Johan nyt on varsinaiset markkinat esineruudussa!

Miten voi mennä nuotit ristronkkeliin ennen niin selvässä asiassa?

Atte pääsi kaverinsa luokse leikkimään ja minähän käytin heti vapaat tunnit hyväksi. Lähdettiin Jatsin kanssa metsään marjoja katselemaan ja samalla tein jana- ja esineruutuharjoitukset.

Ensimmäinen jana meni hyvin ja suoraan, mutta viime aikojen tyyliin otti takajäljen. Kun liina suoristui eikä koira yrittänytkään käntyä oikeaan suuntaan, ärjäisin rumasti. Silloin heräsi joku järjenhäivä ja aivosolu. Narupallo oli parinkymmenen metrin päässä palkkana ja olipa lystiä.
Toinen jana meni kohtuullisen hyvin ja nyt passasi kääntyä jäljellä oikeaan suuntaan. Siellä oli patukka palkkana ja kylläpä riitti ihmettelemistä moisessa systeemissä, kun en ole ennen tälviisiin tehnyt.

Mutta se ruutu! Tallasin ison ruudun hakkuaukolle, jossa oli vähän taimikkoa ja sekin hyvin matalaa. Tuuli kävi reilusti vastaan eli melko otolliset olosuhteet. Vein esineet takakulmiin ja yhden keskelle, mutta sekin melko taakse, kun on tätä irtoamisongelmaa ollut. Sitä oli vieläkin, voi elämän syksy! Keskimmäinen esine löytyi hullun juoksemisen jälkeen, mutta ne kulmakappaleet ei millään. Ihan kuin ei olisi ikinä kuullutkaan koko aiheesta. Nenä tukossa ja aivot lukossa.

Pistin Jatsin puuhun kiinni ja kävin näyttämässä esineet. Oikein viimeisen päälle teatraalisesti nakkasin ne ilmaan, että huomaisi.
Meinasi vaan silti tulla itku silmään ja äitiä ikävä sillä välin, kunnes rukkanen palautui minulle. Bionicle-purkin kansi oli sen sijaan niin paha paikka, että melkein viereen piti mennä sormella osoittamaan ennen kun suostui hoksaamaan. Ei, ei hyvä veli! Piirinmestikset lähestyvät vääjäämättä ja tämmöinen peli ei niissä kinkereissä vetele. Kuiva frolic naamaan ja pallopelistä ei puhettakaan.

Katsellaanpa huomenna uudestaan. Kerran vielä näytän sille esineitten viennin ja jos homma ei pelitä, otetaan toiset konstit käyttöön. Eli iltasella ennen ruokailua mennään kupin kanssa ruutuun ja katsotaan, onko nälkä vai ei. Palataan astialle, kirjaimellisesti.

Paras ja pahin asia elämässäni...

...on mamma. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta, mutta sen ihmismäisen epäkoiran huumorintaju on ihan käsittämätön!

Tänään käytiin kahdestaan pitkä lenkki sateessa. Sade ei minua haittaa, mutta se suihku aina ja joka kerta sadelenkin jälkeen! Jos on märkä, pitää kuivata eikä kastella lisää. Luulisi tuon nyt tyhmemmänkin älyävän.

Hiekalla on jotain tämän asian kanssa tekemistä, mutta en silti tajua. Ei me missään pressanlinnassa asuta eikä kiilloteta lattialautoja molemmilta puolilta kerran kuussa.

No ei tämä vielä mitään, mutta tuommoisen lenkin jälkeen normikoiraa väsyttää. Kaiken minkä teen, teen täysillä. Myös nukkumisen suhteen. Eikä nukkuvasta saa tehdä näin julmaa pilaa!! Kattokaa nyt! Mihin voi valittaa?

Sateista sunnuntaita

Pojat menivät Kimmon luokkakaverin synttäreille muutamaksi tunniksi, joten oli hyvää aikaa tehdä pitkästä aikaa ihan pitkä lenkki.

Vettä satoi koko ajan, mutta mitäpä tuosta. Tosin vedenpitävä tuulipuku oli turhan lämmin ja kastui päältä sateesta ja sisältä hiestä, joten ihan sama olisi ollut pukeutua mukavaan ja kevyeen verkkaripukuun. Tai pistää sortsit jalkaan. Oikeastaan kaikista järkevintä olisi ollut lähteä uimapuvussa liikenteeseen. Kuntokin olisi noussut kohisten kun 14 asteen lämpötilassa olisi joutunut pistämään vilkkaasti tossua toisen eteen tarkenemisen takia. Voi ihme, mihin minä vielä joudun tämän viisauteni kanssa?

Hämmästyttävää kyllä, tällä lenkillä ei sattunut mitään erikoista. Törmäsin sievään tattiin, joka suorastaan huusi päästä viipaleiksi ja pannulle. Ei pidä aiheuttaa luontokappaleelle pettymystä, joten korjasin taskuun.

Lämmin suihku tuntui oikein miellyttävältä viileän esipesun jälkeen ja sitten lähdin hakemaan nuorisoa. Ilo oli ylimmillään ja vilskettä riitti, koska Kalle oli kutsunut koko luokan juhliinsa. Sain teetä ja Katjan tekemää kalakakkua. Kalanmuotoista täytekakkua, ihan vaan selvennyksenä. Uskomatonta, miten joku jaksaa vääntää jotain moisia luomuksia. Taiteilijahan se on tämä kakuntekijä ja se näkyi päältä. Hatunnosto hänelle.

Sanoin pojille, että nyt lähdetään eikä auttanut itku markkinoilla.

"Jaha, Särkijärven humppatukat on lähössä!" totesi talon isäntä Perttu.

Nepä ne. Kuva muistoksi kun meinaavat hankkiutua hevileteistä eroon. Kuvaus on yhtä vastenmielistä edelleen, kuten ilmeistä näkee.

Katso, jellona loikkaa...

Tuolla se on, eikä aavista mitään. Hiivin lähemmäs, tuuhean akaasian takana vilkaisen, siellä se on edelleen samassa paikassa. Painun aivan matalaksi, ryömin ihan maassa kiinni. Ei, minä olen maa! Pelkkä kohouma kuumassa savannissa. Tuo ruskeavalkoinen pieni rääpäle ei tiedä, mikä sitä odottaa. Kullankeltainen heinä kahisee tuulessa ja äänettömästi jakautuu hieman erilleen, kun suuri metsästäjä väljyy saalistaan.
Lähellä ollaan... Nyt! Loikka! Kaikki karvat pörhölleen ja hienot sivupomput!

No mikä tässä nyt mättää?! Jahdista menee maku, jos saalis ei edes lähde pakoon!
Kävelen muina miehinä sivummalle hiomaan seuraavaa suunnitelmaa.

Minä, Timo Tuuliparta, leijona 3 kk, päätän raporttini tähän.

********

Mikähän tuo tirppana luulee olevansa? Hohhoijaa.
Minä, Jatsi, olen puhunut.

********

Ihmisolennon havainto:

Jatsi on saanut ylimmän ystävän naapurin kissanpennusta. Muutaman kerran ovat nähneet ja nyt Timo on niin kiintynyt Jatsiin, että koiraparkaa alkaa ahdistaa. Timo lipaisi Jatsin kuonoa ja nousi kylkeä vasten, koukisti kynsiään. Siinä vaiheessa Jatsi koukisti ylähuultaan.
Jäämme odottamaan tilanteen kehittymistä. Suloinen pariskunta!

Huomattavasti onnistuneempi jälki ja muuta touhuilua

Miksi tehdä, kun ei vaan osaa? Pääsee vähemmälläkin kun delegoi muille. Mari lupautui joutilaisuuden innoittamana meille pääjäljentallaajaksi.

Vein pojat eilen iltapäivällä Kumpuun ja Mari tuli Wallun kanssa meille. Eipä olla pitkään aikaan oltukaan porukalla lenkillä. Ensin piti keittää kahvit, että eräs kuolemanväsynyt nousi uuteen eloon. Viimeistä leipäpalaa mutustellessaan Mari sai kuolemattoman idean esitellä Wallun kaukkareita. Kun se homma on niinkun hallussa. Huonompi puoli oli se, että koiraparka oli väsymyksen sijaan kuolemassa nälkään ja leipä oli äärimmäisen vaikea houkutus.

Istu -käsky oli helppo. Maahan se meni myös, mutta jalat ylöspäin. Minä nauraa kaakatin vieressä, että ei ne tokotuomarit anna tyylipisteitä, vaikka kuinka hienosti heittäytyy selälleen.
Mari yritti ja yritti, mutta ei. Kallo vaan kalahti lattiaan kun koira kapsahti ylösalaisin. Se teki mitä vaan, että saisi leivän, paitsi sitä mitä piti tehdä. Aussielogiikkaa. Yliyrittäminen on joskus tuottanut tulosta, miksei nyt?

Mari jemmasi leivän selän taakse, mutta ilmeisesti havaitsi pienen lämpöisen henkäyksen ja pelasti leivän Jatsin suusta juuri ajoissa. Se siitä kaukkaritreenistä. Menkööt leipä, on sitä näännytty nauruun vähemmälläkin.

Ajettiin Hirvolanvaaralle ja lähdettiin tallaamaan jälkiä. Mari tallasi Jatsille hienon ja mutkikkaan jäljen, jana oli noin 50 metriä.

Jälkien vanhetessa käytiin lenkillä ja löydettiin muutamia kanttarelleja.

Mari lähti mukaan keräämään kreppejä pois, mutta katseli enemmän maahan kuin puihin, joten kanttarellisaalis kasvoi, mutta pari kreppiä jäi metsään.
Jana meni hyvin, mutta takajäljen otti ja vasta käskystä lähti oikeaan suuntaan. Jälki meni hienosti. Eka keppi tarttui vauhdissa suuhun, mutta muistutin Jatsia sen tuomisesta ja loput kepit toi ilman eri kehotuksia.

Terävässä kulmassa liina tarttui vähän kiinni ja Jatsi alkoi epäröidä. Annoin tehdä hommia ja miettiä itse, mutta tarkistellessa liina sotkeutui pahemmin ja kun sen selvitin, Jatsi löysi heti suunnan ja jatkoi matkaa. Ihan hyvä, nosti taas vähän taistelutahtoa, ettei pienistä nykimisistä tarvitse välittää. Hienoa työtä, narupallo on paras palkka ja nyt se tuli ihan ansiosta.

Jarnon autoon oli jostain syystä kerääntynyt karvaa ja hiekkaa, joten ihan periaatteen vuoksi siivottiin auto. Koirat odottelivat ihmeissään minun auton kontissa ja sitten mentiin kaupan kautta Rantsikkaan. Ilta oli jo melko pitkällä, joten sauna lämpiämään ja sieniä siivoamaan. Opetin Mari the Ei-niin-mestarikokille, miten tehdään helppo kanttarellikastike. Perunoita lisäksi ja olipa hyvää.

Annoin Jatsille jämät, kun en millään jaksanut syödä kaikkea. Sillehän kelpasi. Mari antoi Wallulle omat tähteensä, mutta sille kelpasi vain siksi kun Jatsi kyttäsi vieressä. Wallu-parka suunnilleen yökkäili, kun oli niin pahaa, mutta periaatteen koirana pisteli poskeensa.

Sitten päästiin saunaan ja vähän laittautumaan kun päätettiin käydä muutamalla. Tällä kertaa ihan oikeasti vain muutamalla eikä homma repsahtanut mahdottomuuksiin. Että eipä siitä sen kummempaa.
Lauantaina odotti Miimi porukkalenkille puolilta päivin, joten se kannusti pysyttelemään ajokunnossa kun se aika koitti.

Kiri oli hoidossa ja juoksut alkaneena, joten uroksilla ei ollut näille treffeille tulemista. Mentiin Miimin kanssa tyttöporukalla lenkille. Unelma, Pami, Jatsi, Unnu ja Kiri. Kirjava kokoelma kauniita koiria.

Erään talon pihaan on kaivettu uima-allas ja Kiri hyppäsi kyselemättä vilvoittelemaan. Sitten tapahtui jotain outoa. Jatsi meni uimaan ilman kepin heittoa! Ei se sitä ihmettä ole vielä tähän kuuteen vuoteen mennessä tehnyt. Saa nähdä, tekeekö ikinä toiste.

Lenkki meni sopusoinnun vallitessa ja sen jälkeen Jatsi oli kypsä lähtemään kotiin ilman ylimääräisiä riekkumisia. Olipa kivaa, hyvä mieli jäi treenistä ja lenkistä itselle ja koiralle.

Opettavainen jälki

Se opetti lähinnä minua, miten EI saa jälkeä tallata. Ei saa pitää kiirettä eikä tehdä liian mutkikasta.

En lähtenyt porukkatreeneihin, koska siellä aina viivähtää ja koululaisen nukkuma-aika ajaa nyt edelle asioitten tärkeysjärjestyksessä.

Kävin tekemässä Jatsille lähimetsään lyhyen ja mutkikkaan jäljen. Mokasin totaalisesti, koska jäljestä tuli liian mutkikas ja Jatsi sekosi ihan totaalisesti. Se oikoi, koska kepit joutuivat liian lähelle toisiaan. Kyllä hävettää, mutta se vahinko korjataan tänä iltana.

Jätettyäni jäljen vanhenemaan, tein pienen esineruudun. Jätin esineet takakulmiin ja keskelle melko taakse. Tarkoituksena oli vain innon nostaminen ja tehokas eteneminen. Intoa oli ja esineet löytyivät hyvin, joten se ainakin meni hyvin. Tarttee vaan tehdä isompaa ruutua ja nakella kamat takarajoille niin eiköhän se siitä.

Ei niin hyvää, ettei...

Tarina kertoo miehestä, joka otti pitkiä askeleita säästääkseen viidenkympin kenkiä ja sitten ratkesi satasen housut.

Meillä on naapurin emännän kanssa yhteishuoltajuus. Paavo tuli eilen meille koulun jälkeen muutamaksi tunniksi ja sitten painuttiin koko konkkaronkka heille. Pääsin siis Jatsin kanssa kahdestaan lenkille.

Muutama kanttarelli löytyi ja ne oli vielä sitä viime aikojen plussapuolia. Ei näköjään pitäisi iloita mistään, kun sitä rankemmin tipautetaan maan kamaralle.

Jossain vaiheessa Jatsi tuli onnellisen näköisenä esittelemään uutta hiusväriään:

Ja pitihän sitä levittää vähän kaulaankin:

Sävy oli entisten kokemusten ja hajun perusteella Supinpaska, vaikutusaika puoli minuuttia ja kevyt ravistus. Miten on mahdollista, että tässä tilanteessa tuntee olevansa aina tuulen alapuolella koiraan nähden? Vaikka tie kiemurtelisi miten tahansa. Voi luoja sitä löyhkää!

Siinä kävelin ajatuksissani, synkät pilvet mielen taivaalla seilaten, kun yhtäkkiä... KRUU-KRIII-KRUUUNGG!! Kurkitrio viereisellä pellolla parkaisi suoraan korvaan! Ihania höyhenkasoja, mutta ääni oli näin pahasti yllätettynä melko puistattava.

Positiivinen ajatus viimeiseksi: Koira on nyt pehmoinen ja tuoksuu shampoolle eikä omille mieltymyksilleen.

Arjen pieniä iloja

Kävin eilen työkkärissä ilmoittautumassa ja kyselemässä eioota. Siellä oli porukkaa tuvan täydeltä ja kaikki karsinat käytössä. Pojat istuivat lukemassa Karvisia ihan rauhassa, kun info-pisteestä tuli miekkonen puhuttelemaan:
"Anteeks rouva, voisin palvella tässä välissä, ettei nuo lapset ihan kyllästy kun on tuota jonoa niin paljon."
Ai jaa... No ei ne kyllä näyttäneet yhtään kyllästyneiltä, mutta kyllä minulle passasi mennä jonon ohi kun edellä oli kymmenisen odottelijaa. Kiitoksia vaan, joskus näinkin päin. Kannatti ottaa pojat mukaan.

Kotona pistin sämpylätaikinan kohoamaan ja syötiin sillä aikaa. Taikina jäi hieman löysäksi ja halusi ennen aikojaan ulos kulhosta kyselemättä minulta mitään. Välikö tuolla, sämpylöistä tuli silti hyviä ja riitti pakkaseenkin.

Edellä mainittu Jatsin "mahahaava" näyttää hyvältä. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Siitä se paranee.

Tikistä asiaa

Jatsi hankittiin alunperin puhtaasti harrastuskoiraksi. Niinpä se omistajien ja itsensä elämän helpottamiseksi leikkuutettiin 1,5-vuotiaana. Leikkaus meni hyvin, haava parani ja tikit poistettiin itse. Aikaa myöten arven kohdalle kasvoi sinertävä parin sentin pituinen patti.

Viime viikon lopulla huomasin, että patti oli muuttunut violetinsävyiseksi ja Jatsi nuoli sitä aika ahkeraan. Annoin nuolla, koska muuten oli terve ja virkeä. Viikonloppuna patti näytti hieman märkivän ja siinä näkyi pieni musta piste.
Tänä aamuna otin uuden tarkastuksen. Leikkasin karvoja pois tieltä ja desinfioin mahaa. Puristin pattia ja sieltähän tupsahti esille ihan kunnollisen kokoinen musta möykky.

Epäilin jo alunperin, että olisiko tikinpätkä jäänyt mahaan ja koteloitunut. Nyt, yli neljä vuotta myöhemmin selvisi, että todennäköisesti näin oli tapahtunut. Kaipa se luontoäiti ajatteli, että nyt tuosta vieraasta esineestä jouti päästä eroon.

Viikonlopun yötyöt ja yöhuvit

Ensin työ, sitten huvitukset. Niin kai. Täytyy sanoa, että kyllä jo kahdeksannen drinksun aikoihin elämä käy äkkinäisellä täydestä työstä.

Viikonlopun viihde alkoi Facebookiin, tuohon tiedon valtavirtaan laitetulla päivityksellä. Sen lukaisi Johanna ja ajatteli heti, että menokenkä vipattaa ja seura kelpaisi. Minä taas toisaalla luulin saaneeni hyvän ajatuksen ja pistin Johannalle viestin, että mentäiskö muutamalle. On se hyvä kun ajatukset käy yksiin ja telepatia toimii. Minulla oli lapseton ja Johannalla koiraton viikonloppu eli menoksi vaan. Päätettiin säästää taksimaksuja ja lainattiin vanhempieni kämppää keskikaupungilla. Porukat oli siis mökillä, eihän me muuten sinne olisi ängetty, herra paratkoon!

Jatsi oli ihmeissään, kun ei ole ennen "kaupunkimummolassa" käynyt. Johanna saapui illan mittaan kun oli saanut hätistettyä kahvitteluvieraansa tiehensä. Parvekkeella istuskellessa alkoi sataa ja siinä sai rauhassa nappailla sidukkaa ja laittautua.

Johanna on sitä ikäluokkaa, että säntää yleensä suorinta tietä yökerhoon, mutta tällä kertaa suunnitelmassa oli tehdä ihan vanha kunnon baarikierros. Yksi hömpsy per kuppila ja eikun seuraavaan. Tästä periaatteesta jouduttiin tinkimään jo ekassa paikassa eli Feverissä. Johanna sai eteensä mansikkaorgasmin ja minä Jarkon erikoisen, semmoisen vihreän jutun. Olen juonut sen ennenkin alkoholittomana ja tämä versio oli ihan yhtä erinomainen ja Johanna oli samaa mieltä. Saatuaan orgasminsa loppuun, otettiin molemmat vielä vihreät.

Siinä tuumittiin syvällisiä ja tultiin pienen laskutoimituksen jälkeen siihen tulokseen, että voisin olla Johannan äiti. Että kilistys äidille ja tyttärelle! Sukupolvien välinen kuilu oli onneksi hyvin kapoinen tässä tapauksessa.

Käytiin invavessassa kun toisessa oli jonoa. Seinässä oli nappi, jossa luki "avunpyyntö". Mitä ihmettä? Jos sitä painaa, tuleeko henkilökunta pyyhkimään vai mitä? Autuaita ovat hullut ja humalaiset, sillä he nauravat typerille asioille.

Vaihdettiin paikkaa Gloriaan. Sielläkin sai seurueen juniori kaivella papereita esiin. Poke punnitsi asiaa tarkkaan ja sanoi:
"Eihän tämä ikä kyllä ihan riitä, mutta näytät siltä että osaat käyttäytyä."
"Se on miun tytär ja pidän kyllä kurissa ja herran nuhteessa", tokaisin minä.
Sisälle päästiin.
Tilattiin siiderit ja lonkerot, mutta sen vihreän jutun jälkeen ne maistui aika olemattomilta.
Poistuessa sanoin pokelle, että osasi se käyttäytyä. Tämä pyöräytti silmiään lähes tuskaisen näköisenä.

Matka jatkui kohti Kimmeliä, mutta välillä poikettiin vielä Cornerissa. Siellä istuttiin vähän aikaa ja edettiin joen yli. Nightiin oli S-etukortilla kympin pääsymaksu, mitä ihmeteltiin kovasti. Eihän siinä auttanut kuin maksaa kiltisti.

Vähän myöhemmin selvisi, että alakerrassa oli joku ihme räppäri esiintymässä ja sen takia oli niin kallis lippu. Sissus mitä mölötystä! Olen jo aikoja sitten tullut siihen tulokseen, että kaikki räppärit pitäisi ampua maata kiertävälle radalle ja tämä laulajan irvikuva vahvisti sitä mielipidettä entisestään.

Mentiin fiilisbaarin puolelle ja siellä pysyttiin, oikean musiikin parissa. Paikka oli aika autio, mutta oli siitä hyötyäkin. Pari ulkomaalaista poikaa kävi välillä juomia tilaamassa ja heillä näkyi olevan rytmi veressä. Oli siellä veressä varmasti muutakin, mutta he sätkivät ja nytkivät koko ajan siihen malliin, etteivät voineet sille mitään kun musiikki vei mennessään. Tosi taidokasta menoa ja kiva katsella.

Kävi meitäkin pari miekkosta jututtamassa, Toinen oli Jaakko ja kaverinsa mukaan kaupungin tavoitelluin poikamies. Me esittäydyttiin:
"Johanna."
"Pelkkä Hanna."
Hihihii!! Hahhaa, olipa lystiä, mutta vain meillä. Ei ne tajunneet eikä me tajuttu, mikä siitä Jaakosta nyt niin tavoitellun teki. Karattiin kohteliaasti vessaan ja sillä välin ne oli tehneet fiksuimman mahdollisen tempun eli kadonneet paikalta.

Johannalla oli kamera mukana, joten se pistettiin välillä laulamaan.

Koreanvärisiä juomia, yhtä kirpeitä kuin miltä näyttävät.

Ja juojat näyttää yhtä raikkailta, hehhee!

Aaveita ja kummituksia puoliautiossa yökerhossa. Böö!

Dj. alkoi soittaa niin vastustamatonta kamaa, että piti lähteä parketille riekkumaan. Pari tyyppiä lyöttäytyi seuraan ja toinen heistä lakosi tanssiessaan Johannan eteen polvilleen. Tämä ällisteli, että pitipä tuokin ihme nähdä.
Illan liikunnallinen osuus tuli hoidettua hyvin tehokkaasti. Tässä vaiheessa tuntui jo siltä, että pari viimeistä oli ollut liikaa, joten kolmen aikoihin lähdettiin läpyttelemään yöorrelle.

Käytin Jatsin ulkona ja sitten istuttiin vähän aikaa tasaamassa fiiliksiä. Minä en osaa nukkua humalatilan aikana sitäkään vähää kuin selvinpäin ja pieniä katkonaisia tirsoja otettaessa kello eteni yhdeksään. Tyhjän saa tekemättäkin, joten nousin ylös. Johannakin nousi kuulostelemaan oloaan, jossa ei ollut kehumista.

Minä en yleensä kärsi dagen efteristä, eikä tälläkään kertaa ollut mitään oireita. Laitoin leipää pöytään ja houkuttelin "tytärtä" syömään.
"Ota nyt edes cokista, kyllä se siitä! Hiilihapot selvittää mahaa."
Pitkän aikaa harkittuaan Johanna teki niin ja siitä se elämä lähti käyntiin. Aikaa siinä vierähti, mutta onneksi ei ollut mihinkään kiire. Puoleen päivään mennessä Johannakin eteni pikkuhiljaa kiinteämpään ravintoon ja oli heti kuin uusi ihminen.

Käytettiin Jatsi kävelyllä ja lähdettiin etenemään raviradalle Elo-Karelia -näyttelyä päin. Laululavalla oli tivoli ja sanoin Johannalle, että nyt kun pahin olo on jo hävinnyt niin eikö mennä tivoliin! Se oli oikea kuningasajatus, mutta ei saanut kannatusta jostain syystä.

Minä olin ilmoittautunut yövartioon, joten pääsin talkoolaisena ilmaiseksi näyttelyyn. Aussiekehä seurattiin ja ihasteltiin tuomarin arvostelua kun hän niin hienosti selitti, mistä ominaisuuksista tykkäsi ja millä perusteella laittoi koirat järjestykseen.

Palattiin kämpille ja Johanna alkoi toimeutua kotia kohti. Kylläpä oli oikein mukavaa.

Tällä välin Marilla oli ollut melkomoinen porukka aussiejengiä ja he olivat menossa Sipriin lenkille. Lyöttäydyin mukaan. Paikalla oli paikallisten eli Jatsin, Saimin, puudeli-Sinan ja Wallun lisäksi Satu, Moona, Kerttu ja Johnny, Heidi, Misty ja Rokki, Elli ja Penni, loppuja en enää muistakaan. Johnny oli hihnassa, mutta muuten porukka tuli hyvin toimeen keskenään.
Käytiin vain ihan lyhyt keikka ja hyvä niin, koska väsytti aika lailla. Oli kiva nähdä, mutta yötyöt odottivat ja jätin muut seurustelemaan keskenään.

Kotona ruokin Jatsin, söin itse, kävin suihkussa menin nukkumaan. Yritin huijata elimistöni luulemaan, että on tavallinen ilta, vaikka kello oli vasta seitsemän. Pyörin parisen tuntia ja juuri kun pääsin ajattelemasta että eihän tästä tule mitään, kello rillasi ja näytti olevan 23.45. Hyvä kun sain edes vähän unta palloon. Nousin ottamaan pientä yöpalaa ja Jatsi oli sitä mieltä, että on aamu ja halusi ruokaa. Ei sille tullut mieleen, että muutama tunti takaperin söi enkä antanut mitään. Sitä se vähän murpatti, mutta tyytyi kohtaloonsa ja oli valmis lähtemään "töihin".

Sonja oli edellisestä vuorosta vielä Essi-rotikan kanssa paikalla. Auli, belgit Basso ja Hyrrä olivat myös ja Aune, jota en ennestään tuntenut.
Juteltiin jonkin aikaa, kunnes joku auto tuli raviradan lämmittelyalueelle. Sonja meni Essin kanssa edellä ja nuorisoporukka nousi autosta ulos. Essi sanoi vain yhden painavan sanan, mitä mieltä oli lähestyvästä jengistä. Sillä hetkellä jengi menetti telttakylää kohtaan tuntemansa mielenkiinnon ja perääntyi hyvässä järjestyksessä pois paikalta.

Jäimme vahtimaan koko porukalla, jos lisää nuorisoa tulisi paikalle ja tulihan sitä. Koirat juoksivat vapaana ja vierailijat päättivät mennä tivolialueelle tsiigailemaan. Kun he palasivat autoon, heittivät lenkin meidän läheltä ja Auli viittasi heitä poistumaan. Hyvin tottelivat. Naurettiin, että hyvähän sieltä auton sisältä oli käydä lähempää katsomassa, olisivat tulleen jalan. Ilman koiria olisi saattanut olla hankalampaa hätistellä tunkeilijat pois.

Sonja ja Essi lähtivät nukkumaan ja loppu yö meni rauhan vallitessa. Hyrrällä riitti virtaa ja alkoi härnätä Jatsia. Eipä aikaakaan, kun koirat juoksivat peräkanaa ja Jatsi kivahteli Hyrrälle tiukalla äänellä. Hyrrä oli onnesta soikeana. Bassollekin Jatsi ärjyi kun se tuli liian lähelle liehittelemään, mutta sitten kun se erehtyi sanomaan turhan päiten, Basso sanoi takaisin. Joutavat narttuilut loppuivat siihen ja Basso oli kiistaton johtaja. Hyrrä jäi taas kerran alimmaiseksi, mutta ei ottanut stressiä niin kauan kun Jatsi jaksoi ajaa takaa. Lopulta Jatsikin jo houkutteli Hyrrää leikkiin ja tultiin siihen tulokseen, että taisi suklaapylly olla pikkuisen rakastunut Hyrrään.

Muutama asuntoauto oli jäänyt leiriytymään, vaikka se oli periaatteessa kiellettyä. Naurettiin Aulin kanssa, että ei heillä ole varaa valittaa koirien metelöinnistä kun ihan hyvän hyvyyttään saivat jäädä nukkumaan näyttelyalueelle.

Meidän vahtivuoro oli seitsemään asti, mutta Auli päästi minut menemään jo kuuden jälkeen kun ei siellä enää ollut juuri hommia. Oli kyllä aika mukavaa kun en ole ennen ollut yövartiossa. Varmasti menen toisenkin kerran, jos on tilaisuus.

Jatsi meni välillä autoon lepäämään, mutta kotiin päästyä se syönnin jälkeen rojahti sohvalle eikä siitä ole hievahtanut mihinkään. Minä nukuin peräti yhteentoista asti ja Jatsi kävi silloin ulkona, jonka jälkeen jatkoi sohvan mittaamista selällään. Nytkin tulee vettä kuin saavista, joten enpä taida ottaa paniikkia lenkityksestä. Katsellaan huomenna uudemman kerran. Kyllä siinä tuli liikuntaa yön aikana vähäksi aikaa varastoon.

Sinne se nyt lähti...

Esikoiseni, Kimmo-kullannuppu. Koulunkäynnin pitkää tietä taivaltamaan. Taas yksi elämän rajapyykki saavutettu.

Ope on kiva ja kaikki luokkakaverit tuttuja eskarista. Mikäs sen mukavampaa, kun ei tarvitse heti kokea samaa paniikkia kuin äitinsä, joka ei tuntenut vastaavassa tilanteessa ketään.
Saivat aapiset, reissuvihkon ja kaikenlaista aanelossaastaa täytettäväksi ja palautettavaksi.

Menin Aten kanssa tienhaaraan vastaan, mihin kuljetettavien taksi seisahtui.
Pojat ovat monesti valittaneet, kun ei ikinä ajeta linja-autolla. Nyt Kimmolla sitä lystiä riittää ja parin vuoden päästä Atellakin. Huomenna saatan koululaisen tienhaaraan ja katsellaan ensi viikolla, joko pärjää itsekseen. Siitä se lähtee. Naapurin Paavon kanssa saa melkein puolet matkasta kulkea.

Jatsi jäi tänään pikkuisen paitsioon, mutta iltasella kävin pienen lenkin ja otin vähän pihatottista sen perään. Höppänä riemastui, kun nakkasin treeniliivin päälle. Kyllä se on ihana kun jaksaa iloita näistä hommista, olipa ympäristö mikä tahansa.
Seuraaminen ei ollut kovin nättiä tuon intoilun takia kun pyrki kovin edistämään. Muuten hyvä. Luoksetuloissa riitti vauhti lähes loppuun asti.

Kentällä ja kameran takana

Nakkasin pojat naapurin riesaksi ja otin molemmat lempiharrastusvälineeni mukaan. Kaik yhes koos, koira ja kamera.

Jatsi pääsi pitkästä aikaa muistelemaan tottisjuttuja. Tämä oli taas semmoinen kunhan-nyt-ylläpidän-vanhoja-taitoja -treeni. Kierroksia oli sopivasti ja kuulo sekä ymmärrys pelasi. Kaikki, jopa seuraamiset meni oikein napakasti.

Eteenmenossa Jatsi näki kun jätin pallon kentänreunaan ja se aiheutti taas saman oireen kuin ennenkin. Vaikka lähetin mistä ja vaikka käskin missä tai olin käskemättä, se meni maahan noin kolmen metrin päähän pallosta. Enkä panikonut, koska tiedän, että silloin kun se ei tiedä pallon olevan siellä, se menee maahan kertakäskystä.
Otin muutaman kerran lopuksi ihan lyhyellä matkalla ja kannustin menemään suoraan pallolle. Jatsi oli aluksi vähän ihmeissään, kun sen EI tarvinnut tehdä jotakin eli urakkatyönä koko liikettä. Hyvin toimi. Vähästä menee pikkukoiralla pää sekaisin ja hyvä niin.

Viisaat sanoo, että treeni on mennyt hyvin, kun kädet on mustelmilla kyynärpäitä myöten. Minä vedin tällä kertaa täysillä, koska peräti veri lensi. Narupallopelin aikana huomasin oikeassa etusormessa pienen nipistyksen ja seuraava havainto oli, kun verta tihkui sormenpäästä. Joku hammas oli vähän kynttä repäissyt. Pistin Jatsin paikkamakuuseen ja menin autolle paikkaamaan itseäni.
Kyllä kannattaa pitää ensiapulaukkua muuallakin kuin metsässä mukana kun tämä koiraharrastus on niin vammauttava ajanviete.
Kotona suihkun jälkeen vaihdoin keltaisen laastarin, jossa oli Pikku Myy ja Nuuskamuikkunen. Kipu hävisi heti paljon tehokkaammin.

Tottistelun jälkeen pistin kameran savuamaan. Otin Hyrrästä muutamia kuvia Aulille itselleen ja meidän jälkiryhmäläisistä myöhempää käyttöä varten. On se vaan kiva kuvata kun saa joitain tosi onnistuneita otoksia.

6-vuotissynttärit

Mamma lojui taas sängyssä ihan liian pitkään. Vaikka kuinka houkuttelin juttelemalla ja päällä hyppimällä, ei mokoma eläjä muuta kuin käänsi kylkeään. Sanoi se minulle, että onnea synttärisankarille. Höh, en ymmärrä.

Jotain outoa tässä päivässä on, koska sain aamupalan jälkiruoaksi suklaanappeja. Koiransuklaata tietenkin, vaikka tykkään ihmisten suklaastakin. Mamma sanoo, että ihmisten suklaa on terveydelle haitallista ja saattaa käydä jopa hengen päälle. Mamma on pomo ja kai se tietää.

Sitten ne lähti poikien kanssa kauppaan ja takaisin tultuaan alkoi tapahtua. Uskomatonta, mutta kassissa oli minulle uusi lelu! Ihana narupallo! Sain sen ihan heti itselleni riepoteltavaksi. Mamma oli vähän aikaa sisällä ja tuli sitten leikkimään kanssani. Pallon saalistaminen on varmaan parasta mitä tiedän. No, maksalaatikko saattaa olla jaetulla ykkössijalla. Tai itse asiassa mikä ruoka tahansa.

Kuinka vaan, pääasia oli, että pääsin leikkimään. Mamma ei tietenkään olisi ollut oma itsensä, ellei olisi alkanut pelleillä kustannuksellani.

Näin onnellinen olen saatuani uuden pallon. Olen kyllä saattanut joskus näyttää älykkäämmältäkin...

...tai miten sen nyt ottaa. *huokaus*

Parin tunnin päästä uusi lelu näytti jo hieman huonovointiselta ja heti puolen päivän jälkeen sain ravistettua tennispallon narusta irti. Niin oli tarkoituskin. Ei siitä saa minkäänlaista otetta taistelua varten. Jos lelu ei mene rikki muutaman tunnin sisällä käyttöönotosta, se ei ole hyvä. Ei teknisesti eikä filosofisesti ajateltuna. Ihmiset vaan tuntuvat ajattelevan enemmän teknisellä tavalla.

Tylsä mamma lakkasi viskomasta lelua ja siinä sitä oltiin ilman mitään tekemistä. Se mitääntekemättömyys loppui, mutta niin loppui ihana rauhakin. Jesse tuli käymään. Sen puolustukseksi on sanottava, että se kyllä uskoi kun sanoin, että ei tartte tunkea iholle. Lähdettiin käymään rannassa ja palatessa Neppa tuli vastaan. Jesse alkoi liehakoida sitä, mutta sanoin siitäkin, että se on muuten minun kaveri. Joku roti noilla uroksilla on oltava.

Sittenpä saatiin kakkua! Mamma teki meille makkarasta ja suklaanapeista kakut, mutta ensin piti poseerata. Voi yhen kerran tuon kamerahullun kanssa!!

Onneksi pistin Jessen ruotuun heti aluksi. Se ei uskaltanut liikahtaakaan kun saatiin syömislupa. Minullehan ei kakku riitä, jos tarjolla on kaksi kakkua. Nappasin omani suuhun ja hyökkäsin saman tien Jessen kakun kimppuun. Valitettavasti mamma oli tällä kertaa liian nopea ja ehti väliin. Kehveli sentään! Kakkunsa Jesse söi, mutta suklaanapeista se ei onneksi tykännyt ja ne sain minä.

Sain Johannalta paketinkin avattavaksi, mutta ei meinannut ensin onnistua. Mamma selvitti, miten Cindy oli taitava avaamaan paketteja. Cindy sitä ja Cindy tätä! Aina minua siihen verrataan! Kyllähän nyt yksi paketti auki saadaan.

Voi ihmetys mikä sieltä ilmestyi! Aivan ihana sammakko! Kiitos! Tätä olen aina toivonut! Ja tietysti Jessen piti ängetä hinkumaan MINUN sammakkoani. Ei vetele! Vähänkö tää on ihana!

Ihmiset meni sisälle, vissiin kahvinkeittoon tai johonkin muuhun ihmismäiseen älyttömyyteen. Jättivät meidät kylmästi ulos. Sitten kun ne tuli sieltä kahvinjuonnista, Jesse halusi selvästi jo kotiin kun kyttäsi auton luona. Ei se mikään tyhmä kaveri ole.

Mamma käskee sanoa, että kiitos käynnistä ja oli kivaa. Kai minustakin sitten oli kun mamma on edelleen pomo ja se tietää aika paljon asioita.

*****

Jatsi se taas höpötti ihan läpiä päähänsä. Jesse on ihana ja oli kivaa kun kävitte! Vähän useammin tosin voisin suoda audienssin.

Harhaanjohtamisharjoitus

En minä, vaan ne muut. Kiitos liikkeellä olleille marjastajille ja sienestäjille. Teidän avullanne koiran todellinen taistelutahto mitattiin torstai-iltana.

Etsimme viikottaiseen jälkitreeniin vaihteeksi uuden paikan Selkien päättymättömistä korpikunnaista.
Auli oli jälleen porukassa mukana ja käytin hyväkseni hänen kokemustaan. Sai tallata samanlaisen jäljen kuin viikko sitten. Puolisen kilsaa, paljon kulmia ja kepit oli merkattu kahta lukunottamatta kun krepit loppuivat kesken.

Jana oli noin 50 m pitkä ja sen sössin tehokkaasti ihan itse. Ohjasin koiraa ihan vikasuuntaan, kun näin keppikrepin, jota luulin janamerkiksi. Auli lähti mukaan ja patisti minua oikeaan suuntaan.
Erinäisten sähläysten jälkeen jälki löytyi ja koira eteni oikeaan suuntaan.
En tiedä mitä tapahtui, mutta Jatsi käveli kahden ensimmäisen kepin yli ilman aikomustakaan ilmaista niitä. Ihan kuin ei olisi saanut pienintäkään hajua kepeistä! Jarrutin liinasta ja käskin sen etsimään kepit, että pääsin palkkaamaan.
Loput löytyivät ja nousivat hyvin.

Harhajälkiä oli paljon, todella paljon. Siinä punnittiin ohjaajankin kärsivällisyys ja koiranlukutaito kun koira pyöri ja etsi oikeaa jälkeä. Täytyy sen verran kehua itseäkin, että olen oppinut luottamaan itseeni siinä suhteessa. Aulikin oli fiksusti hiljaa kun tarkkailin Jatsia yhdessä kulmassa, jota se tarkisteli pitkän aikaa ja päätyi lopulta jatkamaan matkaa. En hötkyillyt yhtään!
Toinen koetinkivi oli vitosen ja kutosen välillä. Näin jo viimeisen krepin lepattavan, kun Jatsi yhtäkkiä kääntyi vasemmalle. Jäin odottamaan kun Jatsi teki ratkaisujaan. Se vilkaisi silmäkulmastaan minua ikään kuin sanoen "Älä hätäile, väärä jälki oli mutta kyllä tämä tästä..."
Siitä se vaan aikansa pyörittyään mokoma taikanenä nappasi oikean jäljen ja pääsi viimeiselle kepille. Mahtavat bileet narupallon kanssa!

Mikä työtapaturma lie ollut ne kaksi ekaa keppiä, mutta eipä tuon työskentelyn jälkeen harmittanut yhtään. Jatsi vei homman kotiin juuri niin kuin pitikin. Haistelemalla ja taistelemalla itsensä oikeille jäljille.

Jälkien vanhetessa tehtiin kapea, mutta syvä esineruutu.
Jatsi työskenteli tällä kertaa kohtalaisen tehokkaasti. Takarajan esineitä pitää kyllä vielä treenata, koska eteneminen ei ollut ihan sen parasta osaamistaan. Tätä on onneksi helppo tehdä itsekseen kotioloissa, kunhan vain saisi aikaiseksi. Oma moka, jos ei saa.

Tarinasuonta nykii, vaikka mitään ei tapahdu

Miten ennen kännyköitä tultiin toimeen? Ei tiedetty kuka soittaa ja vastata vaan piti.
Voi kammotus sentään tätä nykyaikaa. Jos luurin näytössä näkyy "tuntematon" , hyvä ettei koko paholaisen vehje lennä seinään tai vessanpyttyyn.
En puhu itsestäni enkä kenestäkään tutustani. Ne on aina ne muut, jotka on outoja. Mahdolliset anonyymit mahdollisilla keskustelupalstoilla.

Entäs oma rauha? Ennen vanhaan, jos halusi nukkua rauhassa, nappasi piuhan seinästä irti. Nykyään tuntuu olevan vaikeampaa painaa yhtä nappia, jolla kännykän saa vaikenemaan. Kuka pitää itseään tärkeämpänä, se joka tekee niin vai se joka ei tee?
"Olen tärkeä ja haluan olla tavoitettavissa, vaikka sitten päiväunien uhalla."
"Minäpä olen tärkeämpi ja pistän luurin kiinni. Soittaa ne uudestaan jos on asiaa." Vai olenko sittenkin vain itsekeskeinen ja röyhkeä?

Entäs se kiire? Vaanii joka nurkan takana.
Itselläni ei ole puhelimessa koputustoimintoa, eikä tule. Parempi nimi sille olisi hoputus. Minusta on mukavampi suhtautua kaikkiin soittajiin samanarvoisella kunnioituksella.
"Sori, joku toinen soittaa, palataan asiaan." Klik. Jäipä kesken asia mikä tahansa.
Jos soitan jollekin, jonka puhelin alkaa koputtaa, nakkaan omani vaikka siihen edellämainittuun seinään, kunhan se vaikenee. Korvani on pahasti allerginen kaikille näistä:
"Henkilö, jolle soitit, puhuu toista puhelua. Odota sulkematta puhelinta."
Ja ärrrsyttävääkin ärsyttävämmällä, brittiläistäkin brittiläisemmällä aksentilla "The person you are calling is speaking on the phone. Please hold."
Och samma på svenska.
Anteeksi, sorry ja ursäkta. En halua olla häiriöksi enkä odota. Soitan uudestaan, koska aikaa on ja kalenterissa on lisää.

Meni taas niin alta lipan ja ohi riman kuin mahdollista. Joskus vain täytyy avautua. Arvoisat lukijat, säästän teidät näiltä jaarituksilta ja avaan sen joutavien jorinoitten blogin. Heti huomenna. Ehkä. Probably. Kanske.

Kuuhulluus vai muu hulluus?

Kello on 3.33 eikä nukuta. Kirja olisi, mutta ei luetuta. Nirppanokka jää ilman ja tähän vuorokaudenaikaan on tekemiset vähissä muutenkin. Facebookissakaan ei ole ketään, peräti merkillistä?! Edes ne viisi sivupersoonaani ovat hipihiljaa eivätkä pidä minulle seuraa.

Eräät viisi pientä persoonaa vipelsivät meillä päivällä. Kaksi poikien kaveria tulivat meille hoitoon, kun heidän äiti joutui yllättäen työkeikalle. Siihen vielä yksi naapurin poika tuli lisäksi, joten oli elämää.

Jatsilla oli rankkaa. Ne viisi tyyppiä juoksivat ja ajoivat pyörillä rinkiä pihalla ja vaikka asiantunteva paimenkoira kuinka haukkui ja juoksi mukana, ei lauma pysynyt kurissa, saati paikallaan. Hyvä hyvä, lisää tämmöistä. Välillä tyypit heittivät palloa ja Jatsi oli sitä mieltä, että on ne ihan kivoja. Vahtivietti puski silti pintaan, mutta ilman hampaita. Hieno tyttö, fiksu koira! Omista saa pitää huolen, kunhan kuppi ei mene nurin. Näin 6-vuotissynttäreiden kynnyksellä on hienoa todeta, että koira on henkisesti aikuinen.

Ah arjen ihanuutta

Ihan vaan tiedoksi, että hain kanisteriin bensaa. Huonompi puoli on sen verran korkea ilmankosteus, että ruohikko ei taida enää tänä kesänä kuivua leikattavaan kuntoon.
Jotain sentään tein. Luulin olevani 171-senttisenä kohtalaisen pitkä, mutta pihalla kasvavat nokkoset nauroivat minulle päin naamaa. En heitä mitannut, mutta veivät voiton kevyesti. Koska tilukset ovat pienen, mutta kuitenkin tien varressa, päätin säästää naapurit kasvavalta myötähäpeältä ja kitkeä megaluokan viholaiset pois.

Aamu meni mukavasti kun käytiin koko jengillä vatukossa. Pojat ja Jatsi söivät, minä keräsin ämpäriin. Iltapäivä ei mennyt ihan niin mukavasti. Nuorisolla tuli riitaa juuri ennen ruokailua. Kimmo puri Attea ja sanoin, että pöytään on asiaa vasta kun on pyytänyt anteeksi. No, ei tuntunut olevan nälkä, vaikka toista väitti. Eikä mennyt mikään järkipuhe jakeluun, mutta huutoa on piisannut siitäkin edestä. Että voi olla itsepäinen kakara!