Tapakasvatuksen jalo taito

Viikko sitten Miimin kanssa Kuopion rally-tokosta lähtiessä nälkä oli kuin susi kimpussa, joten piipahdimme Hesessä.

Siellä havaitsimme läheisessä pöydässä nuoren isän ja arviolta 4-vuotiaan pojan. Poika kiukkusi, koska isä käski poikaa riisumaan lippiksen ennen kuin alkaa syödä. Poika ei suostunut eikä isä antanut lupaa ruokailuun. Tässä vaiheessa jo suunnilleen aplodeerasimme isän toiminnalle, koska nykyajan kaava tuntuu menevän niin, ettei millään vanhanajan tavoilla ole väliä.

Poika meni meitä lähellä olevan pöydän alle mököttämään. Isän seuraan liittyi äiti ja vanhempi poika. Äiti ihmetteli, missä kuopus on.
- Murjottaa tuolla kun en antanut syödä lippis päässä.
Muu perhe alkoi ruokailla eikä kiinnittänyt nuorimmaisen kenkkuiluun mitään huomiota. Aikanaan lippisfanaatikko tuli naapuripöydän alta ja asettui kiltisti syömään.

Hatunnoston ansaitsi myös alkuperäisen vaatimuksen lisäksi ensinnäkin se, että vanhemmilla oli asiasta sama kanta ja toiseksi se, ettei kumpikaan tinkinyt periaatteistaan. Tämä lapsi oppi taas vähän lisää johdonmukaisuuden tuomaa turvallisuutta.

Miimi kertoi aiheeseen liittyen katsomastaan ohjelmasta, jossa Lasse Pöystin Ruotsissa asuva ex-vaimo (en enää muista nimeä) kertoi tykkäävänsä katsella ikkunasta läheisen koulun pihalla leikkiviä lapsia. Eräänä päivänä hän näki kun joku kiusasi pienempiään ja huusi ikkunasta, että lopettaa heti moisen touhun. Kiusaaja alkoi huutaa tälle muorille, että tulee tänne jos uskaltaa. Uskalsihan tämä, siitä ei ollenkaan ollut kiinni.

Täti saarnasi kiusanhengelle, että nyt kertakaikkiaan loppuu tuo toisten härnääminen. Ihme kyllä muut lapset alkoivat puolustaa kiusaajaa, että "sillä on kotona vaikeaa ja siksi se on tuommoinen."
- No eihän se mikään syy ole! Toisia ei kiusata vaikka kotona olisi kuinka asiat sekaisin, täti opasti.
Kiusaaja alkoi huutaa finnjäveliä, mutta täti ei siitä ollut moinaankaan:
- Kuule me finnjävelit syödään tuommoisia pikkuperkeleitä aamupalaksi!
Siinä vaiheessa pienimmät menivät itkien pois ja pikkuhiljaa tilanne raukesi.

Tämän kohtauksen jälkeen kiusaaja vaihtoi kadulla puolta, jos tämä topakka täti sattui kävelemään vastaan. Erään kerran ei väistänytkään, vaan katsoi alta kulmain ikään kuin nolon oloisena ja sanoi hiljaa "hei" suorasanaiselle kasvattajalleen.

Jotain oli ilmeisesti mennyt perille. Toivottavasti myös pojan kotona asiat alkoivat mennä paremapaan suuntaan.

Lontoolaista liiketoimintaa

Olin viime yönä Lontoossa etsimässä kadoksissa olleita poikiani. Minulla oli mukana haulikko, jota yritin piilottaa jonnekin, ettei esimerkiksi poliisi sitä takavarikoisi. Löysin jostain korttelin kulmasta asemyyjän/-sepän, ja menin sisälle. Kysyin mieheltä, ottaisiko haulikkoni vähäksi aikaa säilöön. Tyyppi suostui, koska alan miehenä ymmärsi hyvin, ettei kannata hillua pitkin kaupunkia haulikko kainalossa.

Seuraavaksi törmäsin ilmapallokauppiaaseen (tämä tapahtui Joensuun torilla tai tarkemmin sanottuna kävelykadulla Intersportin edessä) ja ajattelin ostaa pallon. Myyjällä oli pallonippu kädessä, mutta pallot olivat tosi pieniä, hädin tuskin pysyivät ilmassa. Asiakkaan tehtävä oli täyttää ostamansa pallo loppuun asti.
- Miten paljon tähän pitää työntää heliumia?
- En tiedä, myyjä vastasi.
- Et tiedä? Uskomatonta!
Täytin varovasti, koska oli oma moka jos pallo pamahti rikki heti tuoreeltaan. Manailin mielessäni, että on kai tämäkin myyntikikka kun pannaan asiakas täyttämään oma pallonsa ja jos sitä ei osaa tehdä oikein, joutuu ostamaan heti uuden.
Pallo jäi puolitäydeksi normaalista.

Vieressä oli munkkirinkiläkoju, jonka äärellä sidoin pallon ranteeseeni ettei se karkaa. Sitten ostin yhden rinkilän ja söin sen. Tulin ajatelleeksi, että pojatkin tykkäisivät noista kunhan löydän heidät. Mietin ostanko yhden vai puolitoista. Jännä seikka on se, että vaikka olin unessa, valveminän järjen ääni kuiskaili sivussa. Se sanoi, että yhden yhteiseksi ostaminen on nuukuutta, mutta puolentoista harkitseminen pelkästään typerää.
Taisi jäädä ostamatta kun en muista enää mitä tein.

Palasin aseliikkeeseen. Myyjä antoi haulikkoni takaisin ja sanoi, että korjasi sen. Hinta olisi normaalisti ollut 190 euroa, mutta minä sain sen 125 eurolla ja näin ollen hän palautti erotuksen. Myyjän latoessa seteleitä kouraani kummastelin, että siinäpä vasta erikoinen yrittäjä. Antaa hyvityksen aseen korjauksesta, jota en ole pyytänyt eikä ase sitä kaivannut ja jota en ole edes maksanut. Ihmettelin sitäkin, että tässä maassa tietääkseni käytetään puntia eikä euroja, mutta kyllä minulle raha kelpaa vallitsevasta valuutasta huolimatta. Päälle tuli vielä kasa pikkukolikoita ja tarjosin niitä myyjälle:
- Haluatko nämä hilut, en tarvitse niitä?
- Haluan tietysti, myyjä vastasi.
Tunsin myötähäpeää tyypin ääliömäisyyden takia ja yritin pikkukolikoilla ostaa itselleni parempaa omaatuntoa kun tulin niin julkeasti häntä höynäyttäneeksi.

Voi VOI tuota Hippaa!

Lauantaina koitti se hetki kun pääsin toteuttamaan edellisessä postauksessani mainittua motivaationkohotuskeinoa. Ensimmäinen voittajaluokan rally-toko korkattiin Kuopiossa Viiksiareenalla. Tuomarina oli iki-ihana Tytti Lintenhofer ja rata oli äkkikatsomalta vaikeahko.

Tulos tuli silti, 74 pistettä ja mikä tärkeintä, Hipan viimesyksyinen hyvä fiilis jatkui talven yli.

Heti toisena tehtävänä oli peruutus, mikä on meidän heikko kohta. Pieleen meni, ei siksi etteikö Hippa olisi osannut, vaan siksi kun minä sekoilin askelissani. Siitä -10. Hippa oli vinossa, mutta olisi me saatu se suoritettua jos... No, turha selitellä.

Seuraavaksi oli liikkeestä seiso, kierrä koira. Peruskauraa, mutta Hippaa jänskätti vissiin sen verran, että ei jäänyt paikoilleen ja otin uusinnan. Sekään ei auttanut, vaan lähti pyörimään mukana ja annoin olla. Niinpä se kyltti ropsautti mahtavat -13.

Sitten menikin pitkä pätkä tosi hyvin. Puolenvaihto jalkojen välistä oli oikein hyvä. Sen jälkeen tuli pujottelu edestakaisin, josta ropisi -1 epätarkasti suoritetusta tehtävästä. Oikealla seuraaminen ei ole ihan vielä kunnolla hallusta, vaikka koira suunnilleen oikealla paikalla pysyttelikin. Sorruin myös antamaan liikaa käsimerkkejä pujottelun aikana.

Ennen maalia oli puolenvaihto takana ja sekin meni täydellisesti. On sitä kyllä tahkottukin, en tiedä mikä siinä on ollut niin vaikeaa. Hienoa kun tahkoaminen on tuottanut tulosta.

Edit: Lisätäänpä vielä kartta.

Muuten arvostelulomake olikin iloisen tyhjää.
Kommentti: "Koiralla upea takapään käyttö. Taitava koirakko. Ajoittain houkuttelevasta käsimerkistä vähennetty kokonaisvaikutuksesta -2."

Jos saisi valita, otan paljon mieluummin nuo kaksi kympin menetystä kuin pientä pisteenropinaa pitkin rataa. Ne olivat selkeitä virheitä, jotka on helppo korjata kun muu rata oli täsmällistä ja kaunista suorittamista.

Käytösruutu oli istuen edessä. Tuomari selitti rataantutustumisen yhteydessä, että ensimmäinen asennonvaihto tekee -10 eikä sen jälkeen ole väliä, montako kertaa koira vaihtaa asentoa. Homma pysyy hanskassa, kunhan ohjaaja ei sen kahden minuutin aikana koske koiraan. Se tietäisi hylättyä.

Tässä vaiheessa juttu muuttui mielenkiintoiseksi. Hippa malttoi mielensä tosi pitkään, mutta yhtäkkiä nousi salamannopsasti seisomaan. Käskin yhtä nopeasti takaisin ja se totteli. Harmittelin tilannetta, mutta iloitsin hyvin menneestä radasta.

Aloin vasta kotona laskeskella pisteitä ja mietin, että huonollakin matikkapäällä joku tässä ei täsmää. Sehän se oli; käytösruutuun ei ole merkitty sitä mitä siellä tapahtui. Eikö ruudun valvoja muka huomannut Hipan hyppäystä seisaalleen? Ilmeisesti ei kun ei ollut raportoinut tuomarille.

Melkein alkoi omatunto soimata, mutta valvojan olisi pitänyt olla hereillä meidän suorituksen aikana, joten pidän tämän tuloksen. Eikä kukaan muukaan esittänyt protestia.

Olihan meillä matkaseuraakin. Miimi oli alun perin ilmoittanut Viian kokeeseen, mutta kenraaliharjoituksessa pikkukoira haahuili täysin vailla menohaluja, joten sen sijaan Pami pääsi vanhoilla päivillään vielä kisatunnelmiin uuden lajin pariin. Pami teki töitä iloisena ja hyvin, mutta ratavirheen takia tuli hylätty. Se meni tyystin kokemattoman ohjaajan piikkiin, joten kaikesta oppii.

Kiva reissu, vaikkakin rankkaa viettää koko päivä autossa, jännityksessä ja kehässä. Seuraavaksi kokeillaan Lieksassa tulevana lauantaina.

Potkua treeneihin koulunpenkin kautta

Syksystä lähtien olen käynyt Hipan kanssa PoKSin hallilla rallytreeneissä. Maaliskuussa tuli Elli Kinnunen (Etoelävä) pitämään koulutusta ja pääsin mukaan. Pitkään aikaan en ole käynytkään missään koira-aiheisilla kursseilla.

Aluksi oli lyhykäinen teoriaosuus rally-tokosta tai oikeastaan koirankoulutuksen psykologiasta. Kysymykseen "haluatko RTVA-tittelin" käsiä nousi monta, kun taas kysymykseen "aiotko hankkia RTVA-tittelin" käsiä ei enää noussutkaan kuin jokunen.

Moni haluaa valioitua, mutta tosipaikan tullen ei välttämättä olekaan valmis tekemään tarpeeksi töitä sen eteen. Tavoitteiden asettaminen kannattaa ehdottomasti, vaikka tavoite ei toteutuisikaan. Mitä sitten? Ehkä asia on liian vaikea kuten minulla voittajaluokan tokon koulutus Jatsille. En enää haaveile tokovaliosta. Eipä silti, ei Jatsistakaan siihen enää ole.

Ellin mukaan on ongelmia ja tekosyitä. Ongelmiin voi etsiä ratkaisuja ja tekosyitä pilkkoa pienemmiksi palasiksi, kunnes ne eivät ole enää tiellä.

Esimerkiksi minun koirani ei etene, koska olen laiska treenaaja.
Miksi olen laiska?
- Väsyin työelämässä, mutta se meni ohi. Ei ole enää työväsymystä.
Enkö saa yksin treenattua?
- Siispä hankkiudun ryhmään. Maksullinen hallipaikka takaa jatkuvuuden.
Eikö ryhmä ole kiva?
- On. (Jos kellä ei ole kivaa ryhmää, vaihda toiseen.)
Eikö löydy aikaa?
- Koira ruokitaan yleensä kahdesti päivässä. Ota ruokintahetket käyttöön, niillä nappuloilla treenaa jo monta juttua. Minä toteutan tämän ottamalla joka lenkille namit mukaan.
Tarvitaanko muuta tuuppausta liikkeelle?
- Ilmoittautumisia kokeisiin sitten vain. Muut kaverit voivat myös auttaa liikkeelle jos vieläkin kehtuuttaa.

Viisaita sanoja. Sitten päästiin hallin puolelle ja koiran kanssa asiaan.

Hipalla on nykyään intoa treenien alussa ja se purkautuu hyvin moninaisina ääninä. Sanoin Ellille, että siitä se alun jälkeen rauhoittuu, mutta Elli tuumasi, ettei huutamista tarvitse sietää edes alussa. Hän kertoi tutustuneensa kavereitten koirien myötä aussieitten ajatusmaailmaan ja sanoi, että monella on samaa vaivaa. Meilläkin jo vuosia palkkana ollut lussupallo toimii myös viilentäjänä. Kun pari minuuttia lussuttaa palloa, enin virta valuu maahan ja päästään treenaamaan hiljaista koiraa heti alusta lähtien.
Yksinkertaista, rakas Watson. Kun vain tulee ajatelleeksi.

Kisoissa olen tehnyt toisin päin kun vire on matalammalla. Näytän palloa, että tämän saat kun tehdään ensin hommat ja se on toiminut. Toiveissa olisi, että vireen saisi kisatilanteessakin sen verran korkealle, että voisi jäähdytellä ennen kehään menoa.

Varsinaisista koulutuksellisista jutuista jäi päällimmäisenä mieleen se, että puolenvaihtoja ei kannata tehdä ennen kuin seuraaminen oikealla on varmaa. Se oli meidän kohdalla jo myöhäistä, koska olin jo opettanut puolenvaihtoja. Toinen neuvo oli, että puolenvaihdot opetetaan aluksi vain paikallaan, ei seuraamisen yhteydessä. Senkin olin jo ehtinut tehdä juuri päinvaistoin.

Vaihtojen treenaaminen on hyvää kyökkipuuhastelua; ei vaadi paljon tilaa ja suulliset käskyt vahvistuvat siinä samalla. Rallyssa joutuu koiralle opettamaan niin uskomattoman määrän eri käskyjä, että sitä ei usko erkkikään ennen kuin itse kokee.

Kurssista jäi hyvä mieli ja intoa jatkamaan harjoittelua.
Entä mitä vastasin noihin alussa esitettyihin kysymyksiin? Kyllä ja kyllä. Nälkä kasvaa syödessä ja aion hankkia RTVA-tittelin Hipalle. Mikäli se on minusta kiinni.