Hippasen verran höpinää

Miten voi mennä nuotit ristronkkeliin ennen niin selvässä asiassa? Atte pääsi kaverinsa luokse leikkimään ja minähän käytin heti vapaat tunnit hyväksi. Lähdettiin Jatsin kanssa metsään marjoja katselemaan ja samalla tein jana- ja esineruutuharjoitukset. Ensimmäinen jana meni hyvin ja suoraan, mutta viime aikojen tyyliin otti takajäljen. Kun liina suoristui eikä koira yrittänytkään käntyä oikeaan suuntaan, ärjäisin rumasti. Silloin heräsi joku järjenhäivä ja aivosolu. Narupallo oli parinkymmenen metrin päässä palkkana ja olipa lystiä. Toinen jana meni kohtuullisen hyvin ja nyt passasi kääntyä jäljellä oikeaan suuntaan. Siellä oli patukka palkkana ja kylläpä riitti ihmettelemistä moisessa systeemissä, kun en ole ennen tälviisiin tehnyt. Mutta se ruutu! Tallasin ison ruudun hakkuaukolle, jossa oli vähän taimikkoa ja sekin hyvin matalaa. Tuuli kävi reilusti vastaan eli melko otolliset olosuhteet. Vein esineet takakulmiin ja yhden keskelle, mutta sekin melko taakse, kun on tätä irtoamisonge

... on mamma. Rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta, mutta sen ihmismäisen epäkoiran huumorintaju on ihan käsittämätön! Tänään käytiin kahdestaan pitkä lenkki sateessa. Sade ei minua haittaa, mutta se suihku aina ja joka kerta sadelenkin jälkeen! Jos on märkä, pitää kuivata eikä kastella lisää. Luulisi tuon nyt tyhmemmänkin älyävän. Hiekalla on jotain tämän asian kanssa tekemistä, mutta en silti tajua. Ei me missään pressanlinnassa asuta eikä kiilloteta lattialautoja molemmilta puolilta kerran kuussa. No ei tämä vielä mitään, mutta tuommoisen lenkin jälkeen normikoiraa väsyttää. Kaiken minkä teen, teen täysillä. Myös nukkumisen suhteen. Eikä nukkuvasta saa tehdä näin julmaa pilaa!! Kattokaa nyt! Mihin voi valittaa?

Pojat menivät Kimmon luokkakaverin synttäreille muutamaksi tunniksi, joten oli hyvää aikaa tehdä pitkästä aikaa ihan pitkä lenkki. Vettä satoi koko ajan, mutta mitäpä tuosta. Tosin vedenpitävä tuulipuku oli turhan lämmin ja kastui päältä sateesta ja sisältä hiestä, joten ihan sama olisi ollut pukeutua mukavaan ja kevyeen verkkaripukuun. Tai pistää sortsit jalkaan. Oikeastaan kaikista järkevintä olisi ollut lähteä uimapuvussa liikenteeseen. Kuntokin olisi noussut kohisten kun 14 asteen lämpötilassa olisi joutunut pistämään vilkkaasti tossua toisen eteen tarkenemisen takia. Voi ihme, mihin minä vielä joudun tämän viisauteni kanssa? Hämmästyttävää kyllä, tällä lenkillä ei sattunut mitään erikoista. Törmäsin sievään tattiin, joka suorastaan huusi päästä viipaleiksi ja pannulle. Ei pidä aiheuttaa luontokappaleelle pettymystä, joten korjasin taskuun. Lämmin suihku tuntui oikein miellyttävältä viileän esipesun jälkeen ja sitten lähdin hakemaan nuorisoa. Ilo oli ylimmillään ja vilskettä riitt

Tuolla se on, eikä aavista mitään. Hiivin lähemmäs, tuuhean akaasian takana vilkaisen, siellä se on edelleen samassa paikassa. Painun aivan matalaksi, ryömin ihan maassa kiinni. Ei, minä olen maa! Pelkkä kohouma kuumassa savannissa. Tuo ruskeavalkoinen pieni rääpäle ei tiedä, mikä sitä odottaa. Kullankeltainen heinä kahisee tuulessa ja äänettömästi jakautuu hieman erilleen, kun suuri metsästäjä väljyy saalistaan. Lähellä ollaan... Nyt! Loikka! Kaikki karvat pörhölleen ja hienot sivupomput! No mikä tässä nyt mättää?! Jahdista menee maku, jos saalis ei edes lähde pakoon! Kävelen muina miehinä sivummalle hiomaan seuraavaa suunnitelmaa. Minä, Timo Tuuliparta, leijona 3 kk, päätän raporttini tähän. ******** Mikähän tuo tirppana luulee olevansa? Hohhoijaa. Minä, Jatsi, olen puhunut. ******** Ihmisolennon havainto: Jatsi on saanut ylimmän ystävän naapurin kissanpennusta. Muutaman kerran ovat nähneet ja nyt Timo on niin kiintynyt Jatsiin, että koiraparkaa alkaa ahdistaa. Timo lipaisi Jatsin ku

Miksi tehdä, kun ei vaan osaa? Pääsee vähemmälläkin kun delegoi muille. Mari lupautui joutilaisuuden innoittamana meille pääjäljentallaajaksi. Vein pojat eilen iltapäivällä Kumpuun ja Mari tuli Wallun kanssa meille. Eipä olla pitkään aikaan oltukaan porukalla lenkillä. Ensin piti keittää kahvit, että eräs kuolemanväsynyt nousi uuteen eloon. Viimeistä leipäpalaa mutustellessaan Mari sai kuolemattoman idean esitellä Wallun kaukkareita. Kun se homma on niinkun hallussa. Huonompi puoli oli se, että koiraparka oli väsymyksen sijaan kuolemassa nälkään ja leipä oli äärimmäisen vaikea houkutus. Istu -käsky oli helppo. Maahan se meni myös, mutta jalat ylöspäin. Minä nauraa kaakatin vieressä, että ei ne tokotuomarit anna tyylipisteitä, vaikka kuinka hienosti heittäytyy selälleen. Mari yritti ja yritti, mutta ei. Kallo vaan kalahti lattiaan kun koira kapsahti ylösalaisin. Se teki mitä vaan, että saisi leivän, paitsi sitä mitä piti tehdä. Aussielogiikkaa. Yliyrittäminen on joskus tuottanut tulosta

Se opetti lähinnä minua, miten EI saa jälkeä tallata. Ei saa pitää kiirettä eikä tehdä liian mutkikasta. En lähtenyt porukkatreeneihin, koska siellä aina viivähtää ja koululaisen nukkuma-aika ajaa nyt edelle asioitten tärkeysjärjestyksessä. Kävin tekemässä Jatsille lähimetsään lyhyen ja mutkikkaan jäljen. Mokasin totaalisesti, koska jäljestä tuli liian mutkikas ja Jatsi sekosi ihan totaalisesti. Se oikoi, koska kepit joutuivat liian lähelle toisiaan. Kyllä hävettää, mutta se vahinko korjataan tänä iltana. Jätettyäni jäljen vanhenemaan, tein pienen esineruudun. Jätin esineet takakulmiin ja keskelle melko taakse. Tarkoituksena oli vain innon nostaminen ja tehokas eteneminen. Intoa oli ja esineet löytyivät hyvin, joten se ainakin meni hyvin. Tarttee vaan tehdä isompaa ruutua ja nakella kamat takarajoille niin eiköhän se siitä.

Tarina kertoo miehestä, joka otti pitkiä askeleita säästääkseen viidenkympin kenkiä ja sitten ratkesi satasen housut. Meillä on naapurin emännän kanssa yhteishuoltajuus. Paavo tuli eilen meille koulun jälkeen muutamaksi tunniksi ja sitten painuttiin koko konkkaronkka heille. Pääsin siis Jatsin kanssa kahdestaan lenkille. Muutama kanttarelli löytyi ja ne oli vielä sitä viime aikojen plussapuolia. Ei näköjään pitäisi iloita mistään, kun sitä rankemmin tipautetaan maan kamaralle. Jossain vaiheessa Jatsi tuli onnellisen näköisenä esittelemään uutta hiusväriään: Ja pitihän sitä levittää vähän kaulaankin: Sävy oli entisten kokemusten ja hajun perusteella Supinpaska, vaikutusaika puoli minuuttia ja kevyt ravistus. Miten on mahdollista, että tässä tilanteessa tuntee olevansa aina tuulen alapuolella koiraan nähden? Vaikka tie kiemurtelisi miten tahansa. Voi luoja sitä löyhkää! Siinä kävelin ajatuksissani, synkät pilvet mielen taivaalla seilaten, kun yhtäkkiä... KRUU-KRIII-KRUUUNGG!! Kurkitrio

Kävin eilen työkkärissä ilmoittautumassa ja kyselemässä eioota. Siellä oli porukkaa tuvan täydeltä ja kaikki karsinat käytössä. Pojat istuivat lukemassa Karvisia ihan rauhassa, kun info-pisteestä tuli miekkonen puhuttelemaan: "Anteeks rouva, voisin palvella tässä välissä, ettei nuo lapset ihan kyllästy kun on tuota jonoa niin paljon." Ai jaa... No ei ne kyllä näyttäneet yhtään kyllästyneiltä, mutta kyllä minulle passasi mennä jonon ohi kun edellä oli kymmenisen odottelijaa. Kiitoksia vaan, joskus näinkin päin. Kannatti ottaa pojat mukaan. Kotona pistin sämpylätaikinan kohoamaan ja syötiin sillä aikaa. Taikina jäi hieman löysäksi ja halusi ennen aikojaan ulos kulhosta kyselemättä minulta mitään. Välikö tuolla, sämpylöistä tuli silti hyviä ja riitti pakkaseenkin. Edellä mainittu Jatsin "mahahaava" näyttää hyvältä. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Siitä se paranee.

Jatsi hankittiin alunperin puhtaasti harrastuskoiraksi. Niinpä se omistajien ja itsensä elämän helpottamiseksi leikkuutettiin 1,5-vuotiaana. Leikkaus meni hyvin, haava parani ja tikit poistettiin itse. Aikaa myöten arven kohdalle kasvoi sinertävä parin sentin pituinen patti. Viime viikon lopulla huomasin, että patti oli muuttunut violetinsävyiseksi ja Jatsi nuoli sitä aika ahkeraan. Annoin nuolla, koska muuten oli terve ja virkeä. Viikonloppuna patti näytti hieman märkivän ja siinä näkyi pieni musta piste. Tänä aamuna otin uuden tarkastuksen. Leikkasin karvoja pois tieltä ja desinfioin mahaa. Puristin pattia ja sieltähän tupsahti esille ihan kunnollisen kokoinen musta möykky. Epäilin jo alunperin, että olisiko tikinpätkä jäänyt mahaan ja koteloitunut. Nyt, yli neljä vuotta myöhemmin selvisi, että todennäköisesti näin oli tapahtunut. Kaipa se luontoäiti ajatteli, että nyt tuosta vieraasta esineestä jouti päästä eroon.

Ensin työ, sitten huvitukset. Niin kai. Täytyy sanoa, että kyllä jo kahdeksannen drinksun aikoihin elämä käy äkkinäisellä täydestä työstä. Viikonlopun viihde alkoi Facebookiin, tuohon tiedon valtavirtaan laitetulla päivityksellä. Sen lukaisi Johanna ja ajatteli heti, että menokenkä vipattaa ja seura kelpaisi. Minä taas toisaalla luulin saaneeni hyvän ajatuksen ja pistin Johannalle viestin, että mentäiskö muutamalle. On se hyvä kun ajatukset käy yksiin ja telepatia toimii. Minulla oli lapseton ja Johannalla koiraton viikonloppu eli menoksi vaan. Päätettiin säästää taksimaksuja ja lainattiin vanhempieni kämppää keskikaupungilla. Porukat oli siis mökillä, eihän me muuten sinne olisi ängetty, herra paratkoon! Jatsi oli ihmeissään, kun ei ole ennen "kaupunkimummolassa" käynyt. Johanna saapui illan mittaan kun oli saanut hätistettyä kahvitteluvieraansa tiehensä. Parvekkeella istuskellessa alkoi sataa ja siinä sai rauhassa nappailla sidukkaa ja laittautua. Johanna on sitä ikäluokkaa

Esikoiseni, Kimmo-kullannuppu. Koulunkäynnin pitkää tietä taivaltamaan. Taas yksi elämän rajapyykki saavutettu. Ope on kiva ja kaikki luokkakaverit tuttuja eskarista. Mikäs sen mukavampaa, kun ei tarvitse heti kokea samaa paniikkia kuin äitinsä, joka ei tuntenut vastaavassa tilanteessa ketään. Saivat aapiset, reissuvihkon ja kaikenlaista aanelossaastaa täytettäväksi ja palautettavaksi. Menin Aten kanssa tienhaaraan vastaan, mihin kuljetettavien taksi seisahtui. Pojat ovat monesti valittaneet, kun ei ikinä ajeta linja-autolla. Nyt Kimmolla sitä lystiä riittää ja parin vuoden päästä Atellakin. Huomenna saatan koululaisen tienhaaraan ja katsellaan ensi viikolla, joko pärjää itsekseen. Siitä se lähtee. Naapurin Paavon kanssa saa melkein puolet matkasta kulkea. Jatsi jäi tänään pikkuisen paitsioon, mutta iltasella kävin pienen lenkin ja otin vähän pihatottista sen perään. Höppänä riemastui, kun nakkasin treeniliivin päälle. Kyllä se on ihana kun jaksaa iloita näistä hommista, olipa ympärist

Nakkasin pojat naapurin riesaksi ja otin molemmat lempiharrastusvälineeni mukaan. Kaik yhes koos, koira ja kamera. Jatsi pääsi pitkästä aikaa muistelemaan tottisjuttuja. Tämä oli taas semmoinen kunhan-nyt-ylläpidän-vanhoja-taitoja -treeni. Kierroksia oli sopivasti ja kuulo sekä ymmärrys pelasi. Kaikki, jopa seuraamiset meni oikein napakasti. Eteenmenossa Jatsi näki kun jätin pallon kentänreunaan ja se aiheutti taas saman oireen kuin ennenkin. Vaikka lähetin mistä ja vaikka käskin missä tai olin käskemättä, se meni maahan noin kolmen metrin päähän pallosta. Enkä panikonut, koska tiedän, että silloin kun se ei tiedä pallon olevan siellä, se menee maahan kertakäskystä. Otin muutaman kerran lopuksi ihan lyhyellä matkalla ja kannustin menemään suoraan pallolle. Jatsi oli aluksi vähän ihmeissään, kun sen EI tarvinnut tehdä jotakin eli urakkatyönä koko liikettä. Hyvin toimi. Vähästä menee pikkukoiralla pää sekaisin ja hyvä niin. Viisaat sanoo, että treeni on mennyt hyvin, kun kädet on mustelm

Mamma lojui taas sängyssä ihan liian pitkään. Vaikka kuinka houkuttelin juttelemalla ja päällä hyppimällä, ei mokoma eläjä muuta kuin käänsi kylkeään. Sanoi se minulle, että onnea synttärisankarille. Höh, en ymmärrä. Jotain outoa tässä päivässä on, koska sain aamupalan jälkiruoaksi suklaanappeja. Koiransuklaata tietenkin, vaikka tykkään ihmisten suklaastakin. Mamma sanoo, että ihmisten suklaa on terveydelle haitallista ja saattaa käydä jopa hengen päälle. Mamma on pomo ja kai se tietää. Sitten ne lähti poikien kanssa kauppaan ja takaisin tultuaan alkoi tapahtua. Uskomatonta, mutta kassissa oli minulle uusi lelu! Ihana narupallo! Sain sen ihan heti itselleni riepoteltavaksi. Mamma oli vähän aikaa sisällä ja tuli sitten leikkimään kanssani. Pallon saalistaminen on varmaan parasta mitä tiedän. No, maksalaatikko saattaa olla jaetulla ykkössijalla. Tai itse asiassa mikä ruoka tahansa. Kuinka vaan, pääasia oli, että pääsin leikkimään. Mamma ei tietenkään olisi ollut oma itsensä, ellei olisi

En minä, vaan ne muut. Kiitos liikkeellä olleille marjastajille ja sienestäjille. Teidän avullanne koiran todellinen taistelutahto mitattiin torstai-iltana. Etsimme viikottaiseen jälkitreeniin vaihteeksi uuden paikan Selkien päättymättömistä korpikunnaista. Auli oli jälleen porukassa mukana ja käytin hyväkseni hänen kokemustaan. Sai tallata samanlaisen jäljen kuin viikko sitten. Puolisen kilsaa, paljon kulmia ja kepit oli merkattu kahta lukunottamatta kun krepit loppuivat kesken. Jana oli noin 50 m pitkä ja sen sössin tehokkaasti ihan itse. Ohjasin koiraa ihan vikasuuntaan, kun näin keppikrepin, jota luulin janamerkiksi. Auli lähti mukaan ja patisti minua oikeaan suuntaan. Erinäisten sähläysten jälkeen jälki löytyi ja koira eteni oikeaan suuntaan. En tiedä mitä tapahtui, mutta Jatsi käveli kahden ensimmäisen kepin yli ilman aikomustakaan ilmaista niitä. Ihan kuin ei olisi saanut pienintäkään hajua kepeistä! Jarrutin liinasta ja käskin sen etsimään kepit, että pääsin palkkaamaan. Loput

Miten ennen kännyköitä tultiin toimeen? Ei tiedetty kuka soittaa ja vastata vaan piti. Voi kammotus sentään tätä nykyaikaa. Jos luurin näytössä näkyy "tuntematon" , hyvä ettei koko paholaisen vehje lennä seinään tai vessanpyttyyn. En puhu itsestäni enkä kenestäkään tutustani. Ne on aina ne muut, jotka on outoja. Mahdolliset anonyymit mahdollisilla keskustelupalstoilla. Entäs oma rauha? Ennen vanhaan, jos halusi nukkua rauhassa, nappasi piuhan seinästä irti. Nykyään tuntuu olevan vaikeampaa painaa yhtä nappia, jolla kännykän saa vaikenemaan. Kuka pitää itseään tärkeämpänä, se joka tekee niin vai se joka ei tee? "Olen tärkeä ja haluan olla tavoitettavissa, vaikka sitten päiväunien uhalla." "Minäpä olen tärkeämpi ja pistän luurin kiinni. Soittaa ne uudestaan jos on asiaa." Vai olenko sittenkin vain itsekeskeinen ja röyhkeä? Entäs se kiire? Vaanii joka nurkan takana. Itselläni ei ole puhelimessa koputustoimintoa, eikä tule. Parempi nimi sille olisi hoputus. Mi

Kello on 3.33 eikä nukuta. Kirja olisi, mutta ei luetuta. Nirppanokka jää ilman ja tähän vuorokaudenaikaan on tekemiset vähissä muutenkin. Facebookissakaan ei ole ketään, peräti merkillistä?! Edes ne viisi sivupersoonaani ovat hipihiljaa eivätkä pidä minulle seuraa. Eräät viisi pientä persoonaa vipelsivät meillä päivällä. Kaksi poikien kaveria tulivat meille hoitoon, kun heidän äiti joutui yllättäen työkeikalle. Siihen vielä yksi naapurin poika tuli lisäksi, joten oli elämää. Jatsilla oli rankkaa. Ne viisi tyyppiä juoksivat ja ajoivat pyörillä rinkiä pihalla ja vaikka asiantunteva paimenkoira kuinka haukkui ja juoksi mukana, ei lauma pysynyt kurissa, saati paikallaan. Hyvä hyvä, lisää tämmöistä. Välillä tyypit heittivät palloa ja Jatsi oli sitä mieltä, että on ne ihan kivoja. Vahtivietti puski silti pintaan, mutta ilman hampaita. Hieno tyttö, fiksu koira! Omista saa pitää huolen, kunhan kuppi ei mene nurin. Näin 6-vuotissynttäreiden kynnyksellä on hienoa todeta, että koira on henkisest

Ihan vaan tiedoksi, että hain kanisteriin bensaa. Huonompi puoli on sen verran korkea ilmankosteus, että ruohikko ei taida enää tänä kesänä kuivua leikattavaan kuntoon. Jotain sentään tein. Luulin olevani 171-senttisenä kohtalaisen pitkä, mutta pihalla kasvavat nokkoset nauroivat minulle päin naamaa. En heitä mitannut, mutta veivät voiton kevyesti. Koska tilukset ovat pienen, mutta kuitenkin tien varressa, päätin säästää naapurit kasvavalta myötähäpeältä ja kitkeä megaluokan viholaiset pois. Aamu meni mukavasti kun käytiin koko jengillä vatukossa. Pojat ja Jatsi söivät, minä keräsin ämpäriin. Iltapäivä ei mennyt ihan niin mukavasti. Nuorisolla tuli riitaa juuri ennen ruokailua. Kimmo puri Attea ja sanoin, että pöytään on asiaa vasta kun on pyytänyt anteeksi. No, ei tuntunut olevan nälkä, vaikka toista väitti. Eikä mennyt mikään järkipuhe jakeluun, mutta huutoa on piisannut siitäkin edestä. Että voi olla itsepäinen kakara!