkyttynyt, miten huonosti olen ihoani hoitanut. Joskus yläasteella kävin kaverini kanssa kosmetologin nipisteltävänä, joten liekö sillä ollut vaikutusta.

Kyllähän se nipistely välillä aika ikävältä tuntui, mutta sen kesti. Esimerkiksi synnyttämiseen verrattuna olo oli oikein rattoisa. Kosteuttava naamio lopuksi oli aika jännä, kuumotti sillai kylmästi. En osaa kuvata tunnetta sen tarkemmin.

Pojatkin viihtyivät mukavasti sen reilun tunnin ajan legojensa parissa. On ne niin ihania, kun pystyy ottamaan mukaan eikä tarvitse pelätä huonoa käyttäytymistä.

Tänä aamuna ällistyin, kun pesin kasvoni ja laitoin kosteusvoiteen. Täh, olenko tuo minä?! Iho on puhdas, raikas ja siloinen. Nuorenin kymmenen vuotta ihan tuosta vaan!
Okei, maksoihan se paljon. Sain vielä suosituksen, että ainakin kahdesti, mieluummin kolmesti vuodessa pitäisi puhdistus tehdä, että naamavärkkini pysyisi kunnossa. Osa talipalloista oli niin tiukassa, että ei meinannut lähteä millään, johtuen vaan siitä että ne olivat muhineet siellä liian kauan.

Laitan vielä tähän mainokseksi BeautyHovin nettisivut, koska Tarja teki kerrassaan loistavaa työtä.

Vappuratsastuksella

Sain jälleen päähäni pompata hevosen selkään ja tällä kertaa niin, ettei minun ja hepan välissä ollut muuta kuin ratsastushousut. Aivan, ilman satulaa ja vieläpä maastolenkille.

Suunnistin syksyllisistä teksteistä tutulle Kummun tilalle ja lähdettiin Pauliinan kanssa heppoja hakemaan. Pauliina otti norjankylmäveritamma Tantun ja minä aloin himoita Kassun, venäläisen kylmäveriristeyrysruunan selkään. Se on entinen sirkushevonen, Suomeen muutettuaan ollut ratsastuskoululla ja sen jälkeen vammaisratsastuksessa. Nyt se viettää rauhallista elämää Pauliinan hoivissa ja on erittäin kiltti ja rauhallinen. Sopii meikäläiselle. Se ei pelkää mitään ja kuulemma pysähtyy, jos ratsastaja horjahtaa.

Pauliina meni Tantun kanssa edellä ja minä köpöttelin Kassun selässä erittäin hidasta käyntiä perässä. Pohkeilla ja maiskuttamalla sen sai kiihdyttämään hitaaseen käyntiin, mutta Tanttu saatiin kiinni vain ravissa ja laukassa - jos sitä nyt laukaksi voi kutsua. Ensimmäisen kerran muuten laukkasin ilman satulaa, öhöm!

Sen "laukka" on erittäin epämukava, ei ihan laukkaa mutta ei raviakaan. Mikä lie 2,5-tahtinen itse kehitelty askellaji. Pauliina epäili sen johtuvan sirkusajoista, jolloin pienellä areenalla on pitänyt laukata, vaikka ei olisi oikeastaan mahtunut. Terapiaratsuna olo taas on jättänyt jälkeensä sen, ettei se edes uskalla laukata, ettei vaan ratsastaja putoa. Ilmeisesti minun tasapainoni ei ole ollenkaan olematon, koska Kassu ei pysähtynyt kertaakaan sen tunnin reissun aikana. Sen sijaan lämmittyään se alkoi mennä huomattavasti halukkaammin eteenpäin.

Kotia kohti eräässä ylämäessä se tapahtui. Ei, en pudonnut, kuten joku varmasti ensimmäiseksi arvaili.
Laukka löytyi! Ihan oikea, kolmitahtinen, ihanan pehmeä ja miellyttävä laukka! Voi sitä riemua minkä pieni ihminen tunsi ja varmasti hevonen myös, kun sai jalkansa oikeaan järjestykseen. Se oli piste iin päälle ja hyvä lopetus sille lenkille.

En pidä itseäni mitenkään huippuratsastajana, varsinkaan kun taukoa on alla monen monituista vuotta. Sen verran osaava kuitenkin olen, että Kassu pystyi luottamaan minuun ja sai itseensä vauhtia, että kunnollinen laukka irtosi. Ei se varmaan muuten olisi onnistunukaan, mutta Pauliina toimi Tantun kanssa hyvänä kirittäjänä edellä kulkiessaan.

Näihin kuvioihin ja tunnelmiin palataan takuulla toisenkin kerran. Kassu on ihana! Sen leveässä selässä pääsi lähelle hevosta enkä tarkoita pelkästään ruumiillista kosketusta. Tuntui, että myös henkinen yhteys oli korkeammalla tasolla.

Almakin on ihana edelleen, mutta tämmöiseen luomutouhuun hiukkasen liian rivakka menemään. Kunhan tässä Kassun kanssa vielä treenaan tasapainoani niin pistetään sitten Alman kanssa vähän haastetta kehiin.