Hippasen verran höpinää

Uskollinen Passattini siirtyi automaailman ikuisuuteen jo vuosia sitten. Elämäntilanteestani johtuen en ole viime aikoina tarvinnut omaa henkilökohtaista autoa, mutta nyt tarvitsen.  Perjantaina 8.11. lähdin kaupunkiin sillä ajatuksella, että en poistu sieltä kuin oman auton kuljettajana. Kyllä Joensuun kokoisesta kaupungista pitää löytyä minun tarpeitani vastaava kulkuneuvo. Kriteerini olivat farmarimalli, vetokoukku ja ei ranskalainen.  Suunnilleen 22 vuotta sitten perheeseen tuli Sitikka. Se vietti palveluksessa vain hetken ja poistui vähin äänin takavasemmalle. En muista, mikä siinä oli vikana, mutta en tykännyt. Niinpä ensimmäinen epäluuloisuuden siemen ranskalaisia autoja kohtaan oli kylvetty mieleni sopukoihin. Kuljetushommissa olen kuskannut paketteja erääseen isojen autojen korjaamoon, jonka repertuaariin Renault Trucks kuuluu. Pojat ovat siinä samalla sivistäneet minua kyseisen merkin ominaisuuksista. Osia on äärimmäisen hankala sovittaa paikoilleen eli siellä ollaan...

Toukokuussa koitti kauan odotettu ja haaveiltu tapaus. Pääsin irti kaikesta arkisesta ja ihan ulkomaille asti. Miimi pohti talvella erään ryhmänsä peruuntumista ja heitti, että lähde sinä toukokuussa Armeniaan. Minä aloin ajatella asiaa vakavammin ja totesin, että miksikäs ei. Joskus se askel on otettava. Olen kokematon matkailija ja avauduin siitä Miimille: "Eihän siinä muuta, mutta minnuu jännittää ne lentokentät ja miten niissä toimitaan. Ja kun on se koneen vaihtokin siellä Riiassa." (vai Riikassa? Jos Juuka taipuu Juuassa, minun kielikorvan mukaan Riika taipuu Riiassa. Toim.huom.) "No mennään porukassa!" Heh, oma matkanjärjestäjä ja matkaseuralainen samassa paketissa. Miimi ja Hannu ostivat muutama vuosi sitten Armeniasta Parpin kylästä talon, jonka remontoivat oikein hienoksi. Talo sai nimekseen Villa Mimi ja siellä on pari huonetta matkailijoille ja lisää valmistuu. Artem on Miimin ja Hannun paikallinen ystävä ja Suomessa käytyään hänestä tuli minun...