Hippasen verran höpinää

Glam with M No tuota... hmmm. Menin sisäisesti sanattomaksi. Jokainen saa tietysti tehdä elämällään mitä haluaa, mutta ihan maalaisjärjelläkin ajateltuna joku pikku seikka ei ole ihan kohdallaan. Äkkiä katsottuna ja vähän kauempaa kuvassa on ihan kaunis nuori neito, mutta tekstin (varsinkin vanhempien postausten) lukeminen rapisuttaa jotain alas. Muovia? Itsetunnon rippeitä? Aloin miettiä, että mitä muuttaisin itsessäni jos rahaa olisi rajattomasti. Tuon bloggaajan mielestä minussa on varmasti jotain pahasti vialla kun lopputulos oli, että en oikeastaan mitään. Mä oon mikä oon. Noo, nämä mahan päällä roikkuvat römpöttimet voisi olla roikkumatta, mutta en minä heitä tähän hätään vielä mene saksituttamaan pienemmiksi. Käyn salilla ja muutan rasvakudosta lihaskudokseksi, ja luotan vakaasti että se auttaa. Saattaispa sillä harrastuksella olla muitakin terveydellisiä vaikutuksia. Ajatusleikkiä itseni kanssa pelaten tuumailin, että mitä tekisin jos joku Gläm Äm tulisi kaupungilla vastaan ja

Tänään oli viimeiset viralliset jälkitreenit. Sillä aikaa kun jäljet vanhenivat, iltaa juhlistettiin nyyttärihengessä erilaisilla herkuilla. Vaikka kulunut kesä oli jonkin aikaa lämpötilan puolesta aika rankka, ryhmäläiset edistyivät tosi hyvin. Suzy-bokseri oppi ilmaisun ja rauhallisempaa jäljestystä, kun taas Moona-snautserilla kasvoi varmuus ja taistelutahto huimaa vauhtia. Ohjaajatkin kehittyivät samaa tahtia. Hyvä tytöt, tästä jatketaan! Minä tallasin Moonalle suunnilleen alokasluokan pituisen jäljen ja Moona teki tarkkaa työtä. Sen helpommin luettavaa koiraa tuskin on. Miimi oli myös mukana ja teki Suzylle janaharjoituksia. Yksi ainakin meni tosi hyvin, joten siitä se lähtee. Susanna tallasi Hippikselle jäljen, joka olisi voinut olla pitempikin, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Kotona olen tehnyt pitempää jälkeä, joten välillä voi ottaa kevyemmin. Varsinkin kun kyseessä on suht nuori koiranalku. Entäs Jatsi? Näytti tänä iltana aussiemaiset temppunsa. Pyysin Marjoa tallaamaan jälje

On niin kiva luulla kaikkea. Luulin itseäni hyväksi laumanjohtajaksi, mutta kaikkea muuta. Luulin Hippaa fiksuksi pennuksi, joka uskoo kun sanotaan jo puolesta sanasta. Tämänhetkinen totuus on se, että hän tekee mitä lystää ja minä siivoan. Eilen illalla oli äidin luona korukutsut ja mitä löysinkään kotiin palattuani? Lautasen puolikkaan pöydän alta ja toisen puolikkaan muutaman metrin päästä Hipan pediltä. Tänä aamuna ennen piirinmestistalkoisiin lähtöäni käytin koirat kävelyllä, pesin tassuista hiekat pois ja huuhdoin kylppärin lattian sen jälkeen. Sillä välin Hippa oli kipaissut vinkupossun kanssa ruokapöydälle istumaan! Palasin Pärnältä pahoin aavistuksin, joten järkytys ei ollut suuren suuri: Yksinkertainen selitys tähän on tietenkin se, että leikkiessä tuli pissahätä ja juuri sisäsiistiksi oppinut pentu yritti tietenkin siivota jälkiään. Oma syy kun jätin oven auki saunan välikköön, jossa oli saunapuut ja puukengät. Tästä oppineena en jätä vessankaan ovea enää auki. Minkäs sellul

Eilen oli sarjassaan erittäin hyvät, ellei jopa täydelliset jälkitreenit! Tallasin Marjon Moonalle semmoisen sopivan pitkän jäljen ja Marjo puolestaan Jatsille ehkä vajaan kilometrin jäljen. Odotellessa otettiin esineruutua. Jatsi lähti vauhdilla ja toi rukkasen. Toisella lähetyksellä se ilmaisi hanskan, mutta ei tuonut. Sen sijaan matkan varrelta poimi putkenpätkän ja toi sen. Kolmannen lähetyksen varmistin ampaisemalla itsekin ruutuun. Kateus teki tehtävänsä ja hanska lähti Jatsin mukaan. Vauhdilla takaisin ja kunnon palkkaukset. Hyvä, koira alkaa olla kunnossa ja ilo palautuu tähänkin hommaan. Hippakin kävi ruudussa. Pidin sen hihnassa ja annoin vain tutustua tilanteeseen. Se meni siksakkia jälkiä pitkin ja bongasi esineet, mutta ei osannut niille sen enempää tehdä. Se olikin ensimmäinen keikka ruudussa ja riitti ihan hyvin. Makkarajäljen se ajoi hienosti. Makkaroita oli välillä tiheään, välillä vain muutaman askeleen välein. Vauhtiakin piti hidastaa kun neiti olisi kaahannut muuten

Tämä päivä on aamusta lähtien ollut ihan mahtava! Jatsi on toipunut ja toipuu edelleen. Ennen näkemätön kuva tästä pariskunnasta, joka lopettaa illan ja aloittaa aamun nykyään painimalla. Hippa on NIIN onnellinen, ja minä myös. Kimmolla on tässä koneessa oma kansio, mihin kirjoittelee omia juttujaan. Tänä aamuna innostui taas siihen hommaan. Opastin alkuun ja meniin odottelemaan tulevaa Pulitzer-palkintoa, jonka turvin poikani minut elättää kunhan vähän vielä treenaa. Eikä tässä vielä kaikki. Miimi aloitti Mary Kay -jälleenmyyjänä ja sai tuskalla ja vaivalla houkuteltua minut mukaan. Ensimmäinen kokeilu Miimin luona vakuutti minut heti, että ihonhoito voi olla myös miellyttävää. Tähänastiset kokemukset ovat lähinnä sitä luokkaa, että voi itku kun pitää pestä naamaa ja rasvata tällä ja tuolla eikä siitä saa muuta kuin töhnäisen olon. Sain pari päivää sitten oman aloituspakettini ja olen käyttänyt näytepakkauksia aamuin illoin. Vähänkö näytän hyvältä! Arvoisat siskot, Mary Kay -ihonhoit

Jälkitreenienkin postaukset kulkevat jäljessä. Ihme juttu. Viikko sitten torstaina Miimi tuli jälkitreeneihin ja tallasi Jatsille noin kilometrin pituisen jäljen jo hyvissä ajoin ennakkoon. Jana oli yli 40-metrinen ja kauhistelin sen pituutta. Sähläämiseksihän se meni. Kun en osaa opettaa koiraa etenemään suoraan niin sitten en osaa. Jäljen se sentään poimi vaihteeksi oikeaan suuntaan ja keppi nousi tehokkaasti. Eka kulma oli terävä ja siinä pyörittiin kissanpolkat ja muut masurkat moneen kertaan, ennen kuin suunta selvisi. Loppu ei ollutkaan kuin mennä vaan. Kaikki kepit nousivat ja nenä pysyi hyvin jäljen päällä. Kiitos Mimille erinomaisesta jäljestä! Eilen tein itse Jatsille suunnilleen samanpituisen jäljen ja omasta mielestäni vieläpä hyvin selkeän kulmineen päivineen. Metsä oli ihanteellinen, juuri ja juuri sen verran kostea ettei askeleet jääneet näkösälle ja lämmintä 20 astetta. Janan tein ihan lyhyen, että se edes tämän kerran menisi suoraan, mutta ei. Viisitoista metriäkin oli

Jälkijunan viimeisessä vaunussa matkustava bloggaaja onnittelee koiraansa pari päivää myöhässä. Ehkä päivänsankari ei ota nokkiinsa. Kyllä se aika menee nopsaan kun taakse päin kurkkii. Sankari ja pikkusisko saivat kakkua ja menin ulos kuvaamaan sen syöntiä. Ihme juttu, mutta just sillä hetkellä auringon eteen änkesi jostain niin synkkä pilvi, että kuvasta tuli musta kuin muurinperä jouluna. Olkoot, onhan noita kuvia. Maksalaatikko menee tunnetusti äkkiä alas ja toista lootaa en kuvauksen takia lähtenyt ostamaan. Hieronta ja venyttely on tehnyt tehtävänsä, vaikka sitä tehtävää vielä riittää tästä edeskin. Synttärinsä kunniaksi Jatsi teki Hipasta maailman onnellisimman pennun, kun alkoi toden teolla leikkiä sen kanssa. Eilen pitivät iltavillit ja tämä aamu alkoi myös painimalla. Jatsi pitää hurjaa ääntä leikkiessään ja Attea pelotti kun luuli, että ne tappelevat. Istuttiin siinä kaikessa rauhassa katselemassa ja kerroin, mikä ero on leikillä ja tappelulla. Kuin tilauksesta Hippa innostu

Mari kertoi eilen, että Wallun epilepsia on pahentunut eikä lääkitys enää pure. Hän teki päätöksen, joka ihmisellä on oikeus tehdä uskollisimman ystävänsä parhaaksi. Menin aamulla Rantakylään jättämään Wallulle viimeiset jäähyväiset. Vastassa oli pieni ruskea pyörremyrsky, joka tervehti riehakkaaseen tyyliinsä. Koko koirannaama naurussa se nuoli kyyneleet silmistäni ja sitten leikittiin piippaavalla kärsäkkäällä. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta se jaksoi säilyttää iloisuutensa ja huumorintajunsa aina kun siihen oli vähänkin aihetta. Jatsi inhosi aluksi Wallua sen äänekkään räyhäämisen takia, mutta aikaa myöten niistä kasvoi kaverukset, joiden älyllinen mittelö oli vertaansa vailla. Ei ole väliä kuoleeko koira vanhuuttaan vai joudutaanko se lopettamaan jo nuorena. Kun elämäntehtävä on täytetty, on vain osattava päästää irti. Tuska kestää aikansa, mutta muistot säilyvät ikuisesti. Hyvästi, rakas Wallu! Opetit meille niin paljon. Kiitos siitä.

Mitä olen viime aikoina puuhaillut? Missä ollut ja kulkenut? Kuka oikeastaan olen? Tällä hetkellä tuntuu kuin pääni olisi viety ulkoavaruuteen ja ufomiehet laittaneet tilalle herneillä täytetyn posliinipilkkumin. Kun posliiniin ei hermoradat ja muut inhimilliset koneistot tartu, pilkkumi on pudonnut, särkynyt siruiksi ja herneet vierineet pitkin lattioita. Jos asuisin 25 neliön yksiössä, pieniä kohtaamisia voisi sattua. Mutta kun kartanoni on kuin tori (herneen näkökulmasta katsottuna), ei voi odottaa järjellistä käyttäytymistä. Siellä se herne etsii kaveria, kirjaimellisesti. Helpompi olisi haalia pitkin piennarta levinneet Hujasen eväät kasaan kuin saada minun yliskamarin tapeteista kuviot kohdistettua. Onneksi joku luotti ja tarjosi vastuullista tointa epätodellisuutta torjumaan. Johanna lähti porukoineen laivareissulle ja kysyi, ottaisinko Jessen hoitoon. Jee jee Jesse, suostuin ilomielin. Mökillä oli mukavampi viettää aikaa ja siellä oltiin. Jesse tykkää Hipasta ja leikittäisi, jo

Menneenä lauantaina ei ehtinyt ikävä yllättää. Sovittiin pentutreffit Rääkkylään Tuunaisten kesäpaikalle ja samalla pidin myös koruesittelyn. Jenna ja Toma tulivat myös mukaan. Tosin meille tuli reissu mutkan kautta, kun edellisenä iltana lomanaloittajaisia juhlinut Jenna haettiin varmuuden vuoksi kyytiin. Mikäs siinä, kyllä passatti kulkee kun vaan käskee kulkemaan. Toma ja Hippa aloittivat painimisen ja sitä jatkui koko matkan ajan. Lehmosta Rääkkylään oli sentään tunnin matka ja perillä Romeo liittyi lystiin mukaan. Hei, nyt liikkumatta! Jatsi-täti on pahana! Hippa osasi välillä huilatakin. Pentillä oli varastossaan ajopelejä, jotka alkavat näinä päivinä olla arvokasta kamaa. Ihan tuli nuoruus mieleen kun pääsi pikku-Suikilla ajamaan. Omaa mopoa minulla ei tosin ikinä ollut, mutta on siitä silti kauan kun moisella vehkeellä olen ajanut. Jonkin verran aikaa oli Jennallakin viime ajeluista ja Pentti opasti alkuun. "Ai mikäs tää hanikka olikaan?" Suosittelin tyytymään ykkösel